Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Mikä on paras ikä menettää vanhempansa?
20.07.2018 |
Asiallisia vastauksia kiitos.
Minusta ei välttämättä se kun on itsekin jo vanhus.
Kommentit (53)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta niin vanhana kuin mahdollista.
Vaikka toisaalta olen nyt itse 45 ja alkaa tuntua, että nyt sen jo kestäisi, kun on omaakin perhettä, ja meillä on ikävä kyllä niin, ettei lapsille ole erityisempää iloa vanhemmistani. Mutta ois minusta silti kiva jos äiti eläisi vielä pitkään.
Perimisen kannalta nyt kannattaisi menettää vanhempi, jolla on varallisuutta.Vähän ehkä hölmösti sanottu tuo "nyt sen jo kestäisi" Kyllähän sen kestää lapsikin, kun pakko on.
Itse menetin äidin teininä, surettaa vieläkin. Isä on vielä hengissä, mutta emme ole juuri tekemisissä joten sinänsä ihan sama.
Sulle se onkin eri juttu. Et ole menettänyt vanhempaasi luonnollista tietä, jos näin voi sanoa.
Nyt en kyllä ymmärtänyt mitä haet takaa. Ihan samanlainen ihminenkin minäkin olen kuin muutkin. En mikään superihminen. Ihminen kestää enemmän kuin luuleekaan.
Menetit varmasti vanhempasi kesken kaiken, kun olisit tarvinnut lapsuudekodin turvaa ja aikuisen neuvoja. Yli 40-vuotias ei tarvitse. Minun lapsuudenkotini on äskettäin purettu ja äitini muuttanut sitä ennen ihan muualle. Luonnollinen prosessi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tai kuka nyt haluaisi vanhempiensa kuolevan? Ei kai kukaan tervepåinen. Mutta voi käydä niin raskaaksi, että pikkulapsivaihe on kuin leikkiä vain sen rinnalla.
En mä toivo vanhempani kuolevan. Mutta se on ihan sama. Varmasti suren mutta toisaalta tulen tuntemaan helpotusta. Osa vanhemmista ei ole tervepäisiä ja voivat käyttäytyä lapsiaan kohtaan todella raa'asti.
Vierailija kirjoitti:
Niin surettaa naapurin poika, joka on kyllä aikuisuuden puolella, mutta menetti molemat vanhempansa tässä vuoden sisään.
On vielä ainoa lapsi eli sisaruksistakaan ei ole mitään tukea. Onneksi on meidän perhe ja tätä en sano, missään sädekehän toivossa.
On poikani paras kaveri ja katson vielä perään kuin omiankin. Lähti nytkin reppureissulle Aasiaan ja huolehdin ja varoittelin :)
Sopiva ikä riippuu elämäntilanteesta ja omasta/vanhempien kunnosta. Omat vanhemmat ovat yli 80-vuotiaita ja hyväkuntoisia. Eli en haluaisi heidän kuolevan vielä pitkään aikaan.
Tai kuka nyt haluaisi vanhempiensa kuolevan? Ei kai kukaan tervepåinen. Mutta voi käydä niin raskaaksi, että pikkulapsivaihe on kuin leikkiä vain sen rinnalla.
Kuolema voi olla helpotus, ainakin jos kituu pitkään ja esim. omaishoitaja uupuu. Kaikki kuitenkin lopulta kuolevat.
Ei kai siihen ole oikeaa ikää. Jos vanhemmat kuolevat sairauteen tai vanhuuttaan, niin se on helpompi hyväksyä kuin odottamaton tapaturma tai henkirikos.
Riippuu varmaan suhteesta vanhempiinkin.
Miehelleni lienee samantekevää olisiko vanhempansa elossa vai kuolleet, kun ei juuri tekemisissä ole.
Minä taas mietin lapsuutta ja teini-aikaa. Jos silloin olisin menettänyt vanhempani olisi se voinut vaikuttaa niin, että opiskelut olisi kärsineet jne. Oirehdittua olisi voinut siihen malliin, että ei olisi elämässä päässyt tähän pisteeseen.
Nyt opiskelut takana ja viimeiset 13-vuotta kiinni vakiintuneesti työelämässä. Kaksi lasta on joiden vauva-ajat jne ohi, joten raskain vaihe siinä mielessä ohi. Välimatkan takia ei olla saatu isovanhemmilta apua arjessa tmv. mutta jos järjen kanssa ajattelisi niin jos nyt kuolisi jompi kumpi (tai molemmat) olisi se pienempi kriisi kun esimerkiksi 15-vuotta sitten nuorena aikuisena olisi ollut.
On kuitenkin oma elämä vakiintunut niin ja itsellä lapset, jotka eivät antaisi upota suruun vaan arki pitäisi pyörittää ja pysyä itse elämässä kiinni.
En tiedä sitten jos vanhemmille tulisi muistisairauksia jne. joiden takia tulisi haasteita ja huolta minulle. Ehkä olisi parempi, että lähtisivät saappaat jalassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kai siihen ole oikeaa ikää. Jos vanhemmat kuolevat sairauteen tai vanhuuttaan, niin se on helpompi hyväksyä kuin odottamaton tapaturma tai henkirikos.
