"Ystävät" kaikkosivat, kun jouduin pyörätuoliin. Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia?

Perustetaanko lojaalien ystävysten kerho. Sieltä löytyisi samanhenkisiä kavereita, jotka eivät jätä vaikeassa tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Eihän näitä hylkäämisiä todeksi uskoisi ellei ole itse kokenut. Meillä myös perheessä on syöpäkokemus ja uskomatonta, mutta totta: todella moni ystävä tai ystäväperhe katosi kuin taivaan tuuliin. Kertaakaan eivät kysyneet, että miten menee. Kyläkutsut loppuivat ja osa "unohti" vastata tai tulla sovittuun kahvilaan tai puistoon. Ja koulutettuja, menestyneitä ihmisistä kyse, ennen aina hengattiin paljonkin.

Sen sijaan moni puolituttu tulikin sitten läheisemmäksi ja nähdessä kysyivät kuulumiset, useimmat näistä myötäeläjistä halusivat myös auttaa jollain lailla. Ottivat lapset pulkkamäkeen, toivat ruokaa tai kävivät katsomassa sairaalassa -useimmat ehtivät kerran osoittaa sympatiaa näin, mutta se ele oli meille niin tärkeä. Se tunne ettei jäädä yksin.

Nyt onkin ollut jännä seurata kun meillä tilanne on muuttunut täysin: syöpä jäänyt taakse ja suurempi onni potkaisi: arvatkaapa ketkä on alkaneet taas viesteillä niin "ois niin ihana nähdä piiiitkästä aikaa!". En usko, että nämä hylkääjät edes itse tajuavat toimintaansa.

Ei ne tajua.

Pinggg kirjoitti:

Ihmettelen, miten ihmiset kutsuvat ensin itseään ystäväksi ja häipyvät sitten sanaakaan sanomatta. Jos toisen elämäntilanne kuormittaa itseä, eikö siitä voisi vähintäänkin ilmoittaa, että anteeksi en kykene käsittelemään raskasta tilannettasi, joten otan nyt vähän etäisyyttä.

Niinpä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko luonteesi muuttunut? Tiedän yhden josta tuli rasittava kun joutui pyörätuoliin.

Miksi tätä on alapeukutettu, koska tämä on totta! Monikaan ihminen ei ole valmis käsittelemään pyörätuoliin joutumiseen liittyviä tunteitaan, eikä monikaan ole valmis kohtaamaan sitä ystävää joka istuu pyörätuolissa ja on todennäköisesti muuttunut radikaalisti luonteeltaan. Monesti usein nähdään se ihminen pyörätuolissa istuvana rassukkana, jota kohdellaan pyhimyksenä. Kun tästä stereotypiasta ei kehdata puhua ääneen, ettei asia ole noin, niin samaan syssyyn ihmiset ottavat etäisyyttä kun se pyhimys piikittelee, heittelee vaivaannuttavia itsesäälikommentteja, kiukuttelee, ei edes ehkä yritä vaan vetoaa kaikessa yrittämisessä pyörätuoliinsa. Tässäkin helpottaisi jos se ihminen nähtäisiin ihmisenä, joka ei kykene liikkumaan eikä pelkkänä pyörätuolina.

Olet sairas

En vaan muutaman pyörätuoli-ihmisen tuntenut.

yksi ystävä hylkäsi mut, kun joutui tuoliin. minua se ei haitannut, mielellään autoin lykkimään tuolia ja autoin askareissa hyvää ystävää. hän jotenkin katkeroitui ja luuli että säälistä autan ja työnsi käytöksellään minut pois. ja voin sanoa että ei tosiaan ollut mitään sääliä, oltiin vaan niin hyviä kavereita että tuollainen pikkujuttu ei estänyt minua lähtemästä hänen kaa kaupoille ym. :/

