90-luvulla lapsuutta viettäneet! Miten lama näkyi teidän perheessänne?

En tiedä, ylä- vai alapeukutanko mitään näistä kertomuksista.

Vain pari kertaa olen peukutellut, koska en tiedä tykätäkö vaiko eikö.

Vierailija kirjoitti:

Moni on kirjoittanut että ei edes tiennyt koko lamasta mitään ja kuitenkin on ollut jo kouluikäinenkin. Miten on mahdollista? Joka paikassahan asia oli esillä. TV:ssä ja lehdissä oli koko ajan juttua leipäjonoista, työttömistä jne. Jopa television viihdeohjelmissa oli lama esillä.

minusta näyttää kommenttien perusteella että 80 alkupuolen lapset on huomanneet asian enemmän kuin me kasarin loppupuolen lapset.Minäkin kommentoin aikaisemmin että ei juurikaan näkynyt, mutta kommenttien valossa voisin korjata näkemystäni, että on lama luultavasti osa syyllinen siihen että minunkin toinen vanhempani ajautui lopulta kuolemaan johtaneeseen syöksykierteeseen, sitä ennen juotuaan koko perheen valmiiksi pienen omaisuuden. Mutta äitien pätkätyöt/työttömyys tarkoitti meille monille sen ajan koululaisille myös ihanaa pullantuoksuista lapsuutta! Eli ”köyhiä”oltiin valmiiksi ja ollaan edelleen joten ei sekään siltä tunnu että tässä olisi niin kauheasti mitään menettänytkään :D siisti koti, ruokaa ja puhdasta vaatetta on aina ollut, eikä tarvinnut facebookista silloin ihastella esim. toisten ulkomaanmatkoja, niin ei semmosten perään osannut haikaillakkaan, hyvä lama-lapsuus kaikesta huolimatta sanoisin :)

Juu, mäkin muistan että oli lapsena vain kivaa, kun äiti oli koulun jälkeen kotona. Parasta oli, kun kotiin tullessa tuoksui pulla, lätyt tai itse leivottu leipä eteisessä! En kylläkään silloin tajunnut, että äiti oli pätkätöissä.

Meitä auttoi isovanhemmat rahallisesti. Muistan, miten pappa tai mummo antoi vieraisilla käydessä satasen käteeni. Liila Snellmannin kuva. Se oli paljon rahaa se. Säätin niitä omia rahojani ja ostin 10-vuotiaana uuden Helkama-polkupyörän.

Vanhempani ovat kertoneet jälkikäteen, että tiukkaa oli. Mutta lapsen maailma oli eri, en edes tajunnut sitä.

Oksettaa tämä ketju. Minä en muista lapsuudesta/nuoruudestani mitään. Tiedän vain olleeni näkymätön lapsi. Meillä oli riitoja ja pahaa oloa. Ja uhka siitä kuinka pankki vie talon. En tiedä tiesinkö lamasta, tiesin kyllä että me oltiin köyhiä, naapureilla meni paremmin.

Minä en uskaltanut ikinä pyytää mitään ja omasta vähästäkin luovuin sisarusteni hyväksi, enhän ansainnut mitään. Jos sain joskus vaikka rahaa uusiin housuihin ja kävin ne sitten ostamassa, sain vaan pahan mielen kun ajattelin että nyt meiltä menee talo alta, kun ostin uudet housut.

Mua niin oksettaa, alkoi nyt itkettää. Ei minulle kukaan koskaan ikinä mitään selittänyt. Varmaan koko perhe ollut masentuneita, kuka minut olisi huomannut. Olen yhä masentunut, aloin parisuhteeseen pelurin kanssa jonka ulosottoa olen maksellut... Mikä lie kiltin lapsen syndrooma vieläkin päällä. 

Kyllä mä olen tyhmä!!! 

- 80-l alussa syntynyt, kouluttamaton epäonnistuja...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mitenkään? En ainakaan koskaan kuullut lamasta puhuttavan. Vasta joskus 2008 oli ”lama”.

Ensinnäkään lama ei Suomessa alkanut vielä 2008. Muistan kyllä, että vuonna 2008 joku kaveri puhui, että Amerikassa on joku talousromahdus, jonka vakavuutta ei Suomessa vielä ymmärretä. Toiseksi tämän toisen laman aikana ei juuri puhuttu lamasta, vaan enemmänkin "taantumasta". Ihan kuin lama muuttuisi joksikin muuksi sillä, että sitä ei kutsuta oikealla nimellään.

