"Jokainen on vastuussa omista tunteistaan" selittäkää tämä

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea 20 sivua ulinaa, mutta mulle toi lause merkitsee ihan sitä, että en ole vastuussa muiden tunteista. Jos mun tekemiseni pahoittavat jonkun mielen, minkäs minä sille voin? Se ei tarkoita sitä, että varta vasten haluaisin pahoinpidellä läheisiäni vaan sitä, etten jätä tekemättä minua itseäni koskevia päätöksiä sen perusteella, että joku loukkaantuu.

No, kaikkia ei ole kasvatettu tuohon. Osaatko ottaa toisia huomioon kuinka paljon?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten niin, kun äitini oli opettanut, ettei saa pahoittaa toisten mieltä?

Äitisi on opettanut väärin jos se tarkoittaa sitä että vietät koko elämäsi muiden kynnysmattona. Olet nelikymppinen, on tullut aika heittää toimimaton opetus romukoppaan ja opetella uudet ajattelu- ja käyttäytymismallit. Tai todeta että haluan jatkaa niin kuin ennen ja otan itse vastuun omasta päätöksestäni. Minä valitsin toimia näin.

Sytätkö sä perk*leen p*ska mua siitä, että uskoin, kun äitini sanoi, että muiden mieltä ei saa pahoittaa!!? Ja että siitä ansaitsen rangaistuksen KAIKKIEN mielestä!?

Sinua ei syytä kukaan mistään muusta kuin siitä, että nyt aikuisena kieltäydyt jääräpäisesti ottamasta vastuuta aikuisesta elämästäsi. Jos sinulle tehtiin lapsena vääryyttä, se on tietenkin väärin etkä ole siihen syypää.

Mulla oli pelkona tuo rangaistuksen saaminen, niin että mites sä sen hoidat, munapää? Kun et ole edes terapeutti. Etkä tajua mitään.

Ymmärsit väärin. Et valinnut lapsena. Mutta jos aikuisena valitset olla yrittämättä muuttaa ajattelutapojasi, sen valinnan teet itse. Ja sen valinnan saa tehdä. Sekin on osa aikuista vapautra ja vastuuta. Minä valitsen elää kuten ennenkin ja se on minun valintani.

Pelkoa ei hoideta ajattelemalla, pakko sanoa sua urpoksi, vaikka se loukkaisi, niin sinäkin oukkaat minua jatkuvati kuvittelemallakin, että tajuat näistä asioista jotenkin enemmän, kuin minä. Pelkoa hoidetaan menemällä pelon syihin ja purkamalla ne. Ehkä sä et kykene tavoittamaan omien pelkojesi syitä, jää niiden vangiksi sitten, mutta mä en aio jäädä mun pelkojeni vangiksi, ja sitähän toi terapeutti just yritti.

Ohis...pelkoa voi hoitaa myös järjellä. Kerroit pelkääväsi rangaistusta, mutta mietipä oikein tarkkaan: miten sinua, aikuista ihmistä voi rangaista ja kuka siihen pystyy? Ymmärrän, jos taustalla on pelko Jumalalta tulevasta rangaistuksesta, mutta jos pelkäät jonkun ihmisen rankaisevan sinua, niin ajattele järjellä olisiko rankaiseminen edes mahdollista. Mä olen selättänyt irrationaalisen lentopelkoni tutkimalla tilastoja lento-onnettomuuksista ja vertaamalla niitä muihin onnettomuus- ja tapaturmatilastoihin sekä kohtaamalla pelkoni eli matkustamalla lentäen. 

Eihän sitä voi koskaan etukäteen ennustaa. Et nyt oikein tajua. Kyse on pelosta, ei minun tarvitse olettaa sen pelon realisoituvan kärsiäkseni siitä ja ollakseni sen armoilla, niin että se rajoittaa henkistä reippauttani tms.

Mutta jos tiedostat, miten epätodennäköistä pelkosi realisoituminen on, se vähentää pelon aiheuttamaa haittaa elämässäsi. 

No, en mä ihmisenä nyt mikään täysi hiiri olekaan, edes irl, mutta eipä kiinnosta olla sen armoilla, mitä muut ajattelevat, tämänkään vertaa, kuin nyt oon.

Siis onko sun ongelmasi nyt aikuisena se, että pelkäät, mitä muut sinusta ajattelevat ja jos he eivät ajattele sinusta hyvää, saat heiltä rangaistuksen? Tavallaan rinnastat muut ihmiset äitiisi ja muiden ihmisten seurassa tunnet itsesi jälleen pikkutytöksi, joka pelkää äidin rangaistusta? Vai miten tuo pelkosi konkreettisesti elämässäsi näkyy?

Joo, näin se menee. Hyvin tajuttu.

Okei, nyt siis tajusin. Tuossa tapauksessahan sun pitää jotenkin - vaikka terapian avulla - saada itsesi tiedostamaan tunnetasollakin, että sulla on vain yksi äiti ja kukaan muu ihminen maailmassa ei ole sun äitisi kuin hän. Kenelläkään muulla ihmisellä maailmassa ei ole suhun sellaista valtaa kuin äidilläsi oli suhun lapsena. Nyt olet aikuinen, joten edes äidilläsikään ei oikeasti ole enää suhun sellaista valtaa. 

Sun on myös hyvä tiedostaa, että 99%:lla elämäsi aikana tapaamistasi ihmisistä ei ole mitään mielipidettä sinusta. Eivät ihmiset jaksa ja viitsi pohtia, mitä mieltä nyt olen tuostakin ihmisestä. Ihmisiä nyt tulee ja menee eikä mielipiteiden muodostamisella ole merkitystä kuin läheisemmissä ihmissuhteissa. Toki työkaverista tai naapurista voi olla jokin mielipide, koska heitä useammin joutuu tapaamaan, mutta työt voi hoitaa ja naapureina asua ilman, että antaa mielipiteen vaikuttaa omaan elämäänsä. Välillä voi ärsyttää, mutta silloin pitää vaan ajatella, että kohta tämäkin työpäivä on ohi tai että naapuri eläköön omaa elämäänsä, eipähän mun tarvitsekaan sen kanssa hengailla. 

Sitten on olemassa vielä toinenkin näkökulma eli se, että nimenomaan haluaa mielipiteen ja sen mielipiteen myötä arvostusta. Sun kohdallasi ei kuitenkaan taida olla kyse tästä. 

Minulle kävi niin, että yhdellä ystävälläni oli samanlainen valta minuun kuin äidilläni. Siksi en voi olla varma lopuistakaan ihmisistä.

Mutta ei ole enää. Valta sinuun on niillä ihmisillä, joille sen vallan annat. Aikuisena ihmisenä sun ei tarvitse antaa sellaista valtaa kenellekään. Keittiöpsykolgin näkemykseni on, että sun pitäisi päästä eroon ajattelutavasta, jossa toisella on valtaa ja toinen - eli sinä -  on alisteisessa asemassa. On ihan tutkittukin asia, että alisteisessa asemassa ollut ihminen usein hakeutuu aikuisenakin vielä alisteiseen asemaan esimerkiksi valitsemalla dominoivan puolison tai hakeutumalla työhön, jossa ei ole juurikaan valtaa päättää edes omasta työstään. On helpompaa ja tavallaan turvallisempaakin, kun asetelma on entuudestaan tuttua, vaikka se ei loppujen lopuksi olisikaan sitä,  mitä on halunnut. 

Sinä et tajua mitään saaaaatanan v*ttupää. Minä haluan tulla hyvin toimeen muitten kanssa ja sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten sinä minua "neuvot". Sinun neuvoillasi ei ole mitään apua minulle toimeentulemisessa muiden kanssa, JOS MINUA LOUKKAA SE, MITEN NE ÄIDIN YSTÄVÄT ESIMERKIKSI SUHTAUTUIVAT SIIHEN MUSTAAN SEINÄÄN, NIIN SITTEN MINUA V*TTU LOUKKAA! MUTTA HE EIVÄT KADU SATUTTAMISTANI KOSKAAN, VAAN OLIVAT MIELESTÄÄN OIEKASSA SIINÄ, ETTÄ MINÄ OLISIN OLLUT JOKU IDIOOTTI! Missä se katuminen on, että minun mieleni pahoitettiin!!!? Missä!!!!!!?

Mutta kun se ei ole vain sun haluamisistasi kiinni. Kas kun se on niiden muidenkin haluamisesta kiinni ja siihen vaikuttaa se, miten itse käyttäydyt. Sori nyt vaan, mutta vaikutat ihan älyttömän rasittavalta ihmiseltä, jota muiden pitäisi ymmärtää, koska äiti. Muita ihmisiä nyt vaan ei kiinnosta tippaakaan sun äitisi ja äititraumasi ja niin kauan, kun annat äitisi ja äititraumasi vaikuttaa suhteissasi muihin ihmisiin, muut viettävät mieluummin aikaansa jonkun muun kuin sinun kanssasi. Sun lapsuutesi ei ole muiden ihmisten vika eikä heidän tarvitse pyydellä sulta anteeksi asioita, joista normaali ihminen ei vetäisi herneitä nenään. 

Juu aivan. Jos sinulla ei ole tuon enempää annettavaa minulle, niin mitä sä siinä enää lässytät ja länkytät? Mene vain jatkamaan omaa elämääsi.

