Lue keskustelun säännöt.
"Jokainen on vastuussa omista tunteistaan" selittäkää tämä
16.06.2018 |
Ei ole koskaan tuo lause varsinaisesti auennut.
Sen olen huomannut, että sitä viljelevät useimmiten sellaiset ihmiset, joiden kanssa tekemisissä oloa on vaikea välttää ja jotka käyttävät runsaasti erilaisia henkisen väkivallan muotoja.
Olen rinnastanut tuon lauseen siihen, että se on kuin joutuisit joka päivä kulkemaan reittiä, jolla saat fyysisesti turpaasi, mutta voit itse päättää miten siihen suhtaudut ja se suhtautuminen mitä sinulta toivotaan ja edellytetään on, että olet välittämättä ja annat asian olla. Se on ikään kuin vastuun vapautus lomake pahoinpitelevältä osapuolelta. Kielteiset tunteesi ovat pahoja, eikä toinen osapuoli voi niihin vaikuttaa vaan ne ovat omalla vastuullasi ja sinun tulisi "hallita" negatiiviset tunteesi.
Tätähän tuo lause ei kai varsinaisesti merkitse.
Voisiko joku avata mitä se ihan oikesti tarkoittaa?
Kommentit (466)
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.
Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.
Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.
Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.
Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä ymmärrän tuon lauseen tarkoituksen mutten sitä kun sitä käytetään väärin. Sen takia minulla vei pitkään sisäistää koko lauseen merkitys ja sen tärkeys.
Minulla on traumaattinen lapsuus (luonnehäiriöiset vanhemmat). Aikoinaan kävin terapiassa purkamassa tilannetta kun kaikki traumat alkoi liikaa iskeä päälle. Terapeutin suhtautuminen kaikkeen tapahtuneeseen, oli kyse menneestä tai nykyhetkestä, oli se että kaikki on minun syytäni ja minun vastuullani. Minun täytyy vain muuttaa suhtautumistani ja tunteitani. Olet itse vastuussa kaikesta! Kertaakaan hän ei sanonut että vanhempani olisivat toimineet väärin. Vain minä olin viallinen kun menin luokkaantumaan tai minuun sattui. Tuo terapia oli minulle todella vahingollista.
Aloin toipua traumoista vasta kun puhuin asioista ihmisen kanssa joka ensimmäiseksi totesi että vanhempasi ovat olleet todella julmia ja pahoja sinua kohtaan. Se oli se mitä tarvitsin kuulla, saada asialle vahvistuksen ja hyväksynnän ulkopuoliselta. Sen jälkeen kykenin käymään omien tunteiden hallinnan ja ymmärtämisen kimppuun. Merkittävää oli myös se että tein kokemalleni henkiselle pahoinpitelylle myös lopun eli ulkoistin vanhemmat elämästäni. Tämäkin oli asia jota vastaan terapeutti silloin oli.
Juuri näin. Samantyyppinen kokemus minulla. Terapeuteista, nimittäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on paljon tunnereaktioita, jotka kumpuavat lapsuuden kokemuksista. Vaikka vihaan vanhempiani, enkä ole missään tekemisissä enää heidän kanssaan, en silti vastuuta heitä näitä reaktioista ja jotenkin odota, että he poistavat ne. Vain minä itse voin niitä hillitä ja päättää toimia jonkin reaktion vastaisesti, vaikka sisäinen lapsi haluaakin toimia jotenkin.
Esimerkiksi parisuhteessa mies sanoo jotain, mistä tulee mieleen isäni toiminta nuorena. Minua alkaa itkettää ja harmittaa ja haluaisin alkaa huutaa ja raivota miehelle (asia voi olla ihan pienikin). Sen sijaan voin päättää, että annan itkun tulla, mutta samalla selitän miehelle, ettei syy ole hänen ja saan ymmärrystä, lohdutusta ja seuraavalla kerralla kun vastaava toistuu (jos toistuu), reaktio on jo paljon pienempi. Sillä tavalla ollaan vastuussa itse omista tunteista. Ei niitä kieltää tarvitse, mutta ei mennä niihin vellomaankaan.
No mitäs jos miehesi raiskaisi sinut, olisitko vain "anteeksi, minulla on nyt vähän paha mieli, käyn tuolla vessassa itkaisemassa"?
No en tietenkään. Silloinhan hän olisi toiminut väärin.
Mutta sekin tilanne menisi niin, että aikani asiaa varmasti surisin ja olisin vihainen, peloissani tms. Sitten johonkin kohtaan sitä vaan pitäisi jatkaa eteenpäin, työstää ne tunteet joko itse tai terapeutin avulla, mutta kuitenkin ottaa se vastuu omasta paranemisesta.
Yhtä hyvin hän on toiminut väärin sanoessan jotain, mikä nostattaa sinussa muiston isäsi loukkauksista. Hänen tulisi tuntea sinut paremmin, ettei sano sellaista. Jos kerrot hänelle, että tuo loukkaa sinua, hän tekee väärin, ellei suostu ymmärtämään, että se asia nostattaa sinussa loukkaantumisen tunteita isästäsi. Aivan sama, kuin raiskaisi sinut.
