40- mies, aivan rikki. Sydämmeen sattuu...

Tarviisitkohan ap apua sinne?

Monesti ollaan kavereiden kesken pohdittu, että oikun olis joku seuralaispalvelu. Semmonen josta tilataan joku vaan olemaan lähellä, silittelemään ja halailemaan.

Voisin tulla sun luo vaikka viikoksi. Pitäisin kämpän siistinä kun oot töissä ja ruoka olis pöydässä kun tuut kotia. Tervehtisin hymyn kera ja halaisin. Kuuntelisin päivän tapahtumat ja saisit tilittää murheet. Käytäis saunassa, voitais hieroo toisiamme ja nukahdettas kiinni toisissamme.

Vierailija kirjoitti:

Tsempit sulle, ap. Itse olen samassa tilanteessa oleva, himpan päälle 40 v äiti ja eroa kohti kulkeva vaimo. Mies otti ja "rakastui", silti ei oikein osaa tästä perheestäänkään päästää irti. Olen ollut venyvä ja paukkuva, tässä on joitakin viikkoja jo räpistelty. Olisin lasten ja perheen takia ollut valmis aika moneen. Mutta kun mies on päästään aivan sekaisin, eikä ole kertaakaan oikeasti osoittanut, että tämä mitä hän on jo saanut, lasten elämä, tämä matka, jonka olemme yhdessä kulkeneet, olisi jotenkin arvokas, niin antaa olla sitten. Hän heittää kaiken pois muutaman kuukauden tuttavuuden perusteella. Niinpä me sitten lasten kanssa lähdemme, vähän kauemmaksi. Prosessoin tätä rakkauden sammuttamista kuin mikäkin ydinreaktorityöntekijä. On noita samoja tunteita kuin sullakin. Ja juuri tuo läheisyyden ja ihan sen seksin miettiminen. Vielä sitäkin on tässä ollut, kaikesta huolimatta. Mutta se on myös tärkeä osa minua ja haluan siitä edelleen nauttia, mistä sen sitten haen kun en ole sitä hakemista koskaan opetellut. Itsesääliin vaipuminen on monesti lähellä. Mutta myös viha ja raivo. Kuinka mies voi tehdä perheelleen ja minulle näin. Tässä kuviossa on ollut tosi paljon kaikkea julmaa myös.

Voimia sullekin myös. Ja jaksamista. Kaikki aina sanoo että se mikä ei tapa niin se vahvistaa. Mutta kun joku kertoisi että koska kipu loppuuu..

Kuten aiemmin on todettu, niin kauheinta on se "löysässä hirressä" roikkuminen. Tuntuu siltä että jos hän olisi kuollut, olisi helpompaa. Lopullista.

Eilen oli taas huono hetki. Hän oli soittanut. Vanhinta lasta tavoitteli. Erehdyin kysymään, missä meet, kun vuosia on ollut tapana. ...X.ällä... veti hiljaiseksi ja tuntui pahalta.

Bart Makoto - Mikkeli kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tsempit sulle, ap. Itse olen samassa tilanteessa oleva, himpan päälle 40 v äiti ja eroa kohti kulkeva vaimo. Mies otti ja "rakastui", silti ei oikein osaa tästä perheestäänkään päästää irti. Olen ollut venyvä ja paukkuva, tässä on joitakin viikkoja jo räpistelty. Olisin lasten ja perheen takia ollut valmis aika moneen. Mutta kun mies on päästään aivan sekaisin, eikä ole kertaakaan oikeasti osoittanut, että tämä mitä hän on jo saanut, lasten elämä, tämä matka, jonka olemme yhdessä kulkeneet, olisi jotenkin arvokas, niin antaa olla sitten. Hän heittää kaiken pois muutaman kuukauden tuttavuuden perusteella. Niinpä me sitten lasten kanssa lähdemme, vähän kauemmaksi. Prosessoin tätä rakkauden sammuttamista kuin mikäkin ydinreaktorityöntekijä. On noita samoja tunteita kuin sullakin. Ja juuri tuo läheisyyden ja ihan sen seksin miettiminen. Vielä sitäkin on tässä ollut, kaikesta huolimatta. Mutta se on myös tärkeä osa minua ja haluan siitä edelleen nauttia, mistä sen sitten haen kun en ole sitä hakemista koskaan opetellut. Itsesääliin vaipuminen on monesti lähellä. Mutta myös viha ja raivo. Kuinka mies voi tehdä perheelleen ja minulle näin. Tässä kuviossa on ollut tosi paljon kaikkea julmaa myös.

