Mikä on paras ikä menettää vanhempansa?

Mun äiti kuoli kun olin 35 vuotias, ihan liian aikaisin. Tuntuu hurjalta että äitini äiti on elossa ja hyvinvoiva, hänen vanhin lapsensa on 67 vuotias, nuorin 48. Monta lasta on jo menettänyt. Olisipa mahtavaa jos itselläkin 70 vuotiaana olisi vielä äiti elossa.

Melko järkyttävä keskustelu. Milloin ihminen on koskaan täysin valmis läheisen kuolemaan?

Oma vastaukseni on, että ei ikinä.

16v

Ainakin itse menetin toisen vanhemmista silloin.

Sanoisin keski-ikäisenä, äidin jo menettäneenä, että siinä vaiheessa kun olet psyykkisesti sinut menneisyytesi kanssa.

Tämä saattaa tulla esiin vasta kuoleman kohdatessa. Luulee eläneensä lähes normaalia elämää, mutta huomaakin kuinka paljon käsittelemättömiä asioita on vanhempiensa kanssa omasta lapsuudestaan. Sieltä suurin osa nykyhetken pahoinvoinnista kumpuaa. Sitä ei edes vaan aina edes huomaa, että jotain on vialla.

Mutta ongelmat saattaa olla niin isoja, että niiden läpikäymistä ei saa alkamaan edes läheltä-piti -tilanteet. Tämä on hyvin valitettavaa. Ja kun ihminen on kuollut ei hänen kanssaan enää voi saada rauhaa. Itsekseen sen voi saada, mutta siinä on tekemistä.

Yhtä ikää ei ole kenellekään, vaan se miten on elämässään päässyt jaloilleen henkisesti sillä hetkellä.

Tuntuu, että moni ei oikeasti tajua, että vanhemmistaan joutuu luopumaan ja se saattaa tapahtua vaikka tänään. Siksi kannattaa selvittää kaikki hiertävät asiat ajoissa vaikka tuntuisivat kuinka pieniltä.

Rakastakaa vanhempianne heidän vioistaan huolimatta, ilman heitä ei olisi teitä!

Olen 53v. ja nuorin menee kasille, Toivon että kuopus ehtisi aikuiseksi.

Suru olisi helpompi kohdata kun ei ole lapsia joista pitää huolehtia.

Äitini hoivakodissa ja Alzheimer.

Vierailija kirjoitti:

Melko järkyttävä keskustelu. Milloin ihminen on koskaan täysin valmis läheisen kuolemaan?

Oma vastaukseni on, että ei ikinä.

On kauheampaa kuin luopuminen se, ettei OSATA luopua.

Vanhemmilla on oikeus vanhentua ja poistua samalla kun seuraava sukupolvi ottaa heidän paikkansa. Siihen voi valmistaa itseään hyvissä ajoin. Muuten on ikuinen lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin keski-ikäisenä, äidin jo menettäneenä, että siinä vaiheessa kun olet psyykkisesti sinut menneisyytesi kanssa.

Tämä saattaa tulla esiin vasta kuoleman kohdatessa. Luulee eläneensä lähes normaalia elämää, mutta huomaakin kuinka paljon käsittelemättömiä asioita on vanhempiensa kanssa omasta lapsuudestaan. Sieltä suurin osa nykyhetken pahoinvoinnista kumpuaa. Sitä ei edes vaan aina edes huomaa, että jotain on vialla.

Mutta ongelmat saattaa olla niin isoja, että niiden läpikäymistä ei saa alkamaan edes läheltä-piti -tilanteet. Tämä on hyvin valitettavaa. Ja kun ihminen on kuollut ei hänen kanssaan enää voi saada rauhaa. Itsekseen sen voi saada, mutta siinä on tekemistä.

Yhtä ikää ei ole kenellekään, vaan se miten on elämässään päässyt jaloilleen henkisesti sillä hetkellä.

Tuntuu, että moni ei oikeasti tajua, että vanhemmistaan joutuu luopumaan ja se saattaa tapahtua vaikka tänään. Siksi kannattaa selvittää kaikki hiertävät asiat ajoissa vaikka tuntuisivat kuinka pieniltä.

