Lue keskustelun säännöt.
"Ystävät" kaikkosivat, kun jouduin pyörätuoliin. Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia?
21.07.2018 |
Jouduin muutama vuosi sitten pyörätuoliin ja tässä sitä ollaan loppuelämä. Kuitenkin olen huomannut, että pikkuhiljaa on lähes kaikki ystävät hävinneet elämästä. Nekin pari, joita vielä tapaan, voivat melko harvoin tavata. Muutamien kohdalla olin ihan ällistynyt, kun huomasin että seura ei enää kiinnosta. Kutsuin käymään, yritin sopia treffejä... huomasin että keskenään ovat. Yksi jätti vastaamatta, poisti fb:stä kavereistani.
Onko muille käynyt ystäväpiirin kaventumista jonkunlaisen vammautumisen vuoksi?
Kommentit (275)
Mulla on kaveri jolle kävi näin.
Oli osa isompaa kaveriporukkaa johon minä myös kuulun. Kun sairauden myötä menetti liikuntakykyään ja joutui usein just pyörätuoliin niin meidän porukka alkoi pikkuhiljaa jättää kutsumatta häntä mukaan koska hän ei ikinä tullut kun oltiin pyydetty. Itse olen nykyään hänen kaverinsa ja minä pyydän hänet aina edelleen mukaamme siitä huolimatta että hän ei mukaan ikinä lähde. Syy siihen miksi porukkamme todellisuudessa erkaantui hänestä oli se että hän ei ikinä enää tullut mukaan kun pyydettiin. Olis myös saanut kyyditykset tapaamisiin ja takaisin mutta hän ei itse halunnut enää mukaan.
On osittain kakspiippunen juttu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Erään avustettavani oli aviomies jättänyt kun hän sairastui MS-tautiin. Onneksi lopulta löysi ihanan uuden miehen MS-piireistä.
Itselläni välit heikentyivät ystävään, joka sairastui skitsofreniaan. En ole häntä hylännyt, mutta vuosien mittaan kävi raskaaksi kuunnella aina pelkästään joko harhaisia juttuja tai jatkuvaa valitusta omasta tilanteesta. Ja tätä tosiaan jaksoin vuosia. Meillä ei enää ollut sellaista vastavuoroista ystävyyttä kuin ennen. Minusta tuli vain kuuntelija, mutta minua ei koskaan kuunneltu. Hänellä ei ollut enää rahkeita osallistua yhtään minun elämääni, ei jaksanut noteerata esim. lapsien syntymää tai muita tärkeitä asioita. Kun yritin jotain kertoa omasta tilanteestani, hän ohitti sen täysin ja vaihtoi aiheen taas itseensä. Siksi tapaamme nyt paljon harvemmin.
Minulla on myös skitsofreniaan sairastunut ystävä. Teemme niin, että hän ottaa minuun yhteyttä kun on voimissaan. Toki laitan hänelle viestejä säännöllisesti, mutta harvemmin vastailee niihin. Ymmärrän tilanteen täysin, koska sairauteen (paranoidinen skitsofrenia) ei koskaan ole löytynyt tasapainoa ja täysin toimivaa lääkitystä, ja hän on jatkuvasti jollakin tasolla harhainen. Minulle hän on aina yhtä tärkeä, tutustuimme yliopistoaikoina, on fiksuimpia tuntemiani ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Erään avustettavani oli aviomies jättänyt kun hän sairastui MS-tautiin. Onneksi lopulta löysi ihanan uuden miehen MS-piireistä.
Itselläni välit heikentyivät ystävään, joka sairastui skitsofreniaan. En ole häntä hylännyt, mutta vuosien mittaan kävi raskaaksi kuunnella aina pelkästään joko harhaisia juttuja tai jatkuvaa valitusta omasta tilanteesta. Ja tätä tosiaan jaksoin vuosia. Meillä ei enää ollut sellaista vastavuoroista ystävyyttä kuin ennen. Minusta tuli vain kuuntelija, mutta minua ei koskaan kuunneltu. Hänellä ei ollut enää rahkeita osallistua yhtään minun elämääni, ei jaksanut noteerata esim. lapsien syntymää tai muita tärkeitä asioita. Kun yritin jotain kertoa omasta tilanteestani, hän ohitti sen täysin ja vaihtoi aiheen taas itseensä. Siksi tapaamme nyt paljon harvemmin.
