Onko väärin lasta kohtaan tehdä lapset ”vanhana”?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tehnyt lapset nuorena juuri siksi että en usko että jaksaisin 40- vuotiaana vaihtaa vaippoja ja valvoa öitä. En kuitenkaan usko että tästä mitään haittaa lapselle olisi jos äiti vaan jaksaa hyvin.

Minusta on ihanaa että lapset ovat teinejä nyt kun olen hiukan päälle 30.v

Hoidan mielelläni ystävieni vauvoja mutta joka kerta on ihana palauttaa heidät vanhemmilleen:)

Olit teiniäiti?

Minä sain lapset plus 30v. Ja nyt he ovat teinejä. En jaksaisi uutta kierrosta. Tämä johtuu siitä että olen sen jo elänyt. Ihankuten sinäkin. Ystäväni sai lapsen 45v ja hän jaksaa oikein hyvin.

Mullakin (eri) tuo oletettu jaksamattomuus liittyy siihen, että se elämänvaihe on tehty ja nähty jo (olen 39, lapsi 17). Samanikäinen ystäväni paimentaa 4- ja 2-vuotiaita, hän jaksaa hyvin, mutta heidän seurassaan minä väsyn ensimmäisenä :D Aikansa kutakin, kai. Iltatähteä ei todellakaan tule.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tehnyt lapset nuorena juuri siksi että en usko että jaksaisin 40- vuotiaana vaihtaa vaippoja ja valvoa öitä. En kuitenkaan usko että tästä mitään haittaa lapselle olisi jos äiti vaan jaksaa hyvin.

Minusta on ihanaa että lapset ovat teinejä nyt kun olen hiukan päälle 30.v

Hoidan mielelläni ystävieni vauvoja mutta joka kerta on ihana palauttaa heidät vanhemmilleen:)

Olit teiniäiti?

Minä sain lapset plus 30v. Ja nyt he ovat teinejä. En jaksaisi uutta kierrosta. Tämä johtuu siitä että olen sen jo elänyt. Ihankuten sinäkin. Ystäväni sai lapsen 45v ja hän jaksaa oikein hyvin.

Olin 18.v kun sain esikoisen ja heti perään kuopuksen.

Tätä itsekkin mietin että johtuu varmaan siitä kun on sen jo elänyt ja nyt tuntuu niin ”helpolta”

Minunkin ystävä sai lapsensa 43- vuotiaana ja jaksaa hyvin, itse olen ihan loppu välillä kun olen hoitanut lasta, tuntuu että hän on sellainen vili vilpertti että ehtii jokapaikkaan heti kun silmä välttää, vaikka varmasti omani olivat samanlaisia:D

eräskokemus kirjoitti:

Äitini oli 37-vuotias kun sai minut. Nykyään se ei ole niin ihmeellinen asia mutta tuolloin hieman oli yli 40 vuotta sitten. Ongelmaksi muodostui sellainen asia että kun minulla alkoi murrosikä niin äidilläni oli vaihdevuodet meneillään ja välillä kyllä kolisi kotona vaikka äitini ei ollut mikään hormonihirviö mutta kuitenkin hänelläkin oli mielialoissa hieman heilahteluja. Lisäksi siskoni on yli 10 vuotta vanhempi joten mitään läheistä sisarrussuhdetta ei koskaan muodostunut.

Tuo sisaruussuhde ei kyllä ole ikäkysymys. Oma siskoni on mua 15 vuotta vanhempi ja ollaan tosi läheisiä. Sun siskoa ei vaan kiinnostanut pikkusisko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tehnyt lapset nuorena juuri siksi että en usko että jaksaisin 40- vuotiaana vaihtaa vaippoja ja valvoa öitä. En kuitenkaan usko että tästä mitään haittaa lapselle olisi jos äiti vaan jaksaa hyvin.

Minusta on ihanaa että lapset ovat teinejä nyt kun olen hiukan päälle 30.v

Hoidan mielelläni ystävieni vauvoja mutta joka kerta on ihana palauttaa heidät vanhemmilleen:)

Minä täytin juuri 41 ja ihmettelen kyllä, että minkälainen invalidi ajattelit olla tämän ikäisenä jos et vaippoja jaksaisi vaihtaa?

