Pystyykö lapsen positiivisuuteen vaikuttamaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä pystyy vaikuttamaan.

Jos vastaat: "No mene prkl hakemaan limutölkki äläkä siinä ulise. Sinä se sitten olet aina niin negatiivinen.", niin lisäät lapsen negatiivisuutta.

Jos vastaat: "Tottakai sinä rakas saat hakea limutölkin." ja halaat lasta, niin vähennät negatiivisuutta.

Pystytkö ap tähän, vai tuleeko sinulle ällööntynyt fiilis, kun et itsekään siis saa olla negatiivinen?

Tottakai saa ilmaista negatiivisia fiiliksiä. Mutta on kurjaa jos jollekulle tulee negatiivinen tunne tilanteissa, joissa muut eivät huomaa mitään ongelmaa.

Tuossa limutilanteessa mieheni sanoi ystävällisesti, että siellä on sullekin limua jääkaapissa, käy vaan hakemassa. Tyttö karjui että miksi hänelle ei ole kerrottu. Sanoin rauhallisesti, että kyllä limusta kerrottiin ja nyt voi hakea. EN HAE! Tyttö kiljui kyyneleet valuen. Veljensä sitten sanoi tyynesti että voi käydä hakemassa tölkin. EN mä sitä enää taho! Sanoo tyttö. No jospa mä kuitenkin haen sanoi veli ja haki limu. Tyttö avasi sen puolen tunnin päästä ja valitti heti "Tää on ihan lämmintä!".

Olen jo oppinut, että tulee ei kannata vastata tulella. Tilanteet rauhoittuvat ystävällisyydellä paljon nopeammin ja mukavammin.

Ap

Kuulostaa siltä että tytön on jostain syystä vaikea kohdata niitä negatiivisia tunteita. Jos aikuisen vastaukset on (aina olleet) ns. ratkaisuja (hae itsellesi, sanottiin kyllä, et jäänyt mistään paitsi) niin voi että se lapsen fiilis on jää kohtaamatta ("ai sinä säikähdit että jäät vaille"). Lapset on tässä niin erilaisia minkä verran kukakin tarvitsee, mutta itse varmaan lähestyisin asiaa niin että "sä et taida tykätä sateesta", "ai luulitko ettei sulle riitä limpparia", "voi ei, lämmin limppari on kyllä vähän tylsää", ei niin että lähtisi sen enempää mukaan lapsen voivotteluun mutta jotain mistä selviää että huomaan js hyväksyn miltä susta tuntuu ja sit elämä jatkuu normaalisti.

Komppi, todella hyvin avattu! Olen se edellissivun autisminkirjolaisen äiti. Meillä toimii hyvin tuollaiset "et taida tykätä sateesta" tai "lämmin limppari on mälsä juttu", sen sijaan suoraan "säikähditkö..." ei oikein parane mennä sanoittamaan (vierastaa tunne-elämyksiä). Antaa siis negiksen tunteille tilaa samalla tavalla kuin muidenkin, mutta tavalla, jonka hyväksyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä pystyy vaikuttamaan.

Jos vastaat: "No mene prkl hakemaan limutölkki äläkä siinä ulise. Sinä se sitten olet aina niin negatiivinen.", niin lisäät lapsen negatiivisuutta.

Jos vastaat: "Tottakai sinä rakas saat hakea limutölkin." ja halaat lasta, niin vähennät negatiivisuutta.

Pystytkö ap tähän, vai tuleeko sinulle ällööntynyt fiilis, kun et itsekään siis saa olla negatiivinen?

Tottakai saa ilmaista negatiivisia fiiliksiä. Mutta on kurjaa jos jollekulle tulee negatiivinen tunne tilanteissa, joissa muut eivät huomaa mitään ongelmaa.