Kuinka kukaan ihminen voi elää itsensä kanssa tuollaisen teon jälkeen? (MS-tauti)
Vierailija kirjoitti:
Invalidisoiduin vakavan masennuksen vuoksi, jäin pois työelämästä, köyhdyin. Luulen, ettei monellekaan hylkäämisen syy ollut masennus vaan se, että putosin alempaan yhteiskuntaluokkaan. Monille se sosiaalinen status oikeanlaisine ystävineen on tärkeää. Mitäpä arvoa köyhällä mt-eläkeläisellä on sellaisessa.
Masennus ei siis näy sinussa mitenkään ulospäin eikä vaikuta käytökseesi, vaikka on niin vakava, että olet loppuikäsi eläkkeellä? En nyt vaan tajua tätä...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Invalidisoiduin vakavan masennuksen vuoksi, jäin pois työelämästä, köyhdyin. Luulen, ettei monellekaan hylkäämisen syy ollut masennus vaan se, että putosin alempaan yhteiskuntaluokkaan. Monille se sosiaalinen status oikeanlaisine ystävineen on tärkeää. Mitäpä arvoa köyhällä mt-eläkeläisellä on sellaisessa.
Masennus ei siis näy sinussa mitenkään ulospäin eikä vaikuta käytökseesi, vaikka on niin vakava, että olet loppuikäsi eläkkeellä? En nyt vaan tajua tätä...
Niin? En ole viestin kirjoittaja, mutta minullakin on vaikea-asteinen masennus josta olen eläkkeellä, ja näytän täysin normaalilta - tietysti! En myöskään ole aina sänkykuntoinen (masennuksesta), eikä sitä ”huomaa” käytöksestäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jouduin muutama vuosi sitten pyörätuoliin ja tässä sitä ollaan loppuelämä. Kuitenkin olen huomannut, että pikkuhiljaa on lähes kaikki ystävät hävinneet elämästä. Nekin pari, joita vielä tapaan, voivat melko harvoin tavata. Muutamien kohdalla olin ihan ällistynyt, kun huomasin että seura ei enää kiinnosta. Kutsuin käymään, yritin sopia treffejä... huomasin että keskenään ovat. Yksi jätti vastaamatta, poisti fb:stä kavereistani.
Onko muille käynyt ystäväpiirin kaventumista jonkunlaisen vammautumisen vuoksi?
Mutta saa uusia rullatuoliystäviä! Eivätkö ne kelpaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jouduin muutama vuosi sitten pyörätuoliin ja tässä sitä ollaan loppuelämä. Kuitenkin olen huomannut, että pikkuhiljaa on lähes kaikki ystävät hävinneet elämästä. Nekin pari, joita vielä tapaan, voivat melko harvoin tavata. Muutamien kohdalla olin ihan ällistynyt, kun huomasin että seura ei enää kiinnosta. Kutsuin käymään, yritin sopia treffejä... huomasin että keskenään ovat. Yksi jätti vastaamatta, poisti fb:stä kavereistani.
Onko muille käynyt ystäväpiirin kaventumista jonkunlaisen vammautumisen vuoksi?
Mutta saa uusia rullatuoliystäviä! Eivätkö ne kelpaa?
