90-luvulla lapsuutta viettäneet! Miten lama näkyi teidän perheessänne?

Meillä ja lähimmillä kavereilla ei näkynyt mitenkään. Asunnot oli maksettu, vanhempien työt säilyivät. Yhden kaverin yh-äiti jäi hetkeksi ilman työtä, mutta ei se vaikuttanut häneenkään, koska olivat varakkaita. Tein opiskelujen ohella töitä sukulaisten firmassa 92-96. Sen jälkeen onnistuin työllistymään itse ilman suhteita. Oman asunnon ostin 98.

Yksi kaukaisempi sukulaisperhe menetti ihan kaiken firman myötä ja eli toisten nurkissa monta vuotta, se oli konkreettisinta mitä näin. Ystävän sukulainen menetti suoja/höpötyöpaikkansa. Eli kosketuspinta on tosi etäinen. Vaikea ymmärtää miten konkreettisesti lama on musertanut toisten elämän vuosikausiksi.

Olin parikymppinen 90-luvun alussa. Pöljä menin Kansanopistoon lukion jälkeen ja otin vuoden opintojen takia 14 000 markkaa opintolainaa. Tämän jälkeen pääsin opiskelemaan ja jouduin taas ottamaan opintolainaa toiset samanmoiset, koska vanhemmilla ei todellakaan ollut rahaa kustantaa opintoja ja asumistani toisella paikkakunnalla.

Näitä opintolainoja makselin kolmekymppiseksi, koska valmistuin alalle, jossa oli todella vaikea saada muita kuin pätkätöitä. Pätkätöitä teinkin (useammassa paikassa samaan aikaan) lähes kolmekymppiseksi, jonka jälkeen oli taas mentävä opiskelemaan uutta ammattia. 

Isäni jäi työttömäksi- oli yrittäjänä tätä ennen, vain äidillä oli matalapalkkainen työ. Itsellä joskus rahat niin lopussa opiskeluaikana, että ranskanleivällä ja makaronilla piti joskus parikin päivää elää. Yhden joulun muistan, kun vanhemmilla oli tosi tiukalla rahat (hometaloriita vielä tähän laman päälle) ja joululahjoja ei juurikaan jaettu. Meillä ei matkusteltu ulkomailla, eikä juurikaan edes kotimaassa(sukulaisissa joskus), ravintoloissa ei käyty syömässä koskaan. Vanhemmat jotenkin katkeroituivat ja aina kotona puhuttiin siitä, että "kun ei ole rahaa". Tämä ilmapiiri sävytti koko nuoruuttani eikä hirveästi tehnyt mieli käydä kotona edes lomilla, koska aina kotona oli vastassa sama virsi...

Nuoruus meni jotenkin ohi ja vielä kolmekymppiseksi odottelin, että milloin se elämä oikein alkaa, niin jatkuvaa se "kituuttaminen" omien opintolainojen ja yksinhuoltajuuden kanssa oli. 

Toisaalta lama-aika opetti sellasta asennetta, että kyllä tästä selvitään ja opin tekemään mielessäni suunnitelmia, siitä miten selviää aina eteenpäin niin taloudellisesti kuin henkisestikin. Myös lapseni on pienestä pitäen oppinut vertailemaan kaupassa hintoja :)

Nyt kun vanhemmalla iällä on ollut suhteellisen säännölliset tulot niin sitähän tuntee itsensä välillä todella hyväosaiseksi vaikka työskentelenkin matalapalkka-alalla. Vasta nyt kun ikä alkaa lähestyä viittäkymppiä niin huomaa joskus ihan nauttivansa tästä elämästä...

