Sinä joka olet luovuttanut kumppanin etsinnässä

Olen niin ujo, etten pysty edes olemaan oikeasti kiinnostavan miehen lähellä. Pakko poistua paikalta.

Mua viehättää oikeasti hiljaiset ja älykkäät miehet.

Tästä syystä olen aijemmin alkanut suhteisiin, joissa toinen on ollut enemmän kaveri mulle, sellanen rento ja lunki tyyppi, enkä sitten ole seksiäkään halunnut tai rakastanut toista. Muuten en olisi ollut suhteessa koskaan.

Surettaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen luopunut toivosta, koska en usko siihen häviävän pieneen mahdollisuuteen, että löytäisin itselleni täydellisen puolison. Ja koska en huoli vähemmän täydellistä, olen siis luopunut toivosta, enkä edes etsi.

Tässä viestissä taitaa kiteytyä se syy miksi Suomessa on ennätysmäärä sinkkuja ja syntyvyys on romahtanut.

Ja sekin kertoo paljon että viesti on saanut täällä paljon enemmän yläpeukkuja kuin alapeukkuja.

Tällä meiningillä syntyvyys laskee jatkossakin.

Aina kysytään että pitäisikö sitte tyytyä johonkin huonoon tyyppiin. No ei tietenkään, mutta rajansa kaikella mitä tulee vaatimuksiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun ei oikeasti kuuluisi tulla tähän ketjuun vastaamaan ohi aiheen, mutta mutta...

Minulla ei vielä 24-vuotiaana ollut ollut lainkaan seurustelusuhdetta. Ensisuudelman olin kokenut 20- tai 21-vuotiaana erään nettituttavan kanssa, mutta siitä ei sen enempää tullut. Teininä en kuulunut suosittuihin tyttöihin. En välittänyt kampauksista ja meikeistä vaan olin luomunaamainen kirjanörtti. Ystäviä minulla oli paljon muttei ketään poikia - tunsin oloni aina vaivaantuneeksi ja epävarmaksi poikien seurassa.

Yliopistossa tutustuin miehiinkin ja heistä tuli jopa ystäviäni. Mitään pientäkään ihastumista ei silti koskaan ollut, ainakaan molemminpuolista. Tuo ensisuudelma oli ja meni. Edelleen olin yksin. Koko tänä aikana ikäkautena 19 - 24 minulle oma-aloitteisesti flirttaili kolme miestä: tämä nettituttava, yksi mies, jonka ryhmää opastin töissä museokierroksella (ei kuitenkaan tehnyt selvää aloitetta ja itse olin liian nössö pyytämään numeroa) ja yksi känninen solkkaaja kerran baarissa. Siis viiden vuoden aikana kolme todella kaukaista tilaisuutta parinmuodostukseen.

Mitään luonnollisia tilaisuuksia kumppanin löytymiselle ei avautunut sitten millään. 24-vuotiaana kirjauduin nettitreffeihin, tapasin kolme miestä, ja se kolmas on aviomieheni. Ne kaksi, muuta, joiden kanssa ei oikein natsannut, olivat hekin ihan tavallisia miehiä, eivät mitään outoja hiippareita. Outojen vastaajien kanssa en edes kirjoitellut. Eli minulla on vain hyviä kokemuksia nettitreffeistä. Jos en olisi kerinnyt ensin sopia treffejä nykyisen mieheni kanssa, olisin vielä erään neljännenkin mukavanoloisen kanssa voinut lähteä. Hyvää tarjontaa siis oli. Meni alle vuosi koko prosessissa ja sitten olinkin jo rakastunut ja seurustelusuhteessa mieheni kanssa.

Jos ajattelen elämääni, niin ei olisi myöhemminkään mitään tilaisuuksia tullut harrastusten tai työn kautta. Nettitreffit olivat minulle ainoa mahdollisuus. Onneksi käytin sen. Minulla on tuttava, joka hokee, että on jo hyväksynyt sen, että jää yksin. Kaunis ja kiinnostava nainen. Hän ei usko nettitreffeihin. Ei edes halua kokeilla. Jos itse olisin tuon linjan pitänyt, olisin minäkin yhä yksin.

On niin kannustavaa lukea tällaista yli 30-vuotiaana ikisinkkuna naisena joka on viettänyt nettideiteillä 10 vuotta.

Miten jotkut eivät ymmärrä että kaikille se puoliso ei löydy muutaman treffin/aloitteen kautta?

Miten usein teet aloitteita? Kannattaa oikeesti miettiä miksi olet vielä sinkku. Mikä menee pieleen?