Eipä niitä niin vaan _saa_.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle kävi ikään kuin toisinpäin. Minulla oli kerran läheinen ystävä, jonka kanssa jaoimme kaikenlaisia asioita, lenkkeilimme, teimme musiikkia ja pidimme hauskaa. Hänellä oli monenlaisia terveysongelmia, ja yhden parannuttua tuli jotain muuta tilalle. Työpaikat vaihtuivat tämän tästä, ja hän oli paljon poissa milloin minkäkin sairauden vuoksi. Hänen sairastututtuaan syöpään laittelin viestiä ja tarjoudun menemään tueksi hoitoihin, mutta ei kuulemma tarvinnut. Hän toipui ilmeisesti hyvin. Hän kävi meillä kylässä, mutta ei kutsunut minua mihinkään uuteen asuntoonsa (muutti ainakin kolme kertaa). Hän alkoi tehdä ohareita, kun ehdotin tapaamisia. Lenkki saattoi peruuntua, kun olin jo lähdössä ulos ovesta. Tapaamiset harvenivat. Pitkän ajan kuluttua saimme sovittua treffit kahvilaan, ja oikein odotin näkeväni ystäväni. Samana päivänä noin tuntia ennen tapaamistamme hän ilmoitti, ettei pääsekään paikalle vatsavaivojensa takia. Olin tosi pettynyt, mutta laitoin viestiä, että parane pian ja ilmoittele, kun olet kunnossa, niin tavataan sitten. Sitä ilmoitusta ei ole tähän päivään mennessä tullut. En tiedä, mikä häntä vaivaa ja miksi hän ei ole halunnut pitää yhteyttä minuun. Minusta ystävyytemme alkoi vaikuttaa yksipuoliselta, enkä halunnut anella ja roikkua hänessä enää. Onneksi minulla on toisenlaisia ystäviä, joiden tapaamisesta saan joka kerta energiaa ja jotka eivät peru treffejä tekosyiden varjolla.
No juurikin tästä syytä pitäisi olla omaa perhettä ja sukulaisia. Ennenvanhaan ihmiset pyöri lähinnä omassa perhepiirissä ja suku piti huolen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Abbacd kirjoitti:
No juurikin tästä syytä pitäisi olla omaa perhettä ja sukulaisia. Ennenvanhaan ihmiset pyöri lähinnä omassa perhepiirissä ja suku piti huolen.
Mikään ei takaa suvun ja perhepiirin avunantoa. Päinvastoin.
Tässä muutamia rehellisiä syitä:
- Monet ei pysty/halua käsitellä vaikeita asioita ja sairauksia. Ystävää ei haluta muistuttamaan näistä asioista.
- Jos ystävän kanssa keskustelu on pelkkää valituksen kuuntelua ja tukena oloa, on se aika raskasta itselle. Ei sitä kukaan jaksa pitemmän päälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä muutamia rehellisiä syitä:
- Monet ei pysty/halua käsitellä vaikeita asioita ja sairauksia. Ystävää ei haluta muistuttamaan näistä asioista.
- Jos ystävän kanssa keskustelu on pelkkää valituksen kuuntelua ja tukena oloa, on se aika raskasta itselle. Ei sitä kukaan jaksa pitemmän päälle.
Älä koskaan odota kenenkään kuuntelevan kipujasi jos (kun!) napsahtaa omalle kohdalle tämän lausunnon jälkeen! Olet kärsimyksesi ansainnut!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä muutamia rehellisiä syitä:
- Monet ei pysty/halua käsitellä vaikeita asioita ja sairauksia. Ystävää ei haluta muistuttamaan näistä asioista.
- Jos ystävän kanssa keskustelu on pelkkää valituksen kuuntelua ja tukena oloa, on se aika raskasta itselle. Ei sitä kukaan jaksa pitemmän päälle.Älä koskaan odota kenenkään kuuntelevan kipujasi jos (kun!) napsahtaa omalle kohdalle tämän lausunnon jälkeen! Olet kärsimyksesi ansainnut!
Rehellisiä vastauksia, totuus sattuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Abbacd kirjoitti:
No juurikin tästä syytä pitäisi olla omaa perhettä ja sukulaisia. Ennenvanhaan ihmiset pyöri lähinnä omassa perhepiirissä ja suku piti huolen.
