90-luvulla lapsuutta viettäneet! Miten lama näkyi teidän perheessänne?

Lama jatkuu! kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä koulussa. Kirjat kierrätettiin ja leipänä oli ainoastaan näkkileipää. Ihan järkeviä juttuja kyllä. Luokkakoot (n. 25 oppilasta per luokka) olivat "suuria", tosin taitavat olla vielä suurempia nykyisellään.

Hah, kouluissa eletään edelleen lama-säästöissä. Kirjat kierrätetään, työkirjoihin ei saa kirjoittaa. Luokkakoot edelleen maksimissaan. Askartelutarvikkeista jatkuva pula: "keksi jotakin kivaa ruutupaperista, köyhyys ei ole luovuuden este". Ruokana kurjalaatuisia eineksiä ja sitä ikuista näkkileipää. Sisäilmaongelmia, sillä koulut homehtuvat, kun lomien ja viikonloppujen ajaksi ilmastoinnit pannaan kiinni, ettei kulu energiaa. Erityisopetukseen ei riitä resursseja, vaan erityiset oppilaat integroidaan normiluokkiin ja opetus takkuaa keskeytysten vuoksi jatkuvasti, ikävä kyllä.

Lisäksi integraatiota ja inkluusiota suoraansanottuna aivopestään tasa-arvon nimissä ihanneideologiana jopa opettajankoulutuksessa. Vaikka syynä säästötoimenpide...

T: erityisope, nyt jo eläkkeellä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siten, että isää ei juuri näkynyt. Teki töitä niin paljon, että lähti aamulla ennen heräämistäni ja tuli usein kotiin vasta kun olin jo mennyt nukkumaan. Teki montaa eri työtä huonolla liksalla. Viikonloput nukkui, oli pahasti masentunut ja burnoutin partaalla koko ajan, mutta ei antanut periksi, perhe piti elättää. Usein itkeskeli itsekseen. Oli myös aika räjähdysherkkä, oli usein huonotuulinen. Äiti oli kotona, teki kotoa käsin työtä silloin tällöin kuin oli tilausta (ompelupalveluita).

Isä jäi etäiseksi. Koko lapsuuden tuntui, kuin olisi ollut joku vieras mies talossa, kun isä oli kotona. Mutta tuon työteliäisyyden ansiosta meillä oli yltäkylläinen lapsuus. Huvipuistossa käytiin joka kesä, joka vappu saatiin itse valita foliopallot. Jouluna oli valtavat määrät lahjoja. Käytiin eläintarhassa, jäätelöllä, mitä kaikkea.

Sen on vasta aikuisiällä tajunnut, miten paljon isä teki meidän eteemme. Teininä ja nuorena aikuisena olin katkera, kun ei ollut paikalla. Nykyään vain säälittää, ja olen kiitollinen kaikesta siitä vaivannäöstä.

Sitä aina toivoo, että läheisillä olisi ollut aina onnellinen elämä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän huomaa, ettei täällä onnellisia ole juuri kukaan.

Olisi ollut koko perheelle parempi, jos lasten materian sijaan isä olisi tehnyt vähemmän töitä ja viettänyt enemmän aikaa perheen kanssa. Ei maalla ainakaan lapset saaneet kaikkea mitä luettelit, vaikka rahasta ei ollutkaan pulaa. Tavattiin elää säästeliäästi ja sijoittaa asuntolainoihin eikä joululahjakasoihin.

Ilmeisesti et ole itse lamaa kokenut, jos oli mahdollisuus sijoittaa? Silloinen ahdinko oli oikeasti eri mittakaavassa. Nykyään huvipuistokäynti per kesä, vappuna foliopallo, joskus eläintarha ja jäätelö ovat ihan normaaleja asioita jopa työttömien kodeissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä koulussa. Kirjat kierrätettiin ja leipänä oli ainoastaan näkkileipää. Ihan järkeviä juttuja kyllä. Luokkakoot (n. 25 oppilasta per luokka) olivat "suuria", tosin taitavat olla vielä suurempia nykyisellään.

Pelkkää näkkileipää mekin kyllä ennen lamaa 80-luvulla koulussa syötiin, ainakin Helsingissä. Ehkä muualla oli paremmat leivät?