Eri kommeintoija. Ei ole mitenkään sama jos sanoo kotain toista loukkaavaa vahingossa kuin raiskaisi. Ei ole realistista olettaa että toinen on kokoajan varpaillaan ja varoo mitenkään pahoittamasta toisen mieltä. Ei ihmissuhteet toimi niin. Eri tilanteessa voi eri asiat loukata. Ei kulaanvoi elää vain toista hyvitellen.
Normaalissa ihmisduhteessa molemmat tekee toiselle hyvää. Molemmat ottaa toisensa huomioon. Ja silti tapahtuu asioita. Toisen pään sisään ei pääse
Raiskaus ei eroa tuosta, jos raiskaajan mielestä seksi on kivaa ja sen on pakko olla muistakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunteilleen ei kukaan mitään voi, mutta mitä sitten tekee on jokaisen itsensä vastuulla.
Tunteilleen nimen omaan voi jotain. Tunteitaan pystyy tietoisesti hillitsemään tai voimistamaan, joskus jopa täysin muuttamaan.
Juuri näin. Mulla on työkaverina varsin rasittava nk totuudentorvi. Alussa ärsyynnyin hänen käytöksestään ja joskus loukkaannuin hänen sanoistaan. Koska en hänestä huolimatta kuitenkaan halunnut vaihtaa työpaikkaakaan, päätin alkaa suhtautua häneen eri tavalla. En enää suostunut ärsyyntymään hänestä ja loukkaavat sanatkin laitoin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Ei tuossa ollut kyse sinun tunteistasi, vaan järjestä. Tietenkin jokainen toimii noin kuin sinä, jos vain pystyy, oletko ihan tyhmä? Mutta ongelmia alkaa siinä vaiheessa, jos ei pysty kestämään sitä ärsytystä.
No vastuun ottamisessahan onkin aina kyse järjestä. Tekisi mieli ostaa uusi kallis käsilaukku, mutta en osta, koska olen vastuussa omista raha-asioistani eikä mulla ole varaa ostaa sellaista laukkua. Mielihaluni ja tunteeni eivät mene järjen edelle. Jos en olisi pystynyt kestämään työkaverin aiheuttamaa ärsytystä, olisin alkanut etsiä uutta työpaikkaa. Silloinkin kyse on järjestä.
Li häviät suosiolla kun sinä väistyt, kun joku käyttäytyy huonosti? Sinussa ei ole yhtään munaa, ihan vätys etkä osaa muuttaa maailmaa edes paremmaksi.
Konfliktit muiden ihmisten kanssa eivät paranna mun elämääni millään tavalla, päinvastoin. Eikä maailmanparannus olekaan tavoitteeni vaan oman ja läheisteni elämän parantaminen. Muut ihmiset sitten parantavat itse omaa elämäänsä, jos haluavat.
Minä ajattelen muitakin kuin vain itseäni, mutta kukin tyylillään. Tai voimiensa mukaan. Minusta ne väärintekijät on saatava vastuuseen.
No se on sun agendasi. Mä mieluummin nautin elämästäni yhdessä mulle tärkeiden ihmisten kanssa kuin taistelen tuulimyllyjä vastaan.
Joidenkin meistä elämä on pollit pakkoa taistella tuulimyllyä vastaan. Se on kasvattanut luonnetta, jota sinulla ei ole. Itseltä tosin vielä rohkeus puuttuu, mutta kun sen saan, väärintekijöille tulee kakkaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on paljon tunnereaktioita, jotka kumpuavat lapsuuden kokemuksista. Vaikka vihaan vanhempiani, enkä ole missään tekemisissä enää heidän kanssaan, en silti vastuuta heitä näitä reaktioista ja jotenkin odota, että he poistavat ne. Vain minä itse voin niitä hillitä ja päättää toimia jonkin reaktion vastaisesti, vaikka sisäinen lapsi haluaakin toimia jotenkin.
Esimerkiksi parisuhteessa mies sanoo jotain, mistä tulee mieleen isäni toiminta nuorena. Minua alkaa itkettää ja harmittaa ja haluaisin alkaa huutaa ja raivota miehelle (asia voi olla ihan pienikin). Sen sijaan voin päättää, että annan itkun tulla, mutta samalla selitän miehelle, ettei syy ole hänen ja saan ymmärrystä, lohdutusta ja seuraavalla kerralla kun vastaava toistuu (jos toistuu), reaktio on jo paljon pienempi. Sillä tavalla ollaan vastuussa itse omista tunteista. Ei niitä kieltää tarvitse, mutta ei mennä niihin vellomaankaan.
No mitäs jos miehesi raiskaisi sinut, olisitko vain "anteeksi, minulla on nyt vähän paha mieli, käyn tuolla vessassa itkaisemassa"?
No en tietenkään. Silloinhan hän olisi toiminut väärin.
Mutta sekin tilanne menisi niin, että aikani asiaa varmasti surisin ja olisin vihainen, peloissani tms. Sitten johonkin kohtaan sitä vaan pitäisi jatkaa eteenpäin, työstää ne tunteet joko itse tai terapeutin avulla, mutta kuitenkin ottaa se vastuu omasta paranemisesta.