Tiedätkö miksi? Etteivät ihmiset, joilla on varaa kuluttaa, lopettaisi kulutustaan. 1990-luvun lamassa kulutus loppui kuin seinään, kun media alkoi uutisoida talouslamasta. Nekin, joiden ei olisi tarvinnut säästää, alkoivat säästeliäiksi ja taantumus kasvoi.

Tuosta viisastuneina talousgurumme eivät enää 2008 maininneet L-sanaa. Vaikka sehän se meitä taas on vaivannut, siitä asti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku alapeukuttaa kaikkia niitä joilla lama ei näkynyt mitenkään, en käsitä miksi, eikö se ole hyvä vaan ettei kaikilla ole mennyt asiat heikommin.

Niin, minusta on kiinnostavaa nähdä, miten erilaisissa ”kuplissa” ihmiset ajassa elivät.

Minunkin puolisoni vanhemmat saivat tehdä rauhassa uriaan ja kasvattaa sijoituksiaan. Puolisoni ihmettelikin, että ”Mikä lama? Ei heillä ainakaan eletty missään sen kummemmassa köyhyydessä. Matkustetiin ulkomailla, osteltiin merkkikamoja jne.”

Minun kotonani taas vanhemmat ajoivat alas yrityksensä, koska myynti laski ja korot nousivat aivan hävyttömästi. (Onneksi näin, ettei mennyt konkkaan.) Vanhemmat olivat työttöminä ja pinnat kireinä. Syötiin halpaa ruokaa ja pihtailtiin vähän kaikessa.

Minua hävetti vanhempien työttömyys, en puhunut siitä kenellekään. Opin tulemaan toimeen niukoilla varoilla ja tekemään itse, mikä tosiaan helpotti opiskeluajan elämäntavoissa, kuten joku aiemmin totesikin. En myöskään tykkää ostaa mitään velaksi ja välttelen lainoja. Mieleeni on jäänyt valistusohjelmat, joissa velkaantuneen luottokortit leikeltiin kahtia. Minäkin olen tehnyt pelkkiä pätkätöitä, korkeakoulututkinnosta huolimatta. Tunnen tuon työttömyyden ahdistuksen ja koen, ettei 90-luvun lama tainnut hellittää Suomessa oikeasti koskaan.

Ne, joilla on aina ollut töitä ja omat vanhemmat töissä, eivät tosiaan ymmärrä, minkälaisissa olosuhteissa joissakin perheissä eletään - vielä tänä päivänä. He luulevat, että sosiaalituilla katetaan kaikki, eikä kenelläkään ole Suomessa kurjaa. Ja jos on, se on oma vika.

Mistäköhän kumpuaa kansan jakautuminen? Entä vihamielinen suhtautuminen maahan_muuttoa kohtaan? Tai uusien puolueiden äänestysinto ja muutoksenhalu? Eipä tarvitse ihmetellä.

Minä näen työssäni joka päivä nuoria, jotka ovat toisen polven työttömiä. Monen vanhemmat menettivät työnsä 90-luvun lamassa, eikä perheissä ole sen koommin päästy pätkätöistä eroon. Moni nuori on menettänyt tulevaisuudenuskonsa ja katkeroitunut. Näitä nuoria on paljon.

Tämä on tosi surullista, mutta siitä ei puhuta.

Vierailija kirjoitti:

Oksettaa tämä ketju. Minä en muista lapsuudesta/nuoruudestani mitään. Tiedän vain olleeni näkymätön lapsi. Meillä oli riitoja ja pahaa oloa. Ja uhka siitä kuinka pankki vie talon. En tiedä tiesinkö lamasta, tiesin kyllä että me oltiin köyhiä, naapureilla meni paremmin.

Minä en uskaltanut ikinä pyytää mitään ja omasta vähästäkin luovuin sisarusteni hyväksi, enhän ansainnut mitään. Jos sain joskus vaikka rahaa uusiin housuihin ja kävin ne sitten ostamassa, sain vaan pahan mielen kun ajattelin että nyt meiltä menee talo alta, kun ostin uudet housut.

Mua niin oksettaa, alkoi nyt itkettää. Ei minulle kukaan koskaan ikinä mitään selittänyt. Varmaan koko perhe ollut masentuneita, kuka minut olisi huomannut. Olen yhä masentunut, aloin parisuhteeseen pelurin kanssa jonka ulosottoa olen maksellut... Mikä lie kiltin lapsen syndrooma vieläkin päällä. 