Voimia sullekin myös. Ja jaksamista. Kaikki aina sanoo että se mikä ei tapa niin se vahvistaa. Mutta kun joku kertoisi että koska kipu loppuuu..

Kuten aiemmin on todettu, niin kauheinta on se "löysässä hirressä" roikkuminen. Tuntuu siltä että jos hän olisi kuollut, olisi helpompaa. Lopullista.

Eilen oli taas huono hetki. Hän oli soittanut. Vanhinta lasta tavoitteli. Erehdyin kysymään, missä meet, kun vuosia on ollut tapana. ...X.ällä... veti hiljaiseksi ja tuntui pahalta.

Ei ole mitään löysässä hirressä roikkumista. Suhteenne on hirtetty. Exäsi, niin, hän on nyt exäsi, veti hirttolavan vivusta jo aikoja sitten ja teki päätöksen myös puolestasi.

Ainoastaan se ottaa aikaa että sisäistät tämän henkisesti, tunnepuolella. Järkipuolesi todennäköiseti ajoittain jo älyää tilanteen mutta tunnepuolesi hyväksyy asian paljon hitaammin.

M

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rapsutan mukavaa koti-iltaa viettäen kissaani ja teen illemmalla namipyttipannua.

Katson ehkä jonkun leffan tai pelaan pleikkarilla pikkutunneille.

Joo kyllä se koskee jonkun aikaa mutta sitten tule auvoisaa. Tsemppiä.

t. jätetty mies

Tämä ei kuulosta auvoisalta vaan aivan masentavan surulliselta ja ankealta. Tuotako minunkin elämäni tulee olemaan... onni revitään jostain yksin syödystä pyttiksestä ja pleikkarista. Voi luoja. (Ja kyllä, tuollaiset illat on ihan kivoja toisinaan, ja viihdyn yksinkin, mutta surullista on se että tuollaista pitäisi ajatella jonain auvona.) Onneksi on sentään hyviä kavereita.

-Ei ap, mutta samassa tilanteessa. 

Niin saitko jostain päähäsi että kaikki illat rapsutan vain kissaa ja pelaan pleikkaa? Eilen viimeksi kaverilla grillibileet.

Auvoisaa on rapsuttaa rauhallisen koti-illan aikana kissaa, syödä pyttistä ja tahkota pleikkaa kun jossain kärvistellään eron myllerryksessä joka on itsellä kaukainen muisto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rapsutan mukavaa koti-iltaa viettäen kissaani ja teen illemmalla namipyttipannua.

Katson ehkä jonkun leffan tai pelaan pleikkarilla pikkutunneille.

Joo kyllä se koskee jonkun aikaa mutta sitten tule auvoisaa. Tsemppiä.

t. jätetty mies

Tämä ei kuulosta auvoisalta vaan aivan masentavan surulliselta ja ankealta. Tuotako minunkin elämäni tulee olemaan... onni revitään jostain yksin syödystä pyttiksestä ja pleikkarista. Voi luoja. (Ja kyllä, tuollaiset illat on ihan kivoja toisinaan, ja viihdyn yksinkin, mutta surullista on se että tuollaista pitäisi ajatella jonain auvona.) Onneksi on sentään hyviä kavereita.

-Ei ap, mutta samassa tilanteessa. 

Niin saitko jostain päähäsi että kaikki illat rapsutan vain kissaa ja pelaan pleikkaa? Eilen viimeksi kaverilla grillibileet.

Auvoisaa on rapsuttaa rauhallisen koti-illan aikana kissaa, syödä pyttistä ja tahkota pleikkaa kun jossain kärvistellään eron myllerryksessä joka on itsellä kaukainen muisto.

PS edellinen saattoi kuulostaa jotenkin tylyltä ja välinpitämättömältä ap:ta kohtaan, mikä ei ollut tarkoitus. Mieluusti leikkaisin palasen omasta auvoisasta olostani ja antaisin hänelle helpottamaan olotilaa, jos se onnistuisi. Mutta se ei onnistu, hänen täytyy käydä läpi tämä kiirastuli itse. Viestin ainoastaan sitä ettei se ole kiirastuli lopunelämää vaikka nyt tuntuu kauhealta.