En invalidi mutta mukavuudenhaluinen ennemmin:) ja tosiaan kun olen sen vaiheen jo elänyt niin ehkä sekin vaikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

eräskokemus kirjoitti:

Äitini oli 37-vuotias kun sai minut. Nykyään se ei ole niin ihmeellinen asia mutta tuolloin hieman oli yli 40 vuotta sitten. Ongelmaksi muodostui sellainen asia että kun minulla alkoi murrosikä niin äidilläni oli vaihdevuodet meneillään ja välillä kyllä kolisi kotona vaikka äitini ei ollut mikään hormonihirviö mutta kuitenkin hänelläkin oli mielialoissa hieman heilahteluja. Lisäksi siskoni on yli 10 vuotta vanhempi joten mitään läheistä sisarrussuhdetta ei koskaan muodostunut.

Suomessa sisarussarjan nuorimpien vanhemmat ovat hyvin usein olleet reilusti yli 40 v. Jo edesmenneiden isovanhempieni aikaan, olivat syntyneet 1900- luvun alussa.

Jos historiallisesti katsotaan, ne viimeiset lapset ovat tulleet perheisiin yleensä äitien ollessa 40-45-vuotiaita. 1960-luvulla tilanne muuttui ehkäisypillerien myötä, ja muutaman vuosikymmenen ajan vanhoja äitejä paheksuttiin. Nyt vanhat äidit ovat taas normaaleja ja valtavirtaa, mutta nuorten äitien osuus vähentynyt.

Omat mummoni syntyivät 1900-luvun alussa. Kumpainenkin sai kuopuksensa 42-vuotiaana, eikä siinä ollut mitään outoa. Oma äitini sai kuopuksensa (minut) 37-vuotiaana 1970-luvulla, ja hän selvästi häpesi asiaa. Itse sain juuri kuopukseni 40-vuotiaana, eikä siinä kenenkään mielestä ollut mitään kummallista.

Vierailija kirjoitti:

On väärin, t. vanhojen vanhempien lapsi.

Minusta tuo on kyllä julmasti sanottu. Koetko, että vanhojen vanhempien takia elämäsi on niin surkea, että olisi parempi ollut jäädä syntymättä? Koska sinun kohdallasihan ei tosiaan muita vaihtoehtoja ole. Joko vanhat vanhemmat tai ei sinua lainkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tehnyt lapset nuorena juuri siksi että en usko että jaksaisin 40- vuotiaana vaihtaa vaippoja ja valvoa öitä. En kuitenkaan usko että tästä mitään haittaa lapselle olisi jos äiti vaan jaksaa hyvin.

Minusta on ihanaa että lapset ovat teinejä nyt kun olen hiukan päälle 30.v

Hoidan mielelläni ystävieni vauvoja mutta joka kerta on ihana palauttaa heidät vanhemmilleen:)

Olit teiniäiti?

Minä sain lapset plus 30v. Ja nyt he ovat teinejä. En jaksaisi uutta kierrosta. Tämä johtuu siitä että olen sen jo elänyt. Ihankuten sinäkin. Ystäväni sai lapsen 45v ja hän jaksaa oikein hyvin.

Mullakin (eri) tuo oletettu jaksamattomuus liittyy siihen, että se elämänvaihe on tehty ja nähty jo (olen 39, lapsi 17). Samanikäinen ystäväni paimentaa 4- ja 2-vuotiaita, hän jaksaa hyvin, mutta heidän seurassaan minä väsyn ensimmäisenä :D Aikansa kutakin, kai. Iltatähteä ei todellakaan tule.

Se jaksaminen on myös motivaatiokysymys. Minä katselin vähän päälle 20-vuotiaana, kun kaveripiiriin syntyi ensimmäinen nyytti, ja mietin että en kyllä ikinä jaksaisi sitä ruljanssia. Yövalvomisia, aamuheräämisiä, jatkuvaa vahtimista, huutoa milloin mistäkin asiasta, edes kirjaa ei saa rauhassa lukea.

Nyt olen 40, ja mulla on kolme alle kouluikäistä. Hyvin jaksan.