Kyllä mä olen tyhmä!!! 

- 80-l alussa syntynyt, kouluttamaton epäonnistuja...

Se on hyvä, että ketju herätti sinut. Löydät asiat, joita olet padonnut. Mikä velvollisuus sinulla on maksella pelurin ulosottoa, maksakoot itse! Eka askel itsenäisyyteen ja itsekunnioitukseen: lopeta se maksaminen, vedä rajat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku alapeukuttaa kaikkia niitä joilla lama ei näkynyt mitenkään, en käsitä miksi, eikö se ole hyvä vaan ettei kaikilla ole mennyt asiat heikommin.

Niin, minusta on kiinnostavaa nähdä, miten erilaisissa ”kuplissa” ihmiset ajassa elivät.

Minunkin puolisoni vanhemmat saivat tehdä rauhassa uriaan ja kasvattaa sijoituksiaan. Puolisoni ihmettelikin, että ”Mikä lama? Ei heillä ainakaan eletty missään sen kummemmassa köyhyydessä. Matkustetiin ulkomailla, osteltiin merkkikamoja jne.”

Minun kotonani taas vanhemmat ajoivat alas yrityksensä, koska myynti laski ja korot nousivat aivan hävyttömästi. (Onneksi näin, ettei mennyt konkkaan.) Vanhemmat olivat työttöminä ja pinnat kireinä. Syötiin halpaa ruokaa ja pihtailtiin vähän kaikessa.

Minua hävetti vanhempien työttömyys, en puhunut siitä kenellekään. Opin tulemaan toimeen niukoilla varoilla ja tekemään itse, mikä tosiaan helpotti opiskeluajan elämäntavoissa, kuten joku aiemmin totesikin. En myöskään tykkää ostaa mitään velaksi ja välttelen lainoja. Mieleeni on jäänyt valistusohjelmat, joissa velkaantuneen luottokortit leikeltiin kahtia. Minäkin olen tehnyt pelkkiä pätkätöitä, korkeakoulututkinnosta huolimatta. Tunnen tuon työttömyyden ahdistuksen ja koen, ettei 90-luvun lama tainnut hellittää Suomessa oikeasti koskaan.

Ne, joilla on aina ollut töitä ja omat vanhemmat töissä, eivät tosiaan ymmärrä, minkälaisissa olosuhteissa joissakin perheissä eletään - vielä tänä päivänä. He luulevat, että sosiaalituilla katetaan kaikki, eikä kenelläkään ole Suomessa kurjaa. Ja jos on, se on oma vika.

Mistäköhän kumpuaa kansan jakautuminen? Entä vihamielinen suhtautuminen maahan_muuttoa kohtaan? Tai uusien puolueiden äänestysinto ja muutoksenhalu? Eipä tarvitse ihmetellä.

Minä näen työssäni joka päivä nuoria, jotka ovat toisen polven työttömiä. Monen vanhemmat menettivät työnsä 90-luvun lamassa, eikä perheissä ole sen koommin päästy pätkätöistä eroon. Moni nuori on menettänyt tulevaisuudenuskonsa ja katkeroitunut. Näitä nuoria on paljon.

Tämä on tosi surullista, mutta siitä ei puhuta.

Tämä on niin totta. Työttömyyden ja syrjäytymisen periytyminen ja laman vaikutukset lapsiin ja nuoriin on Suomen suurimpia yhteiskunnallisia ongelmia. Ja siitä todellakaan ei juuri puhuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni on kirjoittanut että ei edes tiennyt koko lamasta mitään ja kuitenkin on ollut jo kouluikäinenkin. Miten on mahdollista? Joka paikassahan asia oli esillä. TV:ssä ja lehdissä oli koko ajan juttua leipäjonoista, työttömistä jne. Jopa television viihdeohjelmissa oli lama esillä.

No, seurasitko itse aktiivisesti politiikkaa ja taloutta sisältäviä uutislähetyksiä ja ajankohtaisohjelmia ala-asteikäisenä?

Jos seurasit, ymmärsitkö, mistä puhutaan?

Jos lama ei muuttanut oman (rakkaan) kodin ja perheen olosuhteita radikaalisti, tuskin lama-ajan olemassaolosta mitään muistaa/tietää.

Vanhemmat ovat voineet myös suojella lapsiaan liian rajuilta uutisilta...