Varmaan kuntakohtaista kirjojen kierrätys ja sapuskat. Meillä oli eteläsuomalaisessa pikkukaupungissa pehmeää ruis- ja saaristolaisleipää ja juustoa sen päälle (yksittäispakattua Aamupalaa tai edamia laitospakkauksissa). Jälkiruokina oli marjasekoituksia ja hyytelöitä.

Jälkiruokia, peruskoulussa? Et voi olla tosissasi.

Meillä ainakin oli ala-asteella usein jälkkäreitä. Ei ihan päivittäin, mutta useamman kerran viikossa jotain. En tiedä oliko sillä vaikutusta, että kävin peruskoulun ensimmäiset 6-luokkaa yliopiston harjoittelukoulussa. 

Vanhemmillamme oli pienyritys, joka kesti hiuskarvan varassa laman. Tämä edellytti sitä, että vanhempamme tekivät työtä 24/7 ja minä vanhimpana lapsena hoidin nuorempani kaikki illat koulun jälkeen sekä viikonloput. Ruuaksi oli voiperunoita ja lauantaisin saatiin jakaa mariannepussi neljään pekkaan. Isällä kyllä riitti rahaa juottoloihin mutta se onkin sitten toinen tarina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siten, että isää ei juuri näkynyt. Teki töitä niin paljon, että lähti aamulla ennen heräämistäni ja tuli usein kotiin vasta kun olin jo mennyt nukkumaan. Teki montaa eri työtä huonolla liksalla. Viikonloput nukkui, oli pahasti masentunut ja burnoutin partaalla koko ajan, mutta ei antanut periksi, perhe piti elättää. Usein itkeskeli itsekseen. Oli myös aika räjähdysherkkä, oli usein huonotuulinen. Äiti oli kotona, teki kotoa käsin työtä silloin tällöin kuin oli tilausta (ompelupalveluita).

Isä jäi etäiseksi. Koko lapsuuden tuntui, kuin olisi ollut joku vieras mies talossa, kun isä oli kotona. Mutta tuon työteliäisyyden ansiosta meillä oli yltäkylläinen lapsuus. Huvipuistossa käytiin joka kesä, joka vappu saatiin itse valita foliopallot. Jouluna oli valtavat määrät lahjoja. Käytiin eläintarhassa, jäätelöllä, mitä kaikkea.

Sen on vasta aikuisiällä tajunnut, miten paljon isä teki meidän eteemme. Teininä ja nuorena aikuisena olin katkera, kun ei ollut paikalla. Nykyään vain säälittää, ja olen kiitollinen kaikesta siitä vaivannäöstä.

Sitä aina toivoo, että läheisillä olisi ollut aina onnellinen elämä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän huomaa, ettei täällä onnellisia ole juuri kukaan.

Olisi ollut koko perheelle parempi, jos lasten materian sijaan isä olisi tehnyt vähemmän töitä ja viettänyt enemmän aikaa perheen kanssa. Ei maalla ainakaan lapset saaneet kaikkea mitä luettelit, vaikka rahasta ei ollutkaan pulaa. Tavattiin elää säästeliäästi ja sijoittaa asuntolainoihin eikä joululahjakasoihin.

Ilmeisesti et ole itse lamaa kokenut, jos oli mahdollisuus sijoittaa? Silloinen ahdinko oli oikeasti eri mittakaavassa. Nykyään huvipuistokäynti per kesä, vappuna foliopallo, joskus eläintarha ja jäätelö ovat ihan normaaleja asioita jopa työttömien kodeissa.

En kommentoinut nykyaikaa vaan ysäriä. Tosin, isoja joululahjakasoja näkyy edelleen etenkin köyhimmissä perheissä. Köyhimmät myös kuvittelevat tavaran tuovan onnea.