Ihmiset eivät ehkä vaan tiedä, miten toimia sairaan tai vammautuneen kanssa. Omakohtainen kokemukseni on, kun eräs ystäväni sairastui vakavasti (parantui kuitenkin onneksi täysin). Hän puhui sairaudestaan jotenkin todella vähän, ja sain sellaisen kuvan, että hän ei halua mitään erityistä huomiota, vaan pikemminkin olla rauhassa. Asuin tuolloin toisella paikkakunnalla, joten emme niin hirveästi olleet säännöllisesti yhteydessä, vaikka hän läheinen ihminen minulle oli kuitenkin. Silloin kun olimme yhteydessä, en ottanut hänen sairauttaan puheeksi. Myöhemmin hän syyllisti minua, miten minä, ja muut hylkäsimme hänet ja vain hänen "oikeat" ystävänsä auttoivat ja tukivat häntä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän näitä hylkäämisiä todeksi uskoisi ellei ole itse kokenut. Meillä myös perheessä on syöpäkokemus ja uskomatonta, mutta totta: todella moni ystävä tai ystäväperhe katosi kuin taivaan tuuliin. Kertaakaan eivät kysyneet, että miten menee. Kyläkutsut loppuivat ja osa "unohti" vastata tai tulla sovittuun kahvilaan tai puistoon. Ja koulutettuja, menestyneitä ihmisistä kyse, ennen aina hengattiin paljonkin.

Sen sijaan moni puolituttu tulikin sitten läheisemmäksi ja nähdessä kysyivät kuulumiset, useimmat näistä myötäeläjistä halusivat myös auttaa jollain lailla. Ottivat lapset pulkkamäkeen, toivat ruokaa tai kävivät katsomassa sairaalassa -useimmat ehtivät kerran osoittaa sympatiaa näin, mutta se ele oli meille niin tärkeä. Se tunne ettei jäädä yksin.

Nyt onkin ollut jännä seurata kun meillä tilanne on muuttunut täysin: syöpä jäänyt taakse ja suurempi onni potkaisi: arvatkaapa ketkä on alkaneet taas viesteillä niin "ois niin ihana nähdä piiiitkästä aikaa!". En usko, että nämä hylkääjät edes itse tajuavat toimintaansa.

Ei ne tajua.

Jep, en usko, että kukaan tahallaan näin tekee. Kun sitten huomasivat somesta, että meillä on taas kiinnostavia ja hienoja juttuja, niin hekin heräsivät ja mielellään olisivat menossa mukana. En oikein tiedä miten suhtautua, en ole katkera tms. Mutta jotenkin mieluummin käyttäisin resursseja ennemmin näihin "myötä- ja vastamäessä"-kavereihin.

Toisaalta tuntuisi tylyltä olla näkemättäkään näitä "hylkääjiä", uskon hyvän kiertoon. Auttajia olen pyrkinyt kiittämään palveluksilla tai muilla tavoin kun tilanteemme on normalisoitunut.

Mulla on työkaveri joka on pyörätuolissa, ja kyllä se on ihan käytännön mukavuudenhaluni, jonka takia ei olla kavereita. Pissapussien tyhjennys on ällöttävää, enkä halua sellaista tehdä. Juuri mihinkään ei voi mennä, kun on kapeita ovia, mukulakivikatuja, jyrkkiä mäkiä tms. Kaikki on yksinkertaisesti liian hankalaa, ihan konkreettisesti. Mulla on ystäviä, jotka ovat alkoholisteja, masentuneita jne., mutta se on ihan eri asia, heidän vuokseen en joudu rasittamaan itseäni fyysisesti tai heidän eritteidensä kanssa tekemisiin.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on työkaveri joka on pyörätuolissa, ja kyllä se on ihan käytännön mukavuudenhaluni, jonka takia ei olla kavereita. Pissapussien tyhjennys on ällöttävää, enkä halua sellaista tehdä. Juuri mihinkään ei voi mennä, kun on kapeita ovia, mukulakivikatuja, jyrkkiä mäkiä tms. Kaikki on yksinkertaisesti liian hankalaa, ihan konkreettisesti. Mulla on ystäviä, jotka ovat alkoholisteja, masentuneita jne., mutta se on ihan eri asia, heidän vuokseen en joudu rasittamaan itseäni fyysisesti tai heidän eritteidensä kanssa tekemisiin.

En viitsi edes sanoa mitä ajattelen sinusta.

Pahoittelut. Tämä kannattaa muistaa jos kehuskelee kavereillaan ja halveksii yksinäisiä.

Et oikeasti tiedä kuka on todellinen ystäväsi kuin vasta tällaisessa tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Invalidisoiduin vakavan masennuksen vuoksi, jäin pois työelämästä, köyhdyin. Luulen, ettei monellekaan hylkäämisen syy ollut masennus vaan se, että putosin alempaan yhteiskuntaluokkaan. Monille se sosiaalinen status oikeanlaisine ystävineen on tärkeää. Mitäpä arvoa köyhällä mt-eläkeläisellä on sellaisessa.