Nuorempana etsin vakavaa suhdetta. Kävin paljon ulkona, olin deittineteissä ym. Pokasin baareista miehiä, toivoin kuitenkin, että jutuista kehittyisi suhteita. Muutaman kerran tapasin tyypin, joka vei jalat alta. Kävi niin, että ihastuin itseäni ”parempi tasoisiin” ihmisiin. Jutuista ei tullut mitään. Palava intohimo jäi.

Sitten luovuin parinetsinnässä yhteiskunnan normeista ja keskityin vain siihen, mikä silmää miellytti. En siis katsonut enää koulutusta, varallisuutta, taustaa ym. mitään mikä ns. antaisi hyvät eväät perhe-elämälle.

Nykyään olen realistisempi: näen että pitää olla tietty samanlaisuus arvomaailmassa, samantasoinen älykkyys ja yhtenevä huumorintaju. Perhetausta on myös tärkeä, samanlainen tulotaso ym. En vain jaksa enää tässä iässä ruveta ihastumaan erilaisuuteen, vaikka avarakatseinen olenkin. Aikansa kutakin. Nuorena etsin kuuta taivaalta ja sukelsin helmiä merenpohjasta.

Olen tyytyväinen tähän elämäntilanteeseen, minulla on vapaus toteuttaa itseäni, saan rakkautta ja rakastan takaisin. Uusi suhde vain rikkoisi tasapainon. Elämääni ei mahdu enempää rakkautta. Miksi korjata sellaista, mikä ei ole rikki? Se on fantasiaa, että täyteen mahtuisi lisää hajottamatta jotakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen luopunut toivosta, koska en usko siihen häviävän pieneen mahdollisuuteen, että löytäisin itselleni täydellisen puolison. Ja koska en huoli vähemmän täydellistä, olen siis luopunut toivosta, enkä edes etsi.

Tässä viestissä taitaa kiteytyä se syy miksi Suomessa on ennätysmäärä sinkkuja ja syntyvyys on romahtanut.

Ja sekin kertoo paljon että viesti on saanut täällä paljon enemmän yläpeukkuja kuin alapeukkuja.

Tällä meiningillä syntyvyys laskee jatkossakin.

Aina kysytään että pitäisikö sitte tyytyä johonkin huonoon tyyppiin. No ei tietenkään, mutta rajansa kaikella mitä tulee vaatimuksiin.

Niinpä, vaatimukset on aivan järkyttävät. Huomaahan sen noista nettideittien profiileistakin, että etsitään ihmistä hyvin tarkoin kriteerein.

Tämän ikäinen (56v) nainen ei enää voi tehdä mitään aloitteita. Olen hyvin säilynyt ja hoikka, mutta en uskalla lähestyä edes ikäistäni miestä, kaikki inhoaa "mummoja". Nyt 8 vuotta yksin ja tässähän tämä loppuikä menee. Tiedän, etten enää tule löytämään ketään. Ainoastaan alkoholisoituneet luuserit ja toki myös monet varatut kelpuuttavat meikäläläisen.

Vierailija kirjoitti:

Nuorempana etsin vakavaa suhdetta. Kävin paljon ulkona, olin deittineteissä ym. Pokasin baareista miehiä, toivoin kuitenkin, että jutuista kehittyisi suhteita. Muutaman kerran tapasin tyypin, joka vei jalat alta. Kävi niin, että ihastuin itseäni ”parempi tasoisiin” ihmisiin. Jutuista ei tullut mitään. Palava intohimo jäi.

Sitten luovuin parinetsinnässä yhteiskunnan normeista ja keskityin vain siihen, mikä silmää miellytti. En siis katsonut enää koulutusta, varallisuutta, taustaa ym. mitään mikä ns. antaisi hyvät eväät perhe-elämälle.

Nykyään olen realistisempi: näen että pitää olla tietty samanlaisuus arvomaailmassa, samantasoinen älykkyys ja yhtenevä huumorintaju. Perhetausta on myös tärkeä, samanlainen tulotaso ym. En vain jaksa enää tässä iässä ruveta ihastumaan erilaisuuteen, vaikka avarakatseinen olenkin. Aikansa kutakin. Nuorena etsin kuuta taivaalta ja sukelsin helmiä merenpohjasta.

Olen tyytyväinen tähän elämäntilanteeseen, minulla on vapaus toteuttaa itseäni, saan rakkautta ja rakastan takaisin. Uusi suhde vain rikkoisi tasapainon. Elämääni ei mahdu enempää rakkautta. Miksi korjata sellaista, mikä ei ole rikki? Se on fantasiaa, että täyteen mahtuisi lisää hajottamatta jotakin.

Jos sulla on jo rakkautta, niin miksi etsisitkään lisää?

