Miten jaksaa lapsen jumituskohtauksia?

Miten musta tuntuu, että sun kannattais nyös istuu kännykän takana, kun lapsi saa seuraavan kohtauksen.

Kertoo aika paljon nuo: repii sun vaatekaspin ja kostoksi sulle rikkoo tavaroita ja miksi ihmeessä 6 v. Pitää nukuttaa. Anna penskan olla ja kato mitä tapahtuu.

6 v oot opettanut lasta toimimaan noin kun lähdet sen metkuihin mukaan.

Anna sen olla niin lopettaa. Tosin tässä pisteessä voi kestää, että tajuaa entisen vallankäyttömetodiensa olevan mennyttä.

Keskusteletko koskaan jälkikäteen tilanteesta lapsen kanssa ja kuuntelet mitä sanoo? Kysytkö, että miksi matsi oli hyvä?

Ei ole normaalia, tukitoimia on tarjolla kunhan ap laitat asian vireille. Kuulostaa siltä, että jonkun diagnoosin varmaan saisitte ja sen myötä apuja sitten.

Joillakin lapsilla on vaan myös rajummat uhmat kuin toisilla. Munkin esikoinen raivosi ikävuodet (joka päivä vähintään tunnin uhmaraivari) 1-3 osan 4:ää ja 6-7. Viimeiset kolme vuotta ollut tasainen ja menestyy hyvin koulussa ja harrastuksissa ja on pidetty kaveri.

Eli nyt selvisi, miten miehesi käytös on ristiriidassa oman kasvatusperiaatteesi kanssa. Tämä on se tärkein asia fiksata, ja sen tekisi myös ammattilainen. Tietysti lapsi on sekaisin ohjeista, jos toiselta kuulee kyllää ja toiselta eitä. Lapsi tarvitsee johdonmukaisuutta ja sitä, että hänen esikuvansa puhaltavat yhteen hiileen. Ensin korjaa tilanne miehesi kanssa ja huolestu sitten uudestaan, jos lapsi jatkaa samaa käytöstä. Silloin en enää vain harkitsisi ammattiauttajaa, vaan toimisin.

Mies ei suostu keskustelemaan minun kanssa. Sossut ei ole ikinä halunneet keskustella miehen kanssa. Päivähoitotyöntekijätkään eivät ole halunneet puhua suoraan miehelle. Ovat aina kohdelleet minua perheen sihteerinä ja tiedottajana siitäkin huolimatta että olen sanoneet että puhukaa miehelle suoraan älkää minun kautta. Lasut tietävät erinäisiä tilanteita missä homma ei ole toiminut. Lasun tehtävä ei ole kuitenkaan pariterapia. Pariterapia on vapaaehtoista. Tämän sanoi minulle perheneuvola kun otin sinne itse kerran yhteyttä. Eivät voi pakottaa miestä keskustelemaan. Sen sijaan, että perheneuvola olisi voinut auttaa enempää kuin puhua vain minun kanssani, he siirsivät ongelman lasuille. Lasut hokevat vain lastenhoitoavusta koska olen "väsynyt". Väsynyt mihin, sillähän ei mitään väliä ole ollut ikinä. Ero ollut harkinnassa useamman kerran mutta tässä sitä ollaan vieläkin. Ihan vain siksi, että tällä lasuhistorialla tiedän että ero olisi sossujen unelmien täyttymys. Todellakin olen sitä apua hakenut joskus ja se apu oli mikä?

Nytkin lapsi inttää nukkumaan menoa vastaan ja hidastelee iltatoimissa. Mies tuli kotiin juuri tähän saumaan ja tämä on aina tämmöistä hevon paskaa kun mies kotona. Ei pistä tikkua ristiin että pysyisi aikataulussa... nukkumaanmeno voi siirtyä monella tunnilla eteenpäin. Mies on semmonen kans että anna sen vaan olla kyllä se nukkuu kun haluaa... puolen yön aikaanko? Nukuttamisella tarkoitan sitä että komennan lapsen pesujen jälkeen omaan huoneeseen nukkumaan ja että pysyy siellä huoneessa, omassa sängyssä, pyörimättä, leikkimättä tms. Joskus siihen menee 2-3 tuntia jopa jos lapsi ei vaan rauhoitu ja kielloista huolimatta jatkaa jotain rapistelua huoneessaan salaa, ravaa keittiössä, vessassa, minun luona kymmeniä kertoja selittämässä jotain asiaa. Aiemmassa uhmaiässä tuli perässä lähinnäs sata kertaa illassa... vuosikausia... jossain vaiheessa rauhoittui mutta nyt aloittanut samanlaista pakkomiellettä. Ap