Meilläkään lama ei näkynyt mitenkään, mutta toisin kuin useimilla kirjoittajilla (vaikka epäilen, että samoin kuin useimmilla tosiaelämän ihmisillä) se ei johtunut siitä, että oltaisi oltu jotenkin hyväosaisia. Se johtui siitä, että me olimme köyhiä ennen lamaakin: niin köyhiä, että mitään lainoja ei oltu otettu eikä varmaan olisi edes saatu, joten ei niiden korotkaan voineet mihinkään pompata. Me emme juppeilleet ennen lamaa, joten ei meillä ollut mitään, mistä olisi voitu pudota ja joutua luopumaan. Minä olin kulkenut ja 1980-luvun sukulaisten vanhoissa vaatteissa, joten minulle ei ollut mitään uutta siinä, että niissä kuljettiin 1990-luvullakin - minua kasarilla pilkanneelle levis501/benetton/lacoste-kansalle oli ilmeisesti kovempi juttu, kun kävi ilmi, että ilmeisesti heidän vaatteensa olikin ostettu velkarahalla eikä kukaan ollut tullut ajatelleeksi, että velka täytyy vielä maksaa poiskin. No lapsiahan tämmöisestä ei voi syyttää, mutta tavallaan kannattaa huomata, että sitä oikeasti köyhää ja köyhyytensä mukaisesti elänyttä 1990-luvun lama ei juuri heilutellut. Ne kärsivät, jotka olivat eläneet nousukaudella velaksi yli varojensa.

Mun isä oli laman läpi samassa vaatimattomassa toimistoduunissa missä ennen lamaakin. Äiti oli juuri opiskellut ja valmistui siihen lamaan, mutta perusti pienen yrityksen - niin pienen, ettei tarvinnut velkaa. Ei se hirveästi tuottanut, muttei tappiotakaan tullut. Sitten minä lähdin opiskelemaan ja jostain käsittämättömästä syystä proffa tarjosi jo tokana opintovuonna alaltani työpaikkaa. Näin pikkusiskolleni jäi kotona enemmän rahaa ja minä taas elätin myös poikaystävää, joka oli työttömänä. Tavallaan siis koko perheellä alkoi mennä paremmin kuin ennen. Ei mitenkään leveästi vieläkään, mutta paremmin kuin ennen.

En muista huomanneeni koko asiaa silloin. Iskä oli kyllä lomautettuna pariinkin kertaan, mutta lapsena oli pelkästään mukavaa kun oli joku keittämässä aamupuurot ja lähdättämässä kouluun jne.

Äiti ompeli meidän vaatteet ainakin osittain, mutta tääkin saattoi olla vaan harrastus :D

Ruoka tehtiin aina itse. Saattaa johtua siitä ettei ollut varaa ostaa eineksiä, koska nykyään porukat syö lähinnä valmisruokaa :D

Rehellisesti sanottuna ei mitenkään. Ehkä meillä oli tuuria.

Vanhemmat ostivat halpoja sijoitusasuntoja ja maksattivat ne vuokralaisilla. :D

Toki töissä olivat molemmat.

Mun äiti jäi tehtaalta työttömäksi. Muistan kyllä keskustelut kotona yt-neuvotteluista, konkurssista, lomautuksista ja työttömyydestä. Äiti lähti sitten opiskelemaan uutta ammattia ja oli viikot toisella paikkakunnalla. Äidille se varmaan oli upea, uusi mahdollisuus ja hän oli opiskelusta innoissaan, mutta minä epävarma esiteini muistan tuon talven tosi synkkänä ja surumielisenä aikana. Kotona oli hiljaista, yksinäistä ja ahdistavaakin, ja koin olevani jotenkin huonolla hoidolla, kun ei pitkää päivää tekevältä, erilaisissa harrastuksissa ja luottamustoimissa kulkevalta isältä tahtonut ruoanlaitto ja pyykinpesu onnistua. Taloudellisesti lama ei näkynyt, mutta ilmapiirissä kyllä. Minua myös ihmetyttää näin jälkikäteen, että asiasta ei meillä ikinä keskusteltu mitenkään. Olisi ollut kiva, jos joku olisi 12-vuotiaallekin selittänyt, että mitä tapahtuu ja kysynyt, miltä äidin muutto musta tuntuu ja kuinka pärjään illat yksin kotona. Ei kysytty.

90-luvun laman myötä asuntolainojen korkojen ollessa 16% äitini joutui myymään rivitalo-osakkeen (joka oli maksanut 240 000 mk ja josta sitten sai 160 000 mk) ja jouduimme muuttamaan vuokra-asuntoon. Äitini joutui työttömäksi ja elämä oli melko kituuttamista. Leivät ja pullat ja ruoka ylipäätään tehtiin itse, vaatteet äiti ompeli itselleen ja pikkuveljelleni. Itse sain vaatteita kirppareilta. Isoavanhempani antoivat joulu- ja synttärirahaa, jotka sitten tuhlasin merkkivaatteisiin, koska "kaikilla muillakin oli". Vaikkei varmasti ollutkaan.. Puhelimessa ei saanut puhua kuin lyhyitä aikoja, koska puhelinlaskut. Emme matkustelleet koskaan, ikinä mihinkään. Siltikin muistan tuon ajan tosi onnellisena ja ihanana; äitini teki kaikkensa, jotta meillä olisi ollut hyvin asiat, kaikesta huolimatta. Itse asiassa kaipaan aikas paljon menneitä, 80-lukua ja 90-luvun alkua. <3