Vierailija kirjoitti:

Tämän ikäinen (56v) nainen ei enää voi tehdä mitään aloitteita. Olen hyvin säilynyt ja hoikka, mutta en uskalla lähestyä edes ikäistäni miestä, kaikki inhoaa "mummoja". Nyt 8 vuotta yksin ja tässähän tämä loppuikä menee. Tiedän, etten enää tule löytämään ketään. Ainoastaan alkoholisoituneet luuserit ja toki myös monet varatut kelpuuttavat meikäläläisen.

Kukas ne aloitteet sinulta kieltää? Kyllä kai se pohjasakka pyörii sinun ympärillä, kun et itse panosta puolisin etsintään millään tavoin.

Vierailija kirjoitti:

Tämän ikäinen (56v) nainen ei enää voi tehdä mitään aloitteita. Olen hyvin säilynyt ja hoikka, mutta en uskalla lähestyä edes ikäistäni miestä, kaikki inhoaa "mummoja". Nyt 8 vuotta yksin ja tässähän tämä loppuikä menee. Tiedän, etten enää tule löytämään ketään. Ainoastaan alkoholisoituneet luuserit ja toki myös monet varatut kelpuuttavat meikäläläisen.

Taidat vaan olla masentunu, niinkuin monet tuon ikäiset naiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen luopunut toivosta, koska en usko siihen häviävän pieneen mahdollisuuteen, että löytäisin itselleni täydellisen puolison. Ja koska en huoli vähemmän täydellistä, olen siis luopunut toivosta, enkä edes etsi.

Tässä viestissä taitaa kiteytyä se syy miksi Suomessa on ennätysmäärä sinkkuja ja syntyvyys on romahtanut.

Ja sekin kertoo paljon että viesti on saanut täällä paljon enemmän yläpeukkuja kuin alapeukkuja.

Tällä meiningillä syntyvyys laskee jatkossakin.

Aina kysytään että pitäisikö sitte tyytyä johonkin huonoon tyyppiin. No ei tietenkään, mutta rajansa kaikella mitä tulee vaatimuksiin.

Todellakin, varsin sopivia kumppaniehdokkaita menee sivu suun, kun haetaan vaan jotain pilkuntarkkaan määritetttyä tyyppiä, eikä tajuta, että listalta poikkeaminen ei välttämättä tarkoita, että tyytyisi huonompaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuorempana etsin vakavaa suhdetta. Kävin paljon ulkona, olin deittineteissä ym. Pokasin baareista miehiä, toivoin kuitenkin, että jutuista kehittyisi suhteita. Muutaman kerran tapasin tyypin, joka vei jalat alta. Kävi niin, että ihastuin itseäni ”parempi tasoisiin” ihmisiin. Jutuista ei tullut mitään. Palava intohimo jäi.

Sitten luovuin parinetsinnässä yhteiskunnan normeista ja keskityin vain siihen, mikä silmää miellytti. En siis katsonut enää koulutusta, varallisuutta, taustaa ym. mitään mikä ns. antaisi hyvät eväät perhe-elämälle.

Nykyään olen realistisempi: näen että pitää olla tietty samanlaisuus arvomaailmassa, samantasoinen älykkyys ja yhtenevä huumorintaju. Perhetausta on myös tärkeä, samanlainen tulotaso ym. En vain jaksa enää tässä iässä ruveta ihastumaan erilaisuuteen, vaikka avarakatseinen olenkin. Aikansa kutakin. Nuorena etsin kuuta taivaalta ja sukelsin helmiä merenpohjasta.

Olen tyytyväinen tähän elämäntilanteeseen, minulla on vapaus toteuttaa itseäni, saan rakkautta ja rakastan takaisin. Uusi suhde vain rikkoisi tasapainon. Elämääni ei mahdu enempää rakkautta. Miksi korjata sellaista, mikä ei ole rikki? Se on fantasiaa, että täyteen mahtuisi lisää hajottamatta jotakin.

Jos sulla on jo rakkautta, niin miksi etsisitkään lisää?

Totta. Pitää osata olla onnellinen siitä mitä on. Kymmenen vuoden päästä tilanne on toinen. Silloin näen vierelläni tyylikkäästi harmaantuneen herrasmiehen, jonka kanssa meillä on yhteneväiset harrastukset ja näkemys elämästä.

Sitä ennen nautin siitä, mitä on. En kuitenkaan kulje elämääni laput silmillä, mutta katson silti varovaisen tarkkailevasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun ei oikeasti kuuluisi tulla tähän ketjuun vastaamaan ohi aiheen, mutta mutta...