Syy siihen, miksi et tule muiden kanssa hyvin toimeen, ei ole niissä muissa vaan sinussa itsessäsi. Jos haluat tulla muiden kanssa toimeen, opettele olemaan sellainen ihminen, jonka kanssa halutaan tulla toimeen. Tämän enempää ei kukaan sulle voi antaa. 

Minähän olin jo!!!! Minä vain maalasin seinät mustiksi. Eikö olisi saanut? Silti ne ihmiset eivät kadu sitä, että he loukkasivat minua!

Äitisi ystävienkö kanssa sä nyt haluaisit tulla hyvin toimeen? Miksi ihmeessä? Eikö ne ole ihan eri sukupolveakin kuin sinä?

??????? Täh? Mitä sillä on väliä. He olisivat sitäpaitsi voineet auttaa minua, jos olisivat tajunneet, miten äitini kiusasi minua ja kohteli pahoin. Heidän olisi kuulunut auttaa.

No tottakai sillä on väliä. Sillon oli sillon ja nyt on nyt. Ei sun tarvitse olla missään tekemisissä menneisyytesi ihmisten kanssa, jos et itse halua. Mutta älä kuitenkaan kippaa äitisi ystävien tekemisiä ja tekemättä jättämisiä uusien ihmissuhteidesi päälle. Ihmiset kaikkoavat elämästäsi, jos "kostat" heille sen, mitä joku muu on joskus aiemmin tehnyt sulle. 

Haluan minä edelleenkin tulla toimeen kaikkien kanssa heidän iästään riippumatta eli ei heidän iällään ollut väliä. Ja heidän olisi kuulunut auttaa minua, sen sijaan se, että heillä on tänäkin päivänä kuva jostain on ellisesta ja tasapainoisesta ihmisestä, jota he eivät olisi itseasiassa ollleet mukana satuttamassa ehkä tietämättään, on täysin väärä kuva. He ovat silmissäni täyttä paskaaaa sen takia. Vain siksi. Jos heillä olisi oieka kuva kaikesta, sitten olisi eri tilanne.

Jos lapsuutesi oli 1970-luvulla, niin kaikki mitä olet äidistäsi kertonut palstalla, oli siihen aikaan ihan normaalia kasvatusta. Vuosikymmen aikaisemmin annettiin vielä remmillä piiskaakin ja sekin oli ihan normaalia ja sallittu kasvatustapa. Eivät ihmiset puutu sellaiseen, minkä katsotaan olevan normaalia, sallittua ja täysin hyväksyttävää. Asiaa ei muuta miksikään, että 40 vuotta myöhemmin käsitykset lastenkasvatuksesta ovat muuttuneet. 

Kuule tuskinpa äiti i haluaisi heidän esim. tietävän, että en muistanut häntä äitienpäivänä 14-vuotiaana, koska en uskonut, että hän pitää minusta. Sen ehkä sallisi heidän kuulla, että hän suuttui siitä. Mutta tuskinpa hän haluaisi, että kerron heille, että en tosiaan kokenut äitini pitävän minusta ja siksi onnitteleminen jäi, mutta että äiti ei jättänyt asiaa siihen, vaan alkoi huutaa ja pakotti minut vielä menemään metsään poimimaan valkovuokkoja itselleen. Ja jos se olisi heistä jotenkin ihan sulatettava asia, niin anteeksi, olen kaikki nämä vuodet ajatellutkin äitini ystävistä sitten aivan liian hyvää.

Heräisi vain kysymys, missä ovat ne ihmiset, jotka olisivat kokemuksistani puolestani pahoillaan?

Sinä olit hankala teini. Vaikea lapsi. Kyllä sellaisesta kertoo ystävilleen

Mitään hälyttävää ei ome missään kertomassasi ollut. Äitisi on ollut jopa kärsivällinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten niin, kun äitini oli opettanut, ettei saa pahoittaa toisten mieltä?

Äitisi on opettanut väärin jos se tarkoittaa sitä että vietät koko elämäsi muiden kynnysmattona. Olet nelikymppinen, on tullut aika heittää toimimaton opetus romukoppaan ja opetella uudet ajattelu- ja käyttäytymismallit. Tai todeta että haluan jatkaa niin kuin ennen ja otan itse vastuun omasta päätöksestäni. Minä valitsin toimia näin.

Sytätkö sä perk*leen p*ska mua siitä, että uskoin, kun äitini sanoi, että muiden mieltä ei saa pahoittaa!!? Ja että siitä ansaitsen rangaistuksen KAIKKIEN mielestä!?

Sinua ei syytä kukaan mistään muusta kuin siitä, että nyt aikuisena kieltäydyt jääräpäisesti ottamasta vastuuta aikuisesta elämästäsi. Jos sinulle tehtiin lapsena vääryyttä, se on tietenkin väärin etkä ole siihen syypää.

Mulla oli pelkona tuo rangaistuksen saaminen, niin että mites sä sen hoidat, munapää? Kun et ole edes terapeutti. Etkä tajua mitään.

Ymmärsit väärin. Et valinnut lapsena. Mutta jos aikuisena valitset olla yrittämättä muuttaa ajattelutapojasi, sen valinnan teet itse. Ja sen valinnan saa tehdä. Sekin on osa aikuista vapautra ja vastuuta. Minä valitsen elää kuten ennenkin ja se on minun valintani.

Pelkoa ei hoideta ajattelemalla, pakko sanoa sua urpoksi, vaikka se loukkaisi, niin sinäkin oukkaat minua jatkuvati kuvittelemallakin, että tajuat näistä asioista jotenkin enemmän, kuin minä. Pelkoa hoidetaan menemällä pelon syihin ja purkamalla ne. Ehkä sä et kykene tavoittamaan omien pelkojesi syitä, jää niiden vangiksi sitten, mutta mä en aio jäädä mun pelkojeni vangiksi, ja sitähän toi terapeutti just yritti.

Ohis...pelkoa voi hoitaa myös järjellä. Kerroit pelkääväsi rangaistusta, mutta mietipä oikein tarkkaan: miten sinua, aikuista ihmistä voi rangaista ja kuka siihen pystyy? Ymmärrän, jos taustalla on pelko Jumalalta tulevasta rangaistuksesta, mutta jos pelkäät jonkun ihmisen rankaisevan sinua, niin ajattele järjellä olisiko rankaiseminen edes mahdollista. Mä olen selättänyt irrationaalisen lentopelkoni tutkimalla tilastoja lento-onnettomuuksista ja vertaamalla niitä muihin onnettomuus- ja tapaturmatilastoihin sekä kohtaamalla pelkoni eli matkustamalla lentäen. 

Eihän sitä voi koskaan etukäteen ennustaa. Et nyt oikein tajua. Kyse on pelosta, ei minun tarvitse olettaa sen pelon realisoituvan kärsiäkseni siitä ja ollakseni sen armoilla, niin että se rajoittaa henkistä reippauttani tms.

Mutta jos tiedostat, miten epätodennäköistä pelkosi realisoituminen on, se vähentää pelon aiheuttamaa haittaa elämässäsi. 

No, en mä ihmisenä nyt mikään täysi hiiri olekaan, edes irl, mutta eipä kiinnosta olla sen armoilla, mitä muut ajattelevat, tämänkään vertaa, kuin nyt oon.

Siis onko sun ongelmasi nyt aikuisena se, että pelkäät, mitä muut sinusta ajattelevat ja jos he eivät ajattele sinusta hyvää, saat heiltä rangaistuksen? Tavallaan rinnastat muut ihmiset äitiisi ja muiden ihmisten seurassa tunnet itsesi jälleen pikkutytöksi, joka pelkää äidin rangaistusta? Vai miten tuo pelkosi konkreettisesti elämässäsi näkyy?

Joo, näin se menee. Hyvin tajuttu.

Okei, nyt siis tajusin. Tuossa tapauksessahan sun pitää jotenkin - vaikka terapian avulla - saada itsesi tiedostamaan tunnetasollakin, että sulla on vain yksi äiti ja kukaan muu ihminen maailmassa ei ole sun äitisi kuin hän. Kenelläkään muulla ihmisellä maailmassa ei ole suhun sellaista valtaa kuin äidilläsi oli suhun lapsena. Nyt olet aikuinen, joten edes äidilläsikään ei oikeasti ole enää suhun sellaista valtaa. 

Sun on myös hyvä tiedostaa, että 99%:lla elämäsi aikana tapaamistasi ihmisistä ei ole mitään mielipidettä sinusta. Eivät ihmiset jaksa ja viitsi pohtia, mitä mieltä nyt olen tuostakin ihmisestä. Ihmisiä nyt tulee ja menee eikä mielipiteiden muodostamisella ole merkitystä kuin läheisemmissä ihmissuhteissa. Toki työkaverista tai naapurista voi olla jokin mielipide, koska heitä useammin joutuu tapaamaan, mutta työt voi hoitaa ja naapureina asua ilman, että antaa mielipiteen vaikuttaa omaan elämäänsä. Välillä voi ärsyttää, mutta silloin pitää vaan ajatella, että kohta tämäkin työpäivä on ohi tai että naapuri eläköön omaa elämäänsä, eipähän mun tarvitsekaan sen kanssa hengailla. 

Sitten on olemassa vielä toinenkin näkökulma eli se, että nimenomaan haluaa mielipiteen ja sen mielipiteen myötä arvostusta. Sun kohdallasi ei kuitenkaan taida olla kyse tästä. 