Pisti miettimään kun nykyään monet vapaaehtoisesti lapsettomat uskottelee, ettei niistä tule yksinäisiä vanhuksia, kun onhan näillä ystäviä. Tätä keskustelua lukiessa huomaa kuitenkin kuinka pinnallisia monet ystävyyssuhteet ovatkaan. Ollaan kavereita niin kauan kun sulla menee hyvin, jos tulee vastoinkäymisiä, niin "ystävät" häviää ja jäät aivan yksin. Tietysti läheiset perheenjäsenetkin voi pettää tuolla tavalla, mutta todennäköisyys siihen on pienempi.
Vierailija kirjoitti:
Pisti miettimään kun nykyään monet vapaaehtoisesti lapsettomat uskottelee, ettei niistä tule yksinäisiä vanhuksia, kun onhan näillä ystäviä.
En tiedä onko tosiaan näin, mutta kyllä lapsettomat vanhukset ovat 95% todella yksinäisiä. Ei se auta, vaikka kuinka uskottelee olevansa vanhuksena aktiivinen, hyvässä kunnossa ja hyvää seuraa kun tulee kipuja, liikkumis- tai/ja muistiongelmia, kaverit kuolee ympäriltä, jne. Sen lisäksi, että yksinäisyys vaivaa ei ole ketään joka varmasti pitää puolia ja auttaa, on täysin yhteiskunnan tuen ja avun varassa. Voi olla, että joku ihme tapahtuu ja tulevaisuudessa ei ole näin, mutta tämä on ainakin nykypäivää. On toki niitäkin joilla on lapsia ja silti tilanne sama, mutta se on sit eri juttu miten semmoiseen tilanteeseen on joutunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pisti miettimään kun nykyään monet vapaaehtoisesti lapsettomat uskottelee, ettei niistä tule yksinäisiä vanhuksia, kun onhan näillä ystäviä.
En tiedä onko tosiaan näin, mutta kyllä lapsettomat vanhukset ovat 95% todella yksinäisiä. Ei se auta, vaikka kuinka uskottelee olevansa vanhuksena aktiivinen, hyvässä kunnossa ja hyvää seuraa kun tulee kipuja, liikkumis- tai/ja muistiongelmia, kaverit kuolee ympäriltä, jne. Sen lisäksi, että yksinäisyys vaivaa ei ole ketään joka varmasti pitää puolia ja auttaa, on täysin yhteiskunnan tuen ja avun varassa. Voi olla, että joku ihme tapahtuu ja tulevaisuudessa ei ole näin, mutta tämä on ainakin nykypäivää. On toki niitäkin joilla on lapsia ja silti tilanne sama, mutta se on sit eri juttu miten semmoiseen tilanteeseen on joutunut.
Tämän vuoksi avustettu itsemurha/eutanasia pitää laillistaa. Tällaiset tilanteet poistuvat. Luulen ja uskon että näin tapahtuu.
Vierailija kirjoitti:
Sairastuin 10 vuotta sitten Chronin tautiin. Kaikki kaverit hävisivät aikaa myöten.
Mulla tismalleen sama homma. Kukaan ei ymmärtänyt ensimmäisenä vuotena, kuinka vaikea tilanne oli. En voinut poistua kotoa pahimpina päivinä ja olin monta kuukautta työkyvytön. Sain kuulla jatkuvasti ”mene lääkäriin” ”asenne ratkaisee” kommentteja.
Jouduin tosissani laittamaan elämän uusiksi ja vaihtamaan työtä sairauden takia, mutta läheiset ei sitä sairauden vakavuutta koskaan ymmärtänyt ja katosivat :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystäväni on mulle rakas ja kallis sellaisena kuin on. Ei asuta toistemme taskuissa mutta silloin kun nähdään jaetaan ilot ja surut. En odota että hän kantaa mun suruja enempää kuin haluaa enkä haluaisikaan niin. Minäkin tuen häntä miten osaan ja jaksan. Välillä hullutellaan stressi pois yhdessä.