En halua nyt loukata, vaan kerron oman kokemukseni ystävänä. Se, että ystäväni köyhtyi masentuessaan ei ollut mikään syy sille, että etäännytin välimme. En vain enää jaksanut olla terapeutti ja sylkykuppi. Vuosia jaksoin, sitten alkoi omakin tie näyttää pimeältä. Perheeni takia minun oli pakko kiskaista otseni irti, vaikka kipeää teki.

Olisi varmasti ollut muitakin vaihtoehtoja hoitaa asia, kuten tauot ja ohjaus terapiaan/muualle juttelemaan välille. Sairaan hylkääjä tekee aina valintansa oman pelkonsa ja heikkoutensa johdattamana. Sinäkin tiesit, että voit aivan hyvin sairastua itsekin - ihan ilman ystävääsikin. Ehkä se nyt on karmasi. Sitä yleensä elämässä saa mitä ”tilaa” - ja tuo on ihan juuri se tilaus.

Minä muun muassa tein niin, että kerroin lapsuudenystävälleni, kuinka pahalta on alkanut itsestänikin tuntumaan pelkkänä kuuntelijana oleminen. Hän pyysi anteeksi, minä autoin häntä etsimään hyvän terapeutin ja välimme jälleen normalisoituivat. Kävin hänen kanssaan jopa ensimmäisellä käynnillä, jotta hän sai voimaa kertoa asioistaan vieraalle. En ikinä, ikinä olisi hylännyt häntä sen kaiken keskellä mitä hän kävi jo toista vuotta läpi. Ja tämä tapahtui, kun ystäväni oli 21-vuotias ja minä 23-vuotias - eli "ihan kakaroita" monien silmissä. Mutta ilmeisesti ikä ei kulje käsi kädessä viisauden kanssa tietyissä asioissa...

-N26

Niin, mutta olisitko jaksanut jos ystäväsi ei olisi suostunut menemään terapeutille, olisi anteeksipyynnön sijaan uhkaillut itsemurhalla ja asioiden loputen vatvominen kestää vuosia? Minä en todellakaan jaksanut. Valvoin lukuisia öitä, ajoin satoja kilometrejä hänen luokseen, olen soittanut hätäkeskukseen vähintään 20 kertaa hänen vuoksi. Vuosi vuoden jälkeen ystävä ei tiennyt minusta mitään, vaikka minä tiesin kaiken hänestä. Minä olen ollut näiden vuosien aikana leikkauksessa kahdesti, joutunut väkivallan kohteeksi ja masennus on pahentunut entisestään. Tietääkö kyseinen ystävä mistään tästä, edes siitä että jouduin lopettamaan opiskelun? Ei todellakaan, vaikka minä tiedän että hän haluaa kuolla, koska kaikki on niin ilkeitä ja mieskään ei suostunut ajamaan kauppaan. Minulle ei ole mitään tilaa, ei edes pienille kuulumisille. Toimin vuosia jonkinlaisena terapeutinkorvikkeena, jolle soitettiin milloin vain, vein ystäväni päivystykseen, kävin osastolla hänen luonaan, etsin apuna terapeuttia mutta se ei kelvannutkaan koska haluaa muuttaa, julkiselle psykiatrian polille saatoin neljästi.

Yritin puhua tästä, mutta lopputuloksena oli aina hysteerinen itku ja välien katkaisu, siihen asti että tuli taas tarve avautua minulle. Oli pakko katkaista välit, koska olin itsekin itsemurhan partaalla hädin tuskin elämässä kiinni. Sitä ei vain kukaan tiennyt, koska kukaan ei kuunnellut edes sitä, kuinka minulla on päänsärky. Saati yhtään mitään muuta.

Todella ikävää. Pystyisitköhän löytämään uusia kavereita esim toisista pyörätuolissa olevista jotakin kautta?

Minusta missään nimessä ei ystävää voi hylätä tuollaisen jälkeen!

Itselläni se tilanne että minulla oli laaja kaveripiiri jossa kaikilla meni suht hyvin. Aloimme perustamaan perheitä yhtäaikaa ja lopulta kaikki muut saivat lapsen jos tpisenkin mutta me emme. Nämä muut näkivät toisiaan lasten kanssa ja äiti illoissa ja puhuvat vsin lapsistaan. Minua ei kutsuta.