Vierailija kirjoitti:

Tarviisitkohan ap apua sinne?

Monesti ollaan kavereiden kesken pohdittu, että oikun olis joku seuralaispalvelu. Semmonen josta tilataan joku vaan olemaan lähellä, silittelemään ja halailemaan.

Voisin tulla sun luo vaikka viikoksi. Pitäisin kämpän siistinä kun oot töissä ja ruoka olis pöydässä kun tuut kotia. Tervehtisin hymyn kera ja halaisin. Kuuntelisin päivän tapahtumat ja saisit tilittää murheet. Käytäis saunassa, voitais hieroo toisiamme ja nukahdettas kiinni toisissamme.

Ei saa kiusia. Tekee nannaa pelkkä ajatuskin.

Ehkäpä bubi-ilta auttaa. Valtaan nurkkapöydän. Katson potkupalloa. Muutama kaveri liittyy seuraan. Humallun hieman. Tästä yökerhoon tanssimaan, loppuilta vesilinjalla.

Auttoi tai ei, tämä on suunnitelma.

Antaa voimaa, kun saa purkaa. Ja joku kuuntelee. Myös itsensäkivettäneiden tisensäkivettämis kommentit auttaa ylöspäin.

Ja valitan ja valitan. Tottakai. Siksihän täällä olen. Jos sinua vituttaa niin älä lue. Äläkä ainakaan kommentoi. Nyt ei ole sen aika eikä paikka.

Posin kautta!

Täällä taas tää samassa tilanteessa oleva nainen. Joo, se löysässä hirressä mullakin on ollut, sikäli, että miehellä on kestänyt jotenkin edes tajuta koko tilanteen vakavuus ilmeisesti nyt noin 2kk. Ja se, ettei pysty päästäämään irti tästä muutaman kuukauden tuttavuudesta, mutta ei oikein 20 vuoden aikana kasvatetusta isosta perheestäkään.  On aivan sekaisin. Ympärillä olevat näkevät aika hyvin mistä on kyse, mutta itse hän ei. Olisin myös ihan hirvittävän kiitollinen, jos joku voisi antaa päivämäärän: silloin ja silloin on tuskasi oleva ohi! Tiedän, surussa auttaa aika, ja se surun polku on vain kuljettava. Jossain vaiheessa tätä olisin toivonut, että minut voisi vaivuttaa koomaan, kun niin kovin sattuu. Mutta niin ne myös sanovat, että tämä tällainen ei koskaan unohdu... Syytä olisi omassa päässä saada se käsiteltyä niin, ettei katkeroidu, se syö ihmistä niin paljon. Itse pelkään myös sitä, että miten ikinä maailmassa kykenen vielä luottamaan toiseen ihmiseen, tai edes siihen, mitä minulle sanotaan.

Nyt kun sitten olen lasten kanssa muuttamassa toiselle paikkakunnalle, on se aiheuttanut miehessä jotain havahtumista. Mutta ei siltkikään mitään "haluan suojella ja säilyttää perheeni" -asennetta. Vaikea kai sitä on kaivaa, jos ei sitä tunnettakaan ole.

Bart Makoto - Mikkeli kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rapsutan mukavaa koti-iltaa viettäen kissaani ja teen illemmalla namipyttipannua.

Katson ehkä jonkun leffan tai pelaan pleikkarilla pikkutunneille.

Joo kyllä se koskee jonkun aikaa mutta sitten tule auvoisaa. Tsemppiä.

t. jätetty mies

Tämä ei kuulosta auvoisalta vaan aivan masentavan surulliselta ja ankealta. Tuotako minunkin elämäni tulee olemaan... onni revitään jostain yksin syödystä pyttiksestä ja pleikkarista. Voi luoja. (Ja kyllä, tuollaiset illat on ihan kivoja toisinaan, ja viihdyn yksinkin, mutta surullista on se että tuollaista pitäisi ajatella jonain auvona.) Onneksi on sentään hyviä kavereita.

-Ei ap, mutta samassa tilanteessa. 