Olen joskus miettinut tätä kauheinta skenaariotta, että lapsi kohtaisi väkivaltaisen kuoleman.
Miten siitä voi selvitä? Mutta useimmat kai selviävät joten kuten kuitenkin.
Omiin vanhempiin minulla ei ole aivan samaa tunnesidettä kuitenkaan. Eli jos kuulisin, että isäni (67v. ) on hakattu kuoliaaksi, olisin tietysti täysin pois tolaltani jonkin aikaa.
Se ei kuitenkaan järkyttäsi koko loppuelämääni totaalisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tai kuka nyt haluaisi vanhempiensa kuolevan? Ei kai kukaan tervepåinen. Mutta voi käydä niin raskaaksi, että pikkulapsivaihe on kuin leikkiä vain sen rinnalla.
En mä toivo vanhempani kuolevan. Mutta se on ihan sama. Varmasti suren mutta toisaalta tulen tuntemaan helpotusta. Osa vanhemmista ei ole tervepäisiä ja voivat käyttäytyä lapsiaan kohtaan todella raa'asti.
No joo... tarkoitin siis ns. hyviä vanhempia.
Totta kai asia voi olla yksi lysti tai jopa helpotus, jos on kokenut huonoa kohtelua tai peräti hirveää väkivaltaa oli se sitten henkistä tai fyysistä.
Moni voi odotella perintöjäkin. Itse kituuttelen toimeentulotuella ja vanhemmilla massia monia miljoonia. Joskus tulee mieleen, että josko nyt kuolisivat.
Mutta ei! Porskuttavat todella hyvinvoivina ja tavallaan hyvä niin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kai siihen ole oikeaa ikää. Jos vanhemmat kuolevat sairauteen tai vanhuuttaan, niin se on helpompi hyväksyä kuin odottamaton tapaturma tai henkirikos.
Olen joskus miettinut tätä kauheinta skenaariotta, että lapsi kohtaisi väkivaltaisen kuoleman.
Miten siitä voi selvitä? Mutta useimmat kai selviävät joten kuten kuitenkin.
Omiin vanhempiin minulla ei ole aivan samaa tunnesidettä kuitenkaan. Eli jos kuulisin, että isäni (67v. ) on hakattu kuoliaaksi, olisin tietysti täysin pois tolaltani jonkin aikaa.
Se ei kuitenkaan järkyttäsi koko loppuelämääni totaalisesti.
Mulla ei kuollut väkivaltaisesti mutta oman käden kautta minun silmien edessä. Kai se on trauman jättänyt. Toisaalta taas, koko lapsuus oli niin traumaattista, että vaikea sanoa mikä traumatisoi eniten. Selviytyminen riippuu monesta asiasta. Mulla ei valitettavasti niitä muitakaan suojaavia tekijöitä ollut. Näennäisesti elän ns. normaalia elämää mutta vaikuttaa monin tavoin. Toisaalta taas, olen ainakin hyvin tietoinen omista tunteista. Väittäisin että aika moni sairastuu vahvuuteen ja ajattelee, että yksin on selvittävä. Jos siis niitä suojaavia tekijöitä ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni kuoli kun olin 26 ja pakko sanoa että en ollut todellakaan valmis. Ajatuksissani kuvittelin että äiti tai isä saattaa kuolla kun olen 40+ eikä ennen aikojaan.
Isäni kuoli viime vuonna ja täytyy sanoa että oli aika rasittava pari viimeistä vuotta. Aiemmin skarppi ja fiksuna pitämäni mies alkoi tekemään todella tyhmiä päätöksiä ja laukoi mielipiteitä joita ei oikeasti jaksanut. Muuttui myös ilkeäksi. Äitini voi nyt aika paljon paremmin kuin isän eläessä, mutta ei mua toisaalta hirveästi surettaisi jos kuolisikin ennenkuin hänkin muuttuu vielä vaikeammaksi kuin nyt on.
Ikää 43 vuotta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni kuoli ollessani 11 v. Enkä oikein käsittänyt koko asiaa, tuli vaan kauhea hätä äidistä kun tuntui että "hän menee perässä." Sain kuitenkin äidin pitää 38 vuotiaaksi asti.
Minusta tuntuu käsittämättömältä sekin että joillain 50 vuotiailla elää molemmat vanhemmat.
Vierailija kirjoitti:
n. 40v.
Ennen tehtiin lapset nuorempana. 40-vuotiaan vanhemmat ovat usein 60-65v. eli juuri eläkkeelle päässeitä, monet vielä täysin perusterveitä ihmisiä, joilla vihdoin on nyt aikaa matkustella ja harrastaa.