Meillä oli töissä lapsi, joka oli maidottomalla, sokerittomalla ja gluteenittomalla ruokavaliolla. Ei ollut todettuja allergioita, mutta sai aivan järjettömiä raivareita, jos erehtyi syömään jotain, jossa oli maitoa, sokeria tai gluteenia. Eli allergia tai yliherkkyys jollekin ruoka-aineelle voi olla tuon käytöksen taustalla.

Vierailija kirjoitti:

Siskon adhd-lapsi oli samanlainen ennen lääkitystä. Nyt jo 11v, lääkitys auttoi kun ei elämästä eikä koulusta tullut yhtään mitään.

Yrittäkää ymmärtää että mitään diagnooseja ei voida sanoa parista lauseesta. Siksi sitä apua pitää pyytää ja ottaa vastaan, että voidaan kartoittaa mistä ne ongelmat johtuvat.

Tuollaiset oireet voivat olla autismiar, ADHD, joku uhmakkuushäiriö tai melkein mitä tahansa. Nyt heti sinne psykiatrille, jos tätä on jo tarjottu, niin ei pidä ihmetellä miksi asiat eivät muutu, jos niitä ei edes halua muuttaa.

Allergioita ei ole tiedossa. Enemmän epäilen piilevää nälkää tai janoa jota lapsi ei ehkä vaan tunnista? On aina ollut valikoiva syöjä ja toisinaan kieltäytyy syömästä mitään jos ei tykkää. Aika usein syö pelkkiä voileipiä päivästä toiseen. Kaiken muun jättää syömättä. Nykyään ehkä jossain määrin hyväksynyt tietyt ruoka-ajat mutta syö mitä syö. Usein pitää komentaa tylysti syömäänkin kunnolla kun tuntuu että näännyttää vain itseään puoli päivää. Lapsi ei itse ole millään siitä vaikka syö niin vähän mutta joskus saattaa olla selvä nälkäkiukku. Hän myös pelaa semmoista peliä että hänelle pitäisi ostaa joku herkku niin sitten hänelle tulee siitä parempi mieli. :D ap

Ap, mitä tarkoitat sillä, että ero miehestä olisi lasun unelmien täyttymys.

Mitä uhmaa? Jotain kuviteltua auktoriteettia vastaan, kuten lapsesi sinua vastaan? Olet opettanut käyttäymismallin hänelle.

Jos kaikki kirjoittamasi pitää paikkansa, eikä perheessä ole perustavanlaatuisia puutteita kuten väkivaltaa/laiminlyöntiä, niin sitten on ihan selvä että lapsesi on kiireesti arvioitava, että mikä neurologinen tai psyykkinen pulma lastasi painaa.

Mieti asiaa niin, että vaikka susta toi tuntuu rankalta ja pahalta, se on lapselle kymmenen kertaa vaikeampaa ja vaurioittavampaa. Ei lapsesi halua käyttäytyä noin, usko mua. Se minkä sinä koet tottelemattomuutena, on oikeasti lapsen reaktio ahdistukseen eikä hän kykene hallitsemaan itseään.

Se että et hanki apua lapsellesi, on merkittävä laiminlyönti, ja sitten on syytäkin lasun puuttua ja turvata lapsesi terveys.

Vierailija kirjoitti:

Ap, mitä tarkoitat sillä, että ero miehestä olisi lasun unelmien täyttymys.

Mitä uhmaa? Jotain kuviteltua auktoriteettia vastaan, kuten lapsesi sinua vastaan? Olet opettanut käyttäymismallin hänelle.