Minä olen parisuhdeihminen. Nautin valitsemani ihmisen (nais) seurasta suunnattomasti, sillä hetkellä. Jos en tykkää, en ole hänen lähellään/ hän ei ole osa elämääni.

Ahdistavinta on tajuta, ettei valinta ole käsissäni. En voi sulkea ketään kellariin, ja jos tekisin niin, kärsisin itse hänen kärsimyksestään.

En ole myöskään koakaan harrastanut irtosuhteita. Susirumia vain pillun perässä, sydämmiä rikkomassa, joiden luota aamuöisin luikitaan karkuun. Siksi se laastarikin mietityttää.

Kemian täytyy kohdata.

Kaipuu vaanon niin kovaa...

Parisuhdeihminen, ei-irtosuhteita harrastava on ensimmäisenä hakemassa tinderistä pillua kun ero ahdistaa?

Does not compute.

"Täällä taas tää samassa tilanteessa oleva nainen. Joo, se löysässä hirressä mullakin on ollut, sikäli, että miehellä on kestänyt jotenkin edes tajuta koko tilanteen vakavuus ilmeisesti nyt noin 2kk. Ja se, ettei pysty päästäämään irti tästä muutaman kuukauden tuttavuudesta, mutta ei oikein 20 vuoden aikana kasvatetusta isosta perheestäkään.  On aivan sekaisin. Ympärillä olevat näkevät aika hyvin mistä on kyse, mutta itse hän ei. Olisin myös ihan hirvittävän kiitollinen, jos joku voisi antaa päivämäärän: silloin ja silloin on tuskasi oleva ohi! Tiedän, surussa auttaa aika, ja se surun polku on vain kuljettava. Jossain vaiheessa tätä olisin toivonut, että minut voisi vaivuttaa koomaan, kun niin kovin sattuu. Mutta niin ne myös sanovat, että tämä tällainen ei koskaan unohdu"

Erittäin usein käy näin että jätetyn tunteet ensin turtuvat ja sitten yksinkertaisesti kuolevat jättäjää kohtaan. Ei tunnu enää missään.

Loukatun shokkivaiheen ja hylätyksitulemisen tunteen joka saattaa ilmetä kouristuksenomaisen takertumisena jättäjään  (pettymyksen,itsetunnon kolauksen, masennuksen, jne) käsittelyvaiheiden jälkeen alkaa uudenlainen tulevaisuuteen orientoituminen. Terve ero menee näin, ellei astu hylkääjän ansaan. 

        Hylkääjän ansa tarkoittaa sitä, että hylkääjä saapuu tasaisin väliajoin vahvistamaan vanhaa merkitystään edelliseen(kin) suhteeseensa/ydinperheeseensä ruokkimalla jätetyn tunteita seksillä, yhteisellä tekemisellä , huomaavaisuuksilla --- lähteäkseen taas. Tuossa pelissä, missä selkeät rajat puuttuvat on osapuolten huomattavasti kivuliaampaa toipua joka kerta uusilta tunnenotkahduksilta takaisin lähtökuoppiin. Amputoitu osa itsestä kun haamukipuilee jatkuvasti .

Selkeä ero on siksi armeliaampi.

         Varsinkin jos toinen on siirtynyt suoraan uuteen suhteeseen niin muutto muualle on havaittu helpottavan huomattavasti eroprosessita toipumista kun ei mikään mustuta tai ole silmien alla toisen uusi onni. Samasta syystä kannattaa jätetyn välttää facebookkien ja twittereiden kollaamista, se on itsensä kiusaamista ja turhaa. 

        Jätetyn on vaadittava päätöksiä tyyliin jos lähdet tästä parisuhteesta niin minä puolestani jatkan elämääni selkeästi myös ilman sinua ja alan rakentamaan sitä heti pikkuhiljaa uusien olosuhteiden valossa, kun (jättäjä) poistut. Silloin jälleenrakennus ja toipuminen voi alkaa.