Minä ja siskoni synnyimme 90-luvun alussa. Vanhemmat valmistuivat maistereiksi samaan aikaan ja saivat töitä, eli lama ei oikein näkynyt meillä tai en muista ainakaan kun olin niin nuori. Perhe pääsi mukaan nokian nousuun mutta kyllä meilläkin kirppareilla käytiin silloin tällöin. Toisaalta sitten vuosituhannen vaihteessa jälkeen vanhempani erosivat

Muiatan, että mulla oli kaksi pitkähihaista paitaa. Toinen oli äidin vanha. Viikon isoimpia päätöksiä oli, kumpaa paitaa käytän ma, ti ja ke, ja kumpaa loppuviikon. Käytin muutenkin paljon vanhempieni vanhoja vaatteita. Isän paidat oli aika isoja ala-asteikäiselle 😃 uudet kengät ostettiin kerran 3 numeroa liian suurina, että on sitten kasvunvaraa. Noh, eipä mun jalat koskaan kasvaneet kokoon 41.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siten, että isää ei juuri näkynyt. Teki töitä niin paljon, että lähti aamulla ennen heräämistäni ja tuli usein kotiin vasta kun olin jo mennyt nukkumaan. Teki montaa eri työtä huonolla liksalla. Viikonloput nukkui, oli pahasti masentunut ja burnoutin partaalla koko ajan, mutta ei antanut periksi, perhe piti elättää. Usein itkeskeli itsekseen. Oli myös aika räjähdysherkkä, oli usein huonotuulinen. Äiti oli kotona, teki kotoa käsin työtä silloin tällöin kuin oli tilausta (ompelupalveluita).

Isä jäi etäiseksi. Koko lapsuuden tuntui, kuin olisi ollut joku vieras mies talossa, kun isä oli kotona. Mutta tuon työteliäisyyden ansiosta meillä oli yltäkylläinen lapsuus. Huvipuistossa käytiin joka kesä, joka vappu saatiin itse valita foliopallot. Jouluna oli valtavat määrät lahjoja. Käytiin eläintarhassa, jäätelöllä, mitä kaikkea.

Sen on vasta aikuisiällä tajunnut, miten paljon isä teki meidän eteemme. Teininä ja nuorena aikuisena olin katkera, kun ei ollut paikalla. Nykyään vain säälittää, ja olen kiitollinen kaikesta siitä vaivannäöstä.

Sitä aina toivoo, että läheisillä olisi ollut aina onnellinen elämä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän huomaa, ettei täällä onnellisia ole juuri kukaan.

Olisi ollut koko perheelle parempi, jos lasten materian sijaan isä olisi tehnyt vähemmän töitä ja viettänyt enemmän aikaa perheen kanssa. Ei maalla ainakaan lapset saaneet kaikkea mitä luettelit, vaikka rahasta ei ollutkaan pulaa. Tavattiin elää säästeliäästi ja sijoittaa asuntolainoihin eikä joululahjakasoihin.

Ilmeisesti et ole itse lamaa kokenut, jos oli mahdollisuus sijoittaa? Silloinen ahdinko oli oikeasti eri mittakaavassa. Nykyään huvipuistokäynti per kesä, vappuna foliopallo, joskus eläintarha ja jäätelö ovat ihan normaaleja asioita jopa työttömien kodeissa.

En kommentoinut nykyaikaa vaan ysäriä. Tosin, isoja joululahjakasoja näkyy edelleen etenkin köyhimmissä perheissä. Köyhimmät myös kuvittelevat tavaran tuovan onnea.

Kannattaa kokeilla kunnon köyhyyttä, niin tietää tuoko se onnea... muuten on turhaa huudella sieltä omien kasojen takaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä koulussa. Kirjat kierrätettiin ja leipänä oli ainoastaan näkkileipää. Ihan järkeviä juttuja kyllä. Luokkakoot (n. 25 oppilasta per luokka) olivat "suuria", tosin taitavat olla vielä suurempia nykyisellään.

Pelkkää näkkileipää mekin kyllä ennen lamaa 80-luvulla koulussa syötiin, ainakin Helsingissä. Ehkä muualla oli paremmat leivät?

Varmaan kuntakohtaista kirjojen kierrätys ja sapuskat. Meillä oli eteläsuomalaisessa pikkukaupungissa pehmeää ruis- ja saaristolaisleipää ja juustoa sen päälle (yksittäispakattua Aamupalaa tai edamia laitospakkauksissa). Jälkiruokina oli marjasekoituksia ja hyytelöitä.

Jälkiruokia, peruskoulussa? Et voi olla tosissasi.

Meillä ainakin oli ala-asteella usein jälkkäreitä. Ei ihan päivittäin, mutta useamman kerran viikossa jotain. En tiedä oliko sillä vaikutusta, että kävin peruskoulun ensimmäiset 6-luokkaa yliopiston harjoittelukoulussa. 