Mikä olisi ihanampaa kuin masentunut, uupunut, eronnut nainen, väsynyt äiti, jolla ei mitään turvaverkkoja? Sellaista olisi tosi tyydyttävää auttaa... tai ainakin viedä lapsi pois, että äidin raato voi rauhassa olla surkeana. Sitä vaan...

Todellakin lapsi uhmaa auktoriteettiani. Oletan, että minulla on edes jonkinlainen auktoriteetti, vaikka se on jossain vaiheessa hieman horjunut, kun aiemmin mies dissasi minua ihan sensuroimatta lapsen edessä. Minä sanoin ei ja mies joo ja siinä ne lapsi ja mies virnuilivat minulle yhdessä samalla kun minä kihisin kiukusta univajeessa. Ne ei olleet kovin kauniita aikoja ne ja niistä olen sanonut lasuillekin. No mitäs ne siitä sitten välittivät? Eivät niin mitään. Nykyään mies hillitsee pahimmat veemäisyydet ja antaa minun määrätä ja kriittisillä hetkillä poistuu paikalta jos ei halua olla mukana määräämässä. Parisuhdetta meillä ei oikein ole. Mies aika paljon tekee mitä lystää ja tunnen olevani yhden tekevä hänelle. En kuitenkaan jaksa miettiä mitä se olisi sitten olla ihan yksin lapsen kanssa. En ihmettelisi vaikka tämä mies katoaisi eron myötä ihan täysin kuvioista. Mies vaan ramppaa edestakaisin sisään ja ulos talosta ja tätä se tekee silloin kun lapsen pitäisi nukkua. Lapsi pomppii isänsä perässä sanomassa heippaa ja moikkaa. Lapsi kaipaisi isänsä seuraa ja sitä mikäkin toivoisin mutta miestä kiinnostaa vaan kaverit ja mikä vaan muu. Parhaimmillaan ehkä tunnin pari viettää lapsen kanssa ja mahtaako silloinkaan saada nappeja irti korvistaan ja silmiä irti ruudusta. Ap

Käyttäytyykö muualla ja muita kohtaan samoin? Hoitotädille, mummolle, perhetutuille jne

Vierailija kirjoitti:

Tabletti onkin ollut nyt enimmäkseen pois käytöstä paria kertaa lukuun ottamatta kun lapsi paiskasi sen eräänä päivänä kiellosta huolimatta lattiaan. Ja sen lisäksi repi siitä myös kolhuilta suojaavan suojalasin irti ja katsoi uhmakkaasti että siitäs saat kun et anna mitä haluan (mitä mahtoi sekin haluaminen olla en muista enää). Rajallisesti lapsi saanut käyttää tabletilla pelkkiä opetusohjelmia parina päivänä, jotka ei tietenkään yhtä kivoja kuin pelit. Tai no isänsä ei jaksa sitä kitinää ja sitten antaa lapselle läppäriltä lastenohjelmat vaikka olisi miten riehunut hetkeä aikaisemmin että on sit hiljaa ja tyytyväinen. Helppoahan se on olla kiva isi joka antaa vasemmalla kädellä toisen laitteen kun äiti kieltää toisen. Ja itse jatkaa sitä oman luurin tuijotusta ja loputtomia puheluita kymmenille ihmisille päivittäin kun oma perhe on yhdentekevä. Jos sanon miehelle että pidä siitä lapsesta edes muutama minuuttia kiinni ettei taas seuraa minua toiseen huoneeseen repimään minun vaatekaapin sisältöä ulos vaatien että pitää lähteä ulos vaikka hetki sitten sanoin että ei lähdetäkään kun aloitti sen tappelunsa ja oman säätönsä kuuntelematta.