Vierailija kirjoitti:

"Täällä taas tää samassa tilanteessa oleva nainen. Joo, se löysässä hirressä mullakin on ollut, sikäli, että miehellä on kestänyt jotenkin edes tajuta koko tilanteen vakavuus ilmeisesti nyt noin 2kk. Ja se, ettei pysty päästäämään irti tästä muutaman kuukauden tuttavuudesta, mutta ei oikein 20 vuoden aikana kasvatetusta isosta perheestäkään.  On aivan sekaisin. Ympärillä olevat näkevät aika hyvin mistä on kyse, mutta itse hän ei. Olisin myös ihan hirvittävän kiitollinen, jos joku voisi antaa päivämäärän: silloin ja silloin on tuskasi oleva ohi! Tiedän, surussa auttaa aika, ja se surun polku on vain kuljettava. Jossain vaiheessa tätä olisin toivonut, että minut voisi vaivuttaa koomaan, kun niin kovin sattuu. Mutta niin ne myös sanovat, että tämä tällainen ei koskaan unohdu"

Erittäin usein käy näin että jätetyn tunteet ensin turtuvat ja sitten yksinkertaisesti kuolevat jättäjää kohtaan. Ei tunnu enää missään.

Loukatun shokkivaiheen ja hylätyksitulemisen tunteen joka saattaa ilmetä kouristuksenomaisen takertumisena jättäjään  (pettymyksen,itsetunnon kolauksen, masennuksen, jne) käsittelyvaiheiden jälkeen alkaa uudenlainen tulevaisuuteen orientoituminen. Terve ero menee näin, ellei astu hylkääjän ansaan. 

        Hylkääjän ansa tarkoittaa sitä, että hylkääjä saapuu tasaisin väliajoin vahvistamaan vanhaa merkitystään edelliseen(kin) suhteeseensa/ydinperheeseensä ruokkimalla jätetyn tunteita seksillä, yhteisellä tekemisellä , huomaavaisuuksilla --- lähteäkseen taas. Tuossa pelissä, missä selkeät rajat puuttuvat on osapuolten huomattavasti kivuliaampaa toipua joka kerta uusilta tunnenotkahduksilta takaisin lähtökuoppiin. Amputoitu osa itsestä kun haamukipuilee jatkuvasti .

Selkeä ero on siksi armeliaampi.

         Varsinkin jos toinen on siirtynyt suoraan uuteen suhteeseen niin muutto muualle on havaittu helpottavan huomattavasti eroprosessita toipumista kun ei mikään mustuta tai ole silmien alla toisen uusi onni. Samasta syystä kannattaa jätetyn välttää facebookkien ja twittereiden kollaamista, se on itsensä kiusaamista ja turhaa. 

        Jätetyn on vaadittava päätöksiä tyyliin jos lähdet tästä parisuhteesta niin minä puolestani jatkan elämääni selkeästi myös ilman sinua ja alan rakentamaan sitä heti pikkuhiljaa uusien olosuhteiden valossa, kun (jättäjä) poistut. Silloin jälleenrakennus ja toipuminen voi alkaa.

Jättäjän on ymmärrettävä se kylmä tosiasia, että hänen jättäessään parisuhteensa tai perheensä ,

hänen merkityksensä ei voi olla enää sama kuin aiemmin.

Halusi tai ei , hän valintansa mukaisesti, siirtää itsensä menneisyyteen tasavertaisena perheenjäsenenä, hänen kohdallaan jää aukko joka olosuhteiden myötä kuroutuu umpeen tavalla tai toisella, mutta sama se ei enää voi olla. Seuraukset tulevat aina viimeistään siinä muodossa kun inventoi mennyttä elämäänsä aikuisten lasten silmin taaksepäin. Silloin viimeistään punnitaan oliko uusi onni sen väärtti.

Noi kaksi viimieisintä kommenttia on mulle tosi avuliaita ja hyödyllisiä, kiitos paljon sinulle, joka ne kirjoitit!

se ketjuun kirjoitteleva nainen samassa tilanteessa

p.s. minua myös sieppaa erityisesti se, ettö hoetaan, että kyllä lapsilla on isä eron jälkeenkin. Olen ollut siksi valmis venymään tässä moneen, ettö lapsilla olisi ydinperhe. Ei se isä sitten samalla tavalla ole enää olemassa eron jälkeen, varsinkaan toisella paikkakunnalla. Meillä ei ole ennen tätä ollut riitoja tai semmoista ahdistavaa. Ongelmia kyllä, mutta sellaisia, mitä olisi voinut työstää ilman tätä suhdekuvioita.