Minä ja mieheni olemme kokeneet 2 keskenmenoa myöhäisillä viikoilla ja nyt olemme rankoissa lapsettomuushoidoissa jotka eivät ota onnistuakseen. Olen uupunut,vihainen, masentunut ja yksin. Kukaan ei halua nähdä minua eikä kysy mitä kuuluu. Harmittaa:/

Vierailija kirjoitti:

On, monillakin.

Syöpäpotilaita hylätään ja todella monen syöpään sairastuneen naisen jättää avo- tai aviomies. Viheliäistä.

Hädässä ihmisen luonto näköjään punnitaan. Veikkaan, että tällaisissa tapauksissa suhde on ollut jo pidempään huonolla tolalla. Itselleni ei tullut mieleenkään jättää puolisoani, kun hän sairastui parantumattomaan syöpään. Onneksi hänen ystävänsäkään eivät ole hylänneet.

Ei tarvi tulla kun raskaaksi tai muuttaa toiselle paikkakunnalle...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Invalidisoiduin vakavan masennuksen vuoksi, jäin pois työelämästä, köyhdyin. Luulen, ettei monellekaan hylkäämisen syy ollut masennus vaan se, että putosin alempaan yhteiskuntaluokkaan. Monille se sosiaalinen status oikeanlaisine ystävineen on tärkeää. Mitäpä arvoa köyhällä mt-eläkeläisellä on sellaisessa.

En halua nyt loukata, vaan kerron oman kokemukseni ystävänä. Se, että ystäväni köyhtyi masentuessaan ei ollut mikään syy sille, että etäännytin välimme. En vain enää jaksanut olla terapeutti ja sylkykuppi. Vuosia jaksoin, sitten alkoi omakin tie näyttää pimeältä. Perheeni takia minun oli pakko kiskaista otseni irti, vaikka kipeää teki.

Olisi varmasti ollut muitakin vaihtoehtoja hoitaa asia, kuten tauot ja ohjaus terapiaan/muualle juttelemaan välille. Sairaan hylkääjä tekee aina valintansa oman pelkonsa ja heikkoutensa johdattamana. Sinäkin tiesit, että voit aivan hyvin sairastua itsekin - ihan ilman ystävääsikin. Ehkä se nyt on karmasi. Sitä yleensä elämässä saa mitä ”tilaa” - ja tuo on ihan juuri se tilaus.

Minä muun muassa tein niin, että kerroin lapsuudenystävälleni, kuinka pahalta on alkanut itsestänikin tuntumaan pelkkänä kuuntelijana oleminen. Hän pyysi anteeksi, minä autoin häntä etsimään hyvän terapeutin ja välimme jälleen normalisoituivat. Kävin hänen kanssaan jopa ensimmäisellä käynnillä, jotta hän sai voimaa kertoa asioistaan vieraalle. En ikinä, ikinä olisi hylännyt häntä sen kaiken keskellä mitä hän kävi jo toista vuotta läpi. Ja tämä tapahtui, kun ystäväni oli 21-vuotias ja minä 23-vuotias - eli "ihan kakaroita" monien silmissä. Mutta ilmeisesti ikä ei kulje käsi kädessä viisauden kanssa tietyissä asioissa...

-N26

Niin, mutta olisitko jaksanut jos ystäväsi ei olisi suostunut menemään terapeutille, olisi anteeksipyynnön sijaan uhkaillut itsemurhalla ja asioiden loputen vatvominen kestää vuosia? Minä en todellakaan jaksanut. Valvoin lukuisia öitä, ajoin satoja kilometrejä hänen luokseen, olen soittanut hätäkeskukseen vähintään 20 kertaa hänen vuoksi. Vuosi vuoden jälkeen ystävä ei tiennyt minusta mitään, vaikka minä tiesin kaiken hänestä. Minä olen ollut näiden vuosien aikana leikkauksessa kahdesti, joutunut väkivallan kohteeksi ja masennus on pahentunut entisestään. Tietääkö kyseinen ystävä mistään tästä, edes siitä että jouduin lopettamaan opiskelun? Ei todellakaan, vaikka minä tiedän että hän haluaa kuolla, koska kaikki on niin ilkeitä ja mieskään ei suostunut ajamaan kauppaan. Minulle ei ole mitään tilaa, ei edes pienille kuulumisille. Toimin vuosia jonkinlaisena terapeutinkorvikkeena, jolle soitettiin milloin vain, vein ystäväni päivystykseen, kävin osastolla hänen luonaan, etsin apuna terapeuttia mutta se ei kelvannutkaan koska haluaa muuttaa, julkiselle psykiatrian polille saatoin neljästi.