Vierailija kirjoitti:

Siten, että isää ei juuri näkynyt. Teki töitä niin paljon, että lähti aamulla ennen heräämistäni ja tuli usein kotiin vasta kun olin jo mennyt nukkumaan. Teki montaa eri työtä huonolla liksalla. Viikonloput nukkui, oli pahasti masentunut ja burnoutin partaalla koko ajan, mutta ei antanut periksi, perhe piti elättää. Usein itkeskeli itsekseen. Oli myös aika räjähdysherkkä, oli usein huonotuulinen. Äiti oli kotona, teki kotoa käsin työtä silloin tällöin kuin oli tilausta (ompelupalveluita).

Isä jäi etäiseksi. Koko lapsuuden tuntui, kuin olisi ollut joku vieras mies talossa, kun isä oli kotona. Mutta tuon työteliäisyyden ansiosta meillä oli yltäkylläinen lapsuus. Huvipuistossa käytiin joka kesä, joka vappu saatiin itse valita foliopallot. Jouluna oli valtavat määrät lahjoja. Käytiin eläintarhassa, jäätelöllä, mitä kaikkea.

Sen on vasta aikuisiällä tajunnut, miten paljon isä teki meidän eteemme. Teininä ja nuorena aikuisena olin katkera, kun ei ollut paikalla. Nykyään vain säälittää, ja olen kiitollinen kaikesta siitä vaivannäöstä.

Sitä aina toivoo, että läheisillä olisi ollut aina onnellinen elämä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän huomaa, ettei täällä onnellisia ole juuri kukaan.

Olisi ollut koko perheelle parempi, jos lasten materian sijaan isä olisi tehnyt vähemmän töitä ja viettänyt enemmän aikaa perheen kanssa. Ei maalla ainakaan lapset saaneet kaikkea mitä luettelit, vaikka rahasta ei ollutkaan pulaa. Tavattiin elää säästeliäästi ja sijoittaa asuntolainoihin eikä joululahjakasoihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt vuonna 1982.

Olen myöskin yh-perheestä, mutta äitini ammatin valinta sujui aika nappiin lama-Suomessa: hän on nimittäin juristi, asianajaja.

Töitä riitti erittäin hyvin konkurssien ja avioerojen sekamelskassa, joten arvioin, että hänellä meni paremmin kuin koskaan juuri silloin, kun muilla ei mennyt.

Vastasin kysymykseen, enkä tarkoita rehvastella.

Näin se vain meni.

Tuossa yläpuolellasi mietiskelin isäni tilannetta, jolla oli sama ammatti kuin äidilläsi. Mutta tosiaan, meillä ei koskaan tullut asiakkaiden määrä puheeksi, vaikka olen sinua vanhempi. Asiakkaita saattoi ehkä jopa olla enemmän, mutta toisaalta taas osahan on mennyt oikeusaputoimistoon tällöin. 

Jos paljon asiakkaita, julkisin varoin voidaan palkata ulkopuolinen juristi. Asioitani on selvittänyt sekä oikeusaputoimisto että ulkopuolinen asianajotoimisto (velkäjärjestely)

Hehe, näin on, mutta 90-luvulla ei ollut mielestäni niin yleistä. En nyt pistä päätäni pantiksi, mutta siis vamaan pointti tuosta jo kävi ilmi. Ensijaisesti kuitenkin oikeusaputoimistossa on omat juristit. 

Meillä lama näkyi vain myönteisesti, sillä isän oli valtiolla töissä ja äiti oli juuri mennyt töihin pitkän kotiäitikauden jälkeen. Saatoin esimerkiksi saada 100 markkaa mukaan mennessäni kaupungille, vaikka olin vasta varhaisteini. Se oli iso raha siihen aikaan.

