Onko ujo äiti automaattisesti huono äiti?

Ei ainakaan minun lapsiin ole minun ujous tarttunut. Ovat todella sosiaalisia ja sujuvasanaisia, minulla suorastaan estynyt persoona.

Vanhemmuuteen kuuluu sosiaalistaa se lapsensa. Eli kyllä pitäisi vähitellen kaksivuotiaan saada leikkiseuraa ja muutenkin se ihmisten näkeminen tekee hyvää.

Ja on eri asia olla ujo kuin esim itkeä vieraita. Meilläkin kuopus on hitaasti lämpiävä mutta ei hän itkemään ala vaikka paikalla olisi joku vieraampi.

On huono, jos se vaikuttaa lapseen. Täytyy olla kodin ja lähisuvun ulkopuolisia kontakteja, jitta lapsi opoii oleen ihmisten kanssa.

Ujous on melko vahvasti periytyvä ominaisuus, ja tottakai käyttäytymismalleja ja vaikkapa pelkoja siirtyy vanhemmasta lapseen. Mutta ei siinä ole mitään vikaa jos ihminen on hitaastilämpenevä, harkitseva ja tilaa tarvitseva, sellainen saa olla. Tärkeää on oppia yhdistämään nämä piirteet itsessä vallitsevaan yhteiskuntaan sen verran että pärjää ja voi elää hyvää elämää. Monesti ujo vanhempi voi olla parempi tukija ja rohkaisija ujolle lapselle, kun tietää miltä lapsesta tuntuu ja ymmärtää ilmiötä. Toisaalta jos ujolla aikuisella on omat lapsuudentraumat ymmärtämättömän ympäristön painostuksesta niin voi käydä niin että hän vahingossa suojelee lasta tilaisuuksista saada onnistumisen kokemuksia ja kasvaa.

Minä en ole järin ujo, mutta esikoiseni oli todellakin, isältä peritty piirre. Kyllä välillä sai pinnistellä että tavoitti lapsen tunnekokemuksen ja osasi rohkaista, tuuppia ja suojella _sopivasti_ mutta toivotaan että enimmäkseen osuin oikeaan.

JOS sinä olet epävarma ja pelokas sosiaalisissa tilanteissa, niin kyllä se välittyy lapseen. Ei se huonoksi äidiksi tee mutta on asia jota olisi hyvä työstää teidän molempien takia. Eikä siitä suurta syyllisyyttä kannata kantaa, jokaisella on omat opittavansa. Mun ei tarvinnut opetella sosiaalisemmaksi, mutta piti opetella sietämään paremmin virheitä ja tekemään rohkeammin ja rennommin asioita joissa olen "huono", kun huomasin että oma itsekriittisyys alkoi näkyä lapsessa. Nykyään teen paljonkin asioita joissa olen paska (arvostelematta itseäni tai aikaansaannoksiani) ja se on aika vapauttavaa :)

Nykyään esim arvosanat arvioidaan koulussa niin että se tunnilla osallistuminen ja ns aktiivisuus on tärkeää.

Jo ihan siksi on tärkeää että ujoakin lasta kannustaa, ohjaa ja koulii sosiaalisuuteen.

Kyllä ujous periytyy sekä geneettisesti että mallin mukaan. Eikä siinä ole mitään pahaa. Päin vastoin on sanottu että ujo vanhempi pystyy paremmin ymmärtämään ujoa lastaan. Pakolla ei keneetäkään tule rohkea, ennemminkin geneettisesti ujo ahdistuu liian raskaissa tilanteissa. Toisaalta mm. apinakokeissa on kuitenkin myös huomattu, kun ujon apinaäidin poikanen on annettu rohkean apinaäidin hoitoon, niin vähitellen geneettisesti ujostakin poikasesta on kasvanut rohkeahko apina. Eli mallilla on merkitystä.

Tärkeää tuossa ujoudessa kuitenkin on huomata, jos oma ujous jotenkin estää toimimasta "normaalisti" ja tietoisesti välttää ujouden hokemista negatiiviseen sävyyn lapselle. Siis että ei aina sano lapselle että sinä et varmaan uskalla mennä hakemaan itse jäätelöä kun olet niin arka. Itseään voi vähän haastaa toimimaan rohkeasti, jos tuntuu että elämä on turhan kapeutunut. Toisaalta on itsekin hyvä ymmärtää että ujous on hyvä piirre (tiettyyn rajaan asti). Ujo harvemmin tekee tyhmänrohkeita tekoja, monet pitävät hiljaisia ja ujoja kavereita hyvinä ja luotettavina ystävinä jne.