Minulla ei vielä 24-vuotiaana ollut ollut lainkaan seurustelusuhdetta. Ensisuudelman olin kokenut 20- tai 21-vuotiaana erään nettituttavan kanssa, mutta siitä ei sen enempää tullut. Teininä en kuulunut suosittuihin tyttöihin. En välittänyt kampauksista ja meikeistä vaan olin luomunaamainen kirjanörtti. Ystäviä minulla oli paljon muttei ketään poikia - tunsin oloni aina vaivaantuneeksi ja epävarmaksi poikien seurassa.

Yliopistossa tutustuin miehiinkin ja heistä tuli jopa ystäviäni. Mitään pientäkään ihastumista ei silti koskaan ollut, ainakaan molemminpuolista. Tuo ensisuudelma oli ja meni. Edelleen olin yksin. Koko tänä aikana ikäkautena 19 - 24 minulle oma-aloitteisesti flirttaili kolme miestä: tämä nettituttava, yksi mies, jonka ryhmää opastin töissä museokierroksella (ei kuitenkaan tehnyt selvää aloitetta ja itse olin liian nössö pyytämään numeroa) ja yksi känninen solkkaaja kerran baarissa. Siis viiden vuoden aikana kolme todella kaukaista tilaisuutta parinmuodostukseen.

Mitään luonnollisia tilaisuuksia kumppanin löytymiselle ei avautunut sitten millään. 24-vuotiaana kirjauduin nettitreffeihin, tapasin kolme miestä, ja se kolmas on aviomieheni. Ne kaksi, muuta, joiden kanssa ei oikein natsannut, olivat hekin ihan tavallisia miehiä, eivät mitään outoja hiippareita. Outojen vastaajien kanssa en edes kirjoitellut. Eli minulla on vain hyviä kokemuksia nettitreffeistä. Jos en olisi kerinnyt ensin sopia treffejä nykyisen mieheni kanssa, olisin vielä erään neljännenkin mukavanoloisen kanssa voinut lähteä. Hyvää tarjontaa siis oli. Meni alle vuosi koko prosessissa ja sitten olinkin jo rakastunut ja seurustelusuhteessa mieheni kanssa.

Jos ajattelen elämääni, niin ei olisi myöhemminkään mitään tilaisuuksia tullut harrastusten tai työn kautta. Nettitreffit olivat minulle ainoa mahdollisuus. Onneksi käytin sen. Minulla on tuttava, joka hokee, että on jo hyväksynyt sen, että jää yksin. Kaunis ja kiinnostava nainen. Hän ei usko nettitreffeihin. Ei edes halua kokeilla. Jos itse olisin tuon linjan pitänyt, olisin minäkin yhä yksin.

Ai niin. Piti vielä sanoa, että opiskelijana itse flirttailin kahdelle miehelle mutta flirttiin ei vastattu (luulen että olivat varattuja). En siis odottanut vain miesten aloitteita vaan yritin osoittaa itsekin kiinnostukseni. Silti ei vain onnistunut ennen nettitreffeille lähtöä.

/tuo lainauksen kirjoittaja

Kiva että löysit puolison. Itse olen 35v. ikisinkku enkä usko enää että mitään löytyykään.

Ikävuodet 18-30 vietin suht aktiivisesti seuraa hakien. Esitin suoria treffipyyntöjä lukuisille miehille (ei siis pelkkiä flirttailuja vaan selkeä kysymys, siimä vaiheessa kun oli jo juteltu/tutustuttu vähän). Tapasin kaverinkavereita ja kävin harrastuksissa ja tapahtumissa. Kokeilin nettiä jo v. 2002, jolloin tutustuin ikäisiini poikiin chatissa ja tapasinkin heitä. Lisäksi oli lukuisia nettideittiprofiileja vuosien varrella. Myös Tinder tuli kokeiltua.

Tulos oli pyöreä 0. 0 suhdetta, 0 treffit, 0 suudelmaa. 0 ihmistä kiinnostui minusta, 0 pyysi ulos.

30-vuotiaana tajusin ettei hommassa ole mitään järkeä. Käytin yli vuosikymmenen ajan liikaa energiaa parin etsimiseen (vaikkei se elämäni keskipiste ollutkaan). Oli mietitty monet kerrat mitä teen väärin ja mitä voisi parantaa. En vain jaksanut enää.

Nyt siis olen vain unohtanut koko jutun. Keskityn kavereihin, harrastuksiin, matkusteluun, asun ulkomailla, teen mitä haluan, nautin, olen aikas onnellinen. Miestä en tule koskaan löytämään mutta mitäs sitten. Elämä on kivaa näinkin.

428 kirjoitti:

Kyllä taas on monenlaista avautumista ,mitä ihmettä te parisuhteelta odotatte ?

Esim. sitä että minä pitäisin hänestä ja hän pitäisi minusta. Toistaiseksi näin ei ole käynyt kertaakaan elämäni aikana.