Rakastakaa vanhempianne heidän vioistaan huolimatta, ilman heitä ei olisi teitä!

Olen läpikäynyt kaiken ja tunnen vapautuneeni. Asiaa helpottaa ettemme tällä hetkellä asu kovin lähekkäin. Kun elävän vanhempani viimeiset vuodet koittavat, jaksan valvoa hänen hoitoaan mikäli hän muuttaa lähemmäs lapsiaan (on leskenä halunnut uusiin maisemiin).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

n.  40v.

Ennen tehtiin lapset nuorempana. 40-vuotiaan vanhemmat ovat usein 60-65v. eli juuri eläkkeelle päässeitä, monet vielä täysin perusterveitä ihmisiä, joilla vihdoin on nyt aikaa matkustella ja harrastaa.

No, koko kysymyksen asettelu on ihan sairas. Ihmisen paras hetki kuolla ei riipu hänen lastensa iästä vaan omasta kunnosta. Paras on lähteä sitten, kun ei elämä ole enää vaivojen takia elämisen arvoista.

  Kun minä olin 40v. äiti ja isä oli jo kuollu. Jos oisivat eläneet niin äiti 82 ja isä 85.

55v : perinnöstä ehtii vielä nauttimaan ja lapset ovat jo sen ikäisiä, että isovamhemmista jää muistoja mieleen. 

Vierailija kirjoitti:

55v : perinnöstä ehtii vielä nauttimaan ja lapset ovat jo sen ikäisiä, että isovamhemmista jää muistoja mieleen. 

  Eri juttu minkälaisia muistoja?

Isä kuoli 82 vuotiaana ja olin järkyttynyt. Äiti on nyt 89v ja ihan fiksu vielä, mutta kaikki hänen sisarukset, ystävät ja tutut ovat kuolleet. Hän on varautunut kuolemaan 50-vuotiaasta saakka, ollaan oltu aika kypsiä kuuntelemaan sitä arkun ostoa. Hän on enää sellainen laiha hitaasti kulkeva haamu ja nyt sietäisin hänen poismenonsa. Ei se kivaa toki olisi.

Riippuu vähän vanhempien terveydestäkin. Sairauden kanssa kituuttaville ei varmaan kukaan toivo pitkää ikää. Sitten olisi tietty hyvä että olisi itse ihan aikuinen. Minulta kuoli isä kun olin 31 ja äiti kun olin 40. Isä kuoli 86-vuotiaana ja äiti oli 78. Kumpikaan ei ollut liian nuori kuolemaan enkä minä myöskään liian nuori menettämään vanhempiani. 

Sitten tietty jos omiin vanhempiin on ikäeroa vain 20+ vuotta, niin nelikymppisenä vanhempansa menettäminen tuntuisi siltä että kuoli liian aikaisin. Mutta kyllä 75+-vuotiaat joutavat jo kuolla pois, sen jälkeen alkaa vauhdilla tulla kaiken maailman sairauksia ja toimintakyky laskee kuin lehmänhäntä, jos eivät ole jotain supersporttisenioreita.

Mä menetin äitini 26-vuotiaana, ennen kuin olin saanut omia lapsia. Vaikka äitini oli mulle hyvin rakas ja tärkeä, jälkikäteen ajateltuna hänen poismenonsa antoi mulle tilaa olla juuri omanlaiseni äiti. Olen välttynyt kaikilta niiltä ristiriidoilta jotka ehkä olisivat seuranneet erilaisista kasvatustyyleistä jne. Isä elää vielä, hän oli yli 65v kun hänen vanhempansa kuolivat 90-vuotiaina. Ei se mikään ilo enää ollut katsella dementoituvia ja rapistuvia vanhuksia. Isäni tuskin elää yhtä vanhaksi, hänellä on krooninen sairaus joka luultavasti lyhentää hänen elinikäänsä. Hyvä niin, toisaalta. Ehkä hän välttyy samalta surkeudelta.