Olen itse ujo ihminen. Myös poikani oli pienenä todella ujo ja arka. Meistä kumpikaan ei nauttinut mistään kerhoista, eikä sellaisissa käyty. Perhepäivähoitajalle jäi ekan vuoden kiljuen. Koulussa ei ekoina vuosina puhunut juuri mitään. En tiedä mitä sitten tapahtui. On nimittäin nyt teini-ikäisenä erittäin hyvällä itsetunnolla varustettu harvinaisen rohkeasti käyttäytyvä tyyppi. Hän rakastaa esiintymistä ja vastuunottoa. Ei jännitä (liikaa) matkustelua ja uskaltaa käyttää kaikkia osaamiaan kieliä. Eli ainakaan en onnistunut pilaamaan häntä pienenä, vaikka pääasiassa oltiin vain kotona. Ennemminkin uskon, että sillä on ollut merkitystä että on saanut rauhassa kehittyä ja miettiä millainen haluaa olla. Poika siis ihan tietoisesti haastaa itseään. Samoin minä annan tietoisesti hänen olla rohkea ja luottaa että hommat hoituu (vaikka joskus tekisi mieli tarkistella ja huolehtia) ja epäonnistumisista oppii.

Ujous on eri asia kuin olla epävarma tai pelokas .

Miksi ujo äiti olisi huono äiti?

Ei yksi piirre tee ihmisestä huonoa tai hyvää.

Jos sinua itseäsi häiritsee, niin sitten haastat itseäsi. Jos tuntuu, että lapsi kärsii, niin hae apua esim. neuvolasta.

Ketkä sinua arvostelevat?

Moni vaiko joku?

Kyseenalaista.

Onko teillä itsellä hyvä olla?

Voisivatko ne arvostelijat jotenkin auttaa? Kutsua kylään muitakin?

Vierailija kirjoitti:

Ujous on eri asia kuin olla epävarma tai pelokas .

Niin on, siksi se jos-sana oli isolla.

Miksi ujoudesta on nykyisin tehty melkoinen peikko? Tässä hitaasti lämpiävien ihmisten maassa on aina ennen ymmärretty ujojen ihmisten tapa olla ja se, että ujous ei ole sama kuin osaamattomuus, mutta nykyisin kuvitellaan, että vain vauhdilla kaikkeen uuteen säntäävä ihminen on kyvykäs ihminen.

Ujon lapsen äidin on turha olla liian huolissaan lapsestaan. Sukulaiseni hyvin ujo lapsi kasvoi haaveilemaan opettajan ammatista ja siinä jos missä tulee oltua ihmisten kanssa tekemisissä ja esillä.

Usein olen kuullut kuinka tunnetut näyttelijät tai esiintyjät puhuvat omasta ujoudestaan. Sen yli voi päästä, jos jokin mitä palavasti haluaa, sitä edellyttää.

Tärkeintä on, että lapsi tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on. Joskin ujoutta ei tule ruokkia. Itse ujona olet hyvä asiantuntija siinä miten lapsen ujouteen suhtautua. Jos itse vielä aikuisena kärsit ujoudestasi, hae apua. Jos se ei ole ongelma, hyvä niin.

Tässä menee iloisesti sekaisin asiat. Ujous on luonteenpiirre. Sille ei voi mitään, eikä tarvitsekaan voida.

Ihmisarkuus ja suoranainen erakkous on ihan eri asia. Ja se ei ole lapselle hyvästä.

Ujo äiti voi ymmärtää ujoa lastaan paremmin kuin äänekäs ja ulospäinsuuntautunut äiti. Itse olen ollut aina aika vetäytyvä luonne. Äitini yritti karaista ja rohkaista minua tuuppimalla minua sosiaalisiin tilanteisiin. Tämä tuotti vain ikäviä ja traumaattisia kokemuksia. Ymmärrän, että hän tarkoitti hyvää, mutta tuo ulkoinen pakotus ja säikäyttely ei toiminut yhtään toivotulla tavalla.

Mielestäni on parempi, että ihminen saa rauhan toimia omaehtoisesti, löytää oman tapansa tulla esille.

Eikö lapsi mene päiväkotiin?