Todennäköisesti. Näin itse maksullista jälkiruokaa vasta ammattikoulussa.

Kinuski kirjoitti:

-93 vuonna valmistuin ammattiin ja suoraan kortistoon. Yksi luokkalainen sai kesätöitä ja siitä oli juttu ihan lehdessä kuinka onnekas oli ja sitä etsimällä löytyi. Tunsin elämän tosi ankeaksi, asuin vanhempien luona, ei mitään tekemistä, tein satoja työhakemuksia, odotin klo 16 saakka kotona että jos lankapuhelin soi niin ehkä joku pyytäs töihin. Ei soinu, sain työllistämistöitä kun oli ollut vuoden työttömänä. Kun oli tehnyt sen 6kk pätkän sainkin taas vuoden oottaa...

Nyt vakkaritöissä kohta 12 vuotta. Vakkarityön saamiseen meni 13 pitkää pätkätyö vuotta..

Silloin mietti että näin ankeeta on työttömän arki, mihkään ei varaa

Valmistuin -90, sain harjoittelupaikan puoleksi vuodeksi. Sitten oltiin ilman koska lama todella alkoi. Joillekin työtarjouksille jouduin sanomaan ei, esim. Nokialle kolmivuorotyöhön en voinut yh:na mennä. Pätkiä on tehty, yritystä on yritetty. Oikean kunnon vakityön sain 4 vuotta sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siten, että isää ei juuri näkynyt. Teki töitä niin paljon, että lähti aamulla ennen heräämistäni ja tuli usein kotiin vasta kun olin jo mennyt nukkumaan. Teki montaa eri työtä huonolla liksalla. Viikonloput nukkui, oli pahasti masentunut ja burnoutin partaalla koko ajan, mutta ei antanut periksi, perhe piti elättää. Usein itkeskeli itsekseen. Oli myös aika räjähdysherkkä, oli usein huonotuulinen. Äiti oli kotona, teki kotoa käsin työtä silloin tällöin kuin oli tilausta (ompelupalveluita).

Isä jäi etäiseksi. Koko lapsuuden tuntui, kuin olisi ollut joku vieras mies talossa, kun isä oli kotona. Mutta tuon työteliäisyyden ansiosta meillä oli yltäkylläinen lapsuus. Huvipuistossa käytiin joka kesä, joka vappu saatiin itse valita foliopallot. Jouluna oli valtavat määrät lahjoja. Käytiin eläintarhassa, jäätelöllä, mitä kaikkea.

Sen on vasta aikuisiällä tajunnut, miten paljon isä teki meidän eteemme. Teininä ja nuorena aikuisena olin katkera, kun ei ollut paikalla. Nykyään vain säälittää, ja olen kiitollinen kaikesta siitä vaivannäöstä.

Sitä aina toivoo, että läheisillä olisi ollut aina onnellinen elämä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän huomaa, ettei täällä onnellisia ole juuri kukaan.

Olisi ollut koko perheelle parempi, jos lasten materian sijaan isä olisi tehnyt vähemmän töitä ja viettänyt enemmän aikaa perheen kanssa. Ei maalla ainakaan lapset saaneet kaikkea mitä luettelit, vaikka rahasta ei ollutkaan pulaa. Tavattiin elää säästeliäästi ja sijoittaa asuntolainoihin eikä joululahjakasoihin.

Ilmeisesti et ole itse lamaa kokenut, jos oli mahdollisuus sijoittaa? Silloinen ahdinko oli oikeasti eri mittakaavassa. Nykyään huvipuistokäynti per kesä, vappuna foliopallo, joskus eläintarha ja jäätelö ovat ihan normaaleja asioita jopa työttömien kodeissa.

En kommentoinut nykyaikaa vaan ysäriä. Tosin, isoja joululahjakasoja näkyy edelleen etenkin köyhimmissä perheissä. Köyhimmät myös kuvittelevat tavaran tuovan onnea.

Kannattaa kokeilla kunnon köyhyyttä, niin tietää tuoko se onnea... muuten on turhaa huudella sieltä omien kasojen takaa.