Yritin puhua tästä, mutta lopputuloksena oli aina hysteerinen itku ja välien katkaisu, siihen asti että tuli taas tarve avautua minulle. Oli pakko katkaista välit, koska olin itsekin itsemurhan partaalla hädin tuskin elämässä kiinni. Sitä ei vain kukaan tiennyt, koska kukaan ei kuunnellut edes sitä, kuinka minulla on päänsärky. Saati yhtään mitään muuta.

Tosi ikävää että oot joutunut tuon tasoisen hyväksikäytön ja henkisen väkivallan uhriksi (itsemurhalla uhkailu on aina henkistä väkivaltaa) samaan aikaan, kun sinulla on muutenkin ollut raskaita asioita elämässä. Hyvä että sait välit katkaistua, älä koskaan tunne siitä syyllisyyttä. Elämä tuollaisen ihmisen kanssa on yhtä helvettiä. Toivottavasti sait/saat asiasi kuntoon, kaikkea hyvää ja voimia sinulle!

Surullisia kokemuksia.

Tunnustan, että olen itse vähentänyt yhteydenpitoa erääseen vanhaan kaveriin, joka sairastui kroonisesti. Hän ei koskaan ollut todella läheinen mutta tapasimme kuitenkin säännöllisesti oluella tms.

Sinänsä ihan ymmärrettävästi kaverini ajatukset pyörivät vahvasti hänen sairautensa ja tilanteensa ympärillä. Aina kun näemme, hän puhuu lähes yksinomaan omasta tilanteestaan. Sen jälkeen kun esikoiseni syntyi, en vain ole jaksanut hänen seuraansa kovin paljon. Kuvaavaa on että kun vauvani oli syntynyt, kaverini ei kysynyt yhtään mitään, siis ei mitään, vauvasta tai synnytyksestä vaan vuodatti omasta olotilastaan.

Ymmärrän kyllä hyvin, että kaverini elämä on muuttunut paljon ja se on raskasta. Hän vain tuntuuu imevän tyhjiin energian minusta.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Invalidisoiduin vakavan masennuksen vuoksi, jäin pois työelämästä, köyhdyin. Luulen, ettei monellekaan hylkäämisen syy ollut masennus vaan se, että putosin alempaan yhteiskuntaluokkaan. Monille se sosiaalinen status oikeanlaisine ystävineen on tärkeää. Mitäpä arvoa köyhällä mt-eläkeläisellä on sellaisessa.

En halua nyt loukata, vaan kerron oman kokemukseni ystävänä. Se, että ystäväni köyhtyi masentuessaan ei ollut mikään syy sille, että etäännytin välimme. En vain enää jaksanut olla terapeutti ja sylkykuppi. Vuosia jaksoin, sitten alkoi omakin tie näyttää pimeältä. Perheeni takia minun oli pakko kiskaista otseni irti, vaikka kipeää teki.

Olisi varmasti ollut muitakin vaihtoehtoja hoitaa asia, kuten tauot ja ohjaus terapiaan/muualle juttelemaan välille. Sairaan hylkääjä tekee aina valintansa oman pelkonsa ja heikkoutensa johdattamana. Sinäkin tiesit, että voit aivan hyvin sairastua itsekin - ihan ilman ystävääsikin. Ehkä se nyt on karmasi. Sitä yleensä elämässä saa mitä ”tilaa” - ja tuo on ihan juuri se tilaus.

Asia ei ole noin mustavalkoinen. Minä yritin kaikkeni masentuneen ystäväni suhteen. Olin selkeästi sylkykuppi, sillä muille oltiin niin mukavaa.

Yritin neuvoa, mutta neuvoillani ei ollut mitään merkitystä, yritin rohkaista, kannustaa yms. siihenkään ei annettu mitään arvoa. Sain huomata jos joku sanoi samaa hänelle niin olikin suhtautuminen ihan eri luokkaa "Niin totta. Kiitti neuvosta" ja olin ihan äimänä, että juurihan samaa olen tässä monet kerrat neuvonu ja ollaan iha "nää". Aina piti vaan vatvoa hänen ongelmiaan. Kaikkeni yritin, mutta kun sitä ei pidetty arvossa pätkääkään niin luovutin.