On se jotenkin väärin. Meillä kahdessa sukupolvessa vanhat vanhemmat ja sukupolvia on vain kaksi elossa. Isovanhemmat on haudattu. Ei ole mitään sukupäivällisiä ja juhlapyhät ei juuri arjesta poikkea. Apua lastenhoitoon on ollut vaikea saada. Menee se elämä näinkin eteenpäin mutta lapset jää paitsi. Ei jaksa kuunnella muiden isovanhempi hehkutuksia kun mitään mummolaa ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

eräskokemus kirjoitti:

Äitini oli 37-vuotias kun sai minut. Nykyään se ei ole niin ihmeellinen asia mutta tuolloin hieman oli yli 40 vuotta sitten. Ongelmaksi muodostui sellainen asia että kun minulla alkoi murrosikä niin äidilläni oli vaihdevuodet meneillään ja välillä kyllä kolisi kotona vaikka äitini ei ollut mikään hormonihirviö mutta kuitenkin hänelläkin oli mielialoissa hieman heilahteluja. Lisäksi siskoni on yli 10 vuotta vanhempi joten mitään läheistä sisarrussuhdetta ei koskaan muodostunut.

Suomessa sisarussarjan nuorimpien vanhemmat ovat hyvin usein olleet reilusti yli 40 v. Jo edesmenneiden isovanhempieni aikaan, olivat syntyneet 1900- luvun alussa.

Jos historiallisesti katsotaan, ne viimeiset lapset ovat tulleet perheisiin yleensä äitien ollessa 40-45-vuotiaita. 1960-luvulla tilanne muuttui ehkäisypillerien myötä, ja muutaman vuosikymmenen ajan vanhoja äitejä paheksuttiin. Nyt vanhat äidit ovat taas normaaleja ja valtavirtaa, mutta nuorten äitien osuus vähentynyt.

Omat mummoni syntyivät 1900-luvun alussa. Kumpainenkin sai kuopuksensa 42-vuotiaana, eikä siinä ollut mitään outoa. Oma äitini sai kuopuksensa (minut) 37-vuotiaana 1970-luvulla, ja hän selvästi häpesi asiaa. Itse sain juuri kuopukseni 40-vuotiaana, eikä siinä kenenkään mielestä ollut mitään kummallista.

Äitini sai minut kuopuksensa 1970-luvulla ollessaan 38-vuotias. Siinä minä menin joukon jatkona, eikä kukaan ihmetellyt, eikä äitini todellakaan hävennyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tehnyt lapset nuorena juuri siksi että en usko että jaksaisin 40- vuotiaana vaihtaa vaippoja ja valvoa öitä. En kuitenkaan usko että tästä mitään haittaa lapselle olisi jos äiti vaan jaksaa hyvin.

Minusta on ihanaa että lapset ovat teinejä nyt kun olen hiukan päälle 30.v

Hoidan mielelläni ystävieni vauvoja mutta joka kerta on ihana palauttaa heidät vanhemmilleen:)

Olit teiniäiti?

Minä sain lapset plus 30v. Ja nyt he ovat teinejä. En jaksaisi uutta kierrosta. Tämä johtuu siitä että olen sen jo elänyt. Ihankuten sinäkin. Ystäväni sai lapsen 45v ja hän jaksaa oikein hyvin.

Mullakin (eri) tuo oletettu jaksamattomuus liittyy siihen, että se elämänvaihe on tehty ja nähty jo (olen 39, lapsi 17). Samanikäinen ystäväni paimentaa 4- ja 2-vuotiaita, hän jaksaa hyvin, mutta heidän seurassaan minä väsyn ensimmäisenä :D Aikansa kutakin, kai. Iltatähteä ei todellakaan tule.

Se jaksaminen on myös motivaatiokysymys. Minä katselin vähän päälle 20-vuotiaana, kun kaveripiiriin syntyi ensimmäinen nyytti, ja mietin että en kyllä ikinä jaksaisi sitä ruljanssia. Yövalvomisia, aamuheräämisiä, jatkuvaa vahtimista, huutoa milloin mistäkin asiasta, edes kirjaa ei saa rauhassa lukea.