Voi olla. Mutta pikkutavaraa ostamalla ei myöskään rikastu. Jos isä olisi ollut järkevä, hän olisi sijoittanut rahat halpoihin rahastoihin ja taannut lapsilleen lainattomat opinnot. Mutta kun piti varmistaa, ettei omilta lapsilta puutu mitään... Tämän eron takia rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siten, että isää ei juuri näkynyt. Teki töitä niin paljon, että lähti aamulla ennen heräämistäni ja tuli usein kotiin vasta kun olin jo mennyt nukkumaan. Teki montaa eri työtä huonolla liksalla. Viikonloput nukkui, oli pahasti masentunut ja burnoutin partaalla koko ajan, mutta ei antanut periksi, perhe piti elättää. Usein itkeskeli itsekseen. Oli myös aika räjähdysherkkä, oli usein huonotuulinen. Äiti oli kotona, teki kotoa käsin työtä silloin tällöin kuin oli tilausta (ompelupalveluita).

Isä jäi etäiseksi. Koko lapsuuden tuntui, kuin olisi ollut joku vieras mies talossa, kun isä oli kotona. Mutta tuon työteliäisyyden ansiosta meillä oli yltäkylläinen lapsuus. Huvipuistossa käytiin joka kesä, joka vappu saatiin itse valita foliopallot. Jouluna oli valtavat määrät lahjoja. Käytiin eläintarhassa, jäätelöllä, mitä kaikkea.

Sen on vasta aikuisiällä tajunnut, miten paljon isä teki meidän eteemme. Teininä ja nuorena aikuisena olin katkera, kun ei ollut paikalla. Nykyään vain säälittää, ja olen kiitollinen kaikesta siitä vaivannäöstä.

Sitä aina toivoo, että läheisillä olisi ollut aina onnellinen elämä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän huomaa, ettei täällä onnellisia ole juuri kukaan.

Olisi ollut koko perheelle parempi, jos lasten materian sijaan isä olisi tehnyt vähemmän töitä ja viettänyt enemmän aikaa perheen kanssa. Ei maalla ainakaan lapset saaneet kaikkea mitä luettelit, vaikka rahasta ei ollutkaan pulaa. Tavattiin elää säästeliäästi ja sijoittaa asuntolainoihin eikä joululahjakasoihin.

Ilmeisesti et ole itse lamaa kokenut, jos oli mahdollisuus sijoittaa? Silloinen ahdinko oli oikeasti eri mittakaavassa. Nykyään huvipuistokäynti per kesä, vappuna foliopallo, joskus eläintarha ja jäätelö ovat ihan normaaleja asioita jopa työttömien kodeissa.

En kommentoinut nykyaikaa vaan ysäriä. Tosin, isoja joululahjakasoja näkyy edelleen etenkin köyhimmissä perheissä. Köyhimmät myös kuvittelevat tavaran tuovan onnea.

Kannattaa kokeilla kunnon köyhyyttä, niin tietää tuoko se onnea... muuten on turhaa huudella sieltä omien kasojen takaa.

Voi olla. Mutta pikkutavaraa ostamalla ei myöskään rikastu. Jos isä olisi ollut järkevä, hän olisi sijoittanut rahat halpoihin rahastoihin ja taannut lapsilleen lainattomat opinnot. Mutta kun piti varmistaa, ettei omilta lapsilta puutu mitään... Tämän eron takia rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.

Mikä ihmeen pakko sulla on natkuttaa asiasta, johon et kuulu ja josta todella et tiedä mitään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siten, että isää ei juuri näkynyt. Teki töitä niin paljon, että lähti aamulla ennen heräämistäni ja tuli usein kotiin vasta kun olin jo mennyt nukkumaan. Teki montaa eri työtä huonolla liksalla. Viikonloput nukkui, oli pahasti masentunut ja burnoutin partaalla koko ajan, mutta ei antanut periksi, perhe piti elättää. Usein itkeskeli itsekseen. Oli myös aika räjähdysherkkä, oli usein huonotuulinen. Äiti oli kotona, teki kotoa käsin työtä silloin tällöin kuin oli tilausta (ompelupalveluita).

Isä jäi etäiseksi. Koko lapsuuden tuntui, kuin olisi ollut joku vieras mies talossa, kun isä oli kotona. Mutta tuon työteliäisyyden ansiosta meillä oli yltäkylläinen lapsuus. Huvipuistossa käytiin joka kesä, joka vappu saatiin itse valita foliopallot. Jouluna oli valtavat määrät lahjoja. Käytiin eläintarhassa, jäätelöllä, mitä kaikkea.