Minulle kävi niin, että yhdellä ystävälläni oli samanlainen valta minuun kuin äidilläni. Siksi en voi olla varma lopuistakaan ihmisistä.

Mutta ei ole enää. Valta sinuun on niillä ihmisillä, joille sen vallan annat. Aikuisena ihmisenä sun ei tarvitse antaa sellaista valtaa kenellekään. Keittiöpsykolgin näkemykseni on, että sun pitäisi päästä eroon ajattelutavasta, jossa toisella on valtaa ja toinen - eli sinä -  on alisteisessa asemassa. On ihan tutkittukin asia, että alisteisessa asemassa ollut ihminen usein hakeutuu aikuisenakin vielä alisteiseen asemaan esimerkiksi valitsemalla dominoivan puolison tai hakeutumalla työhön, jossa ei ole juurikaan valtaa päättää edes omasta työstään. On helpompaa ja tavallaan turvallisempaakin, kun asetelma on entuudestaan tuttua, vaikka se ei loppujen lopuksi olisikaan sitä,  mitä on halunnut. 

Sinä et tajua mitään saaaaatanan v*ttupää. Minä haluan tulla hyvin toimeen muitten kanssa ja sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten sinä minua "neuvot". Sinun neuvoillasi ei ole mitään apua minulle toimeentulemisessa muiden kanssa, JOS MINUA LOUKKAA SE, MITEN NE ÄIDIN YSTÄVÄT ESIMERKIKSI SUHTAUTUIVAT SIIHEN MUSTAAN SEINÄÄN, NIIN SITTEN MINUA V*TTU LOUKKAA! MUTTA HE EIVÄT KADU SATUTTAMISTANI KOSKAAN, VAAN OLIVAT MIELESTÄÄN OIEKASSA SIINÄ, ETTÄ MINÄ OLISIN OLLUT JOKU IDIOOTTI! Missä se katuminen on, että minun mieleni pahoitettiin!!!? Missä!!!!!!?

Mutta kun se ei ole vain sun haluamisistasi kiinni. Kas kun se on niiden muidenkin haluamisesta kiinni ja siihen vaikuttaa se, miten itse käyttäydyt. Sori nyt vaan, mutta vaikutat ihan älyttömän rasittavalta ihmiseltä, jota muiden pitäisi ymmärtää, koska äiti. Muita ihmisiä nyt vaan ei kiinnosta tippaakaan sun äitisi ja äititraumasi ja niin kauan, kun annat äitisi ja äititraumasi vaikuttaa suhteissasi muihin ihmisiin, muut viettävät mieluummin aikaansa jonkun muun kuin sinun kanssasi. Sun lapsuutesi ei ole muiden ihmisten vika eikä heidän tarvitse pyydellä sulta anteeksi asioita, joista normaali ihminen ei vetäisi herneitä nenään. 

Juu aivan. Jos sinulla ei ole tuon enempää annettavaa minulle, niin mitä sä siinä enää lässytät ja länkytät? Mene vain jatkamaan omaa elämääsi.

Syy siihen, miksi et tule muiden kanssa hyvin toimeen, ei ole niissä muissa vaan sinussa itsessäsi. Jos haluat tulla muiden kanssa toimeen, opettele olemaan sellainen ihminen, jonka kanssa halutaan tulla toimeen. Tämän enempää ei kukaan sulle voi antaa. 

Minähän olin jo!!!! Minä vain maalasin seinät mustiksi. Eikö olisi saanut? Silti ne ihmiset eivät kadu sitä, että he loukkasivat minua!

Äitisi ystävienkö kanssa sä nyt haluaisit tulla hyvin toimeen? Miksi ihmeessä? Eikö ne ole ihan eri sukupolveakin kuin sinä?

??????? Täh? Mitä sillä on väliä. He olisivat sitäpaitsi voineet auttaa minua, jos olisivat tajunneet, miten äitini kiusasi minua ja kohteli pahoin. Heidän olisi kuulunut auttaa.

No tottakai sillä on väliä. Sillon oli sillon ja nyt on nyt. Ei sun tarvitse olla missään tekemisissä menneisyytesi ihmisten kanssa, jos et itse halua. Mutta älä kuitenkaan kippaa äitisi ystävien tekemisiä ja tekemättä jättämisiä uusien ihmissuhteidesi päälle. Ihmiset kaikkoavat elämästäsi, jos "kostat" heille sen, mitä joku muu on joskus aiemmin tehnyt sulle. 

Haluan minä edelleenkin tulla toimeen kaikkien kanssa heidän iästään riippumatta eli ei heidän iällään ollut väliä. Ja heidän olisi kuulunut auttaa minua, sen sijaan se, että heillä on tänäkin päivänä kuva jostain on ellisesta ja tasapainoisesta ihmisestä, jota he eivät olisi itseasiassa ollleet mukana satuttamassa ehkä tietämättään, on täysin väärä kuva. He ovat silmissäni täyttä paskaaaa sen takia. Vain siksi. Jos heillä olisi oieka kuva kaikesta, sitten olisi eri tilanne.

Jos lapsuutesi oli 1970-luvulla, niin kaikki mitä olet äidistäsi kertonut palstalla, oli siihen aikaan ihan normaalia kasvatusta. Vuosikymmen aikaisemmin annettiin vielä remmillä piiskaakin ja sekin oli ihan normaalia ja sallittu kasvatustapa. Eivät ihmiset puutu sellaiseen, minkä katsotaan olevan normaalia, sallittua ja täysin hyväksyttävää. Asiaa ei muuta miksikään, että 40 vuotta myöhemmin käsitykset lastenkasvatuksesta ovat muuttuneet. 

Kuule tuskinpa äiti i haluaisi heidän esim. tietävän, että en muistanut häntä äitienpäivänä 14-vuotiaana, koska en uskonut, että hän pitää minusta. Sen ehkä sallisi heidän kuulla, että hän suuttui siitä. Mutta tuskinpa hän haluaisi, että kerron heille, että en tosiaan kokenut äitini pitävän minusta ja siksi onnitteleminen jäi, mutta että äiti ei jättänyt asiaa siihen, vaan alkoi huutaa ja pakotti minut vielä menemään metsään poimimaan valkovuokkoja itselleen. Ja jos se olisi heistä jotenkin ihan sulatettava asia, niin anteeksi, olen kaikki nämä vuodet ajatellutkin äitini ystävistä sitten aivan liian hyvää.

Heräisi vain kysymys, missä ovat ne ihmiset, jotka olisivat kokemuksistani puolestani pahoillaan?

Sinä olit hankala teini. Vaikea lapsi. Kyllä sellaisesta kertoo ystävilleen

Mitään hälyttävää ei ome missään kertomassasi ollut. Äitisi on ollut jopa kärsivällinen.

No, äitini on kylläkin kertonut vain positiivisia juttuja ja vain sen, jos minulla menee hyvin, ei muuta. Ja vaikkei menisikään, niin valehtelee sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten niin, kun äitini oli opettanut, ettei saa pahoittaa toisten mieltä?

Äitisi on opettanut väärin jos se tarkoittaa sitä että vietät koko elämäsi muiden kynnysmattona. Olet nelikymppinen, on tullut aika heittää toimimaton opetus romukoppaan ja opetella uudet ajattelu- ja käyttäytymismallit. Tai todeta että haluan jatkaa niin kuin ennen ja otan itse vastuun omasta päätöksestäni. Minä valitsin toimia näin.

Sytätkö sä perk*leen p*ska mua siitä, että uskoin, kun äitini sanoi, että muiden mieltä ei saa pahoittaa!!? Ja että siitä ansaitsen rangaistuksen KAIKKIEN mielestä!?

Sinua ei syytä kukaan mistään muusta kuin siitä, että nyt aikuisena kieltäydyt jääräpäisesti ottamasta vastuuta aikuisesta elämästäsi. Jos sinulle tehtiin lapsena vääryyttä, se on tietenkin väärin etkä ole siihen syypää.

Mulla oli pelkona tuo rangaistuksen saaminen, niin että mites sä sen hoidat, munapää? Kun et ole edes terapeutti. Etkä tajua mitään.

Ymmärsit väärin. Et valinnut lapsena. Mutta jos aikuisena valitset olla yrittämättä muuttaa ajattelutapojasi, sen valinnan teet itse. Ja sen valinnan saa tehdä. Sekin on osa aikuista vapautra ja vastuuta. Minä valitsen elää kuten ennenkin ja se on minun valintani.

Pelkoa ei hoideta ajattelemalla, pakko sanoa sua urpoksi, vaikka se loukkaisi, niin sinäkin oukkaat minua jatkuvati kuvittelemallakin, että tajuat näistä asioista jotenkin enemmän, kuin minä. Pelkoa hoidetaan menemällä pelon syihin ja purkamalla ne. Ehkä sä et kykene tavoittamaan omien pelkojesi syitä, jää niiden vangiksi sitten, mutta mä en aio jäädä mun pelkojeni vangiksi, ja sitähän toi terapeutti just yritti.

