Lue keskustelun säännöt.
Mikä oli syy, minkätakia itkit viimeksi?
22.06.2018 |
Ja milloin. Itse varmaan pari viikkoa sitten. Riitaa mieheni kanssa.
Kommentit (141)
Väsymys, isowäsy. Ruummiillista työtä. Isoja päätöksiä. Muistettava lepo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En nyt varsinaisesti itkenyt, mutta kyyneleet tuli silmiin kun mietin tätä yksinäistä elämääni, sitä että minua ei henkilökohtaisessa elämässä kukaan odota missään, kukaan ei rakasta minua, kukaan ei kaipaa minua (ehkä). Minua ei kukaan auta, hoidan kaikki asiat itse ja selviän kaikista elämänkäänteistä yksin. Suurimmanosan aikuisiästäni minulla ei ole ollut sellaista pitkää parisuhdetta jossa olisin tuntenut yhteenkuuluvuutta kumppanin kanssa.
Oikeasti olen itkenyt kai viimeksi pari v sitten kun erääseen hetkeen olin ladannut hirmuiset odotukset (koskien exääni jota en ollut kohdannut vuosikymmeneen, jota kaipaan vieläkin, rakastin häntä nuorempana kamalasti ja olisin halunnut vain hänet). Päivä / ilta meni aivan toisin kuin mistä haaveilin. En saanut juuri mitään vastinetta häneltä ja tuli olo että olen hänelle täysin yhdentekevä. Pikemminkin vaikutti siltä että oli minulle hiukan nenäkäs. Kun pääsin iltatapahtumasta majapaikkaan itkin kuin olisin (taas) tullut juuri jätetyksi. Vatsassakin tuntui ihan samalta kun aikoinaan kun hän jätti minut, olin tullut torjutiksi (omassa mielessäni) taas. Sattu ihan hitokseen. En ole koko elämässäni yhteensä itkenyt niin paljon kuin olen tuon miehen takia itkenyt.
Kissani kuolema 40 vuotta sitten lapsena.
Äsken. Miehen kanssa on ollut vaikeaa jonkun aikaa. Tunteet tulee pintaan herkästi. Ollaan eri paikkakunnilla oltu koko viikonloppu. Yritän tsempata ettei suruni välittyisi hänelle.
Itku pääsi muutama pv sitten kun mummoni kertoi hänen ja vaarin olevan koronassa. Kirosanoja pääsi eilen kun tökkäsin tikun nenään ja posia näytti. Minä sentääen en ole riskiryhmässä toisin kuin isovanhempani. Nyt syyllisyyden tunne, että minäkö heidät sairastutin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En nyt varsinaisesti itkenyt, mutta kyyneleet tuli silmiin kun mietin tätä yksinäistä elämääni, sitä että minua ei henkilökohtaisessa elämässä kukaan odota missään, kukaan ei rakasta minua, kukaan ei kaipaa minua (ehkä). Minua ei kukaan auta, hoidan kaikki asiat itse ja selviän kaikista elämänkäänteistä yksin. Suurimmanosan aikuisiästäni minulla ei ole ollut sellaista pitkää parisuhdetta jossa olisin tuntenut yhteenkuuluvuutta kumppanin kanssa.
Oikeasti olen itkenyt kai viimeksi pari v sitten kun erääseen hetkeen olin ladannut hirmuiset odotukset (koskien exääni jota en ollut kohdannut vuosikymmeneen, jota kaipaan vieläkin, rakastin häntä nuorempana kamalasti ja olisin halunnut vain hänet). Päivä / ilta meni aivan toisin kuin mistä haaveilin. En saanut juuri mitään vastinetta häneltä ja tuli olo että olen hänelle täysin yhdentekevä. Pikemminkin vaikutti siltä että oli minulle hiukan nenäkäs. Kun pääsin il
Vaimo itki eilen illalla kun kieltäydyin seksistä. Meillä on taas pitkä kuiva kausi menossa ja viimeksi kun se katkaistiin, asioiden piti muuttua. Ei muuttunut. Nyt tuo luulee että olen muna pystyssä kun hän vuoden jälkeen keksii ehdottaa että pitäiskö taas pitkästä aikaa... no ei pitäisi kun sitten taas toisen alkaa tehdä mieli ja toinen on tyytyväinen vuoden tai ylikin.