Seurasin ja ymmärsin, olen mm. lukenut sanomalehtiä siitä asti kun opin lukemaan (ennen kouluikää jo). Minulla onkin aina ollut loistava yleistieto.

Vierailija kirjoitti:

Moni on kirjoittanut että ei edes tiennyt koko lamasta mitään ja kuitenkin on ollut jo kouluikäinenkin. Miten on mahdollista? Joka paikassahan asia oli esillä. TV:ssä ja lehdissä oli koko ajan juttua leipäjonoista, työttömistä jne. Jopa television viihdeohjelmissa oli lama esillä.

No siis, lapsena ja nuorena elämä on niin erilaista kuin aikuisena. Kyllä kai sitä sinänsä jotenkkn tiesi tai oli kuullut, että jokin *lama* oli meneillään, mutta kun se ei vaikuttanut omaan lähipiiriin mitenkään niin siitä tiesi samalla tavalla kuin jostakin Persianlahden sodasta. Kyllähän nykypäivänkin teinit varmaan on kuulleet leipäjonoista ym, mutta jos ne on oman elinpiirin ulkopuolella tapahtuva asia niin eihän ne ole itselle sillä lailla reaalimaailmaa ollenkaan.

Näin jälkeen päin tietysti, kun on asiaan perehtynyt ihan tilastojenkin valossa, on tosi erikoinen fiilis tajuta, että itsekin on elänyt niitä aikoja. Tuntuu, että olisi elänyt kokonaan eri maailmassa saman maan sisällä.

T: yksi näistä onnekkaista, joka ei tiennyt lamasta sen tapahtumahetkellä.

En mä lapsena huomannut, että mitenkään. Äiti jäi yh äidiksi - 94. Vakityössä, mutta ei se sihteerin palkka kovin suuri ollut. Vaatteet olivat yleensä kirppareilta tai sukulaisilta saatuja. Autolla ajettiin mahdollisimman vähän. Auto oli pieni ja halpa. Yksi harrastus saatiin valita per lapsi. Onnellinen lapsuus silti oli, vaikka rahat oli välillä tiukilla. Ja kaiken aina sain, mitä tarvitsin, ettei esim. risoissa tai liian pienissä kengissä tarvinut kulkea.

Tiesin lamasta vaikka olin vasta 6-vuotias sen iskiessä, koska vanhempieni yritys meni nurin ja niin kuin monella muullakin, se johti kireään ilmapiiriin kotona ja vanhempien masennukseen. Lopulta molemmat pääsivät matalapalkkaiseen työhön parin vuoden työttömyyden jälkeen. Ei me mitään ulkomailla matkusteltu, mummolassa käytiin kerran vuodessa ja sukulaisten mökillä. Kyllä se aika jonkin jäljen minuun jätti, ei minusta pienen lapsen kuulu huolehtia riittääkö rahat ja miksi äiti ja isä itkee. En kyllä syytä vanhempianikaan, eivät he p*skalle tilanteelleen mitään voineet.

Vanhempani rakensivat suuren navetan laman aikana. Muistan että projektiin tuli jatkuvasti ongelmia, kun tavaran toimittajat menivät konkurssiin toinen toisensa jälkeen. Mm. Tilattuja osia ei saanut, jos tuli huonoja tai vääriä ei voinut vaihtaa, takuuaika katosi yms.

Pahimman laman aikaan en tuntenut ketään, kuka olisi työtön. Kaikkien kavereiden vanhemmilla oli myös maatilat.

Elämä ei ollut silti leveää, sillä rakennusprojekti vei, kaikki vanhempien rahat. Navetta tuli kumminkin valmiiksi ja alkoi tuottamaan (vähän).

Vanhemmilta meni kovalla työllä aikaan saatu yritys konkurssiin. Juuri ja juuri pystyttiin pitämään koti mutta ruokaa ei juuri pöydässä aina ollut. Perunamuusia ja ketsuppia sekä puuroja syötiin.

Muistan olleeni kateellinen kavereille kun niillä oli levikset, kansitakit ja purjehduskengät. Meitä oli 4 lasta ja ei tosiaan ollut varaa mihinkään ylimääräiseen. Jotain halpakopipita ja äiti ompeli vaatteita minkä osasi, joista kiusattiin.