Tuossa limutilanteessa mieheni sanoi ystävällisesti, että siellä on sullekin limua jääkaapissa, käy vaan hakemassa. Tyttö karjui että miksi hänelle ei ole kerrottu. Sanoin rauhallisesti, että kyllä limusta kerrottiin ja nyt voi hakea. EN HAE! Tyttö kiljui kyyneleet valuen. Veljensä sitten sanoi tyynesti että voi käydä hakemassa tölkin. EN mä sitä enää taho! Sanoo tyttö. No jospa mä kuitenkin haen sanoi veli ja haki limu. Tyttö avasi sen puolen tunnin päästä ja valitti heti "Tää on ihan lämmintä!".

Olen jo oppinut, että tulee ei kannata vastata tulella. Tilanteet rauhoittuvat ystävällisyydellä paljon nopeammin ja mukavammin.

Ap

Kuulostaa oikeasti todella haastavalta. Olen aika saletti, että mulla kyllä palaisi käpy tuollaisessa tilanteessa ja sanoisin tiukkaan sävyyn, että kiukuttelu ei nyt auta eikä limua ole pakko juoda. Kukaan ei ole tarkoittanut mitään pahaa sinulle aiheuttaa eikä sinulla ole oikeutta raivota muille.

Tämä olisi minulle todella vaikea tilanne vanhempana. Olen itse ollut se lapsi, jolle on aina sanottu: ”Älä nyt ole hysteerinen!” ja on siis kielletty itkemästä tai vaikka kiljumasta ilosta. Tämä on vaikuttanut heikentävästi konfliktitilanteiden käsittelytaitooni aikuisena ja olen tietoisesti joutunut opettelemaan rakentavaa tunteiden näyttämistä ja sanoittamista uudelleen. Ai että kun osui vielä aikuisenakin hermoon tällainen tilanne:

Löysimme mieheni kanssa aivan pikkuisen, vielä sokean, pesästä pudonneen tintin poikasen. Se piipitti hiljaa ja kun sen lähelle vei käden, se avasi nokkansa ruokaa saadakseen. Se oli vahingoittumaton, mutta mietimme pitäisikö se kuitenkin lopettaa (miehelläni oli jo lapio kädessä). Soitin varmuuden vuoksi isälleni, joka tietää linnuista. Pidättelin puhuessa itkua, koska linnun kohtalo liikutti minua. Ihan asiallisesti kuitenkin puhuin. Puhelussa selvisi, mistä pöntöstä poikanen oli todennäköisesti pudonnut. Saimme miehen kanssa laitettua poikasen takaisin pesään ja näimme, että emo kävi pesää ruokkimassa (eli vaikka poikaselle olisikin lopulta käynyt huonosti, se ei vaikuttanut muuhun pesään).

Myöhemmin kun kerroin siskolleni, hän sanoi: ”Joo, äiti kertoi, että olit ollut ihan hysteerinen puhelimessa.” Voi vittu. Eli vieläkin äitini suhtautui tunteisiini hysteriana, jonakin epänormaalina (vaikkei hän tietenkään mitään pahaa tarkoittanut). Olin kyllä liikuttunut, mutten todellakaan hysteerinen. Jos lintu olisi pitänyt lopettaa, sekin olisi hoidettu ilman suurta hämminkiä.

Sori ap, ohiksesta. Nää tunteiden käsittelyjutut on vaikeita!

Teillä on ollut henkisesti väkivaltainen, tunteita välttelevä kotikulttuuri. Tunteiden ilmaisu on johtanut leimaamiseen. Kyllä nyt lapsi saa kiljua ilosta tai harmista, maailmaan mahtuu ääntä.

Onneks ei ole lapsia.

Vanhemmat huomaavat helposti lapsensa kielteisyyden mutta eivät omaansa. Jokaisen ihmisen temperamentti on synnynnäistä mutta asenne elämään opitaan mallista. Kannattaa siis pysähtyä vähän kuuntelemaan myös sitä, miten itse lasten kuullen puhuu.

Jos ulkona sataa, miten vanhemmat reagoivat? Jos mennään jonnekin, missä on pitkä jono, miten reagoit? Jos töissä harmittaa, valitatko koko illan kotona? Puhutko muista ihmisistä ikävässä sävyssä? Jaksatko kävellä joka paikkaan vai alatko kitistä siitä, että ylipäänsä pitää lähteä?

Me kaikki tiedetään tällaisia aikuisia.