Antaa paskan olla, elämässä on muutakin kuin joku limanen suolenpätkä.
4 asiaa minkä takia olen sitten lapsuusvuosien jälkeen itkenyt, tässä määräjärjestys
1. Pojat / miehet
2. Koirieni kuolemat
3. Isovanhempieni hautajaiset
4. Muutaman kerran töissä tapahtunut ilkeä tilanne jossa minua on nöyryytetty epäaiallisesti, syyttä tai ainakin täysin ylimitoitetusti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itkin eilen ilosta, kun tyttäreni viestitti että olet hyvä äiti.
Itkin viikko sitten, kun rakas setäni kuoli. Itken vieläkin. Olisi mukavaa, jos voisin jakaa tämän surun jonkun kanssa. Tosin saattaisin olla raskasta seuraa.
- n68v -
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaimo itki eilen illalla kun kieltäydyin seksistä. Meillä on taas pitkä kuiva kausi menossa ja viimeksi kun se katkaistiin, asioiden piti muuttua. Ei muuttunut. Nyt tuo luulee että olen muna pystyssä kun hän vuoden jälkeen keksii ehdottaa että pitäiskö taas pitkästä aikaa... no ei pitäisi kun sitten taas toisen alkaa tehdä mieli ja toinen on tyytyväinen vuoden tai ylikin.
Antaa paskan olla, elämässä on muutakin kuin joku limanen suolenpätkä.
🤣
Nuorempana itkin ainakin useamman kerran kk silloisen miesystäväni /avomieheni takia. Olin aika herkkä ja hän tunnevammainen joka ei ymmärtänyt ollenkaan mitä hänen tekonsa vaikuttaa minuun. Tai ehkä ymmärsi mutta ei välittänyt koska kai piti minua jotenkin itsestäänselvyytenä.
Hän oli muuten kiltti ja oikeinkin rakastettava mutta viina, baareissa ja saunailloissa kavereiden kanssa pörrääminen meni hänelle aina tärkeysjärjestyksessä minun edelle. Kun sai muutaman kaljan, minä ja minun toiveet hän sivuutti ihan huoletta, viina ja kapakoissa porukalla rentoutuminen työviikon ja/tai joukkuepelin jota harrasti, päätteeksi oli kuin seireenin kutsu. Hän oli vielä vähän sellanen naistennaurattaja tyyppi ja pitkänä hyväkroppaisena hymypoikana viehätti muitakin naisia kuin minua.
Ai että mä itkin monedti ihan ääneen ja pitkään kun olin yksin kotona ja pelkäsin että tämäkö on s viikonloppu kun pettää mua ja ero tulee. Ihan niin kuin sit kävikin. Ja että mä itkin pitkään sen miehen takia. Vaikka toinen aivopuolisko sanoo että kusi... pää jonka naamalle pitäs sylkästä ja haistattaa pitkät, toinen aivopuolisko itki ikävää, hyvätyksi, petetyksi ja jätetyksi tulleen tuskaa, jäpeää, nöyryytystä jne...
Enää näillä ikävuosilla saattaa kyynel kirvota silmään kun muistelen tuota miestä ja sitä miten pahasti satutti sitä nuorta rakastunutta tyttöä, mutta muutempa en itke enää miesten takia. Olen jäädyttänyt tunteeni ja kovettanut itseni niin etten edes rakastu kehenkään enää. Näin viittaan vaan kintaalla kun suhde loppuu ja haistatan pitkät pas....t.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä itkin eilen kun olimme jutelleet miesystävän kanssa puhelimessa. Mies ei ole halunnut kunnon suhdetta mutta hiljattain hän kuitenkin kertoi rakastavansa minua. Taisin siitä kuvitella että nyt välillämme jokin muuttuisi ja pystyisin rentoutumaan paremmin ja nauttimaan tilanteesta, vaikka loppuelämän suhdetta ei olekaan tiedossa (olemme molemmat sinkkuja mutta mies ei vain halua enempää). Viimeksi yhdessäollessamme myös tunsin asioiden muuttuneen. Mies kosketteli enemmän ja halaili nukkuessa, ja vaikutti kaikin tavoin rennommalta seurassani. Olin onnellinen.