Sen on vasta aikuisiällä tajunnut, miten paljon isä teki meidän eteemme. Teininä ja nuorena aikuisena olin katkera, kun ei ollut paikalla. Nykyään vain säälittää, ja olen kiitollinen kaikesta siitä vaivannäöstä.

Sitä aina toivoo, että läheisillä olisi ollut aina onnellinen elämä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän huomaa, ettei täällä onnellisia ole juuri kukaan.

Olisi ollut koko perheelle parempi, jos lasten materian sijaan isä olisi tehnyt vähemmän töitä ja viettänyt enemmän aikaa perheen kanssa. Ei maalla ainakaan lapset saaneet kaikkea mitä luettelit, vaikka rahasta ei ollutkaan pulaa. Tavattiin elää säästeliäästi ja sijoittaa asuntolainoihin eikä joululahjakasoihin.

Ilmeisesti et ole itse lamaa kokenut, jos oli mahdollisuus sijoittaa? Silloinen ahdinko oli oikeasti eri mittakaavassa. Nykyään huvipuistokäynti per kesä, vappuna foliopallo, joskus eläintarha ja jäätelö ovat ihan normaaleja asioita jopa työttömien kodeissa.

En kommentoinut nykyaikaa vaan ysäriä. Tosin, isoja joululahjakasoja näkyy edelleen etenkin köyhimmissä perheissä. Köyhimmät myös kuvittelevat tavaran tuovan onnea.

Kannattaa kokeilla kunnon köyhyyttä, niin tietää tuoko se onnea... muuten on turhaa huudella sieltä omien kasojen takaa.

Voi olla. Mutta pikkutavaraa ostamalla ei myöskään rikastu. Jos isä olisi ollut järkevä, hän olisi sijoittanut rahat halpoihin rahastoihin ja taannut lapsilleen lainattomat opinnot. Mutta kun piti varmistaa, ettei omilta lapsilta puutu mitään... Tämän eron takia rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.

Mikä ihmeen pakko sulla on natkuttaa asiasta, johon et kuulu ja josta todella et tiedä mitään?

Miksi se häiritsee sua niin paljon? Block it out.

On se karmeeta miten koko ihmisen työura voi olla aivan erilainen riippuen siitä minä vuonna on syntynyt. Itse synnyin -88 ja kävin koulut normaalissa aikataulussa. Siihen aikaan kun piti tehdä ammatinvalintoja tuntui että kaikki on mahdollista eikä kukaan ikinä puhunut siitä etteikö töitä jatkossa riittäisi. Ei muisteltu enää 90-luvun alun lamaa eikä murehdittu muustakaan. Ja tottakaihan työvoimapulaa tulisi alalle kuin alalle viimeistään suurten ikäluokkien poistuessa.

Sitten ajat muuttuivat. Kuten tiedetään, 2008 eteenpäin kaikki on mennyt päin persettä ja valtavasti päteviä nuoriakin ihmisiä on työttömänä. Eikä niistä suurista ikäluokistakaan iloa ollut kun niiden eläköidyttyä/kuoltua virkoja ei ole enää varaa täyttää! Että se siitäkin. 

Jos vertaa 90-luvun alussa ja myöhemmin syntyneisiin niin niillä on aivan erilaiset valmiudet valita itselleen kannattava koulutus. Lamasta ja työttömyydestä on puhuttu niin paljon että varmasti useampi osaa ottaa työllistävyyden huomioon opintoihin hakiessa. Moni mun ikäinen ja hieman vanhempi valitsi väärin ja se on vaikuttanut koko elämänkulkuun suuresti.

Vierailija kirjoitti:

Itse en ymmärtänyt muuta kuin että on "lama" ja äidin ja isän pitää nyt elää säästeliäästi. Myytiin kirpparille joitakin tavaroita mm. lasten biljardipöytä.

Ei mitenkään. Molemmat vanhemmat korkeakoulutettuja, valtiolla ja kunnalla töissä. 

Vierailija kirjoitti:

En muista että olisi vaikuttanut. Lapsena ei ajattele rahaa (elleivät vanhemmat kaada rahahuolia lasten niskaan). Äitini oli sairaanhoitaja ja isäni puuseppä, joten meillä oli varmasti tiukkaa, mutta ei se juurikaan näkynyt lapsille. Äiti teki paljon yövuoroja, sen muistan, mutta en tiedä olisiko tehnyt ilman lamaakin.