Diagnooseja ei ole. En jaksa mitään psykologeja enkä halua että lapsi pistetään märehtimään asioita jo näin nuorena. Eniten minua tympii miehen vastuuttomuus ja laiskuus kun se ei jaksa puuttua noihin tilanteisiin. Se vaan tekee töitä ja rentoutuu. Istuu vaan passiivisesti puhelintaan tuijottaen kun yritän pistää lasta kuriin. Mies ei muka voi eli ei viitsi pitää lapsesta kiinni kun aikaahan siihen menisi. Lapsi voi hajottaa mitä vaan miehen estämättä fyysisesti kun on niin laiska tekemään muuta kuin kieltämään sanallisesti ja kun ei tottele niin heittää hanskat tiskiin. Käskee ja kieltää mutta ei toimi jos lapsi ei tottele. Minusta tuntuu että olen tässä huushollissa ainoa joka pitää lapselle mitään kuria kahdenkin edestä. Ja mies sanoo vaan sieltä luurinsa takaa että "on sullakin aikaa tuommoiseen". :/

Ap

Kuulostaa vähän siltä, että sinulla on asennevamma. Ei lapsen mielenterveysongelmiin avun hakeminen ole mitään "märehtimistä" eikä lapsi sellaisesta mitään kärsi sen kummemmin kuin esim. lääkärissä käymisestä. Taidat vaan pelätä tabua, vaikka lapsesi tästä luultavasti hyötyisi? Vai oletko siinä luulossa, että avun hakeminen on automaattinen tunnustus kasvattajana epäonnistumisesta? Vai että lasu heti korjaa lapsen muualle? Päinvastoin, avun haku tarkoittaa että olet vanhempi jolle lapsen hyvinvointi on prioriteetti numero 1.

Älä anna ylpeytesi tulla lapsesi hyvinvoinnin tielle, AP! On selvä homma, että ammattiapua tässä tarvitaan, jos omat keinot eivät kerran riitä.

Minulla on mielikuva että lapsi on enimmäkseen iloinen ja tykkää kavereistaan, joiden kanssa leikkii pihoilla, hoidossa eivät ole kovin paljon kertoneet miten mennyt, jotain irtonaista että välillä roikkunut aikuisissa ja sitten sitä jumitusta mutta enimmäkseen kai ok. Tällä hetkellä on kesälomalla. Odotellaan koulun alkua ja mitä siitä seuraa. 3/4 isovanhemmista on joko kuolleet tai eivät halua olla edes lapsen vanhemman elämässä ja 1/4 isovanhemmista on tavannut lapsen vain pari kertaa. Muita sukulaisia ei ole tai niitä ei kiinnosta olla edes vanhempien elämässä mukana. Kaikki ihmissuhteet ovat aika pinnallisia tai muuten teennäisiä. Jonkin verran äiti/lapsikavereita on mutta en sanoisi että kovin sydänystäviä. Tuossa ihan jokunen hetki sitten kävi niin että tutustuttiin lapsen kanssa yhteen äitiin ja sen lapseen ja lapsi tykästyi tähän kaveriin. Tavattiin joitain kertoja. Nyt en sitten tiedä miten lapselle kertoisi sen että ehkä me ei niitäkään nähdä enää ikinä kun tämä nainen ilmoitti vaan yllättäen ettei halua olla enää missään tekemisissä. Katkaisi välit tuosta noin vaan. Sillä oli jotain omia ongelmia ja päätti sitten kerralla katkaista välit moneen ihmiseen. Pakkohan ei ole olla kenenkään kaveri. Mitäs siitäkään sitten.

Tuttua käytöstä. Ihmettelen jos lapsi ei ole käynyt jo tutkimuksissa ja ei ole diagnoosia. Meillä samantapaisia ongelmia mutta on tutkittu ja on diagnoosi. Meillä siis samantapaisia käytöstä pahimmillaan muuta paljon eroja myös teidän tilanteeseen: minä en ole ikinä kokenut että en kunnioita lasta, vaikka onkin joskus äärimmäisen hankala. Ja pahat raivarit menee kuitenkin aika nopeasti ohi vaikka joku 5-10 min hullua käytöstä tuntuukin joskus kun olisi taistellut tunnin verran. Ja meillä ei onneksi ole mitään nukahtamisvaikeuksia vaan ihan säädyllisen aikaan simahtaa.