Ohis...pelkoa voi hoitaa myös järjellä. Kerroit pelkääväsi rangaistusta, mutta mietipä oikein tarkkaan: miten sinua, aikuista ihmistä voi rangaista ja kuka siihen pystyy? Ymmärrän, jos taustalla on pelko Jumalalta tulevasta rangaistuksesta, mutta jos pelkäät jonkun ihmisen rankaisevan sinua, niin ajattele järjellä olisiko rankaiseminen edes mahdollista. Mä olen selättänyt irrationaalisen lentopelkoni tutkimalla tilastoja lento-onnettomuuksista ja vertaamalla niitä muihin onnettomuus- ja tapaturmatilastoihin sekä kohtaamalla pelkoni eli matkustamalla lentäen. 

Eihän sitä voi koskaan etukäteen ennustaa. Et nyt oikein tajua. Kyse on pelosta, ei minun tarvitse olettaa sen pelon realisoituvan kärsiäkseni siitä ja ollakseni sen armoilla, niin että se rajoittaa henkistä reippauttani tms.

Mutta jos tiedostat, miten epätodennäköistä pelkosi realisoituminen on, se vähentää pelon aiheuttamaa haittaa elämässäsi. 

No, en mä ihmisenä nyt mikään täysi hiiri olekaan, edes irl, mutta eipä kiinnosta olla sen armoilla, mitä muut ajattelevat, tämänkään vertaa, kuin nyt oon.

Siis onko sun ongelmasi nyt aikuisena se, että pelkäät, mitä muut sinusta ajattelevat ja jos he eivät ajattele sinusta hyvää, saat heiltä rangaistuksen? Tavallaan rinnastat muut ihmiset äitiisi ja muiden ihmisten seurassa tunnet itsesi jälleen pikkutytöksi, joka pelkää äidin rangaistusta? Vai miten tuo pelkosi konkreettisesti elämässäsi näkyy?

Joo, näin se menee. Hyvin tajuttu.

Okei, nyt siis tajusin. Tuossa tapauksessahan sun pitää jotenkin - vaikka terapian avulla - saada itsesi tiedostamaan tunnetasollakin, että sulla on vain yksi äiti ja kukaan muu ihminen maailmassa ei ole sun äitisi kuin hän. Kenelläkään muulla ihmisellä maailmassa ei ole suhun sellaista valtaa kuin äidilläsi oli suhun lapsena. Nyt olet aikuinen, joten edes äidilläsikään ei oikeasti ole enää suhun sellaista valtaa. 

Sun on myös hyvä tiedostaa, että 99%:lla elämäsi aikana tapaamistasi ihmisistä ei ole mitään mielipidettä sinusta. Eivät ihmiset jaksa ja viitsi pohtia, mitä mieltä nyt olen tuostakin ihmisestä. Ihmisiä nyt tulee ja menee eikä mielipiteiden muodostamisella ole merkitystä kuin läheisemmissä ihmissuhteissa. Toki työkaverista tai naapurista voi olla jokin mielipide, koska heitä useammin joutuu tapaamaan, mutta työt voi hoitaa ja naapureina asua ilman, että antaa mielipiteen vaikuttaa omaan elämäänsä. Välillä voi ärsyttää, mutta silloin pitää vaan ajatella, että kohta tämäkin työpäivä on ohi tai että naapuri eläköön omaa elämäänsä, eipähän mun tarvitsekaan sen kanssa hengailla. 

Sitten on olemassa vielä toinenkin näkökulma eli se, että nimenomaan haluaa mielipiteen ja sen mielipiteen myötä arvostusta. Sun kohdallasi ei kuitenkaan taida olla kyse tästä. 

Minulle kävi niin, että yhdellä ystävälläni oli samanlainen valta minuun kuin äidilläni. Siksi en voi olla varma lopuistakaan ihmisistä.

Mutta ei ole enää. Valta sinuun on niillä ihmisillä, joille sen vallan annat. Aikuisena ihmisenä sun ei tarvitse antaa sellaista valtaa kenellekään. Keittiöpsykolgin näkemykseni on, että sun pitäisi päästä eroon ajattelutavasta, jossa toisella on valtaa ja toinen - eli sinä -  on alisteisessa asemassa. On ihan tutkittukin asia, että alisteisessa asemassa ollut ihminen usein hakeutuu aikuisenakin vielä alisteiseen asemaan esimerkiksi valitsemalla dominoivan puolison tai hakeutumalla työhön, jossa ei ole juurikaan valtaa päättää edes omasta työstään. On helpompaa ja tavallaan turvallisempaakin, kun asetelma on entuudestaan tuttua, vaikka se ei loppujen lopuksi olisikaan sitä,  mitä on halunnut. 

Sinä et tajua mitään saaaaatanan v*ttupää. Minä haluan tulla hyvin toimeen muitten kanssa ja sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten sinä minua "neuvot". Sinun neuvoillasi ei ole mitään apua minulle toimeentulemisessa muiden kanssa, JOS MINUA LOUKKAA SE, MITEN NE ÄIDIN YSTÄVÄT ESIMERKIKSI SUHTAUTUIVAT SIIHEN MUSTAAN SEINÄÄN, NIIN SITTEN MINUA V*TTU LOUKKAA! MUTTA HE EIVÄT KADU SATUTTAMISTANI KOSKAAN, VAAN OLIVAT MIELESTÄÄN OIEKASSA SIINÄ, ETTÄ MINÄ OLISIN OLLUT JOKU IDIOOTTI! Missä se katuminen on, että minun mieleni pahoitettiin!!!? Missä!!!!!!?

Mutta kun se ei ole vain sun haluamisistasi kiinni. Kas kun se on niiden muidenkin haluamisesta kiinni ja siihen vaikuttaa se, miten itse käyttäydyt. Sori nyt vaan, mutta vaikutat ihan älyttömän rasittavalta ihmiseltä, jota muiden pitäisi ymmärtää, koska äiti. Muita ihmisiä nyt vaan ei kiinnosta tippaakaan sun äitisi ja äititraumasi ja niin kauan, kun annat äitisi ja äititraumasi vaikuttaa suhteissasi muihin ihmisiin, muut viettävät mieluummin aikaansa jonkun muun kuin sinun kanssasi. Sun lapsuutesi ei ole muiden ihmisten vika eikä heidän tarvitse pyydellä sulta anteeksi asioita, joista normaali ihminen ei vetäisi herneitä nenään. 

Juu aivan. Jos sinulla ei ole tuon enempää annettavaa minulle, niin mitä sä siinä enää lässytät ja länkytät? Mene vain jatkamaan omaa elämääsi.

Syy siihen, miksi et tule muiden kanssa hyvin toimeen, ei ole niissä muissa vaan sinussa itsessäsi. Jos haluat tulla muiden kanssa toimeen, opettele olemaan sellainen ihminen, jonka kanssa halutaan tulla toimeen. Tämän enempää ei kukaan sulle voi antaa. 

Minähän olin jo!!!! Minä vain maalasin seinät mustiksi. Eikö olisi saanut? Silti ne ihmiset eivät kadu sitä, että he loukkasivat minua!

Äitisi ystävienkö kanssa sä nyt haluaisit tulla hyvin toimeen? Miksi ihmeessä? Eikö ne ole ihan eri sukupolveakin kuin sinä?

??????? Täh? Mitä sillä on väliä. He olisivat sitäpaitsi voineet auttaa minua, jos olisivat tajunneet, miten äitini kiusasi minua ja kohteli pahoin. Heidän olisi kuulunut auttaa.

No tottakai sillä on väliä. Sillon oli sillon ja nyt on nyt. Ei sun tarvitse olla missään tekemisissä menneisyytesi ihmisten kanssa, jos et itse halua. Mutta älä kuitenkaan kippaa äitisi ystävien tekemisiä ja tekemättä jättämisiä uusien ihmissuhteidesi päälle. Ihmiset kaikkoavat elämästäsi, jos "kostat" heille sen, mitä joku muu on joskus aiemmin tehnyt sulle. 

Haluan minä edelleenkin tulla toimeen kaikkien kanssa heidän iästään riippumatta eli ei heidän iällään ollut väliä. Ja heidän olisi kuulunut auttaa minua, sen sijaan se, että heillä on tänäkin päivänä kuva jostain on ellisesta ja tasapainoisesta ihmisestä, jota he eivät olisi itseasiassa ollleet mukana satuttamassa ehkä tietämättään, on täysin väärä kuva. He ovat silmissäni täyttä paskaaaa sen takia. Vain siksi. Jos heillä olisi oieka kuva kaikesta, sitten olisi eri tilanne.

Jos lapsuutesi oli 1970-luvulla, niin kaikki mitä olet äidistäsi kertonut palstalla, oli siihen aikaan ihan normaalia kasvatusta. Vuosikymmen aikaisemmin annettiin vielä remmillä piiskaakin ja sekin oli ihan normaalia ja sallittu kasvatustapa. Eivät ihmiset puutu sellaiseen, minkä katsotaan olevan normaalia, sallittua ja täysin hyväksyttävää. Asiaa ei muuta miksikään, että 40 vuotta myöhemmin käsitykset lastenkasvatuksesta ovat muuttuneet. 

Kuule tuskinpa äiti i haluaisi heidän esim. tietävän, että en muistanut häntä äitienpäivänä 14-vuotiaana, koska en uskonut, että hän pitää minusta. Sen ehkä sallisi heidän kuulla, että hän suuttui siitä. Mutta tuskinpa hän haluaisi, että kerron heille, että en tosiaan kokenut äitini pitävän minusta ja siksi onnitteleminen jäi, mutta että äiti ei jättänyt asiaa siihen, vaan alkoi huutaa ja pakotti minut vielä menemään metsään poimimaan valkovuokkoja itselleen. Ja jos se olisi heistä jotenkin ihan sulatettava asia, niin anteeksi, olen kaikki nämä vuodet ajatellutkin äitini ystävistä sitten aivan liian hyvää.