Ja niin, hän on se lähes ainoa joka on kulkenut mukana sairastuttuani.Aivan naurettavaa suuttua niille, jotka eivät ole. Itse et ollut heille niin tärkeä, se on ihan sinusta kiinni. Jokainen ei oletakaan, että muut tekevät hänen puolestaan sellaista, mikä tuntuu pahalle, mutta suureen ääneen kuvittelevat kaikkien olevan samanlaisia kuin itse ovat, eivätkä halua nöyrtyä tajuamaan, että se, mikä ei itseä haittaa, voi toiselle olla paha asia, tai ehket vain ollut niin tärkeä toisille, miksi siitä suuttua? Aika ahneelle vaikuttaa suuttumus siitä, ettei ollut muille tärkeämpi. Aivan kuin olisi joku maailman napa jokaiselle ystävälleen.
Eikö sinusta muka tällainen tilanne ole yhtään törkeä? Siis ihan, vaan moraalisesti väärin:
Sinä: *sairastut esim syöpään
Kaverisi: *tukee sinua: vierailee luonasi sairaalassa ja kotonasi, pitää sinulle seuraa ja yrittää parhaansa mukaan piristää sinua etc.
Sinä: *paranet syövästä ja palaat normaaliin arkeen
Kaverisi: *sairastuu vuorostaan itse
Sinä: *aloitat ghostaamisen välittömästi
Kaverisi: "Muistatko, kuinka minäkin pysyin tukenasi, kun sulla oli vaikeeta?"
Sinä: "No l0l vittu mitäs pysyit omapahan oli valintas!!!! Lmfao lol lel XD XD Vitu tossukka hahaha"
Kaverisi: >:( >:(
Sinä: "No, et sä ees oo ikinä ollukkaa muutaku paska ystävä mulle ku oot noin itsekäs."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Invalidisoiduin vakavan masennuksen vuoksi, jäin pois työelämästä, köyhdyin. Luulen, ettei monellekaan hylkäämisen syy ollut masennus vaan se, että putosin alempaan yhteiskuntaluokkaan. Monille se sosiaalinen status oikeanlaisine ystävineen on tärkeää. Mitäpä arvoa köyhällä mt-eläkeläisellä on sellaisessa.
En halua nyt loukata, vaan kerron oman kokemukseni ystävänä. Se, että ystäväni köyhtyi masentuessaan ei ollut mikään syy sille, että etäännytin välimme. En vain enää jaksanut olla terapeutti ja sylkykuppi. Vuosia jaksoin, sitten alkoi omakin tie näyttää pimeältä. Perheeni takia minun oli pakko kiskaista otseni irti, vaikka kipeää teki.
Olisi varmasti ollut muitakin vaihtoehtoja hoitaa asia, kuten tauot ja ohjaus terapiaan/muualle juttelemaan välille. Sairaan hylkääjä tekee aina valintansa oman pelkonsa ja heikkoutensa johdattamana. Sinäkin tiesit, että voit aivan hyvin sairastua itsekin - ihan ilman ystävääsikin. Ehkä se nyt on karmasi. Sitä yleensä elämässä saa mitä ”tilaa” - ja tuo on ihan juuri se tilaus.
Minä muun muassa tein niin, että kerroin lapsuudenystävälleni, kuinka pahalta on alkanut itsestänikin tuntumaan pelkkänä kuuntelijana oleminen. Hän pyysi anteeksi, minä autoin häntä etsimään hyvän terapeutin ja välimme jälleen normalisoituivat. Kävin hänen kanssaan jopa ensimmäisellä käynnillä, jotta hän sai voimaa kertoa asioistaan vieraalle. En ikinä, ikinä olisi hylännyt häntä sen kaiken keskellä mitä hän kävi jo toista vuotta läpi. Ja tämä tapahtui, kun ystäväni oli 21-vuotias ja minä 23-vuotias - eli "ihan kakaroita" monien silmissä. Mutta ilmeisesti ikä ei kulje käsi kädessä viisauden kanssa tietyissä asioissa...