Tosiaan, neuvoja voi saada monesta paikasta, jos siis ette ole vielä olleet missään tutkimuksissa tai saaneet mitään neuvoja.

En halua lannistaa mutta jos kyseessä on esim. autismin kirjoa ei kannata odottaa että jostain esim. perheneuvolasta tulee sellaisia uusia erittäin toimivia neuvoja jotka lopettaisivat hankalat tilanteet seinään. Hankala sanoa kun ei tiedä miten olette käsitelleet asiat mutta raivareihin ei mitään niin ihme keinoja ole muuta kun tietenkin ne kiinni pitämiset ja rauhoitusyritykset kun on pakko ja kun sanomisia ei tottele. Ennakointia eli tilanteiden estämisestä voi miettiä jos mahdollista mutta tosi asia on että kaikkia hankalia tilanteita ei vain voi mitenkään estää tai ennakoida. Lastensuojelu voi toki lähettää tädin kertomaan kasvatusneuvoista mutta jos ei ihan ole kysymys siitä että tarvitsisitte niitä perusneuvoja tunteiden sanottaminen, säännölliset ruokailut ja nukkumiset tai muuta niin en usko että on ihan oikea taho auttamaan.

Vierailija kirjoitti:

Mies ei suostu keskustelemaan minun kanssa. Sossut ei ole ikinä halunneet keskustella miehen kanssa. Päivähoitotyöntekijätkään eivät ole halunneet puhua suoraan miehelle. Ovat aina kohdelleet minua perheen sihteerinä ja tiedottajana siitäkin huolimatta että olen sanoneet että puhukaa miehelle suoraan älkää minun kautta. Lasut tietävät erinäisiä tilanteita missä homma ei ole toiminut. Lasun tehtävä ei ole kuitenkaan pariterapia. Pariterapia on vapaaehtoista. Tämän sanoi minulle perheneuvola kun otin sinne itse kerran yhteyttä. Eivät voi pakottaa miestä keskustelemaan. Sen sijaan, että perheneuvola olisi voinut auttaa enempää kuin puhua vain minun kanssani, he siirsivät ongelman lasuille. Lasut hokevat vain lastenhoitoavusta koska olen "väsynyt". Väsynyt mihin, sillähän ei mitään väliä ole ollut ikinä. Ero ollut harkinnassa useamman kerran mutta tässä sitä ollaan vieläkin. Ihan vain siksi, että tällä lasuhistorialla tiedän että ero olisi sossujen unelmien täyttymys. Todellakin olen sitä apua hakenut joskus ja se apu oli mikä?

Nytkin lapsi inttää nukkumaan menoa vastaan ja hidastelee iltatoimissa. Mies tuli kotiin juuri tähän saumaan ja tämä on aina tämmöistä hevon paskaa kun mies kotona. Ei pistä tikkua ristiin että pysyisi aikataulussa... nukkumaanmeno voi siirtyä monella tunnilla eteenpäin. Mies on semmonen kans että anna sen vaan olla kyllä se nukkuu kun haluaa... puolen yön aikaanko? Nukuttamisella tarkoitan sitä että komennan lapsen pesujen jälkeen omaan huoneeseen nukkumaan ja että pysyy siellä huoneessa, omassa sängyssä, pyörimättä, leikkimättä tms. Joskus siihen menee 2-3 tuntia jopa jos lapsi ei vaan rauhoitu ja kielloista huolimatta jatkaa jotain rapistelua huoneessaan salaa, ravaa keittiössä, vessassa, minun luona kymmeniä kertoja selittämässä jotain asiaa. Aiemmassa uhmaiässä tuli perässä lähinnäs sata kertaa illassa... vuosikausia... jossain vaiheessa rauhoittui mutta nyt aloittanut samanlaista pakkomiellettä. Ap

Olet varmasti jyvällä siinä että miehelle pitäisi saada läpi tämä ajatus että lapsi tarvii rajoja eikä mies voi aina ruveta niitä kumoamaan. Mutta - ja ei millään pahalla nyt - ei se todellakaan ole niiden sossujen ja päiväkotityöntekijöiden yms. vastuu puhua sun miehelle sen kasvatusperiaatteista. Et tosiaan ole miehesi sihteeri, mutta ei nekään tahot ole. Sinä se olet joka miehesi kanssa asuu ja on hankkinut yhteisiä lapsia, joten ei ole mitenkään kohtuutonta olettaa, että sinä jos joku saat miehen haitalliseen toimintaan muutoksen aikaan. Vaan kun sinä et hänen vaimonaan saa mieheesi minkäänlaista keskusteluyhteyttä, niin miten joku ulkopuolinen taho sitten saisi?