Heräisi vain kysymys, missä ovat ne ihmiset, jotka olisivat kokemuksistani puolestani pahoillaan?

Mitä väliä sillä on, mitä äitisi haluaisi? Sinähän vihaat äitiäsi ja olet vuosikausia hautonut kostoa. Eikä nyt olisi hyvä paikka kertoakin nuo asiat äitisi ystäville? Vai onko niin, että itsekin tiedät vaikuttavasti lapselliselta ja naurettavalta, jos vuosikymmeniä myöhemmin kertoisit nämä asiat ja vieläpä syyttäisit heitä siitä, että eivät tehneet mitään?

Viimeiseen kysymykseesi vastaus: katso peiliin, siellä on sellainen ihminen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten niin, kun äitini oli opettanut, ettei saa pahoittaa toisten mieltä?

Äitisi on opettanut väärin jos se tarkoittaa sitä että vietät koko elämäsi muiden kynnysmattona. Olet nelikymppinen, on tullut aika heittää toimimaton opetus romukoppaan ja opetella uudet ajattelu- ja käyttäytymismallit. Tai todeta että haluan jatkaa niin kuin ennen ja otan itse vastuun omasta päätöksestäni. Minä valitsin toimia näin.

Sytätkö sä perk*leen p*ska mua siitä, että uskoin, kun äitini sanoi, että muiden mieltä ei saa pahoittaa!!? Ja että siitä ansaitsen rangaistuksen KAIKKIEN mielestä!?

Sinua ei syytä kukaan mistään muusta kuin siitä, että nyt aikuisena kieltäydyt jääräpäisesti ottamasta vastuuta aikuisesta elämästäsi. Jos sinulle tehtiin lapsena vääryyttä, se on tietenkin väärin etkä ole siihen syypää.

Mulla oli pelkona tuo rangaistuksen saaminen, niin että mites sä sen hoidat, munapää? Kun et ole edes terapeutti. Etkä tajua mitään.

Ymmärsit väärin. Et valinnut lapsena. Mutta jos aikuisena valitset olla yrittämättä muuttaa ajattelutapojasi, sen valinnan teet itse. Ja sen valinnan saa tehdä. Sekin on osa aikuista vapautra ja vastuuta. Minä valitsen elää kuten ennenkin ja se on minun valintani.

Pelkoa ei hoideta ajattelemalla, pakko sanoa sua urpoksi, vaikka se loukkaisi, niin sinäkin oukkaat minua jatkuvati kuvittelemallakin, että tajuat näistä asioista jotenkin enemmän, kuin minä. Pelkoa hoidetaan menemällä pelon syihin ja purkamalla ne. Ehkä sä et kykene tavoittamaan omien pelkojesi syitä, jää niiden vangiksi sitten, mutta mä en aio jäädä mun pelkojeni vangiksi, ja sitähän toi terapeutti just yritti.

Ohis...pelkoa voi hoitaa myös järjellä. Kerroit pelkääväsi rangaistusta, mutta mietipä oikein tarkkaan: miten sinua, aikuista ihmistä voi rangaista ja kuka siihen pystyy? Ymmärrän, jos taustalla on pelko Jumalalta tulevasta rangaistuksesta, mutta jos pelkäät jonkun ihmisen rankaisevan sinua, niin ajattele järjellä olisiko rankaiseminen edes mahdollista. Mä olen selättänyt irrationaalisen lentopelkoni tutkimalla tilastoja lento-onnettomuuksista ja vertaamalla niitä muihin onnettomuus- ja tapaturmatilastoihin sekä kohtaamalla pelkoni eli matkustamalla lentäen. 

Eihän sitä voi koskaan etukäteen ennustaa. Et nyt oikein tajua. Kyse on pelosta, ei minun tarvitse olettaa sen pelon realisoituvan kärsiäkseni siitä ja ollakseni sen armoilla, niin että se rajoittaa henkistä reippauttani tms.

Mutta jos tiedostat, miten epätodennäköistä pelkosi realisoituminen on, se vähentää pelon aiheuttamaa haittaa elämässäsi. 

No, en mä ihmisenä nyt mikään täysi hiiri olekaan, edes irl, mutta eipä kiinnosta olla sen armoilla, mitä muut ajattelevat, tämänkään vertaa, kuin nyt oon.

Siis onko sun ongelmasi nyt aikuisena se, että pelkäät, mitä muut sinusta ajattelevat ja jos he eivät ajattele sinusta hyvää, saat heiltä rangaistuksen? Tavallaan rinnastat muut ihmiset äitiisi ja muiden ihmisten seurassa tunnet itsesi jälleen pikkutytöksi, joka pelkää äidin rangaistusta? Vai miten tuo pelkosi konkreettisesti elämässäsi näkyy?

Joo, näin se menee. Hyvin tajuttu.

Okei, nyt siis tajusin. Tuossa tapauksessahan sun pitää jotenkin - vaikka terapian avulla - saada itsesi tiedostamaan tunnetasollakin, että sulla on vain yksi äiti ja kukaan muu ihminen maailmassa ei ole sun äitisi kuin hän. Kenelläkään muulla ihmisellä maailmassa ei ole suhun sellaista valtaa kuin äidilläsi oli suhun lapsena. Nyt olet aikuinen, joten edes äidilläsikään ei oikeasti ole enää suhun sellaista valtaa. 

Sun on myös hyvä tiedostaa, että 99%:lla elämäsi aikana tapaamistasi ihmisistä ei ole mitään mielipidettä sinusta. Eivät ihmiset jaksa ja viitsi pohtia, mitä mieltä nyt olen tuostakin ihmisestä. Ihmisiä nyt tulee ja menee eikä mielipiteiden muodostamisella ole merkitystä kuin läheisemmissä ihmissuhteissa. Toki työkaverista tai naapurista voi olla jokin mielipide, koska heitä useammin joutuu tapaamaan, mutta työt voi hoitaa ja naapureina asua ilman, että antaa mielipiteen vaikuttaa omaan elämäänsä. Välillä voi ärsyttää, mutta silloin pitää vaan ajatella, että kohta tämäkin työpäivä on ohi tai että naapuri eläköön omaa elämäänsä, eipähän mun tarvitsekaan sen kanssa hengailla. 

Sitten on olemassa vielä toinenkin näkökulma eli se, että nimenomaan haluaa mielipiteen ja sen mielipiteen myötä arvostusta. Sun kohdallasi ei kuitenkaan taida olla kyse tästä. 

Minulle kävi niin, että yhdellä ystävälläni oli samanlainen valta minuun kuin äidilläni. Siksi en voi olla varma lopuistakaan ihmisistä.

Mutta ei ole enää. Valta sinuun on niillä ihmisillä, joille sen vallan annat. Aikuisena ihmisenä sun ei tarvitse antaa sellaista valtaa kenellekään. Keittiöpsykolgin näkemykseni on, että sun pitäisi päästä eroon ajattelutavasta, jossa toisella on valtaa ja toinen - eli sinä -  on alisteisessa asemassa. On ihan tutkittukin asia, että alisteisessa asemassa ollut ihminen usein hakeutuu aikuisenakin vielä alisteiseen asemaan esimerkiksi valitsemalla dominoivan puolison tai hakeutumalla työhön, jossa ei ole juurikaan valtaa päättää edes omasta työstään. On helpompaa ja tavallaan turvallisempaakin, kun asetelma on entuudestaan tuttua, vaikka se ei loppujen lopuksi olisikaan sitä,  mitä on halunnut. 

Sinä et tajua mitään saaaaatanan v*ttupää. Minä haluan tulla hyvin toimeen muitten kanssa ja sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten sinä minua "neuvot". Sinun neuvoillasi ei ole mitään apua minulle toimeentulemisessa muiden kanssa, JOS MINUA LOUKKAA SE, MITEN NE ÄIDIN YSTÄVÄT ESIMERKIKSI SUHTAUTUIVAT SIIHEN MUSTAAN SEINÄÄN, NIIN SITTEN MINUA V*TTU LOUKKAA! MUTTA HE EIVÄT KADU SATUTTAMISTANI KOSKAAN, VAAN OLIVAT MIELESTÄÄN OIEKASSA SIINÄ, ETTÄ MINÄ OLISIN OLLUT JOKU IDIOOTTI! Missä se katuminen on, että minun mieleni pahoitettiin!!!? Missä!!!!!!?

Mutta kun se ei ole vain sun haluamisistasi kiinni. Kas kun se on niiden muidenkin haluamisesta kiinni ja siihen vaikuttaa se, miten itse käyttäydyt. Sori nyt vaan, mutta vaikutat ihan älyttömän rasittavalta ihmiseltä, jota muiden pitäisi ymmärtää, koska äiti. Muita ihmisiä nyt vaan ei kiinnosta tippaakaan sun äitisi ja äititraumasi ja niin kauan, kun annat äitisi ja äititraumasi vaikuttaa suhteissasi muihin ihmisiin, muut viettävät mieluummin aikaansa jonkun muun kuin sinun kanssasi. Sun lapsuutesi ei ole muiden ihmisten vika eikä heidän tarvitse pyydellä sulta anteeksi asioita, joista normaali ihminen ei vetäisi herneitä nenään. 