Tietysti puheissa ja tuttujen kohtaloissa lama näkyi huolestuttavana ja kauhistuttavana asiana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siten, että isää ei juuri näkynyt. Teki töitä niin paljon, että lähti aamulla ennen heräämistäni ja tuli usein kotiin vasta kun olin jo mennyt nukkumaan. Teki montaa eri työtä huonolla liksalla. Viikonloput nukkui, oli pahasti masentunut ja burnoutin partaalla koko ajan, mutta ei antanut periksi, perhe piti elättää. Usein itkeskeli itsekseen. Oli myös aika räjähdysherkkä, oli usein huonotuulinen. Äiti oli kotona, teki kotoa käsin työtä silloin tällöin kuin oli tilausta (ompelupalveluita).

Isä jäi etäiseksi. Koko lapsuuden tuntui, kuin olisi ollut joku vieras mies talossa, kun isä oli kotona. Mutta tuon työteliäisyyden ansiosta meillä oli yltäkylläinen lapsuus. Huvipuistossa käytiin joka kesä, joka vappu saatiin itse valita foliopallot. Jouluna oli valtavat määrät lahjoja. Käytiin eläintarhassa, jäätelöllä, mitä kaikkea.

Sen on vasta aikuisiällä tajunnut, miten paljon isä teki meidän eteemme. Teininä ja nuorena aikuisena olin katkera, kun ei ollut paikalla. Nykyään vain säälittää, ja olen kiitollinen kaikesta siitä vaivannäöstä.

Sitä aina toivoo, että läheisillä olisi ollut aina onnellinen elämä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän huomaa, ettei täällä onnellisia ole juuri kukaan.

Olisi ollut koko perheelle parempi, jos lasten materian sijaan isä olisi tehnyt vähemmän töitä ja viettänyt enemmän aikaa perheen kanssa. Ei maalla ainakaan lapset saaneet kaikkea mitä luettelit, vaikka rahasta ei ollutkaan pulaa. Tavattiin elää säästeliäästi ja sijoittaa asuntolainoihin eikä joululahjakasoihin.

Isä oli elänyt oman lapsuutensa äärimmäisessä köyhyydessä, ja halusi, että oma lapset välttävät sen.

Lisäksi asioiden osteleminen ja erilaisiin paikkoihin vieminen oli hänen tapansa rakastaa. Ei hän osannut ottaa syliin tai halata, saatika kertoa rakastamisestaan. Oli aina lapsuutensa takia sellainen jäyhä ja vakava, minkä varmasti todella moni muukin suomalainen tunnistaa. Hän eli lapsuudessa ihan kaiken puutteessa: ei ollut edes ruokaa riittävästi, ei leluja, ei kunnon vaatteita, mutta ei myöskään perheen läheisyyttä ja rakkautta, kun äiti kuoli kun isä oli pieni lapsi ja jäljelle jäi iso lauma sisaruksia ja ankara isä. Tiedän isän päättäneen jo nuorena miehenä, että hänen lapsiltaan ei puutu mitään, minkä hän vain voi omalla työllään hankkia.

Tietysti olisin mieluummin ottanut hellän ja rakastavan isän, joka olisi ollut läheinen, mutta helppoa se on tässä vaiheessa sanoa. Joka tapauksessa ymmärrän häntä täysin ja olen hänelle äärimmäisen kiitollinen.

Olin lama-aikana itse vielä pieni alakoululainen mutta muistan kyllä sen nuukan elämän tuohon aikaan. Toisaalta niinhän sitä pitäisi vieläkin elää. Miksi ostaa jorain vain siksi että se on kaunista? Esim sisustustaminen on juuri tällaista aika turhanpäiväistä ja luonnonvaroja tuhlaavaa. Äitini sanoi että oli ihan tavallista että ruuaksikkin oli kaikille keitetty peruna ja ruskekastiketta makua antamaan. Tai keitetty kananmuna. Nykyään ruokakin pitää olla elämys ja hirveä määrä heitetään sitäkin roskiin.

Itsekkin vielä pari vuotta sitten halusin näyttää vaatteilla ja kodin sisustuksella yms muille jotain. Nyt olen onneksi saanut järkeä päähän ja elän kohtuudella ja säästäväisesti. Toki rahaa olisi ostaa isompi asunto ja parempi auto mutta miksi? Mitä minun pitää sillä näyttää ja kenelle? Järkevä on se joka osaa olla onnellinen ilman tavaraa ja krumeluureja. Onnellisuus rakennetaan ihan muusta kun materiaalista.