Vanhemmat oli työttömiä, avustusruokaa syötiin, joululahjat oli kirpputorilta eikä kavereiden kanssa voinut rahan takia osallistua mihinkään kivaan. Opin olemaan pyytämättä mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat rakensivat kulta-aikaan 90-luvun laman alussa 300 nelioisen lapsuudenkotini (muuttaessamme taisin olla 7-vuotias) puoli-ilmaiseksi. Isani kertoo vielakin innoissaan miten 400 000 markalla rakennettiin talo, tavara ja tyovoima oli puoli-ilmaista. Myoskin laadullisesti tyo tehtiin aarettoman hyvin, nyt 25-vuotiaasta talossa on viela joitain alkuperaisia keittiokoneita ja maalipinta kaipaa uusintaa, muuten hyvin alkuperaisessa kunnossa.

Vastenmielinen isä sinulla, kun iloitsee siitä, että -90-luvulla Suomella ja muilla suomalaisilla meni niin huonosti, että hän sai talon halvalla. Todella itsekäs ja empatiakyvytön.

Yllättäen ei enää ollutkaan niin paljon rahaa kuin ennen esim. ruokaan, leluihin tai vaatteisiin. Ruokaa oli kyllä tarpeeksi, samoin esimerkiksi vaatteita mutta ruoka oli yksinkertaisempaa kuin ennen kun ei ollut varaa ostaa esim. niin kalliita lihoja kuin ennen ja ruokaa ostettiin paljon alennuksesta ja myös sellaisia ruokia ostettiin, joissa oli parasta ennen päiväys lähellä ja niitä sai siksi halvemmalla. Niitä ruokia ostettiin sitten kerralla enemmän pakasteeseen ja syötiin sieltä. Marjoja, sieniä, oman pihan omenapuista saatuja omenoita, oman kasvimaan tuotteita ja muuta sellaista mitä ilmaiseksi tai halvalla sai syötiin enemmän. Vaatteita ei ostettu enää ainakaan minulle niin paljon kuin ennen ja usein nekin mitä ostettiin oli kirpputorilta ostettuja tai sukulaisilta lahjoituksena saatuja kun ne jäivät pieneksi esim. minua vanhemmille serkuilleni. Myös sisarusteni vanhoja vaatteita jouduin entistä enemmän käyttämään. Koulussa tämä hävetti minua, koska muilla oli jostain syystä varaa kalliisiin merkkivaatteisiin ja minua kiusattiin vanhoista, kuluneista vaatteista. Voi olla, että muillakin oli käytettynä hankittuja vaatteita mutta ei kuitenkaan niin käytettyjä ja kuluneita kuin minulla. Karkkeja, limsaa, jäätelöä ja muita sellaisia herkkuja ei saatu enää läheskään niin usein kuin ennen eikä yhtä suuria määriä. Jos olin ennen saanut vaikka oman karkkipussin ja muistaakseni litran limsapullon karkkipäivänä, niin laman aikaan sain ehkä jonkun pienen suklaapatukan, tikkarin tai karkkirasian ja puolen litran limsapullo jaettiin puoliksi minua reilun vuoden vanhemman veljen kanssa. Viikkorahankin määrä väheni.

Henkisestä ilmapiiristä muistan sen, että oli jotenkin ahdistavampaa kuin ennen, kun aikuiset puhuivat paljon lamasta, rahasta ja köyhyydestä. Minä en sitä vielä kovin hyvin ymmärtänyt, mutta sen ymmärsin, että ne olivat ikäviä asioita ja että aikuiset olivat surullisia ja huolissaan. Heillä ei ollut enää niin paljon aikaa meille lapsille kuin ennen ainakaan minun perheessäni. Jotkut aikuiset jäivät työttömäksi ja se oli suuri häpeä, en oikein tajunnut että miksi, mutta siinä käsityksessä olin, että työssä käyvät aikuiset muka halveksuvat työttömiä, koska nämä ovat laiskoja eivätkä käy töissä.

Meidän perheellä meni hyvin, lomailimme mm. Brasiliassa, Japanissa, Thaimaassa ym. Muistan kyllä sen, että näistä matkoista yritin olla vähän hyshys koulussa, sillä tiesin että monilla oli perheissä vaikeuksia toimeentulon kanssa.

Molemmat vanhemmat oli työttömiä. Mihinkään ylimääräiseen ei ollut varaa ja vaatteita ostettiin paljon kirpputorilta. Meillä ei ollut edes lankapuhelinta eikä kännykkää. Tästä olin eniten kateellinen, kun muille oli lankapuhelin. Vasta 2000-luvun alussa sain ensimmäisen puhelimen ja samoin vanhemmat. Isä on edelleen työttömänä, toki joitakin pätkätöitä eri aloilta on mahtunut matkan varrelle. Äiti joutui opiskelemana uuden työn ja nyt ollut jo useamman vuoden töissä ihan vakkaripaikalla.