Juu aivan. Jos sinulla ei ole tuon enempää annettavaa minulle, niin mitä sä siinä enää lässytät ja länkytät? Mene vain jatkamaan omaa elämääsi.

Syy siihen, miksi et tule muiden kanssa hyvin toimeen, ei ole niissä muissa vaan sinussa itsessäsi. Jos haluat tulla muiden kanssa toimeen, opettele olemaan sellainen ihminen, jonka kanssa halutaan tulla toimeen. Tämän enempää ei kukaan sulle voi antaa. 

Minähän olin jo!!!! Minä vain maalasin seinät mustiksi. Eikö olisi saanut? Silti ne ihmiset eivät kadu sitä, että he loukkasivat minua!

Äitisi ystävienkö kanssa sä nyt haluaisit tulla hyvin toimeen? Miksi ihmeessä? Eikö ne ole ihan eri sukupolveakin kuin sinä?

??????? Täh? Mitä sillä on väliä. He olisivat sitäpaitsi voineet auttaa minua, jos olisivat tajunneet, miten äitini kiusasi minua ja kohteli pahoin. Heidän olisi kuulunut auttaa.

No tottakai sillä on väliä. Sillon oli sillon ja nyt on nyt. Ei sun tarvitse olla missään tekemisissä menneisyytesi ihmisten kanssa, jos et itse halua. Mutta älä kuitenkaan kippaa äitisi ystävien tekemisiä ja tekemättä jättämisiä uusien ihmissuhteidesi päälle. Ihmiset kaikkoavat elämästäsi, jos "kostat" heille sen, mitä joku muu on joskus aiemmin tehnyt sulle. 

Haluan minä edelleenkin tulla toimeen kaikkien kanssa heidän iästään riippumatta eli ei heidän iällään ollut väliä. Ja heidän olisi kuulunut auttaa minua, sen sijaan se, että heillä on tänäkin päivänä kuva jostain on ellisesta ja tasapainoisesta ihmisestä, jota he eivät olisi itseasiassa ollleet mukana satuttamassa ehkä tietämättään, on täysin väärä kuva. He ovat silmissäni täyttä paskaaaa sen takia. Vain siksi. Jos heillä olisi oieka kuva kaikesta, sitten olisi eri tilanne.

Jos lapsuutesi oli 1970-luvulla, niin kaikki mitä olet äidistäsi kertonut palstalla, oli siihen aikaan ihan normaalia kasvatusta. Vuosikymmen aikaisemmin annettiin vielä remmillä piiskaakin ja sekin oli ihan normaalia ja sallittu kasvatustapa. Eivät ihmiset puutu sellaiseen, minkä katsotaan olevan normaalia, sallittua ja täysin hyväksyttävää. Asiaa ei muuta miksikään, että 40 vuotta myöhemmin käsitykset lastenkasvatuksesta ovat muuttuneet. 

Kuule tuskinpa äiti i haluaisi heidän esim. tietävän, että en muistanut häntä äitienpäivänä 14-vuotiaana, koska en uskonut, että hän pitää minusta. Sen ehkä sallisi heidän kuulla, että hän suuttui siitä. Mutta tuskinpa hän haluaisi, että kerron heille, että en tosiaan kokenut äitini pitävän minusta ja siksi onnitteleminen jäi, mutta että äiti ei jättänyt asiaa siihen, vaan alkoi huutaa ja pakotti minut vielä menemään metsään poimimaan valkovuokkoja itselleen. Ja jos se olisi heistä jotenkin ihan sulatettava asia, niin anteeksi, olen kaikki nämä vuodet ajatellutkin äitini ystävistä sitten aivan liian hyvää.

Heräisi vain kysymys, missä ovat ne ihmiset, jotka olisivat kokemuksistani puolestani pahoillaan?

Sinä olit hankala teini. Vaikea lapsi. Kyllä sellaisesta kertoo ystävilleen

Mitään hälyttävää ei ome missään kertomassasi ollut. Äitisi on ollut jopa kärsivällinen.

Minun äitini oli teini koko lapsuuteni ajan. Hän se oli meistä kahdesta se epäkypsästi raivoava hullu, joka syytti minua sellaisesta, joka minulla oli ikäkauteen kuuluvaa, mutta jota hänen ei olisi pitänyt tehdä, vaan olla aikuinen. Kun ei kyennyt, ja se näkyi minussa, syytti ja huusi minulle. Moinenkin "äiti"!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten niin, kun äitini oli opettanut, ettei saa pahoittaa toisten mieltä?

Äitisi on opettanut väärin jos se tarkoittaa sitä että vietät koko elämäsi muiden kynnysmattona. Olet nelikymppinen, on tullut aika heittää toimimaton opetus romukoppaan ja opetella uudet ajattelu- ja käyttäytymismallit. Tai todeta että haluan jatkaa niin kuin ennen ja otan itse vastuun omasta päätöksestäni. Minä valitsin toimia näin.

Sytätkö sä perk*leen p*ska mua siitä, että uskoin, kun äitini sanoi, että muiden mieltä ei saa pahoittaa!!? Ja että siitä ansaitsen rangaistuksen KAIKKIEN mielestä!?

Sinua ei syytä kukaan mistään muusta kuin siitä, että nyt aikuisena kieltäydyt jääräpäisesti ottamasta vastuuta aikuisesta elämästäsi. Jos sinulle tehtiin lapsena vääryyttä, se on tietenkin väärin etkä ole siihen syypää.

Mulla oli pelkona tuo rangaistuksen saaminen, niin että mites sä sen hoidat, munapää? Kun et ole edes terapeutti. Etkä tajua mitään.

Ymmärsit väärin. Et valinnut lapsena. Mutta jos aikuisena valitset olla yrittämättä muuttaa ajattelutapojasi, sen valinnan teet itse. Ja sen valinnan saa tehdä. Sekin on osa aikuista vapautra ja vastuuta. Minä valitsen elää kuten ennenkin ja se on minun valintani.

Pelkoa ei hoideta ajattelemalla, pakko sanoa sua urpoksi, vaikka se loukkaisi, niin sinäkin oukkaat minua jatkuvati kuvittelemallakin, että tajuat näistä asioista jotenkin enemmän, kuin minä. Pelkoa hoidetaan menemällä pelon syihin ja purkamalla ne. Ehkä sä et kykene tavoittamaan omien pelkojesi syitä, jää niiden vangiksi sitten, mutta mä en aio jäädä mun pelkojeni vangiksi, ja sitähän toi terapeutti just yritti.

Ohis...pelkoa voi hoitaa myös järjellä. Kerroit pelkääväsi rangaistusta, mutta mietipä oikein tarkkaan: miten sinua, aikuista ihmistä voi rangaista ja kuka siihen pystyy? Ymmärrän, jos taustalla on pelko Jumalalta tulevasta rangaistuksesta, mutta jos pelkäät jonkun ihmisen rankaisevan sinua, niin ajattele järjellä olisiko rankaiseminen edes mahdollista. Mä olen selättänyt irrationaalisen lentopelkoni tutkimalla tilastoja lento-onnettomuuksista ja vertaamalla niitä muihin onnettomuus- ja tapaturmatilastoihin sekä kohtaamalla pelkoni eli matkustamalla lentäen. 

Eihän sitä voi koskaan etukäteen ennustaa. Et nyt oikein tajua. Kyse on pelosta, ei minun tarvitse olettaa sen pelon realisoituvan kärsiäkseni siitä ja ollakseni sen armoilla, niin että se rajoittaa henkistä reippauttani tms.

Mutta jos tiedostat, miten epätodennäköistä pelkosi realisoituminen on, se vähentää pelon aiheuttamaa haittaa elämässäsi. 

No, en mä ihmisenä nyt mikään täysi hiiri olekaan, edes irl, mutta eipä kiinnosta olla sen armoilla, mitä muut ajattelevat, tämänkään vertaa, kuin nyt oon.

Siis onko sun ongelmasi nyt aikuisena se, että pelkäät, mitä muut sinusta ajattelevat ja jos he eivät ajattele sinusta hyvää, saat heiltä rangaistuksen? Tavallaan rinnastat muut ihmiset äitiisi ja muiden ihmisten seurassa tunnet itsesi jälleen pikkutytöksi, joka pelkää äidin rangaistusta? Vai miten tuo pelkosi konkreettisesti elämässäsi näkyy?

Joo, näin se menee. Hyvin tajuttu.

Okei, nyt siis tajusin. Tuossa tapauksessahan sun pitää jotenkin - vaikka terapian avulla - saada itsesi tiedostamaan tunnetasollakin, että sulla on vain yksi äiti ja kukaan muu ihminen maailmassa ei ole sun äitisi kuin hän. Kenelläkään muulla ihmisellä maailmassa ei ole suhun sellaista valtaa kuin äidilläsi oli suhun lapsena. Nyt olet aikuinen, joten edes äidilläsikään ei oikeasti ole enää suhun sellaista valtaa. 