Oon käynyt niin monilla tinder treffeillä ettei vaan enää huvita. 90% niistä on ollut jotenkin oudon nörtähtäviä landepaukkuja. Ehkäpä mun vaatimukset on liian korkealla tasooni nähden? Itseni nään hyvin tavallisena, ihan nättinä ja sopusuhtaisena. Oon kyllä aika pitkä (173cm), joten sekin voi vaikuttaa. Toisaalta joskus mulle on sanottu jopa, että oon niin kaunis ettei mua uskalla kuka vaan lähestyä. Tätä en kyllä usko lainkaan. Toisaalta olen vähän varautunut aluksi ja se tulkitaan herkästi ylimielisyydeksi. En tiedä, mutta en halua tyytyä vain johonkin. Baarissa hyvin harva lähestyy. Ja toisaalta harvoin nään sen tyyppisiä jotka kolahtaisi. En etsi superkomeaa miestä edes. Tavallisen näköinen, mutta hyvällä asenteella/charmilla ja huumorintajulla varustettu olis hyvä.

Vierailija kirjoitti:

En ole luovuttanut, enkä myöskään enään etsi. Etsimällä satutin vain itseäni. Nykyään vain odotan. Jos puoliso on meikäläiselle määrätty, se tulkoon ennenkuin henki ruumiista ulos valuu. Enkä pidä enään edes mitään fyysisiä kriteerejä. Toivoisin vain naikkosta jonka kanssa poltella bongia, käydä sillointällöin lenkillä ja salilla, kokata ruokaa yhdessä, katsella hyviä ja paskoja leffoja syysiltoina peiton alla hipsutellen. Sitä on oikeastaan valmis antamaan paljon saadakseen edes vähän, mutta sitten taas toisaalta taustalla on kuumotus vääränlaiseen suhteeseen päätymisestä. No, tää on vaan elämää eikä siitä kukaan oo ennenkään hengissä selvinny. Tiedän kyllä myös että elämän ohjauspaneelissa sanottiin ettei elämä ole, eikä se tule koskaan olemaan reilua ja tasapuolista. 

Alea iacta est. 

mies

Provo, koska kaikilla bongin käryttelijöillä on aina lauma rastatukkatyttöjä jonossa.

kaunisoululainen kirjoitti:

Olen jo 40 eli tälllä iällä ei kumppania enään voi saada. Olen harrastanut seksiä viimeksi viime vuoden marraskuussa,oli yhden illan juttu, pyysin miestä lähtemään omaan  kotiin toimituksen jälkeen ja baarissa kysyin suoraan yhden illan juttuun. Mitään riskejä en halua ottaa eli esim yöksi en anna jäädä kenenkään nukkumaan.Nyt en ole sopivaa löytänyt yhden illan juttuun (pitäisi olla sekä komea että turvallisen oloinen) joten fyysisyydenkin olen jättänyt pois. Sekin vaikutti kun huomasin että miehiltä ei saa enään huomiota,edes superkauniiseen( ja iloiseen) kasvokuvaan ei mitään,mutta nuoria naisia hehkuttavat kokoajan sosiaalisessa mediassa. Ja siis joo olen kaunis eli en tarkoita ns rumia kuvia.

Sitä on alkanut muuttua näkymättömäksi(iän myötä) vaikka onkin ok. Pitkään olen näitä asioita miettinyt,haaveilin toisesta lapsesta (on yksi) mutta olen huomannut ettei se voi toteutua koska kaikilla on jo se perhe ja suhtaudutaan kuin mummoon " eli kirjoitin koska et halua varmaan enään lapsia", "minulla on kolme lasta" )miksi sekaantuisin tällaisiin?. Enhän silloin voi sitä lasta saada. Joten tämä oli viimeinen niitti.

Olen kaunis ja älykäs ja kuntoilen joten kuten aiemmin kirjoitin pohdin asioita pikään ja kuukausiin en lyönyt asioita lukkoon mutta koska toista lasta en voi saada,lähestyy vain lapselliset miehet enkä voisi sekaantua mieheen joilla lapsia muutenkaan ja loukkaavaa kun mies ekana olettaa että voisin sekaantua mieheen jolla jo lapset tehtynä. Tämähän on minun elämä ja oikeus myös että minun haaveet voisivat toteutua.