Vierailija kirjoitti:

Vein tuolloin lapseni päivähoitoon 8 eri bussia käyttäen päivän aikana. Läheltä ei paikkaa saanut. Palkka oli surkea, mutta saatiin ruokaa. Ajatus oli se, että itse olen lapseni tehnyt ja itse myös elätän.

Mitenkäs te nykyäidit?

Onneksi on auto. Silloin mentiin pyörällä ensinmäinen lapsi tarakalla paukkupakkasissa. Se oli täyttä helvettiä.

Muutettiin myös lähemmäs palveluita ihan noiden kulkuongelmien takia, eikä jääty tuleen makaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Olin lama-aikana itse vielä pieni alakoululainen mutta muistan kyllä sen nuukan elämän tuohon aikaan. Toisaalta niinhän sitä pitäisi vieläkin elää. Miksi ostaa jorain vain siksi että se on kaunista? Esim sisustustaminen on juuri tällaista aika turhanpäiväistä ja luonnonvaroja tuhlaavaa. Äitini sanoi että oli ihan tavallista että ruuaksikkin oli kaikille keitetty peruna ja ruskekastiketta makua antamaan. Tai keitetty kananmuna. Nykyään ruokakin pitää olla elämys ja hirveä määrä heitetään sitäkin roskiin.

Itsekkin vielä pari vuotta sitten halusin näyttää vaatteilla ja kodin sisustuksella yms muille jotain. Nyt olen onneksi saanut järkeä päähän ja elän kohtuudella ja säästäväisesti. Toki rahaa olisi ostaa isompi asunto ja parempi auto mutta miksi? Mitä minun pitää sillä näyttää ja kenelle? Järkevä on se joka osaa olla onnellinen ilman tavaraa ja krumeluureja. Onnellisuus rakennetaan ihan muusta kun materiaalista.

Tai sellaisesta materiasta, millä on merkitystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Melkein tulee itku, miten näissä monissakin viesteissä lukee isän tai äidin itsemurhasta. Oliko tuo tlanne tosiaan noin paha, että moni päätyi tuohon..? Onko näitä tilastoitu millään tapaa?  Tietenkin ajat oli eri. Ei ehkä tuettu ihmisiä samalla tapaa mitä nykyään. Apua saatavilla jne.

Vuonna 1990 itsemurhia oli 1500, tekee noin neljä itsemurhaa päivässä! Olen aiemmin todennut, että tämä luettakoon Esko Ahon suurimmaksi "saavutukseksi" pääministerinä.

Tässä linkki tilastoon https://findikaattori.fi/fi/10

Se oli outo ja ahdistava vuosi kaiken kaikkiaan. Jopa ilman lamaa, joka oli vasta alussa.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmilta meni kovalla työllä aikaan saatu yritys konkurssiin. Juuri ja juuri pystyttiin pitämään koti mutta ruokaa ei juuri pöydässä aina ollut. Perunamuusia ja ketsuppia sekä puuroja syötiin.

Muistan olleeni kateellinen kavereille kun niillä oli levikset, kansitakit ja purjehduskengät. Meitä oli 4 lasta ja ei tosiaan ollut varaa mihinkään ylimääräiseen. Jotain halpakopipita ja äiti ompeli vaatteita minkä osasi, joista kiusattiin.

Silloin tuli pynttäytyminen uudelleen muotiin. 80-luku oli vapaamielisempää.

Vähän sama kuin laihuuden vaatimus lihavina aikoina.

Omassa perheessäni oli joskus sovittuna viikkoraha/kuukausiraha lapsille, mutta ne vain jäivät maksamatta yleensä. Asiasta ei keskusteltu, enkä kehdannut itse ottaa asiaa puheeksi vanhempieni kanssa. Tämä johti siihen, että lapsilla ei ollut omaa rahaa juuri muuten kuin syntymäpäivänä sukulaisilta saatua, ja joskus saimme jonkin summan kesälomarahaksi. Kiusallisia tilanteita olivat ne, kun kaverit pyysivät uimahalliin tai kaupungille, eikä ollut varaa lähteä, ja sen suoraan sanominen oli noloa. Joskus pyysin rahaa uimahallia varten ja sainkin, mutta yleisesti ottaen en uskaltanut pyytää vanhemmiltani mitään. Pitkähiuksisena tyttönä en myöskään päässyt hiustenleikkuuseenkaan juuri koskaan, vaikka pojat pääsivät säännöllisesti, eikä kotikulman parturikampaamo ollut siihen aikaan edes kallis. En tiedä, johtuiko se rahatilanteesta, vai eikö kukaan tullut ajatelleeksi, että pitkiäkin hiuksia voisi useammin leikata. Itse en juuri koskaan kehdannut pyytää vanhemmiltani mitään, koska pelkäsin, ettei heillä ole rahaa ja he voisivat nolostua.