Harkitsisit uudelleen tuota kauhean vihamielistä asennetta kaikkia ulkopuolisia aputahoja kohtaan. Eikö tuo ole selvää, että tuo miehen vahingollisten kasvatusperiaatteiden ja niistä lapselle aiheutuvan käytöshäiriöisyyden umpisolmu ei omin työkaluin aukea? Ettei tarvisi lapsen joko koko lapsuuttaan kärsiä tai eroa ottaa...

Meillä oli myös samantapaisia ongelmia kun lapsi oli pienempi. Nyt 4-vuotias ja tutkimuksiin ollaan menossa, vaikka psykologi ei uskonut että mitään isompaa löydetään.

Olin vuosi pari sitten ihan hukassa ja myös välinpitämättömässä parisuhteessa. En halua loukata, mutta minusta sinäkin olet aika hukassa ja tarvitset apua ihan perusjutuissa: rutiineissa ja johdonmukaisuudessa. Kiitos kun jaoit tarinasi, muistutti taas monesta jutusta.

En ole ap mutta meillä esim. niin että on kyllä yhteiset kasvatusperiaatteista eikä mitään suuria erimielisyyksiä mitä kielletään ja miten. Toki pieniä erojakin on siinä miten tilanteita hoidetaan mutta pääosin ihan johdonmukaista. Ei mitään sellaista että toinen antaa aina tehdä ja toinen ei. Ei se yhteen hiileen puhaltaminenkaan tee sitä tilannetta autuaaksi. Jos on esim. ADHD tai autismin kirjoa ei niitä hankalia tilanteita edelleenkään estetä sillä loistavalla kasvatuksella ja johdonmukaisuudella. Vanhemman jaksamiseen vaikuttaa tietenkin se miten lasten hoidolliset ja kasvatukselliset tilanteet jaetaan ja siinä meillä (niin kuin varmaan valitettavasti monilla muillakin olisi paljon petrattavaa) eli jotenkin automaattisesti näissä ”akkojen asioissa” ei todellakaan mene 50/50 vaan se on se äiti aina ensisijaisesti. Pienin vihjailun ja joskus suoraan sanomallakin tähän vähän muutosta on vähän saatukin.

Numero 37 tiivisti aika hyvin ongelman ja sen että ongelmia on, mutta ei ratkaisuja, ellei sitten ratkaisu ole turhauttava keskusteluyritys ja/tai ero. Se on vaan niin jännä juttu, miten äiti-ihminen ei vaan voi paeta noita puuduttavia kasvatuskeskusteluja ja lääkäreissä juoksuttamisia, mutta miehen läsnäolo noissa on ollut aina loppupeleissä ihan yhdentekevää. Puhutaan yhteisestä vastuusta lapsista, mutta viime kädessä vastuun ottaa se, joka haluaa tai se joka pakotetaan ja yleensä se on äiti. Lapsen huostaanotolla ja tukihenkilöillä uhkaileminen on aika tehokas keino pistää äiti raatamaan viimeisillä voimillaan hammasta kiristellen, teeskennellä vaikka että joo joo ihan okei menee enimmäkseen. Mielestäni se on väärin, että isillä ei ole mitään laillisia velvollisuuksia lapsia kohtaan. Ei käytännössä. Viranomaiset eivät ikinä vaadi isiä mihinkään keskusteluihin tai mihinkään terapioihin kuskaamisiin, vaikka se olisi miehen työaikojen suhteen järkevämpää kuin pistää nainen luopumaan kerta toisensa jälkeen omista työtuloistaan. Ap