Nyt olen 40, ja mulla on kolme alle kouluikäistä. Hyvin jaksan.

Joo, ihan totta. Motivaatio lapsiperhetouhuihin on myös kadonnut matkan varrella, sitä on kasvanut lapsen ja elämäntilanteen mukana...mutta niin sen kai kuuluu mennäkin.

Vierailija kirjoitti:

eräskokemus kirjoitti:

Äitini oli 37-vuotias kun sai minut. Nykyään se ei ole niin ihmeellinen asia mutta tuolloin hieman oli yli 40 vuotta sitten. Ongelmaksi muodostui sellainen asia että kun minulla alkoi murrosikä niin äidilläni oli vaihdevuodet meneillään ja välillä kyllä kolisi kotona vaikka äitini ei ollut mikään hormonihirviö mutta kuitenkin hänelläkin oli mielialoissa hieman heilahteluja. Lisäksi siskoni on yli 10 vuotta vanhempi joten mitään läheistä sisarrussuhdetta ei koskaan muodostunut.

Suomessa sisarussarjan nuorimpien vanhemmat ovat hyvin usein olleet reilusti yli 40 v. Jo edesmenneiden isovanhempieni aikaan, olivat syntyneet 1900- luvun alussa.

En tiedä mutta olin vasta yli 20 vuotias kun tutustuin ystävään jolla oli vanhemmat vanhemmat kuin itselläni. Koulussa kaikkien äidit oli 10 vuotta nuorempia. Eli kyllä äitini oli aika vanha 70-luvulla kun sai minut 37 vuotiaana. Se ei ollut yleistä.

Nykyisin tuntuu, että kaikkea paheksutaan. Lapsia ei saisi tehdä jos on liian nuori, liian vanha, liian köyhä, liian tyhmä liian ruma, liian lihava, liian sitä ja liian tätä. Aina joku paremmin tietävä ja itse jotenkin fiksummin tehnyt paheksuu muiden valintoja. Pian ei tässä maassa kukaan enää tee vauvoja.

Vierailija kirjoitti:

On se jotenkin väärin. Meillä kahdessa sukupolvessa vanhat vanhemmat ja sukupolvia on vain kaksi elossa. Isovanhemmat on haudattu. Ei ole mitään sukupäivällisiä ja juhlapyhät ei juuri arjesta poikkea. Apua lastenhoitoon on ollut vaikea saada. Menee se elämä näinkin eteenpäin mutta lapset jää paitsi. Ei jaksa kuunnella muiden isovanhempi hehkutuksia kun mitään mummolaa ei ole.

Ei noita sukupäivällisiä, lämpimiä monen sukupolven perhejuhlia ja mummolavierailuita ole kaikilla niilläkään, joilla useampi sukupolvi on elossa.

No ei, aika harvat lapset varmaankin on sitä mieltä, että olisi mieluummin jättänyt syntymättä. Koska ne ovat usein vaihtoehdot, syntymättä jääminen tai vanhemman aikuisen lapseksi syntyminen. Jos nuorena ei ole jostain syystä hankkinut lapsia, esimerkiksi siksi, että ei ole vielä löytänyt sitä oikeaa partneria, niin eihän sitä kelloa voi taaksepäin kääntää.

Ja vakaan elämäntilanteen ja taloudellisen tilanteen takia kypsemmät vanhemmat pystyvät tarjoamaan lapselleen paremmat puitteet.

Vierailija kirjoitti:

On se jotenkin väärin. Meillä kahdessa sukupolvessa vanhat vanhemmat ja sukupolvia on vain kaksi elossa. Isovanhemmat on haudattu. Ei ole mitään sukupäivällisiä ja juhlapyhät ei juuri arjesta poikkea. Apua lastenhoitoon on ollut vaikea saada. Menee se elämä näinkin eteenpäin mutta lapset jää paitsi. Ei jaksa kuunnella muiden isovanhempi hehkutuksia kun mitään mummolaa ei ole.