Sun on myös hyvä tiedostaa, että 99%:lla elämäsi aikana tapaamistasi ihmisistä ei ole mitään mielipidettä sinusta. Eivät ihmiset jaksa ja viitsi pohtia, mitä mieltä nyt olen tuostakin ihmisestä. Ihmisiä nyt tulee ja menee eikä mielipiteiden muodostamisella ole merkitystä kuin läheisemmissä ihmissuhteissa. Toki työkaverista tai naapurista voi olla jokin mielipide, koska heitä useammin joutuu tapaamaan, mutta työt voi hoitaa ja naapureina asua ilman, että antaa mielipiteen vaikuttaa omaan elämäänsä. Välillä voi ärsyttää, mutta silloin pitää vaan ajatella, että kohta tämäkin työpäivä on ohi tai että naapuri eläköön omaa elämäänsä, eipähän mun tarvitsekaan sen kanssa hengailla. 

Sitten on olemassa vielä toinenkin näkökulma eli se, että nimenomaan haluaa mielipiteen ja sen mielipiteen myötä arvostusta. Sun kohdallasi ei kuitenkaan taida olla kyse tästä. 

Minulle kävi niin, että yhdellä ystävälläni oli samanlainen valta minuun kuin äidilläni. Siksi en voi olla varma lopuistakaan ihmisistä.

Mutta ei ole enää. Valta sinuun on niillä ihmisillä, joille sen vallan annat. Aikuisena ihmisenä sun ei tarvitse antaa sellaista valtaa kenellekään. Keittiöpsykolgin näkemykseni on, että sun pitäisi päästä eroon ajattelutavasta, jossa toisella on valtaa ja toinen - eli sinä -  on alisteisessa asemassa. On ihan tutkittukin asia, että alisteisessa asemassa ollut ihminen usein hakeutuu aikuisenakin vielä alisteiseen asemaan esimerkiksi valitsemalla dominoivan puolison tai hakeutumalla työhön, jossa ei ole juurikaan valtaa päättää edes omasta työstään. On helpompaa ja tavallaan turvallisempaakin, kun asetelma on entuudestaan tuttua, vaikka se ei loppujen lopuksi olisikaan sitä,  mitä on halunnut. 

Sinä et tajua mitään saaaaatanan v*ttupää. Minä haluan tulla hyvin toimeen muitten kanssa ja sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten sinä minua "neuvot". Sinun neuvoillasi ei ole mitään apua minulle toimeentulemisessa muiden kanssa, JOS MINUA LOUKKAA SE, MITEN NE ÄIDIN YSTÄVÄT ESIMERKIKSI SUHTAUTUIVAT SIIHEN MUSTAAN SEINÄÄN, NIIN SITTEN MINUA V*TTU LOUKKAA! MUTTA HE EIVÄT KADU SATUTTAMISTANI KOSKAAN, VAAN OLIVAT MIELESTÄÄN OIEKASSA SIINÄ, ETTÄ MINÄ OLISIN OLLUT JOKU IDIOOTTI! Missä se katuminen on, että minun mieleni pahoitettiin!!!? Missä!!!!!!?

Mutta kun se ei ole vain sun haluamisistasi kiinni. Kas kun se on niiden muidenkin haluamisesta kiinni ja siihen vaikuttaa se, miten itse käyttäydyt. Sori nyt vaan, mutta vaikutat ihan älyttömän rasittavalta ihmiseltä, jota muiden pitäisi ymmärtää, koska äiti. Muita ihmisiä nyt vaan ei kiinnosta tippaakaan sun äitisi ja äititraumasi ja niin kauan, kun annat äitisi ja äititraumasi vaikuttaa suhteissasi muihin ihmisiin, muut viettävät mieluummin aikaansa jonkun muun kuin sinun kanssasi. Sun lapsuutesi ei ole muiden ihmisten vika eikä heidän tarvitse pyydellä sulta anteeksi asioita, joista normaali ihminen ei vetäisi herneitä nenään. 

Juu aivan. Jos sinulla ei ole tuon enempää annettavaa minulle, niin mitä sä siinä enää lässytät ja länkytät? Mene vain jatkamaan omaa elämääsi.

Syy siihen, miksi et tule muiden kanssa hyvin toimeen, ei ole niissä muissa vaan sinussa itsessäsi. Jos haluat tulla muiden kanssa toimeen, opettele olemaan sellainen ihminen, jonka kanssa halutaan tulla toimeen. Tämän enempää ei kukaan sulle voi antaa. 

Minähän olin jo!!!! Minä vain maalasin seinät mustiksi. Eikö olisi saanut? Silti ne ihmiset eivät kadu sitä, että he loukkasivat minua!

Äitisi ystävienkö kanssa sä nyt haluaisit tulla hyvin toimeen? Miksi ihmeessä? Eikö ne ole ihan eri sukupolveakin kuin sinä?

??????? Täh? Mitä sillä on väliä. He olisivat sitäpaitsi voineet auttaa minua, jos olisivat tajunneet, miten äitini kiusasi minua ja kohteli pahoin. Heidän olisi kuulunut auttaa.

No tottakai sillä on väliä. Sillon oli sillon ja nyt on nyt. Ei sun tarvitse olla missään tekemisissä menneisyytesi ihmisten kanssa, jos et itse halua. Mutta älä kuitenkaan kippaa äitisi ystävien tekemisiä ja tekemättä jättämisiä uusien ihmissuhteidesi päälle. Ihmiset kaikkoavat elämästäsi, jos "kostat" heille sen, mitä joku muu on joskus aiemmin tehnyt sulle. 

Haluan minä edelleenkin tulla toimeen kaikkien kanssa heidän iästään riippumatta eli ei heidän iällään ollut väliä. Ja heidän olisi kuulunut auttaa minua, sen sijaan se, että heillä on tänäkin päivänä kuva jostain on ellisesta ja tasapainoisesta ihmisestä, jota he eivät olisi itseasiassa ollleet mukana satuttamassa ehkä tietämättään, on täysin väärä kuva. He ovat silmissäni täyttä paskaaaa sen takia. Vain siksi. Jos heillä olisi oieka kuva kaikesta, sitten olisi eri tilanne.

Jos lapsuutesi oli 1970-luvulla, niin kaikki mitä olet äidistäsi kertonut palstalla, oli siihen aikaan ihan normaalia kasvatusta. Vuosikymmen aikaisemmin annettiin vielä remmillä piiskaakin ja sekin oli ihan normaalia ja sallittu kasvatustapa. Eivät ihmiset puutu sellaiseen, minkä katsotaan olevan normaalia, sallittua ja täysin hyväksyttävää. Asiaa ei muuta miksikään, että 40 vuotta myöhemmin käsitykset lastenkasvatuksesta ovat muuttuneet. 

Kuule tuskinpa äiti i haluaisi heidän esim. tietävän, että en muistanut häntä äitienpäivänä 14-vuotiaana, koska en uskonut, että hän pitää minusta. Sen ehkä sallisi heidän kuulla, että hän suuttui siitä. Mutta tuskinpa hän haluaisi, että kerron heille, että en tosiaan kokenut äitini pitävän minusta ja siksi onnitteleminen jäi, mutta että äiti ei jättänyt asiaa siihen, vaan alkoi huutaa ja pakotti minut vielä menemään metsään poimimaan valkovuokkoja itselleen. Ja jos se olisi heistä jotenkin ihan sulatettava asia, niin anteeksi, olen kaikki nämä vuodet ajatellutkin äitini ystävistä sitten aivan liian hyvää.

Heräisi vain kysymys, missä ovat ne ihmiset, jotka olisivat kokemuksistani puolestani pahoillaan?

Sinä olit hankala teini. Vaikea lapsi. Kyllä sellaisesta kertoo ystävilleen

Mitään hälyttävää ei ome missään kertomassasi ollut. Äitisi on ollut jopa kärsivällinen.

No, äitini on kylläkin kertonut vain positiivisia juttuja ja vain sen, jos minulla menee hyvin, ei muuta. Ja vaikkei menisikään, niin valehtelee sitten.

Äitisi on kiltti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikähän se sellainen tilanne ja ihmissuhde on, jossa on pakko olla, vaikka se aiheuttaa itsessä jatkuvia negatiivisia tunteita? Ainoa joka tulee mieleen on alaikäinen lapsi ja huollettava, muita ei ole.

Ja tuossakin tapauksessa laiminlyövän osapuolen tulee olla se lapsi vanhempaansa kohtaan. Mitään muuta ei tarvitse kenenkään sietää. Joten kyllä, jos olet itse jatkuvasti tekemisissä sinua kiusaavan mulkeron takia, niin sinulla on itselläsi vastuu tilanteessa omista tunteistasi.

Nyt siis esimerkkiä kehiin missä tilanteessa pääsee syntymään tällainen tilanne ettei voi itse irtaantua kiusaavasta henkilöstä?? Vastaan sitten sen mukaan, mikäli tällainen tilanne löytyy.