Sieltä saa sosiaalisia kontakteja ihan tarpeeksi.

Meidän lapsi on taas hyvin sosiaalinen eikä todellakaan ujo vaikka itse olen sosiaalisesti estynyt ja kömpelö ja ehkä ujokin.

Eräällä kaverilla on todella ujo ja hiljainen tyttö, mutta jostain syystä tykkää tulla meille ja jutteleekin kaikenlaista, sitä en tiedä miksi.

Vierailija kirjoitti:

Nykyään esim arvosanat arvioidaan koulussa niin että se tunnilla osallistuminen ja ns aktiivisuus on tärkeää.

Jo ihan siksi on tärkeää että ujoakin lasta kannustaa, ohjaa ja koulii sosiaalisuuteen.

Hyvä tietysti että ottaa lapsen ujouden huomioon mutta tuo arvosteluperuste pitäisi muuttaa. On väärin että persoonallisuudesta rangaistaan.

Minulla ei kumpikaan vanhemmista ollut ujo mutta muuten poissaolevia, vaativia eivätkä koskaan oikein kannustaneet. He olivat oikeastaan todella sosiaalisia. Jos sanoin tai tein jotain niin he selvästi häpesivät minua ja siitä sai kuulla että miksi teit noin tai mikset tee näin. Minusta tuli äärimmäisen ujo ja saan kuulla siitä joka paikassa minne menen. Se lisää ahdistusta. Jonkun aikaa käytin alkoholia rentoutumiseen mutta se oli epäterveellistä. Lopetin kun sain lääkkeet paniikkihäiriöön. Uskoisin että jos olet kannustava ja hyväksyt lapsesi niin se riittää. Älä pidä ujoutta häpeällisenä asiana.

Ujoudessa ei ole mitään vikaa. Mutta lapsethan oppii vanhemmiltaan käytösmalleja, joten jos et koskaan juuri puhu kenellekään tai hymyile vieraille tai tervehdi puolituttuja (huonoja esimerkkejä, mutta ymmärrät varmaan mitä tarkoitan) niin ne voi tarttua lapseen, jolloin ne ei ole ujoutta vaan opittuja käytösmalleja.

Lasta kannattaa viedä paikkoihin, joissa on muita lapsia ja aikuisia ja kannustaa olemaan muiden kanssa. Eihän se tarkoita, että sinun täyty olla jotain mitä et ole, mutta teet karhunpalveluksen lapselle jos et auta lasta oppimaan sosiaalisia taitoja.

Onko sinulla muuta aikuista seuraa lapselle tai kaveria lähtemään kanssanne kivoihin tapahtumiin?

Olen ujo kotihiiri, mutta lasten mummo siskonsa kanssa on onneksi ihan muuta. Rauhallisia ovat kyllä, mutta tykkäävät käydä tapahtumissa ja teattereissa ja viedä lapsia mukanaan. Voihan lapsista silti tulla ujoja, mutta oppivat näkemään, mihin kaikkeen kivaan voivat osallistua halutessaan. Minun näkökulmastani tosi hyvä tilanne lapsille.

Ujoudessa ei ole mitään pahaa, jos sen ei anna vaikuttaa elämään. Jos ujous ei estä sitä että on tekemisissä ihmisten kanssa ja hoitaa asiansa niin ei siinä ole ongelmaa. Jos ujouteen vedoten jättäytyy kotiin niin se on ongelma.

Ujo ei ole sama kuin arka. Ap ehkä on arka ja se huolestuttaa ilmeisesti ihmisiä.

Huomauttelijoille pitää opetella iskemään luu kurkkuun, ja poikittain. Jos joku ihmettelee kuinka huolissaan on lapsestasi, kun hän on niin epänormaali verrattuna heidän niin reippaaseen lapseen, voit todeta reippaasti takaisin että olet huolissasi heidän perheen ylipaino-ongelmasta/vanhasta autosta/avioerosta mitä heidän perheessä nyt onkaan.

Ujo lapsi ei ole sosiaalisilta taidoiltaan yhtään huonompi kuin kovaan ääneen kälkättävä lapsikin. Ujo lapsi osaa kuunnella muita ja antaa muidenkin puhua. Aikuisena ujot lapset eivät liity työpaikan juoruämmäpiiriin. Kälkättävät aikuiset taasen kovaan ääneen päpättävät omat asiansa aivan kaikille, halusi kukaan kuulla tahi ei.