Yhtä hyvin hän on toiminut väärin sanoessan jotain, mikä nostattaa sinussa muiston isäsi loukkauksista. Hänen tulisi tuntea sinut paremmin, ettei sano sellaista. Jos kerrot hänelle, että tuo loukkaa sinua, hän tekee väärin, ellei suostu ymmärtämään, että se asia nostattaa sinussa loukkaantumisen tunteita isästäsi. Aivan sama, kuin raiskaisi sinut.
Kukaan ei tunne toista niin hyvin, että voisi kaikki hänen tunnelukkonsa ja traumansa ja reaktionsa tuntea. Sehän on sula mahdottomuus. Ja vaikka tuntisikin, en minä voi olettaa, että mieheni kulkisi varoen jokaista sanaansa ja tekoaan vain siksi, että esimerkiksi jossain ruuanlaittotilanteessa isäni laittoi käteni kuumalle levylle ja painoi sitä siihen "rangaistukseksi". Miehenihän ei tee noin, mutta saattaa sanoa jotain, mikä tuo mieleen tuon tilanteen.
Ei tunnekaan, mutta sinun kumppanisi pitää oppia tuntemaan.
Eri kommentoija toteaa taas että ei pidä. Sinä kirjoitat näin koska haluat kumppanin joka on aina varuillaan. Aina lukee ajatuksesi. Ei koskaan sano mitään mistä voit loukkaantua. Ei katso väärällä hetkellä. Sinun ei tarvitse huomioida toista lainkaan. Koska sinä vain olet tärkeä ja oikeutettu tunteisiin kpista toinen ei voi tietää mitään.
Ei sellaista ole olemassakaan. Ihmisduhteessa molemmat antaa. Ei ole mitään tekosyytä että toinen voi aona vastia ja vaatia toista lukemaan ajatuksia
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kuka niistä tunteistasi mielestäsi on vastuussa?
Kukaan muu ei voi päättää miten tunnet ja miten toimit. Vain itse voit tehdä sen.
Enkä minä sano, että se olisi helppoa, etenkin jos elää vaikeissa olosuhteissa, tai taustalla on lapsuuden laiminlyöntejä tms. Voi olla, että siihen tunteiden käsittelyyn ja hyväksymiseen tarvitsee ulkopuolista apua, lääkitystä, terapiaa tms. Mutta siltikin se työ täytyy itse tehdä ja oppia ymmärtämään omaa tunnemaailmaa ja omia reaktioitaan. Siten voi vapautua kielteisistä ajatuskierteistä ja oppia suhtautumaan vaikeisiin tilanteisiin riittävän neutraalisti.
Mutta siis: äitisi, tai puolisosi, tai pomosi, tai koulukiusaajasi ei ole vastuussa sitä mitä tunnet. Vain itse olet.
Onhan hän vastuussa. Jos ei ole, ei ole mitään syytä käyttäytyä hyvin esim. inhoamiaan ihmisiä kohtaan.
No periaatteessa kenelläkään ei ole mitään universaalista velvoitetta käyttäytyä hyvin muita kohtaan. Useimmat ihmiset vaan ovat huomanneet, että helpointa kaikilla on, jos käyttäydytään sivistyneesti ja toisaalta moraali, joka sanoo, että toisen mielen tietoinen pahoittaminen ei ole oikein.
Sitten niistä inhoamistaan ihmisistä voi hankkiutua eroon, ei olla tekemisissä. Jos äitisi aiheuttaa sinulle pahan olon, sinun vastuullasi on olla fiksu ja todeta, että kiitos, ja heippa.
Joo, 4-vuotiaana aiheutti. Ihanko tosiaan oli minun asiani sanoa heippa?
Äh, nyt aikuisena voit valita, ettet ole enää tekemisissä. Älä nyt jaksa vääntää, tottakai lapsi on pitkälti vanhempiensa armoilla, mitä nuorempi sitä enemmän.
En voinut valita, koska äitini oli opettanut, että vihani oli omaa syytäni, eikä johtunut hänestä.
Sinä voit järjellä opetella tuosta ajatuksesta pois.
Miten niin voin järjellä opetella? Ei kyse ole järjestä, kysehän oli mielipiteistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.
Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.
Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.
Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.
Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.
Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taidan alkaa tekaista turhia ls ilmoituksia ja muuta pikkujäynää ärsyttäville tutuille ja katselen miten he ottavat vastuun tunteistaan.
No varmastikin siten, että tekevät sinusta rikosilmoituksen.
Lasujahan voi tehdä nimettöminä, mitä siinä pikku rikosilmoitus auttaa, pässi!?? 😅
Jos niitä kovin systemaattisesti perusteetta tekee, kyllä jäljille päästään.
No ei tietenkään niin systemaattisesti vaan siten, että se vain just ärsyttää sinua. Reagoinnistasi päätellen olisit todella kuumana, ellet voisi huutaa äitiä (poliisi) apuun, pikku ressukka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä pidän tuosta ajatuksesta, että jokainen on vastuussa omista tunteistaan. En näe sitä niin, että se oikeuttaisi mitään henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Yritän oman elämäni esimerkin avulla selittää, mitä tuo lause minulle tarkoittaa.