Tein siis sen johtopäätöksen että olen saanut  miesten huomiosta nauttia ja jatkossakin varmasti joku jollain lailla lähestyy. Elämässä ei voi kaikkea saada. Yksi terve lapsi minulla on joka tekee iloiseksi ja on jo isompi joten mitään rajoituksia ei siltäkään osin ole. nautin tästä elämästä ja kokemuksista joista sain. Sain kuitenkin olla monesti myös se ns kaunotar( vähän yli 160, pienikokoinen pitkähiuksinen,naisellinen) jota ihaillaan ja myös se joka verkkareissa hipsii myös se ns poikatyttö. Koen että sain tältä rintamalta myös hyvää ja kunnon ihastuksia kokea. Olen vain ajatellut etten kelvannut tai kukaan ei niin paljon mua rakastanut ettei olisi voinut elää ilman mua. Olen nykyisin sinut asian kanssa. Ajattelen myös että kaikki on hyvin ja kuten pitää olla. Iloa saan pienistä asioista nykyisin.näin tämän oli tarkoitus mennä.

Niin, eikö tää ole täysin selvä sulle itselles? Olet pelkkää kuorta, ainakin tekstin perusteella. Kuka jaksaa kuunnella tuollaista paasaamista omasta upeasta ulkonäöstään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun ei oikeasti kuuluisi tulla tähän ketjuun vastaamaan ohi aiheen, mutta mutta...

Minulla ei vielä 24-vuotiaana ollut ollut lainkaan seurustelusuhdetta. Ensisuudelman olin kokenut 20- tai 21-vuotiaana erään nettituttavan kanssa, mutta siitä ei sen enempää tullut. Teininä en kuulunut suosittuihin tyttöihin. En välittänyt kampauksista ja meikeistä vaan olin luomunaamainen kirjanörtti. Ystäviä minulla oli paljon muttei ketään poikia - tunsin oloni aina vaivaantuneeksi ja epävarmaksi poikien seurassa.

Yliopistossa tutustuin miehiinkin ja heistä tuli jopa ystäviäni. Mitään pientäkään ihastumista ei silti koskaan ollut, ainakaan molemminpuolista. Tuo ensisuudelma oli ja meni. Edelleen olin yksin. Koko tänä aikana ikäkautena 19 - 24 minulle oma-aloitteisesti flirttaili kolme miestä: tämä nettituttava, yksi mies, jonka ryhmää opastin töissä museokierroksella (ei kuitenkaan tehnyt selvää aloitetta ja itse olin liian nössö pyytämään numeroa) ja yksi känninen solkkaaja kerran baarissa. Siis viiden vuoden aikana kolme todella kaukaista tilaisuutta parinmuodostukseen.

Mitään luonnollisia tilaisuuksia kumppanin löytymiselle ei avautunut sitten millään. 24-vuotiaana kirjauduin nettitreffeihin, tapasin kolme miestä, ja se kolmas on aviomieheni. Ne kaksi, muuta, joiden kanssa ei oikein natsannut, olivat hekin ihan tavallisia miehiä, eivät mitään outoja hiippareita. Outojen vastaajien kanssa en edes kirjoitellut. Eli minulla on vain hyviä kokemuksia nettitreffeistä. Jos en olisi kerinnyt ensin sopia treffejä nykyisen mieheni kanssa, olisin vielä erään neljännenkin mukavanoloisen kanssa voinut lähteä. Hyvää tarjontaa siis oli. Meni alle vuosi koko prosessissa ja sitten olinkin jo rakastunut ja seurustelusuhteessa mieheni kanssa.

Jos ajattelen elämääni, niin ei olisi myöhemminkään mitään tilaisuuksia tullut harrastusten tai työn kautta. Nettitreffit olivat minulle ainoa mahdollisuus. Onneksi käytin sen. Minulla on tuttava, joka hokee, että on jo hyväksynyt sen, että jää yksin. Kaunis ja kiinnostava nainen. Hän ei usko nettitreffeihin. Ei edes halua kokeilla. Jos itse olisin tuon linjan pitänyt, olisin minäkin yhä yksin.

Ai niin. Piti vielä sanoa, että opiskelijana itse flirttailin kahdelle miehelle mutta flirttiin ei vastattu (luulen että olivat varattuja). En siis odottanut vain miesten aloitteita vaan yritin osoittaa itsekin kiinnostukseni. Silti ei vain onnistunut ennen nettitreffeille lähtöä.

/tuo lainauksen kirjoittaja

Kiva että löysit puolison. Itse olen 35v. ikisinkku enkä usko enää että mitään löytyykään.

Ikävuodet 18-30 vietin suht aktiivisesti seuraa hakien. Esitin suoria treffipyyntöjä lukuisille miehille (ei siis pelkkiä flirttailuja vaan selkeä kysymys, siimä vaiheessa kun oli jo juteltu/tutustuttu vähän). Tapasin kaverinkavereita ja kävin harrastuksissa ja tapahtumissa. Kokeilin nettiä jo v. 2002, jolloin tutustuin ikäisiini poikiin chatissa ja tapasinkin heitä. Lisäksi oli lukuisia nettideittiprofiileja vuosien varrella. Myös Tinder tuli kokeiltua.