Meillä ei ollut juuri moniaineksisia salaatteja, mutta usein oli herne-maissi-paprikaa lisukkeena. Hernekeitot, makaronilaatikot ja jauhelihakeitot olivat perusruokaa. En tiedä, söinkö lapsena koskaan esim. kanafileitä. Kalapuikkoja, silliä ja itse ongittuja pikkukaloja lukuunottamatta kalaa ei syöty juuri muuten kuin jouluna savukalan muodossa. Lapsena en kuitenkaan huomannut, että ruoka olisi ollut jotenkin halpaa. Miehen perheessä kuulemma joskus syötiin vain makaronia ketsupilla, mutta lapsena se meni täydestä.

Opetin lapselleni ettei kaikkea tarvitse itse omistaa. Kivalla lelulla voi leikkiä tarhassa tai kaverin luona.

Työttömyyttä en ole osannut ikinä hävetä. Yhteiskunnan saamattomuus ja mokailu ei ole minun vikani. Olen yrittänyt niin paljon kuin olen voinut.

Koska itse olin tarpeissani ns näkymätön lapsi, hyvinäkin vuosina, yritin saada lapselle niin hyvät olot kuin mahdollista. Myös henkisesti.

Silloin huomasi kyllä, miten työssäkäyvät elivät täysin eri todellisuudessa. Sijaisena hoitoalalla toiminut äitini narisi työn paljoutta, vaikka aina ennen pelättiin sen loppuvan ja taivaan sortuvan. Seuraavaksi, kun ajat vähän paranivat, hommat menivätkin liikaa nuoremmille.

Sanoin suoraan että hän puhuu lastensa ikäluokan oloista. Tiesikö hän edes, millä elimme? Yleensä ei. Ja kuitenkin opimme tulemaan toimeen, niukasti mutta tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä koulussa. Kirjat kierrätettiin ja leipänä oli ainoastaan näkkileipää. Ihan järkeviä juttuja kyllä. Luokkakoot (n. 25 oppilasta per luokka) olivat "suuria", tosin taitavat olla vielä suurempia nykyisellään.

Pelkkää näkkileipää mekin kyllä ennen lamaa 80-luvulla koulussa syötiin, ainakin Helsingissä. Ehkä muualla oli paremmat leivät?

Varmaan kuntakohtaista kirjojen kierrätys ja sapuskat. Meillä oli eteläsuomalaisessa pikkukaupungissa pehmeää ruis- ja saaristolaisleipää ja juustoa sen päälle (yksittäispakattua Aamupalaa tai edamia laitospakkauksissa). Jälkiruokina oli marjasekoituksia ja hyytelöitä.

Jälkiruokia, peruskoulussa? Et voi olla tosissasi.

Vierailija kirjoitti:

Koulussa tosiaan näkyi, kun kaikkea alettiin kierrättää krjoista jätteisiin. Luokkakoot suureni. Meidän luokalla oli n. 35 oppilasta. Aiemmin oli ollut vaan n. 24. Opettajia lomautettiin vuorotellen ja yksi opettaja saattoi hoitaa 2 luokkaa vuorotellen. Kirpputorit tuli muotiin. Aiemmin kirpparit oli ollut naurettavia 'köyhien' juttuja. Tuli myös ensimmäiset ulkomaalaiset asuinseudulleni ja kouluun. Luokkaretket tehtiin johonkin  pikkukaupunkiin, kun isot sisareni oli päässeet aiemmin vielä laivalle tms. Oli kuulemma luokkakaverien vanhemmilla työttömyyttä ja vähemmän rahaa kuin aiempaa. Kaikenmaailman tapahtumat loppui tai väheni, joita oli aiemmin järjestetty vuosittain lapsille.

Ne muuttui maksulliksi. Kirppiksillä myytiin kovaan hintaan tavaraa, jota aiemmin lahjoitettiin.