Olen itse hyvin tunteellinen. Suutun, loukkaannun ja petyn helposti. Minun on myös todella vaikeaa sanoittaa ja selittää tunteitani muille, joten usein konfliktitilanteissa sulkeudun ja vetäydyn. Saatan esimerkiksi itkeä kyllä, jolloin toinen huomaa ja tajuaa ahdistukseni muttei pysty kunnolla siihen reagoimaan, koska en usein osaa kertoa, mistä tunteeni johtuvat.
Olen yrittänyt tietoisesti kasvaa ottamaan enemmän vastuuta tunteistani ja ymmärtämään itseäni. Normaalitilanteessa konfliktia, pettymystä tai suuttumusta ei ole tervettä ja rakentavaa käsitellä niin, että hokee: ”Tuo toinen teki sitä, sanoi tätä ja on tuollainen, ja se tuntuu pahalta”. Hyödyllisempää on yrittää löytää syy sille, _miksi_ jokin tietty asia triggeröi itsessä jonkin tunteen ja sen jälkeen pyrkiä avaamaan tämä syy-seuraus-suhde toiselle mahdollisimman rauhallisesti.
Minulle on ensiarvoisen tärkeää, että itse ylipäätään tunnistan ja nimeän tunteeni, ennen kuin ehdin niihin liian syvälle. ”Kas, minua näköjään ärsyttää ihan jumalattomasti. Mikä? Miksi? Voinko irrottaa tästä tunteesta ja hyväksyä asian?” Nykyisin pystyn joskus pääsemään irti alkavasta tunnekierteestä heti toisen sitä edes huomaamatta. Jos en pysty, yritän ilmaista tunteeni jotenkin, vetäydyn, rauhoitun ja sitten myöhemmin selitän ja ratkaisen, jos se heti ei ole onnistunut.
Tunteistaan vastuun ottaminen tarkoittaa myös sitä, että jos suuttuu toiselle, pitää osata edes vähän hillitä itseään, vaikka suuttumus olisi täysin aiheellistakin. Lisäksi todella tärkeää on sekin, että jos suuttumus ei olekaan aiheellista tai on reagoinut liian voimakkaasti, pitää osata pyytää anteeksi. Olen huomannut, että jos itse osaa nopeasti pahoitella esim. jotain tiuskaisua, muut ympärillä ottavat mallia ja pyytävät itse myös helpommin anteeksi. Näin on käynyt minulle ja miehelleni: arjen vähäiset hankaukset siloittuvat nopeasti, kun kumpikin osaa reippaasti pyytää ja antaa anteeksi ja keskustella harmituksen aiheistaan.
Kaikki edellä kertomani pätee normaaleihin, terveisiin vuorovaikutustilanteisiin. Sairaat vallankäyttö-, väkivalta- ja hyväksikäyttökuviot ovat asia erikseen. Lisäksi en ehkä sanoisi niin yksiselitteisesti ”Olen vastuussa tunteistani” vaan ennemminkin ”Minäkin voin ottaa vastuuta tunteistani”.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on paljon tunnereaktioita, jotka kumpuavat lapsuuden kokemuksista. Vaikka vihaan vanhempiani, enkä ole missään tekemisissä enää heidän kanssaan, en silti vastuuta heitä näitä reaktioista ja jotenkin odota, että he poistavat ne. Vain minä itse voin niitä hillitä ja päättää toimia jonkin reaktion vastaisesti, vaikka sisäinen lapsi haluaakin toimia jotenkin.
Esimerkiksi parisuhteessa mies sanoo jotain, mistä tulee mieleen isäni toiminta nuorena. Minua alkaa itkettää ja harmittaa ja haluaisin alkaa huutaa ja raivota miehelle (asia voi olla ihan pienikin). Sen sijaan voin päättää, että annan itkun tulla, mutta samalla selitän miehelle, ettei syy ole hänen ja saan ymmärrystä, lohdutusta ja seuraavalla kerralla kun vastaava toistuu (jos toistuu), reaktio on jo paljon pienempi. Sillä tavalla ollaan vastuussa itse omista tunteista. Ei niitä kieltää tarvitse, mutta ei mennä niihin vellomaankaan.
Niin no sun mielesi salliikin itkun tulla, sulla on YHTEYS siihen itseesi, joka alkaa itkeä. Hienoa! Jopa ihan normaalia. Mutta kun on meitä, joilla ei ole sitäkään ja sekin on vanhempiemme käyttäytymisen vika.
Sen voi vielä ymmärtää, he ovat virheellisiä. Mutta.
Miksi v*tun ihmeessä heille EI SAA SANOA, ETTÄ olette syyllisiä tähän? Että minä en ala itkeä, minä alan raivota? Tunneyhteys on poikki, tiedän, että jossain se suru on, mutta en kestä sitä yksin ja terapia on niin p*skaa, ettei löytänyt sitä yhteyttä?! Miksi tätä ei saa sanoa?