Nämä eivät siis olleet kysymyksiä AP:lle vaan kaikille meille vanhemmille. Olen huomannut, että usein sillä negatiivisella lapsella on vanhemmat, jotka vähän väliä kitisevät pienestä. Olen itsekin joutunut tietoisesti opetelemaan pois valittamisesta. Jonka opin tietenkin omilta vanhemmiltani.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat huomaavat helposti lapsensa kielteisyyden mutta eivät omaansa. Jokaisen ihmisen temperamentti on synnynnäistä mutta asenne elämään opitaan mallista. Kannattaa siis pysähtyä vähän kuuntelemaan myös sitä, miten itse lasten kuullen puhuu.

Jos ulkona sataa, miten vanhemmat reagoivat? Jos mennään jonnekin, missä on pitkä jono, miten reagoit? Jos töissä harmittaa, valitatko koko illan kotona? Puhutko muista ihmisistä ikävässä sävyssä? Jaksatko kävellä joka paikkaan vai alatko kitistä siitä, että ylipäänsä pitää lähteä?

Me kaikki tiedetään tällaisia aikuisia.

Nämä eivät siis olleet kysymyksiä AP:lle vaan kaikille meille vanhemmille. Olen huomannut, että usein sillä negatiivisella lapsella on vanhemmat, jotka vähän väliä kitisevät pienestä. Olen itsekin joutunut tietoisesti opetelemaan pois valittamisesta. Jonka opin tietenkin omilta vanhemmiltani.

Erittäin hyvää pohdintaa!

Vierailija kirjoitti:

Minä, negatiivinen lapsi, olin masentunut lapsi.

Sama täällä.

Täällä myös negatiivinen 10-vuotias. Aina ollut pohtiva ja syvästi tunteva, uusia asioita kohtaan todella arka. Kaiken lisäksi hän sairastui pitkäaikaissairauteen, joten negatiivisuus on sen myötä vielä kasvanut. Suoraan sanottuna huolettaa hänen tulevaisuutensa.

Sisaruksensa taas on huolettomuuden ja positiivisuuden perikuva, vaikka molempia lapsia olemme kasvattaneet samoin.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat huomaavat helposti lapsensa kielteisyyden mutta eivät omaansa. Jokaisen ihmisen temperamentti on synnynnäistä mutta asenne elämään opitaan mallista. Kannattaa siis pysähtyä vähän kuuntelemaan myös sitä, miten itse lasten kuullen puhuu.

Jos ulkona sataa, miten vanhemmat reagoivat? Jos mennään jonnekin, missä on pitkä jono, miten reagoit? Jos töissä harmittaa, valitatko koko illan kotona? Puhutko muista ihmisistä ikävässä sävyssä? Jaksatko kävellä joka paikkaan vai alatko kitistä siitä, että ylipäänsä pitää lähteä?

Me kaikki tiedetään tällaisia aikuisia.

Nämä eivät siis olleet kysymyksiä AP:lle vaan kaikille meille vanhemmille. Olen huomannut, että usein sillä negatiivisella lapsella on vanhemmat, jotka vähän väliä kitisevät pienestä. Olen itsekin joutunut tietoisesti opetelemaan pois valittamisesta. Jonka opin tietenkin omilta vanhemmiltani.

Meidän perheessä lasten lisäksi myös vanhemmat ovat kovin erilaisia tämän positiivisuuden suhteen. Olen itse superpositiivinen, tiedän reagointini olevan välillä muiden silmissä jopa kummallista. Esim. kun auto jämähti pihaan, eikä suostunut käynnistymään, niin eka reaktioni oli, että olipa hyvä tuuri. Nimittäin siinä että auto rikkoontui pihaan, eikä keskelle kesälomareissua. Mies itsekin tietää olevansa negatiivinen ja kriittinen. Varmasti kommentoi asioita kriittiseen sävyyn. Hän on myös välillä ollut masentunut. En tiedä mikä on muna ja mikä kana. Kyllähän kuka tahansa masentuu jos näkee vain epäonnistumisia ja surkeutta. Ja toisin päin.

Ap