-N26
Niin, mutta olisitko jaksanut jos ystäväsi ei olisi suostunut menemään terapeutille, olisi anteeksipyynnön sijaan uhkaillut itsemurhalla ja asioiden loputen vatvominen kestää vuosia? Minä en todellakaan jaksanut. Valvoin lukuisia öitä, ajoin satoja kilometrejä hänen luokseen, olen soittanut hätäkeskukseen vähintään 20 kertaa hänen vuoksi. Vuosi vuoden jälkeen ystävä ei tiennyt minusta mitään, vaikka minä tiesin kaiken hänestä. Minä olen ollut näiden vuosien aikana leikkauksessa kahdesti, joutunut väkivallan kohteeksi ja masennus on pahentunut entisestään. Tietääkö kyseinen ystävä mistään tästä, edes siitä että jouduin lopettamaan opiskelun? Ei todellakaan, vaikka minä tiedän että hän haluaa kuolla, koska kaikki on niin ilkeitä ja mieskään ei suostunut ajamaan kauppaan. Minulle ei ole mitään tilaa, ei edes pienille kuulumisille. Toimin vuosia jonkinlaisena terapeutinkorvikkeena, jolle soitettiin milloin vain, vein ystäväni päivystykseen, kävin osastolla hänen luonaan, etsin apuna terapeuttia mutta se ei kelvannutkaan koska haluaa muuttaa, julkiselle psykiatrian polille saatoin neljästi.
Yritin puhua tästä, mutta lopputuloksena oli aina hysteerinen itku ja välien katkaisu, siihen asti että tuli taas tarve avautua minulle. Oli pakko katkaista välit, koska olin itsekin itsemurhan partaalla hädin tuskin elämässä kiinni. Sitä ei vain kukaan tiennyt, koska kukaan ei kuunnellut edes sitä, kuinka minulla on päänsärky. Saati yhtään mitään muuta.
Olisin, ja jaksoinkin. Tekisin kaiken uudestaankin, hän on minulle aina se ystävä, jota en ikinä jättäisi - ja kaiken olen hänen kohdallaan nähnyt. Hänen vastoinkäymisensä alkoivat kaiken kaikkiaan jo 5-vuotiaana ja jo 7-vuotiaana minä kuuntelin, kerroin vanhemmilleni ja he auttoivat ystävääni (vanhemmistaan ei ollut mihinkään). Vastoinkäymisiä vastoinkäymisten perään, hyväksikäyttöä, kiusaamista, pahoinpitelyä ja läheisten kuolemia.
Kahden vuoden mittainen vaihe josta otin esimerkin, oli vain se mihin kaikki kauheus hänen elämässään tiivistyi. Kaikkiaan seitsemän vuoden ajan pyrin siihen, että hän hakisi ulkopuolista apua, mutta halusi vain tappaa itsensä - ammattilaisetkaan eivät nähneet mitään hätää vaikka hänestä "kantelin" milloin koulukuraattorille, milloin lastensuojeluun.
Pahoittelen, etten kertonut aiemmassa viestissäni tämän tarkemmin. Tässä kuitenkin koko kuvio tiivistettynä.
-N26
Olikos ystäväsi sitten kuraattorille ja lastensuojeluun itse kertonut asioiden todellisen laidan? Kai nämä instanssit sentään tutkivat ilmoituksesi?
-ohis
Erään avustettavani oli aviomies jättänyt kun hän sairastui MS-tautiin. Onneksi lopulta löysi ihanan uuden miehen MS-piireistä.
Itselläni välit heikentyivät ystävään, joka sairastui skitsofreniaan. En ole häntä hylännyt, mutta vuosien mittaan kävi raskaaksi kuunnella aina pelkästään joko harhaisia juttuja tai jatkuvaa valitusta omasta tilanteesta. Ja tätä tosiaan jaksoin vuosia. Meillä ei enää ollut sellaista vastavuoroista ystävyyttä kuin ennen. Minusta tuli vain kuuntelija, mutta minua ei koskaan kuunneltu. Hänellä ei ollut enää rahkeita osallistua yhtään minun elämääni, ei jaksanut noteerata esim. lapsien syntymää tai muita tärkeitä asioita. Kun yritin jotain kertoa omasta tilanteestani, hän ohitti sen täysin ja vaihtoi aiheen taas itseensä. Siksi tapaamme nyt paljon harvemmin.