Eihän se lama vaikuttanut sellaisiin, joilla oli vakityöpaokka. Päinvastoin ainakin Helsingissä säännöllisillä tuloilla pystyi hankkimaan erittäin edullisesti asunnon, koska asuntojen hintakupla puhkesi. Jos oli pienyrittäjä tai menetti työpaikan, iski lama lujaa. Pienyrityksiä meni konkkaan ja se taas vaikutti toisiin poemyritäjiin volyymin vähentymisenä ja kierre oli valmis.

Ei se niin kauheasti vaikuttanut meidän perheeseen, tosin vanhemmilla on varmasti ollut stressiä vaikka työpaikat säilyivät. Ei meillä silti rahaa ollut kauheasti ja asuntolaina oli maksettavana.

Halpaa ruokaa me syötiin, ruskeaa kastiketta, perunaa, keittoja, makaroni-jauhelihalaatikkoa, -30 % -tarjouksia.

Ei matkusteltu kuin kesällä jotain kotimaan sukulointia ja kai pari kertaa käytiin risteilyllä Tukholmassa, autoakaan meillä ei ollut.

Koulun retkipäivinä ei ollut varaa mennä laskettelemaan vaan laskettiin pulkalla parin kaverin kanssa joilla myöskään ei ollut varaa lasketteluun. Koulussa kirjat kierrätettiin meilläkin ja näkkäriä sai ottaa vain yhden palan ruoan kanssa. Tiettyjä ruokia sai ottaa vain tietyn määrän esim. 5 lihapullaa tai kalapuikkoa. Vihot oli jotain halpiksia samoin pyyhekumit ja lyijykynät. Välillä oli osa opettajista lomautettuna, joten meillä ei ollut opettajaa ollenkaan. Joku yksi opettaja oli töissä ja se kiersi luokissa katsomassa että tilanne on suurin piirtein hallinnassa ja antoi jotain tehtäviä meille.

Mun vanhemmat olivat yrittäjiä ja lamassa yritys kaatui. Asuimme isossa omakotitalossa, oli kaksi autoa, vene, lomailtiin paljon. Yhtäkkiä oltiinkin pienessä rivarissa ilman työtä, autoa, venettä ja lomia. Kyllähän se elämä muuttui ihan täysin toisenlaiseksi. Vanhemmat erosivat. Mä olin ala-asteella ja tuntui, että kaikki tuijottivat ja säälivät, koska tiesivät mitä meille kävi. Yleisfiilis oli lamaannus ja häpeä, velloin noissa tunteissa varmaan 10 vuotta. Minkäänlaista ammattiapua konkurssin ja avioeron tunnepuolen hoitamiseen ei tietenkään osattu edes hakea. Epäilen, että vanhemmat maksavat edelleen velkaa tuolta ajalta. He eivät enää nousseet taloudellisesti, sosiaalisesti eivätkä varmaan emotionaalisestikaan jaloilleen konkurssin jälkeen. 

En muista, että olisi vaikuttanut mitenkään. Isä oli rakennusalalla, äiti matalapalkka-alan duunari, tosin 90-luku alkoi hänellä äitiyslomalla. Oli tietokone, pelikonsolia, jokakesäiset lomareissut jne. Kotiin tehtiin iso laajennuskin jossain vaiheessa 90-lukua.

Sen muistan, että isä oli paljon töissä, mutta en tiedä liittyikö se lama-aikaan vai siihen, että on lievästi työnarkomaani.

Isä sai kuulla työmatkalla radiosta, että firma, jossa työskenteli, on mennyt konkurssiin. Eli jäi työttömäksi, äiti oli minun kanssa kotona. En muista varsinaista puhetta lamasta, mutta kyllä minulla oli aina serkkujen vanhat vaatteet ja lelut. Ne oli poikien vaatteita ja leluja, mutta ei se mitään haitannut. Kerran sain ihan uuden mekon, ja se oli erityistä kun muistan vieläkin. Ei käyty ulkomailla, kesällä lähimatkailtiin. Oli kiva lapsuus, mitään ei puuttunut.