Tarkoitan, että vanhemmat heti provosoituvat ja syyttävät ilkeäksi, mitvit, MITÄ SITTEN ITSE OLIVAT?! Miksi lapsi ei saa olla virheellinen, jos hekin saivat käyttäytyä miten vaan!? Tyhmyyttään, tietysti. Eikö aina ole kiva oppia, tajuta, mikä olisi ollutkin oikea tapa toimia. Jatua, että aiheutimme lapsellemme ongelmia. Mutta ehei, ei saa syyttää. He vaan saavat syyttää.No saathan sinä sen sanoa, ei sitä kukaan kiellä. Mutta et voi olettaa, että he näkevät asian samalla tavalla. Ja loppuviimeeksi sinun vaan täytyy kaivaa se jaksaminen löytää parempi terapian muoto tms joka auttaa sinua eteenpäin. Toki voit myös valita jäädä loppuelämäksesi kielteiseen tunnekierteeseen, mutta itse sinä olet oikeasti se, joka kärsii.
Tietenkin kärsii ja se oli vanhempien tähtäimessäkin.
No sitten pitää asettua heidän yläpuolelleen ja näyttää, ettei kärsi. Se on pahin rangaistus tällaisille, jos oikeasti kyse on luonnehäiriöisistä.
Miten, jos kärsii?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on paljon tunnereaktioita, jotka kumpuavat lapsuuden kokemuksista. Vaikka vihaan vanhempiani, enkä ole missään tekemisissä enää heidän kanssaan, en silti vastuuta heitä näitä reaktioista ja jotenkin odota, että he poistavat ne. Vain minä itse voin niitä hillitä ja päättää toimia jonkin reaktion vastaisesti, vaikka sisäinen lapsi haluaakin toimia jotenkin.
Esimerkiksi parisuhteessa mies sanoo jotain, mistä tulee mieleen isäni toiminta nuorena. Minua alkaa itkettää ja harmittaa ja haluaisin alkaa huutaa ja raivota miehelle (asia voi olla ihan pienikin). Sen sijaan voin päättää, että annan itkun tulla, mutta samalla selitän miehelle, ettei syy ole hänen ja saan ymmärrystä, lohdutusta ja seuraavalla kerralla kun vastaava toistuu (jos toistuu), reaktio on jo paljon pienempi. Sillä tavalla ollaan vastuussa itse omista tunteista. Ei niitä kieltää tarvitse, mutta ei mennä niihin vellomaankaan.
Niin no sun mielesi salliikin itkun tulla, sulla on YHTEYS siihen itseesi, joka alkaa itkeä. Hienoa! Jopa ihan normaalia. Mutta kun on meitä, joilla ei ole sitäkään ja sekin on vanhempiemme käyttäytymisen vika.
Sen voi vielä ymmärtää, he ovat virheellisiä. Mutta.
Miksi v*tun ihmeessä heille EI SAA SANOA, ETTÄ olette syyllisiä tähän? Että minä en ala itkeä, minä alan raivota? Tunneyhteys on poikki, tiedän, että jossain se suru on, mutta en kestä sitä yksin ja terapia on niin p*skaa, ettei löytänyt sitä yhteyttä?! Miksi tätä ei saa sanoa?
Tarkoitan, että vanhemmat heti provosoituvat ja syyttävät ilkeäksi, mitvit, MITÄ SITTEN ITSE OLIVAT?! Miksi lapsi ei saa olla virheellinen, jos hekin saivat käyttäytyä miten vaan!? Tyhmyyttään, tietysti. Eikö aina ole kiva oppia, tajuta, mikä olisi ollutkin oikea tapa toimia. Jatua, että aiheutimme lapsellemme ongelmia. Mutta ehei, ei saa syyttää. He vaan saavat syyttää.No saathan sinä sen sanoa, ei sitä kukaan kiellä. Mutta et voi olettaa, että he näkevät asian samalla tavalla. Ja loppuviimeeksi sinun vaan täytyy kaivaa se jaksaminen löytää parempi terapian muoto tms joka auttaa sinua eteenpäin. Toki voit myös valita jäädä loppuelämäksesi kielteiseen tunnekierteeseen, mutta itse sinä olet oikeasti se, joka kärsii.
Tietenkin kärsii ja se oli vanhempien tähtäimessäkin.
No sitten pitää asettua heidän yläpuolelleen ja näyttää, ettei kärsi. Se on pahin rangaistus tällaisille, jos oikeasti kyse on luonnehäiriöisistä.
Ja eihän se ole heille pahin rangaistus, kuulepas. Hehän ois vain todella ylpeitäkin vielä, jos heidän lapsellaan menisi hyvin, saatuaan kiusata tätä ensin kaksikymmentä vuotta ja upottaa omien traumojensa käsittelemättömyyden lapseen. Perseeet ne mitään pahoillaan lapsen hyvinvoinnista olisi. Sehän vain osoittaisi heidän onnistumisensa vanhempina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsuuteen on turha vedota enää keski-ikäisenä. Vastuu omista tunteita tarkoittaa sitä että pitää itse miettiä miksi jossain tilanteessa tuntee miten tuntee ja pyrkiä omuuttamaan omaa suhtautumistaan asioihin.