Kaikki mun onnistumiset mitätöitiin sekä epäonnistumiset "kellään ei mee niin huonosti kuin mulla" oli vakio. Kärähti myös paskan puhumisesta selän takana ja senkin jälkeen vain uhriuduttiin. Osasi niin hyvin kääntää asiat itestä toisia vastaan.

Jos nyt menisit kysymään häneltä niin se olin tietysti minä joka oli se paskiainen joka hylkäsi hänet. Minun näkökulmasta hän se minut hylkäsi kun ei hän halunnut olla minun ystävänä vaan minun piti olla vain hänen ystävänsä. Kun rupesin suunnitteleen omaa elämääni niin minusta tuli hänelle kusipää kun en suostunut "jämähtään" menneeseen ja olemaan se ikuinen teini vailla päämäärää istumassa voivottelemassa hänen paskaa elämäänsä.

Masennus on sairaus, mutta ei oikeuta sen varjolla kohteleen ihmisiä ihan miten vaan. Ennen kuin tulet pätemään etten tiedä mitä masennus on niin sanon jo nyt, että kamppailen sen kanssa joka päivä joten uskon tietäväni.

Sinä et tiedä masennuksesta yhtään mitään. Oikeasti masentunut ei ole kykenevä tekemään työtä eikä pitämään yllä mitään kaverisuhdetta.

Masentunut EI pysty suunnittelemaan tulevaisuutta ja masentunut on AINA jämähtänyt menneeseen koska se on sairaus.

Idiootti....kannattaisiko lukea ja tutkia masennusta enemmän. Sitä on monitahoista ja sun on ihan turhaa ruveta selittään kuka on masentunut ja kuka ei. Tollasten tietämättömien takia moni kärsii masennuksesta ilman kunnollista hoitoa, koska ei mukamas ole masentunut ennen kuin ryömii itsemurhan partaalla jolloin voi olla jo myöhäistä. Minunko olisi pitänyt ottaa kaikki paska niskaan... Vaikka olisi kuinka masentunut niin sen sairauden oireena ei ole kusipäisyys ystävää kohtaan joka yrittää auttaa. Siinä se toimii vain tekosyynä käyttäytyä miten lystää ja tämäkin kohdistu ainoastaan minuun. Kukaan tuiki tavallinen ihminen ei voi auttaa masentunutta kuin ammatti-ihmiset tai silloin on vain kaksi maassa olevaa. Tukena voi olla ja niin tein, mutta se ei hänelle riittänyt.

Tsemppiä ❤️ en usko että nämä ovat olleet niitä oikeita ystäviä, ikinä en voisi omia ystäviä jättää mistään tuollaisesta syystä 💓

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Invalidisoiduin vakavan masennuksen vuoksi, jäin pois työelämästä, köyhdyin. Luulen, ettei monellekaan hylkäämisen syy ollut masennus vaan se, että putosin alempaan yhteiskuntaluokkaan. Monille se sosiaalinen status oikeanlaisine ystävineen on tärkeää. Mitäpä arvoa köyhällä mt-eläkeläisellä on sellaisessa.

En halua nyt loukata, vaan kerron oman kokemukseni ystävänä. Se, että ystäväni köyhtyi masentuessaan ei ollut mikään syy sille, että etäännytin välimme. En vain enää jaksanut olla terapeutti ja sylkykuppi. Vuosia jaksoin, sitten alkoi omakin tie näyttää pimeältä. Perheeni takia minun oli pakko kiskaista otseni irti, vaikka kipeää teki.

Olisi varmasti ollut muitakin vaihtoehtoja hoitaa asia, kuten tauot ja ohjaus terapiaan/muualle juttelemaan välille. Sairaan hylkääjä tekee aina valintansa oman pelkonsa ja heikkoutensa johdattamana. Sinäkin tiesit, että voit aivan hyvin sairastua itsekin - ihan ilman ystävääsikin. Ehkä se nyt on karmasi. Sitä yleensä elämässä saa mitä ”tilaa” - ja tuo on ihan juuri se tilaus.

Minä muun muassa tein niin, että kerroin lapsuudenystävälleni, kuinka pahalta on alkanut itsestänikin tuntumaan pelkkänä kuuntelijana oleminen. Hän pyysi anteeksi, minä autoin häntä etsimään hyvän terapeutin ja välimme jälleen normalisoituivat. Kävin hänen kanssaan jopa ensimmäisellä käynnillä, jotta hän sai voimaa kertoa asioistaan vieraalle. En ikinä, ikinä olisi hylännyt häntä sen kaiken keskellä mitä hän kävi jo toista vuotta läpi. Ja tämä tapahtui, kun ystäväni oli 21-vuotias ja minä 23-vuotias - eli "ihan kakaroita" monien silmissä. Mutta ilmeisesti ikä ei kulje käsi kädessä viisauden kanssa tietyissä asioissa...

