Olen naimisissa, mutta menin ihastumaan melkein 15v nuorempaan työkaveriin

Naimisissa, kaksi lasta, omakotitalo, leikkimökki, kasvimaa, farmariauto, koira, pari kissaa... Mitä muuta nainen voi elämältä toivoa? Näin minä ajattelin pitkään. Mutta pari kuukautta sitten työpaikalleni ilmestyi 27-vuotias mies. Tunsin välittömästi vetoa hänen ulkonäköönsä koska hän on TODELLA komea ja miehekäs, sellainen jolla varmasti on vientiä oman ikäistensä ja nuorempienkin naisten keskuudessa. Yritin aluksi vältellä häntä ja olla häntä kohtaan mahdollisimman etäinen, mutta mies itse alkoi tutustumaan minuun ja pikkuhiljaa annoin muurieni sulaa kun mies tarmokkaasti jaksoi yrittää. Sitten ihastuin hänen luonteeseensa. Hän on hauska, arvaamaton, jännittävä ja hyvällä tavalla välinpitämätön, mutta kahdestaan ollessamme hän pystyy vakavoitumaan ja näen hänestä ihan toisen puolen. Ja hänkin on ihastunut minuun! Sehän tästä tekee raastavaa, että tunne on molemminpuolinen. Olisi paljon helpompaa käsitellä tätä tunnetta, jos se ihastuksen kohde ei jatkuvasti flirttailisi ja ottaisi muuta kontaktia. En muista koska olisin viimeksi tuntenut mitään tällaista. Aina kun ääni pääni sisällä käskee minua lopettamaan turhan haihattelun, mies sanoo minua kauniiksi tai kertoo nauttivansa seurastani tai tekee tai sanoo jotain muuta todella ihanaa ja sitten mennään taas. Ja jos hän juttelee työpaikalla muiden naisten kanssa, tulen todella mustasukkaiseksi ja surulliseksi.

Mies pyysi minua jo kerran ulos, mutta vetosin kiireisiin ja jätin asian roikkumaan sanomalla "ehkä myöhemmin". Minulla on huono itsetunto joten en jotenkin suostu uskomaan, että tämä mies OIKEASTI olisi ihastunut minuun ja haluaisi minua. Hän on sellainen, minä tällainen... Vanha, ruma, lapseni tehnyt, raskauden pilaama maha, imetyksen pilaamat rinnat, rypyt ja kaikki. En edes tiedä miksi ajattelen tällaista koska kyllähän sen nyt järjellä ymmärtää ettei meillä mitään yhteistä tulevaisuutta olisi, seksiä ja yhdessäoloa vain. Ja ei kai se mies pyytäisi minua ulos jos ei haluaisi kanssani vällyjen väliin? Tuskin.

Tunnen itseni ihan teinitytöksi joka on tunteidensa riepoteltavana. Yhtenä päivänä tekee mieli ottaa lopputili ja etsiä uusia töitä, toisena päivänä meikkaan ja pukeudun ihastustani varten, hymyilen leveästi hänet nähdessäni ja pyrin hakeutumaan hänen lähelleen ties millä tekosyillä. En saa kunnolla nukutuksi ja ajattelen häntä jatkuvasti. Jos hän on poissa töistä, mökötän koko päivän ja äksyilen muille. Kun olemme kahdestaan, minulla on todella levoton olo ja suoraansanottuna panettaa ihan helvetisti. Jos hän vaikuttaa etäiseltä, minuun sattuu ja tekee mieli lukittautua johonkin siivouskomeroon itkemään.

Ensi viikolla minulla alkaa kahden viikon kesäloma, ehkä sen aikana pääsen eroon tästä ihastuksesta? Toisaalta en kyllä haluaisi... Muilla kokemuksia mitä tällaisesta on seurannut tai vinkkejä miten tästä pääsee yli? En halua tuhota perhettäni enkä menettää työtäni.

N40