Tulos oli pyöreä 0. 0 suhdetta, 0 treffit, 0 suudelmaa. 0 ihmistä kiinnostui minusta, 0 pyysi ulos.

30-vuotiaana tajusin ettei hommassa ole mitään järkeä. Käytin yli vuosikymmenen ajan liikaa energiaa parin etsimiseen (vaikkei se elämäni keskipiste ollutkaan). Oli mietitty monet kerrat mitä teen väärin ja mitä voisi parantaa. En vain jaksanut enää.

Nyt siis olen vain unohtanut koko jutun. Keskityn kavereihin, harrastuksiin, matkusteluun, asun ulkomailla, teen mitä haluan, nautin, olen aikas onnellinen. Miestä en tule koskaan löytämään mutta mitäs sitten. Elämä on kivaa näinkin.

Miten tällainen on mahdollista? Kuulostaa siltä että siellä on taas deittailtu niitä kaikkien naisten haluamia miehiä.

t. M35

Vierailija kirjoitti:

Huono itsetunto ja pieni penis. Muna vai kana - tilanne, mutta lopputulos on se etten jaksa uskoa pysyvän rakkauden löytämiseen kohdallani. Kukaan nainen ei halua miestä, jolla on pieni penis. Joku voi toki tyytyä sellaiseen, mutta ei niitäkään ole paljoa. Itseluottamusta kun on ilkeillä kommenteilla saatu tuhottua, niin ei enää löydy jaksamista etsiä ja ottaa vastaan pakkeja ja nöyryyttämistä.

Liian monta kertaa lupaava suhde on louunuy ekaan yhteiseen yöhön. "Oot tosi kiva, hauska, älykäs yms., mutta....)

Kynnys laittaa tinderiin kuvaus " Olen 32-vuotias akateeminen, urheilullinen ja kulttuurista kiinnostunut minimuna" on syys ätä tai toisesta aika korkea.

Mulle kelpaa, jos meidän ei tarvitse harrastaa seksiä lainkaan. En juuri seksistä piittaa, joten minulle ratkaisu olisi hyvä. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun ei oikeasti kuuluisi tulla tähän ketjuun vastaamaan ohi aiheen, mutta mutta...

Minulla ei vielä 24-vuotiaana ollut ollut lainkaan seurustelusuhdetta. Ensisuudelman olin kokenut 20- tai 21-vuotiaana erään nettituttavan kanssa, mutta siitä ei sen enempää tullut. Teininä en kuulunut suosittuihin tyttöihin. En välittänyt kampauksista ja meikeistä vaan olin luomunaamainen kirjanörtti. Ystäviä minulla oli paljon muttei ketään poikia - tunsin oloni aina vaivaantuneeksi ja epävarmaksi poikien seurassa.

Yliopistossa tutustuin miehiinkin ja heistä tuli jopa ystäviäni. Mitään pientäkään ihastumista ei silti koskaan ollut, ainakaan molemminpuolista. Tuo ensisuudelma oli ja meni. Edelleen olin yksin. Koko tänä aikana ikäkautena 19 - 24 minulle oma-aloitteisesti flirttaili kolme miestä: tämä nettituttava, yksi mies, jonka ryhmää opastin töissä museokierroksella (ei kuitenkaan tehnyt selvää aloitetta ja itse olin liian nössö pyytämään numeroa) ja yksi känninen solkkaaja kerran baarissa. Siis viiden vuoden aikana kolme todella kaukaista tilaisuutta parinmuodostukseen.

Mitään luonnollisia tilaisuuksia kumppanin löytymiselle ei avautunut sitten millään. 24-vuotiaana kirjauduin nettitreffeihin, tapasin kolme miestä, ja se kolmas on aviomieheni. Ne kaksi, muuta, joiden kanssa ei oikein natsannut, olivat hekin ihan tavallisia miehiä, eivät mitään outoja hiippareita. Outojen vastaajien kanssa en edes kirjoitellut. Eli minulla on vain hyviä kokemuksia nettitreffeistä. Jos en olisi kerinnyt ensin sopia treffejä nykyisen mieheni kanssa, olisin vielä erään neljännenkin mukavanoloisen kanssa voinut lähteä. Hyvää tarjontaa siis oli. Meni alle vuosi koko prosessissa ja sitten olinkin jo rakastunut ja seurustelusuhteessa mieheni kanssa.