Mullakaan ei ole ollut mummolaa, en ole edes tuntenut isovanhempiani. Kuolivat nuorina, kuka mihinkin. En tiedä mistä olen mummolattomana jäänyt paitsi, joten en ole osannut kaivata sellaista. Omallani (olen se 39+17) on edelleen mummola, ja olen onnellinen hänen puolestaan. Vanhempani ovat pitkäaikaissairaita ja iästään (65 ja 70) huolimatta huonokuntoisia, joten pienten mummolaksi ei heistäkään olisi, apu on jo kääntynyt toiseen suuntaan.

Mitä vanhempana teet lapset, sitä nuorempaan ikäluokkaan he kuuluvat. Mitä nuorempi ikäluokka, sen parempi eliniänodote.

Menettää vanhemmat nuorena? Höpö, höpö. Jollain nelikymppisellä on keveästi yli 40 vuotta elinaikaa jäljellä ja enemmänkin, yleisesti tuntuu puolet porukasta elävän 90+. Erityisesti näillä vanhana lapsia tehneillä, koska ovat pääosin koulutetumpia ja elävät tervellisemmin.  Luuletteko, että kuusikymppisenä ihminen kuolee? Meidän suvussa ainoat täysin orvoksi jääneet lapset menetti vanhempansa 45- ja 49 -vuotiaana ja lapset oli tuolloin nipin napin täysi-ikäisiä eli lapset oli kyllä tehty ihan nuorella iällä. 

Meidän tuttavapiirissä nuorena lapset tehneet on kaikki eronneita ja muutenkin köyhiä. Ei osata tai jaksata tukea lapsia koulussa, ei jakseta olla vanhempia ja oma elämä on yhtä härdelliä. Parhaat kodit on niillä, joilla lapset on tehty vähintään kolmekymppisenä. Sain kuopuksen 35-vuotiaana ja nyt 48. Tyttö siis 13. Hän on ainoa kaveripiirissään, jonka vanhemmat on yhdessä, asumme kauniissa ja tilavassa kodissa, saa kaikki harrastukset ja vermeet kotoa, matkustellaan, autetaan kouluasioissa jne. Kaikkien muiden äidit on näitä parikymppisenä lapsen saaneita, köyhyyttä ja vaihtuvia ihmissuhteita. Minusta niillä äideillä on jaksamisongelma, koska eivät huolehdi lapsistaan kunnolla. Ei minulla, vaikka olenkin mummuäiti kai heidän mielestä.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on iäkkäähköt vanhemmat. Tärkeää on minusta se, että kasvavalla ihmistaimella on kontakteja kaiken ikäisiin ihmisiin. Minun perheelläni oli niin vähän suhteita sukulaisiin ja ylipäätään ihmisiin, että minut onnistuttiin kasvattamaan melko vanhanaikaisesti, mikä mielestäni vaikutti siihen, että tulin kiusatuksi koulussa ja olin ihmeissäni monista asioista, jotka kavereille olivat normaaleja. Olisipa ollut vaikka kummitäti, serkkuja tai muita läheisiä nuoria aikuisia lähellä varttuessa, niin olisin nähnyt muunkinlaista aikuiselämän mallia kuin tuota suurten ikäluokkien elämää. Muuten olen kokenut "vanhat vanhemmat" aina hyväksi asiaksi.

Tämä on kyllä totta. Vanhempieni naapurissa (syrjässä maaseudulla) asuu pari (nainen yli 50, mies yli 60), joilla on 12-vuotias poika ja tässä tapauksessa vanhempien ikä on huono asia. Ovat todella vanhanaikaisia kasvatuksessaan ja poika on lihava, eivätkä ymmärrä mitä se haittaa, kun vanhemmatkin ovat "rotevia". Lisäksi pojalla on ihan kamalat vaatteet, eikä ymmärrä nykymaailman menosta oikein mitään, kun vanhempien kanssa viettää suurimman osan ajastaan, ilmeisesti on tullut noista syistä aika paljon kiusatuksikin.

Ei ole väärin. Mielummin suon vanhemmalle pariskunnalle lapsen kuin psy/alko vanhemmille.

äitini sai minut 36v. ei kai siinä muuten mitään mutta kun on aina näyttänyt vanhemmalta kuin on ja sairastellut paljon, myös mielenterveysongelmia... aika pienenä olen jo ollut se joka äidistä on huolehtinut kun isäkin kuoli nuorena.