Joku ap:ta tuntematon jolla ei ole samoja kokemuksia ja samaa kasvuympäristöä voi vitsinä heittää asian joka saa ap.n raivon partaalla tajuamatta lainkaan miksi ap reagoi asiaan niin kuin reagoi. Vastuu omista tunteista tarkoittaa sen tajuamista että vastapuolella ei ole samaa menneisyyttä ja kokemuksia kuin ap:lla eikä hän voi tietää miten ap suhtautuu asiaan, joten vastapuoli ei näiden kokemusten puuttuessa ymmärrä miksi ap hermostuu/jähmettyy/vetäytyy eikä ole odottanut sellaista reaktiota. Tämä ei tietenkään koske tilanteita joissa joku harkiten ja tarkoituksellisesti pyrkii ap:sta loukkaamaan sanallisesti, vaan lähinnä tilanteita joissa joku möläyttää vaikkapa huonon vitsin tietämättä että se voi ap:ssa palauttaa jonkun ikävän takauman menneisyydestä. Ap triggeröityy tuon takauman takia vaikka kyseessä on eri tilanne ja eri ihminen. Sellaisesta voi oppia veks kun tajuaa miksi triggeröityi.
Samoin vastuu omista tunteista on siinä tilanteessa kun vaikkapa kuvittelee että joku toinen ihminen (vaikka puoliso) voi täyttää kaikki haaveet yms ja sitten niin ei käykään. Ei se vika silloin siinä toisessa ihmisessä ole, varsinkin jos hän ei ole ollut tietoinen siitä mitä tämä toinen on olettanut hänen tekevän.
Kyllä se vastuu on itsellä ja omaa suhtautumistaan voi ja pystyy muuttamaan. Tämä ei tietenkään tarkoita kynnysmatoksi ja heittopussiksi ryhtymistä.
Olen ap ja tämä selvensi asiaa. Eli oli juuri niin kuin olen ajatellutkin sen varsinaisesti tarkoittavan.
Toisaalta en ole itse kuullut muiden käyttävän tuota sanontaa mainitsemissasi tilanteissa. Oman kokemuksen mukaan kun jollakin lyö tunteet yli ja muut tietävät sen johtuvan esimerkiksi syystä x menneisyydessä, siihen riittää suurimmalla osalla ymmärrystä.
Aloituksessani viittasin esimerkiksi sellaisiin tyypillisiin kiusaamistilanteisiin, joita olen itse aika ajoin todistanut esim. Koulussa ja työpaikalla.
Näissä tapauksissa kuvio on mennyt siten, että joku/jotkut ottavat yhden silmätikuksi, jota sitten kiusataan eritavoin.
Ympäristön suhtautuminen on poikkeuksetta ollut sellainen, että kiusatun pitäisi muuttaa suhtautumistaan kiusaamiseen "antaa olla", "ohittaa", "hallita tunteensa ja ottaa vastuu niistä" ja jopa kerrottu että on koettu samaa samojen henkilöiden tahoilta ja siihen on auttanut se, että on oltu välittämättä, muuttamalla omaa suhtautumista tms.
Kuitenkaan kyse näiden henkilöiden kohdalla ei ole ollut samasta, vaan useimmiten yksittäisestä episodista. Se miten kiusattu suhtautuu kiusaamiseen on aivan yhdentekevää, koska minkäänlaisen suhtautumisen on vaikea muuttaa kuviota.Vaikka käytin termiä "kiusaaminen" niin lähellekään kaikissa tapauksissa kiusattu, ei miellä itseään kiusatuksi ja muut kiusaajia kiusaajiksi jne.
Tl;dr: Poikkeuksetta kun olen kuullut jonkun sanovan toiselle, että "jokainen on vastuussa omista tunteistaan" se on ollut vain vallankäyttöä, eikä hyvää tarkoittava neuvo tai aiheellista kritiikkiä.
Nämä ovat mielenkiintoisia asioita. Ei ole sattumaa että joku ajautuu kiusatuksi. Syynä on jokin tekijä tässä ihmisessä. Jokin heukkous, johon isketään. Kyllä auttaa jos muuttaa siihen suhtautumista. Tai tilannetta. Poistuu. Tai löytää jotain positiivista. Ei anna asian vaikuttaa.
Nämä on vaikeita asioita. Yleensä itsetunnon rakentaminen suojaa kiusatuksi tulemiselta.
"Ei ole sattumaa että joku ajautuu kiusatuksi. Syynä on jokin tekijä tässä ihmisessä."
Ensimmäisestä lauseesta olen samaa mieltä, sen jälkeen meneekin metsään ja annetaan ymmärtää että vastuu on kiusatulla, ei tietenkään kiusaajilla, jotka eivät ole vastuussa käytöksestään.
Tiedän kyllä sen surullisen lapsuudessa kiusatun ihmistyypin, joka ei koskaan pääse asiasta yli vaan tulee aina katsomaan maailmaa kiusaamislasien lävitse, jolloin kaikkien eleet, ilmeet ja sanat tulkitaan tahalliseksi, loukkaavaksi kiusaamiseksi, silloinkin kun sille ei ole oikeita perusteita.
Käytännössä kuitenkin kuka tahansa voi ominaisuuksistaan huolimatta joutua kiusatuksi, uskon että lapsuuden kokemukset kyllä vaikuttavat siihen kokeeko henkilö tulevansa kiusatuksi, vaikka merkit olisivat selvät (esim. Ulkopuolelle jättäminen, jatkuva piilokettuilu jne).
Sen sijaan se, että ei ole sattumaa että joku joutuu kiusatuksi, om havaintojeni mukaan totta.