Vuosimallia 1984. kirjoitti:

Yllättäen ei enää ollutkaan niin paljon rahaa kuin ennen esim. ruokaan, leluihin tai vaatteisiin. Ruokaa oli kyllä tarpeeksi, samoin esimerkiksi vaatteita mutta ruoka oli yksinkertaisempaa kuin ennen kun ei ollut varaa ostaa esim. niin kalliita lihoja kuin ennen ja ruokaa ostettiin paljon alennuksesta ja myös sellaisia ruokia ostettiin, joissa oli parasta ennen päiväys lähellä ja niitä sai siksi halvemmalla. Niitä ruokia ostettiin sitten kerralla enemmän pakasteeseen ja syötiin sieltä. Marjoja, sieniä, oman pihan omenapuista saatuja omenoita, oman kasvimaan tuotteita ja muuta sellaista mitä ilmaiseksi tai halvalla sai syötiin enemmän. Vaatteita ei ostettu enää ainakaan minulle niin paljon kuin ennen ja usein nekin mitä ostettiin oli kirpputorilta ostettuja tai sukulaisilta lahjoituksena saatuja kun ne jäivät pieneksi esim. minua vanhemmille serkuilleni. Myös sisarusteni vanhoja vaatteita jouduin entistä enemmän käyttämään. Koulussa tämä hävetti minua, koska muilla oli jostain syystä varaa kalliisiin merkkivaatteisiin ja minua kiusattiin vanhoista, kuluneista vaatteista. Voi olla, että muillakin oli käytettynä hankittuja vaatteita mutta ei kuitenkaan niin käytettyjä ja kuluneita kuin minulla. Karkkeja, limsaa, jäätelöä ja muita sellaisia herkkuja ei saatu enää läheskään niin usein kuin ennen eikä yhtä suuria määriä. Jos olin ennen saanut vaikka oman karkkipussin ja muistaakseni litran limsapullon karkkipäivänä, niin laman aikaan sain ehkä jonkun pienen suklaapatukan, tikkarin tai karkkirasian ja puolen litran limsapullo jaettiin puoliksi minua reilun vuoden vanhemman veljen kanssa. Viikkorahankin määrä väheni.

Henkisestä ilmapiiristä muistan sen, että oli jotenkin ahdistavampaa kuin ennen, kun aikuiset puhuivat paljon lamasta, rahasta ja köyhyydestä. Minä en sitä vielä kovin hyvin ymmärtänyt, mutta sen ymmärsin, että ne olivat ikäviä asioita ja että aikuiset olivat surullisia ja huolissaan. Heillä ei ollut enää niin paljon aikaa meille lapsille kuin ennen ainakaan minun perheessäni. Jotkut aikuiset jäivät työttömäksi ja se oli suuri häpeä, en oikein tajunnut että miksi, mutta siinä käsityksessä olin, että työssä käyvät aikuiset muka halveksuvat työttömiä, koska nämä ovat laiskoja eivätkä käy töissä.

Tätä samaa se on nytkin!

Vaikka koko ajan etsii töitä sormet verillä hakemuksia naputtaen ja CV:tä viilaten, saa mediasta (ja täältäkin) kuulla olevansa laiska, työhaluton, aktivointia kaipaava pas*a. Ja kuinka Suomeen pitää tuoda ulkomailta ihmisiä, kun ei työt kelpaa meikäläisille! Tekee muuten tosi gutaa itsetunnolle. En yhtään ihmettele näitä 1990-luvun laman itsareita. Näitä varmaan tapahtuu tänä päivänäkin ja ihan samasta syystä.

Häpeän ja syyllisyyden tunne kera rahahuolien on musertava taakka. Siinä sivussa sitten koittaa pimittää päivittäin sitä työttömyyttään vahingoniloisilta tutuilta ja hiipii kaikki tekosyyt mielessään keskellä päivää ruokaostoksille.

Mainitsematta sitten sitä, mitä se tekee tämän hetken työttömien lapsille. Tästä ketjustahan sen voi lukea. Kyllä olisi autettavia ihan kotimaammekin rajojen sisällä ilman, että tarvitsee kumiveneellä tulevaa puolta Afrikkaa itkeä. Mutta näin se on nähtävä. Ei Amnesty Internationaaleja kiinnosta.