-N26

Niin, mutta olisitko jaksanut jos ystäväsi ei olisi suostunut menemään terapeutille, olisi anteeksipyynnön sijaan uhkaillut itsemurhalla ja asioiden loputen vatvominen kestää vuosia? Minä en todellakaan jaksanut. Valvoin lukuisia öitä, ajoin satoja kilometrejä hänen luokseen, olen soittanut hätäkeskukseen vähintään 20 kertaa hänen vuoksi. Vuosi vuoden jälkeen ystävä ei tiennyt minusta mitään, vaikka minä tiesin kaiken hänestä. Minä olen ollut näiden vuosien aikana leikkauksessa kahdesti, joutunut väkivallan kohteeksi ja masennus on pahentunut entisestään. Tietääkö kyseinen ystävä mistään tästä, edes siitä että jouduin lopettamaan opiskelun? Ei todellakaan, vaikka minä tiedän että hän haluaa kuolla, koska kaikki on niin ilkeitä ja mieskään ei suostunut ajamaan kauppaan. Minulle ei ole mitään tilaa, ei edes pienille kuulumisille. Toimin vuosia jonkinlaisena terapeutinkorvikkeena, jolle soitettiin milloin vain, vein ystäväni päivystykseen, kävin osastolla hänen luonaan, etsin apuna terapeuttia mutta se ei kelvannutkaan koska haluaa muuttaa, julkiselle psykiatrian polille saatoin neljästi.

Yritin puhua tästä, mutta lopputuloksena oli aina hysteerinen itku ja välien katkaisu, siihen asti että tuli taas tarve avautua minulle. Oli pakko katkaista välit, koska olin itsekin itsemurhan partaalla hädin tuskin elämässä kiinni. Sitä ei vain kukaan tiennyt, koska kukaan ei kuunnellut edes sitä, kuinka minulla on päänsärky. Saati yhtään mitään muuta.

Olisin, ja jaksoinkin. Tekisin kaiken uudestaankin, hän on minulle aina se ystävä, jota en ikinä jättäisi - ja kaiken olen hänen kohdallaan nähnyt. Hänen vastoinkäymisensä alkoivat kaiken kaikkiaan jo 5-vuotiaana ja jo 7-vuotiaana minä kuuntelin, kerroin vanhemmilleni ja he auttoivat ystävääni (vanhemmistaan ei ollut mihinkään). Vastoinkäymisiä vastoinkäymisten perään, hyväksikäyttöä, kiusaamista, pahoinpitelyä ja läheisten kuolemia.

Kahden vuoden mittainen vaihe josta otin esimerkin, oli vain se mihin kaikki kauheus hänen elämässään tiivistyi. Kaikkiaan seitsemän vuoden ajan pyrin siihen, että hän hakisi ulkopuolista apua, mutta halusi vain tappaa itsensä - ammattilaisetkaan eivät nähneet mitään hätää vaikka hänestä "kantelin" milloin koulukuraattorille, milloin lastensuojeluun.

Pahoittelen, etten kertonut aiemmassa viestissäni tämän tarkemmin. Tässä kuitenkin koko kuvio tiivistettynä.

-N26

Älä huoli AP, kaikille sattuu menetyksiä ihmissuhteissa. Itse olen kanssa 24-vuotias mies ja kokeut erikoisen elämän, nykyään enää muutama ystävä, kaikki muut hävinnyt ympäriltä. Ihmisiä kiinnostaa vain status ja hyötysuhteet. Tuntuu että kylmät ihmiset muodostavat kommuuneja ja kiltit ihmiset jäävät yksinäisiksi. Se on elämän luonne, 2018. Ihmikunta menee kokoajan vain huonompaan suuntaan, eletään pumpulipilvessä ja jossain vaiheessa totuus valkenee meidän kasvoille. Olemme aivopestyjä ja ohjelmoituja elämään mahdollisimman materialistinen elämä, kaikki pinnallinen on kaunista. Jos voisin niin halaisin sinua nyt ja toteisin että elämä kantaa.