Jos ajattelen elämääni, niin ei olisi myöhemminkään mitään tilaisuuksia tullut harrastusten tai työn kautta. Nettitreffit olivat minulle ainoa mahdollisuus. Onneksi käytin sen. Minulla on tuttava, joka hokee, että on jo hyväksynyt sen, että jää yksin. Kaunis ja kiinnostava nainen. Hän ei usko nettitreffeihin. Ei edes halua kokeilla. Jos itse olisin tuon linjan pitänyt, olisin minäkin yhä yksin.

Ai niin. Piti vielä sanoa, että opiskelijana itse flirttailin kahdelle miehelle mutta flirttiin ei vastattu (luulen että olivat varattuja). En siis odottanut vain miesten aloitteita vaan yritin osoittaa itsekin kiinnostukseni. Silti ei vain onnistunut ennen nettitreffeille lähtöä.

/tuo lainauksen kirjoittaja

Kiva että löysit puolison. Itse olen 35v. ikisinkku enkä usko enää että mitään löytyykään.

Ikävuodet 18-30 vietin suht aktiivisesti seuraa hakien. Esitin suoria treffipyyntöjä lukuisille miehille (ei siis pelkkiä flirttailuja vaan selkeä kysymys, siimä vaiheessa kun oli jo juteltu/tutustuttu vähän). Tapasin kaverinkavereita ja kävin harrastuksissa ja tapahtumissa. Kokeilin nettiä jo v. 2002, jolloin tutustuin ikäisiini poikiin chatissa ja tapasinkin heitä. Lisäksi oli lukuisia nettideittiprofiileja vuosien varrella. Myös Tinder tuli kokeiltua.

Tulos oli pyöreä 0. 0 suhdetta, 0 treffit, 0 suudelmaa. 0 ihmistä kiinnostui minusta, 0 pyysi ulos.

30-vuotiaana tajusin ettei hommassa ole mitään järkeä. Käytin yli vuosikymmenen ajan liikaa energiaa parin etsimiseen (vaikkei se elämäni keskipiste ollutkaan). Oli mietitty monet kerrat mitä teen väärin ja mitä voisi parantaa. En vain jaksanut enää.

Nyt siis olen vain unohtanut koko jutun. Keskityn kavereihin, harrastuksiin, matkusteluun, asun ulkomailla, teen mitä haluan, nautin, olen aikas onnellinen. Miestä en tule koskaan löytämään mutta mitäs sitten. Elämä on kivaa näinkin.

Niinpä Jokaisella on van tää yks elämä, niin miks et panostas täysillä siihen mitä oikeesti haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon netin kautta seukannut noin 8 kertaa. Aluksi miehet ovat innoissaan. Olen kaunis, fiksu, hauska, hyvin seksikäs, naisellinen.

Hurja sexishow alkaa ja nopeasti miehet alkavat katsoa asuntoilmoituksia ja esittelevät lapsensa.

Neljännen kuukauden tiimoilla tulee ongelmia, minulla on yksi 2cm vatsamakkara, en ole riittävän taiteellinen, minulla on liikaa kavereita, en jaksa kävellä korkkareilla 3 km, en tunne Marxismia, en jaksa juopotella, en ymmärrä että miehellä ei ole minulle ikinä aikaa, luen poliittista kirjallisuutta eli olen ylimielinen, minulla on jaloissa pinnallisia verisuonia, asun korvessa (Espoo), menen nukkumaan liian aikaisin työaamuina.

Nettimiehillä on kiire takaisin selaamaan kuvia, mun nää exät näyttää olevan siellä edelleen selailemassa.

Kun mikään ei riitä, tuumaan että ihan sama.

Miehet ovat hirveän ehdottomia naisen etsinnässä. Kukaan nainen ei yksistään riitä heille. Mitään kompromissejä ei tehdä. Mitättömän näköisen miehen tulee saada missitason näköinen nainen. Pelkkä hoikkuus tai treenattu vartalo ei riitä. Miehen ajatusmaailma on niin erilainen kuin naisella, mutta moni mies kuvittelee, että naisen pitäisi olla kuin he, harrastaa samoja asioita, asua kilometrin päässä heistä, osata tehdä sitä ja tätä. Miehissä on paljon ilkeitä ja riidanhaluisia. Kun ei riitä korkea koulutus, hyvä työpaikka, oma asunto, hoikkuus, pitkät hiukset, ystävällisyys, vaan pitää olla kaikkea ihmeellistä muutakin, niin tyhjän saa pyytämättäkin. Lapsia voi hankkia yksinkin, joten ilkeää ja itsekästä miestä ei kannata ottaa.

Minä taas tunnun kohtaavan lähinnä miehiä, joiden ainoa kriteeri vaikuttaa olevan, että vastapuoli on nainen.