Mutta nyt puhelimessa hän kovin kiivaasti taas muistutteli ettei voi antaa minulle yhtään enempää eikä tykkää siitä kun kehun häntä ja katson ihailevasti. En voi kuulemma odottaa häneltä tukea ja kannustusta tai muutakaan kumppanuutta.
Tämä satuttaa, koska jos nuo puheet ohittaa niin käytöksen tasolla olen kuitenkin saanut häneltä ihan tarpeeksi kaikkea haluamaani - myös tukea, kannustusta ja kumppanuutta. En ymmärrä miksi hän haluaa puheillaan sitten pilata kaiken. Tuntuu pahalta olla rakastunut mutta silti yksinäinen. Tuntuu myös pahalta että en saa kehua häntä. Luulisin että me kaikki tarvitsemme joskus kehuja ja tässä miehessä on paljon kehuttavaa. Harmittaa ettei hän osaa ottaa kehuja vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tänä kesänä kuoli 2 vanhaa tätiäni , heidän hautajaisissa itkin.
Aika monella täällä on syöpää. Voimia teille!
Yksinäisyyttäni itkin (tai kyynelehdin ) pari viikkoa sitten. Kaikki muut asiat elämässäni on melko hyvin, mutta kumppania ei vaan minulle ole kai tarkoitettu. Myös muita ystäviä on harvassa ja aina saan itse kysellä seuraa, minua kysytään hyvin harvoin mihinkään. Ja ärsyttää kun minä joudun aina järjestelemään kaiken jos haluan että jotain tapahtuu. Olen työni ulkopuolella pääasiassa yksin.
Pyysin sisarusta maksamaan velkansa että saan viikolopuksi ruokaa oli lapset tulossa mulle. Maksoi vasta maanantaina. Sanoi että eihän sillä mikään kiire ole ja pisti hymiöitä perään.
En surusta itke, en ilosta itke, itkin vaan kun ajattelin kuinka paljon käteen sattuis jos m*lk* ois ollu käden ulottuvilla.
Vierailija kirjoitti:
Yksinäisyyttäni itkin (tai kyynelehdin ) pari viikkoa sitten. Kaikki muut asiat elämässäni on melko hyvin, mutta kumppania ei vaan minulle ole kai tarkoitettu. Myös muita ystäviä on harvassa ja aina saan itse kysellä seuraa, minua kysytään hyvin harvoin mihinkään. Ja ärsyttää kun minä joudun aina järjestelemään kaiken jos haluan että jotain tapahtuu. Olen työni ulkopuolella pääasiassa yksin.
Täällä kohtalotoveri. Täysin sama tilanne, ei vaan rakkautta ole osunut kohdalla koskaan ja mikä pahinta myös lähimmät ystävyyssuhteet ovat lähivuosina alkaneet tuntu epäaidoilta ja epäluotettavilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En nyt varsinaisesti itkenyt, mutta kyyneleet tuli silmiin kun mietin tätä yksinäistä elämääni, sitä että minua ei henkilökohtaisessa elämässä kukaan odota missään, kukaan ei rakasta minua, kukaan ei kaipaa minua (ehkä). Minua ei kukaan auta, hoidan kaikki asiat itse ja selviän kaikista elämänkäänteistä yksin. Suurimmanosan aikuisiästäni minulla ei ole ollut sellaista pitkää parisuhdetta jossa olisin tuntenut yhteenkuuluvuutta kumppanin kanssa.
Oikeasti olen itkenyt kai viimeksi pari v sitten kun erääseen hetkeen olin ladannut hirmuiset odotukset (koskien exääni jota en ollut kohdannut vuosikymmeneen, jota kaipaan vieläkin, rakastin häntä nuorempana kamalasti ja olisin halunnut vain hänet). Päivä / ilta meni aivan toisin kuin mistä haaveilin. En saanut juuri mitään vastinetta häneltä ja tuli olo että olen hänelle täysin yhdentekevä. Pikemminkin vaikutti
Olet itse sellainen.
Tänään, kun näin kauheen videon instassa (liittyi koiran kuolemaan ja nostaa kyllä vieläkin tunteet pintaan, vaikka oman koiran kuolemasta on jo aikaa).