No, koko kysymyksen asettelu on ihan sairas. Ihmisen paras hetki kuolla ei riipu hänen lastensa iästä vaan omasta kunnosta. Paras on lähteä sitten, kun ei elämä ole enää vaivojen takia elämisen arvoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Isäni kuoli ollessani 11 v. Enkä oikein käsittänyt koko asiaa, tuli vaan kauhea hätä äidistä kun tuntui että "hän menee perässä." Sain kuitenkin äidin pitää 38 vuotiaaksi asti.
Minusta tuntuu käsittämättömältä sekin että joillain 50 vuotiailla elää molemmat vanhemmat.
Äitini menetti juuri ensimmäisen vanhempansa seitsemänkymppisenä. On kyllä ihan eri fiilis lähes satavuotiaan hautajaisissa kuin teinin tai keski-ikäisen...
Äitini kuoli kun olin 22 v. Minulla on vielä ikävä, olen nyt 35 v. Kuvittelin aina että hän kuolisi kun olen ainakin 45+.
Silloin kun omat lapset ovat aikuisia, eli 50-60 -vuotiaana. Lapset saavat kokea perinteisen mummolan ja saa itsekkin "elämänviisautta" mitä ei välttämättä ennen omia lapsia olisi edes tajunnut.
Tietysti jos vanhemmat menee huonoon kuntoon tai muisti menee, niin ei se ole kenellekkään hyväksi
Oon joskus miettinyt tätä, ja aika paljon on kiinni siitä, missä fyysisessä ja henkisessä kunnossa vanhemmat ovat, eikä tuijottaa vain omaa napaa, että missä iässä selviäisin siitä, että heidät menettäisin. Uskoisin, että esim. pahasti dementoituneen äitinsä tai isänsä voisi toivoakin kuolevan, koska "hän ei ole enää siinä". Persoonallisuus muuttuu, rakkaasta ja rakastavasta vanhemmasta voi tulla omaishoitajalle raivostuttava, rasittava taakka. Tämä lienee edelleen jonkinlainen tabu, koska vanhenevasta ihmisestä ei saisi sanoa mitään pahaa.
Hyväkuntoiset, virkeät ja omaan elämään läheisesti liittyvät vanhemmat pitäisin toki niin kauan kuin suinkin mahdollista.
Äkillinen ja odottamaton kuolema järkyttää toki missä iässä tahansa. Joku sanoi, ettei vatvoisi loppuelämäänsä, jos oma isä kuolisi väkivaltaisesti. Minä vatvoisin ihan varmasti. Johtuu siitä, että oma isäni on minulle hyvin läheinen ja rakas, ja olen herkkä ihminen itsekin. Ihan varmasti traumatisoituisin siitä, jos kuka tahansa minulle läheinen ihminen kokisi väkivaltaisen kuoleman. Hirvittää tähänkin kirjoittaa siitä.
Vähitellen ymmärsin että vanhojen ja sairaiden pitää jossain vaiheessa kuolla, muuten he kärsivät liikaa. Asiaa auttoi myös se, että kaikki asiat välillämme oli käsitelty, ei jäänyt mikään kaivamaan eikä kaduttamaan. Tarkkaa ikää on mahdotonta sanoa. Keskity elämään suhteessa vanhempiisi äläkä ajattele että kuolema on lopullinen ero tai hylätyksi tuleminen. Minulla on edelleen vahva tunne siitä, että vanhempani ovat edelleen läsnä elämässäni, vaikka ovatkin kuolleet. Hyvällä tavalla.
Ei sellaista ikää ole olemassakaan! Minä menetin äitini syövälle jo ollessani kolmekymppinen. Isäpuoli eli pitkän elämän ja olin jo pitkälle päälle viisikymppinen hänen kuollessaan. Myöhemmin, kun selvittelin taustojani, kävi ilmi, että olin menettänyt biologisen isäni muutamaa vuotta vaille viisikymppisenä. Menettipä vanhempansa missä iässä tahansa, niin kyllä se riipaisee syvältä. Tosin nuoremmankin ihmisen kuolema on helpompi ymmärtää ja ehkä hyväksyäkin, jos kuoleman aiheuttaa parantumaton sairaus.
Alue: Aihe vapaa
Niin surettaa naapurin poika, joka on kyllä aikuisuuden puolella, mutta menetti molemat vanhempansa tässä vuoden sisään.
On vielä ainoa lapsi eli sisaruksistakaan ei ole mitään tukea. Onneksi on meidän perhe ja tätä en sano, missään sädekehän toivossa.
On poikani paras kaveri ja katson vielä perään kuin omiankin. Lähti nytkin reppureissulle Aasiaan ja huolehdin ja varoittelin :)
Sopiva ikä riippuu elämäntilanteesta ja omasta/vanhempien kunnosta. Omat vanhemmat ovat yli 80-vuotiaita ja hyväkuntoisia. Eli en haluaisi heidän kuolevan vielä pitkään aikaan.
Tai kuka nyt haluaisi vanhempiensa kuolevan? Ei kai kukaan tervepåinen. Mutta voi käydä niin raskaaksi, että pikkulapsivaihe on kuin leikkiä vain sen rinnalla.