Yhteisöt ikään kuin tarvitsevat jonkun sellaisen pönkittämään ryhmän dynamiikkaa sillä, että on joku ulkopuolinen "vihollinen"'.
Minulla on ollut alkukesästä aikaa pyhittää turhille tv-sarjoille ja tein mielenkiintoisen havainnon siitä, miten esimerkiksi työyhteisöjä kuvataan sarjoissa. Niissä oli aina, joku "ulkopuolinen", johon esimerkiksi kohdistettiin kovempaa kritiikkiä ja "huumoria" , epäluuloisuutta yms. kuin yhteisön muihin jäseniin ja joissakin tapauksissa tästä sorsitun yhteisön jäsenestä paljastui sitten myöhemmin jotakin epämiellyttävää, jolla sitten tavallaan oikeutettiin ja perusteltiin henkilöön kohdistuva ikävä käytös perusteltuna ja oikeutettuna jälkikäteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on paljon tunnereaktioita, jotka kumpuavat lapsuuden kokemuksista. Vaikka vihaan vanhempiani, enkä ole missään tekemisissä enää heidän kanssaan, en silti vastuuta heitä näitä reaktioista ja jotenkin odota, että he poistavat ne. Vain minä itse voin niitä hillitä ja päättää toimia jonkin reaktion vastaisesti, vaikka sisäinen lapsi haluaakin toimia jotenkin.
Esimerkiksi parisuhteessa mies sanoo jotain, mistä tulee mieleen isäni toiminta nuorena. Minua alkaa itkettää ja harmittaa ja haluaisin alkaa huutaa ja raivota miehelle (asia voi olla ihan pienikin). Sen sijaan voin päättää, että annan itkun tulla, mutta samalla selitän miehelle, ettei syy ole hänen ja saan ymmärrystä, lohdutusta ja seuraavalla kerralla kun vastaava toistuu (jos toistuu), reaktio on jo paljon pienempi. Sillä tavalla ollaan vastuussa itse omista tunteista. Ei niitä kieltää tarvitse, mutta ei mennä niihin vellomaankaan.
No mitäs jos miehesi raiskaisi sinut, olisitko vain "anteeksi, minulla on nyt vähän paha mieli, käyn tuolla vessassa itkaisemassa"?
No en tietenkään. Silloinhan hän olisi toiminut väärin.
Mutta sekin tilanne menisi niin, että aikani asiaa varmasti surisin ja olisin vihainen, peloissani tms. Sitten johonkin kohtaan sitä vaan pitäisi jatkaa eteenpäin, työstää ne tunteet joko itse tai terapeutin avulla, mutta kuitenkin ottaa se vastuu omasta paranemisesta.
Yhtä hyvin hän on toiminut väärin sanoessan jotain, mikä nostattaa sinussa muiston isäsi loukkauksista. Hänen tulisi tuntea sinut paremmin, ettei sano sellaista. Jos kerrot hänelle, että tuo loukkaa sinua, hän tekee väärin, ellei suostu ymmärtämään, että se asia nostattaa sinussa loukkaantumisen tunteita isästäsi. Aivan sama, kuin raiskaisi sinut.
Kukaan ei tunne toista niin hyvin, että voisi kaikki hänen tunnelukkonsa ja traumansa ja reaktionsa tuntea. Sehän on sula mahdottomuus. Ja vaikka tuntisikin, en minä voi olettaa, että mieheni kulkisi varoen jokaista sanaansa ja tekoaan vain siksi, että esimerkiksi jossain ruuanlaittotilanteessa isäni laittoi käteni kuumalle levylle ja painoi sitä siihen "rangaistukseksi". Miehenihän ei tee noin, mutta saattaa sanoa jotain, mikä tuo mieleen tuon tilanteen.
Ei tunnekaan, mutta sinun kumppanisi pitää oppia tuntemaan.
Eri kommentoija toteaa taas että ei pidä. Sinä kirjoitat näin koska haluat kumppanin joka on aina varuillaan. Aina lukee ajatuksesi. Ei koskaan sano mitään mistä voit loukkaantua. Ei katso väärällä hetkellä. Sinun ei tarvitse huomioida toista lainkaan. Koska sinä vain olet tärkeä ja oikeutettu tunteisiin kpista toinen ei voi tietää mitään.
Ei sellaista ole olemassakaan. Ihmisduhteessa molemmat antaa. Ei ole mitään tekosyytä että toinen voi aona vastia ja vaatia toista lukemaan ajatuksia
Sinä sellaisen haluat ja taidat puhua vain itsestäsi. Kyllä tuo toinen nyt vain sellaisen kumppanin tarvitsee, koska jos hänestä olisi tasveroiseksi kumppaniksi suhteeseen, niin ei aiheuttasi kumppanilleen jatkuvaa hätää tuollaisella tyhjästä itkeskelyllä. Josta toinen sitten syyllistyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.
Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.
Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.
Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.
Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.
Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.
Niin ja se on vanhempien vika.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.
Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.
Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.
Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.
Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.
Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.
Se on vanhemman vika, joka on lapsen koko eämän ajan tolkuttanut tälle, että pitää välittää muiden tunteista eikä saa olla itsekäs, niin totta kai lapsi ei sitten halua pahoittaa vanhemman mieltä, jos vanhempi on sellainen väärä vallankäyttäjä, että estää lasta elämästä, koska vanhemman mieli muuten pahoittuu. Mulla oli just näin. Ja nykyään haluankin, että sen p*skapään mieli pahoittuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.
Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.
Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.
Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.
Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.
Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.
Niin ja se on vanhempien vika.
Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.
Se tarkoittaa sitä, että menneeseen et pysty vaikuttamaan, mutta tulevaisuuteesi voit. Kun suhtautuu elämään ja läheisiin positiivisesti ja yrittää löytää ihmisistä sen hyvän ja positiivisen, vaikuttaa se myös omaan elämään myönteisesti.
Jokaisella on omat murheensa, jollain on joskus huono päivä, joku voi sanoa ikäviä asioita. Mutta negatiiviseen ei pidä jäädä märehtimään. Pitää keskittyä positiiviseen ja siihen myönteiseen mikä elämässä on. Pitää pyrkiä elämässä eteenpäin kohti hyvää ja toimia oikeudenmukaisesti ja välittävästi läheisiään rakastaen.
Vierailija kirjoitti:
Minä pidän tuosta ajatuksesta, että jokainen on vastuussa omista tunteistaan. En näe sitä niin, että se oikeuttaisi mitään henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Yritän oman elämäni esimerkin avulla selittää, mitä tuo lause minulle tarkoittaa.
Olen itse hyvin tunteellinen. Suutun, loukkaannun ja petyn helposti. Minun on myös todella vaikeaa sanoittaa ja selittää tunteitani muille, joten usein konfliktitilanteissa sulkeudun ja vetäydyn. Saatan esimerkiksi itkeä kyllä, jolloin toinen huomaa ja tajuaa ahdistukseni muttei pysty kunnolla siihen reagoimaan, koska en usein osaa kertoa, mistä tunteeni johtuvat.
Olen yrittänyt tietoisesti kasvaa ottamaan enemmän vastuuta tunteistani ja ymmärtämään itseäni. Normaalitilanteessa konfliktia, pettymystä tai suuttumusta ei ole tervettä ja rakentavaa käsitellä niin, että hokee: ”Tuo toinen teki sitä, sanoi tätä ja on tuollainen, ja se tuntuu pahalta”. Hyödyllisempää on yrittää löytää syy sille, _miksi_ jokin tietty asia triggeröi itsessä jonkin tunteen ja sen jälkeen pyrkiä avaamaan tämä syy-seuraus-suhde toiselle mahdollisimman rauhallisesti.
Minulle on ensiarvoisen tärkeää, että itse ylipäätään tunnistan ja nimeän tunteeni, ennen kuin ehdin niihin liian syvälle. ”Kas, minua näköjään ärsyttää ihan jumalattomasti. Mikä? Miksi? Voinko irrottaa tästä tunteesta ja hyväksyä asian?” Nykyisin pystyn joskus pääsemään irti alkavasta tunnekierteestä heti toisen sitä edes huomaamatta. Jos en pysty, yritän ilmaista tunteeni jotenkin, vetäydyn, rauhoitun ja sitten myöhemmin selitän ja ratkaisen, jos se heti ei ole onnistunut.
Tunteistaan vastuun ottaminen tarkoittaa myös sitä, että jos suuttuu toiselle, pitää osata edes vähän hillitä itseään, vaikka suuttumus olisi täysin aiheellistakin. Lisäksi todella tärkeää on sekin, että jos suuttumus ei olekaan aiheellista tai on reagoinut liian voimakkaasti, pitää osata pyytää anteeksi. Olen huomannut, että jos itse osaa nopeasti pahoitella esim. jotain tiuskaisua, muut ympärillä ottavat mallia ja pyytävät itse myös helpommin anteeksi. Näin on käynyt minulle ja miehelleni: arjen vähäiset hankaukset siloittuvat nopeasti, kun kumpikin osaa reippaasti pyytää ja antaa anteeksi ja keskustella harmituksen aiheistaan.
Kaikki edellä kertomani pätee normaaleihin, terveisiin vuorovaikutustilanteisiin. Sairaat vallankäyttö-, väkivalta- ja hyväksikäyttökuviot ovat asia erikseen. Lisäksi en ehkä sanoisi niin yksiselitteisesti ”Olen vastuussa tunteistani” vaan ennemminkin ”Minäkin voin ottaa vastuuta tunteistani”.
Sinä olet täysin jäävi ottamaan tähän keskusteluun kantaa, koska sinuaei ole selkeästi kohdeltu värin, mistä reaktiosi johtuisivat, vaan olet vain eotionaalisesti joku avuton simpukka, joka aiemmin harrasti muiden syyllistämistä itkeskelyistään. Minä en ole ikinä syyllistänyt ketään tunteistani, ennen kuin tajusin, että paha mieleni aiheutuu muiden huonosta ja VÄÄRÄSTÄ kytöksestä.
Me kaikki muut puhumme vuorovaikutuksesta, sinä puhut jostain random-naisesta kadulla. Siis kyse on enimmäkseen siitä, mitä tehdään, eikä siitä, mitä jätetään tekemättä. Etkö keksi yhtään tällaista asiaa? Et taida sitten olla ihmisten kanssa kovin paljon tekemisissä.