Miesystävä jätti rumasti. Antoi ensin ymmärtää, että haluaa olla minun kanssani, mutta lyhyesti sen jälkeen yhtä'äkkiä löysi uuden tyttöystävän, jonka hän heti (kahden viikon kuluttua) otti mukaan ystäväpiirin tapahtumiin. Minulle ero oli tullut shokkina, joten uuden tyttöystävän tuominen mukaan kahden viikon kuluttua oli vielä lisäshokki. Ystäväpiiri piti miehen käytöstä kyllä törkeänä, mutta eivät halunnet "valita" minun ja miehen välillä, eivätkä myös halunneet, että tapaisimme exästä erikseen. Minulle jäi valinta mitä teen. Vetäydyin ystäväpiiristä, mikä oli minulle silloin suunnattoman rankkaa, ja sain lisäksi siitä tuomiot päälleni, että en ole "päässyt erosta yli". Jäin silloin tilanteeseen liian kauan, koska minulla kesti aikaa ymmärtää että yhteiset tuttavat eivät hyväksyneet etten halua olla exäni kanssa tekemisissä, eivätkä hyväksyneet valintani. Elämäni rankin aika (ja olen kokenut muutakin rankkaa kuten vanhempieni kuolema, jos joku on sitä mieltä, että tuo oli pieni juttu).

Tämähän on esimerkki, miten nimenomaan valitsit olla menemättä samana paikkaan exäsi ja tämän uuden tyttöystävän kanssa. Valinta oli siis mahdollinen ja sen valinnan myös teit. Tuo edellinen kirjoittaja taisi tarkoittaa tilannetta, jossa mitään valinnanmahdollisuutta ei ole. 

Ja sinä kuvittelet, etttä tämmöisen "valinnan" tekeminen ei katkeroita? En ole tuo kirjoittaja.

Enhän mä niin sanonut. Valinnanmahdollisuus oli kuitenkin olemassa eli ei ollut mikään pakko olla exän ja tämän uuden tyttöystävän kanssa tekemisissä. Joskus elämässä on valittava huonoista vaihtoehdoista vähiten huono, mutta sekin on valinta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten niin, kun äitini oli opettanut, ettei saa pahoittaa toisten mieltä?

Äitisi on opettanut väärin jos se tarkoittaa sitä että vietät koko elämäsi muiden kynnysmattona. Olet nelikymppinen, on tullut aika heittää toimimaton opetus romukoppaan ja opetella uudet ajattelu- ja käyttäytymismallit. Tai todeta että haluan jatkaa niin kuin ennen ja otan itse vastuun omasta päätöksestäni. Minä valitsin toimia näin.

Sytätkö sä perk*leen p*ska mua siitä, että uskoin, kun äitini sanoi, että muiden mieltä ei saa pahoittaa!!? Ja että siitä ansaitsen rangaistuksen KAIKKIEN mielestä!?

Sinua ei syytä kukaan mistään muusta kuin siitä, että nyt aikuisena kieltäydyt jääräpäisesti ottamasta vastuuta aikuisesta elämästäsi. Jos sinulle tehtiin lapsena vääryyttä, se on tietenkin väärin etkä ole siihen syypää.

Mulla oli pelkona tuo rangaistuksen saaminen, niin että mites sä sen hoidat, munapää? Kun et ole edes terapeutti. Etkä tajua mitään.

Ymmärsit väärin. Et valinnut lapsena. Mutta jos aikuisena valitset olla yrittämättä muuttaa ajattelutapojasi, sen valinnan teet itse. Ja sen valinnan saa tehdä. Sekin on osa aikuista vapautra ja vastuuta. Minä valitsen elää kuten ennenkin ja se on minun valintani.

Pelkoa ei hoideta ajattelemalla, pakko sanoa sua urpoksi, vaikka se loukkaisi, niin sinäkin oukkaat minua jatkuvati kuvittelemallakin, että tajuat näistä asioista jotenkin enemmän, kuin minä. Pelkoa hoidetaan menemällä pelon syihin ja purkamalla ne. Ehkä sä et kykene tavoittamaan omien pelkojesi syitä, jää niiden vangiksi sitten, mutta mä en aio jäädä mun pelkojeni vangiksi, ja sitähän toi terapeutti just yritti.

Ohis...pelkoa voi hoitaa myös järjellä. Kerroit pelkääväsi rangaistusta, mutta mietipä oikein tarkkaan: miten sinua, aikuista ihmistä voi rangaista ja kuka siihen pystyy? Ymmärrän, jos taustalla on pelko Jumalalta tulevasta rangaistuksesta, mutta jos pelkäät jonkun ihmisen rankaisevan sinua, niin ajattele järjellä olisiko rankaiseminen edes mahdollista. Mä olen selättänyt irrationaalisen lentopelkoni tutkimalla tilastoja lento-onnettomuuksista ja vertaamalla niitä muihin onnettomuus- ja tapaturmatilastoihin sekä kohtaamalla pelkoni eli matkustamalla lentäen. 

Eihän sitä voi koskaan etukäteen ennustaa. Et nyt oikein tajua. Kyse on pelosta, ei minun tarvitse olettaa sen pelon realisoituvan kärsiäkseni siitä ja ollakseni sen armoilla, niin että se rajoittaa henkistä reippauttani tms.

Mutta jos tiedostat, miten epätodennäköistä pelkosi realisoituminen on, se vähentää pelon aiheuttamaa haittaa elämässäsi. 

No, en mä ihmisenä nyt mikään täysi hiiri olekaan, edes irl, mutta eipä kiinnosta olla sen armoilla, mitä muut ajattelevat, tämänkään vertaa, kuin nyt oon.

Siis onko sun ongelmasi nyt aikuisena se, että pelkäät, mitä muut sinusta ajattelevat ja jos he eivät ajattele sinusta hyvää, saat heiltä rangaistuksen? Tavallaan rinnastat muut ihmiset äitiisi ja muiden ihmisten seurassa tunnet itsesi jälleen pikkutytöksi, joka pelkää äidin rangaistusta? Vai miten tuo pelkosi konkreettisesti elämässäsi näkyy?

Joo, näin se menee. Hyvin tajuttu.

Okei, nyt siis tajusin. Tuossa tapauksessahan sun pitää jotenkin - vaikka terapian avulla - saada itsesi tiedostamaan tunnetasollakin, että sulla on vain yksi äiti ja kukaan muu ihminen maailmassa ei ole sun äitisi kuin hän. Kenelläkään muulla ihmisellä maailmassa ei ole suhun sellaista valtaa kuin äidilläsi oli suhun lapsena. Nyt olet aikuinen, joten edes äidilläsikään ei oikeasti ole enää suhun sellaista valtaa. 

Sun on myös hyvä tiedostaa, että 99%:lla elämäsi aikana tapaamistasi ihmisistä ei ole mitään mielipidettä sinusta. Eivät ihmiset jaksa ja viitsi pohtia, mitä mieltä nyt olen tuostakin ihmisestä. Ihmisiä nyt tulee ja menee eikä mielipiteiden muodostamisella ole merkitystä kuin läheisemmissä ihmissuhteissa. Toki työkaverista tai naapurista voi olla jokin mielipide, koska heitä useammin joutuu tapaamaan, mutta työt voi hoitaa ja naapureina asua ilman, että antaa mielipiteen vaikuttaa omaan elämäänsä. Välillä voi ärsyttää, mutta silloin pitää vaan ajatella, että kohta tämäkin työpäivä on ohi tai että naapuri eläköön omaa elämäänsä, eipähän mun tarvitsekaan sen kanssa hengailla. 

Sitten on olemassa vielä toinenkin näkökulma eli se, että nimenomaan haluaa mielipiteen ja sen mielipiteen myötä arvostusta. Sun kohdallasi ei kuitenkaan taida olla kyse tästä. 

Minulle kävi niin, että yhdellä ystävälläni oli samanlainen valta minuun kuin äidilläni. Siksi en voi olla varma lopuistakaan ihmisistä.

Mutta ei ole enää. Valta sinuun on niillä ihmisillä, joille sen vallan annat. Aikuisena ihmisenä sun ei tarvitse antaa sellaista valtaa kenellekään. Keittiöpsykolgin näkemykseni on, että sun pitäisi päästä eroon ajattelutavasta, jossa toisella on valtaa ja toinen - eli sinä -  on alisteisessa asemassa. On ihan tutkittukin asia, että alisteisessa asemassa ollut ihminen usein hakeutuu aikuisenakin vielä alisteiseen asemaan esimerkiksi valitsemalla dominoivan puolison tai hakeutumalla työhön, jossa ei ole juurikaan valtaa päättää edes omasta työstään. On helpompaa ja tavallaan turvallisempaakin, kun asetelma on entuudestaan tuttua, vaikka se ei loppujen lopuksi olisikaan sitä,  mitä on halunnut. 

Sinä et tajua mitään saaaaatanan v*ttupää. Minä haluan tulla hyvin toimeen muitten kanssa ja sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten sinä minua "neuvot". Sinun neuvoillasi ei ole mitään apua minulle toimeentulemisessa muiden kanssa, JOS MINUA LOUKKAA SE, MITEN NE ÄIDIN YSTÄVÄT ESIMERKIKSI SUHTAUTUIVAT SIIHEN MUSTAAN SEINÄÄN, NIIN SITTEN MINUA V*TTU LOUKKAA! MUTTA HE EIVÄT KADU SATUTTAMISTANI KOSKAAN, VAAN OLIVAT MIELESTÄÄN OIEKASSA SIINÄ, ETTÄ MINÄ OLISIN OLLUT JOKU IDIOOTTI! Missä se katuminen on, että minun mieleni pahoitettiin!!!? Missä!!!!!!?

Mutta kun se ei ole vain sun haluamisistasi kiinni. Kas kun se on niiden muidenkin haluamisesta kiinni ja siihen vaikuttaa se, miten itse käyttäydyt. Sori nyt vaan, mutta vaikutat ihan älyttömän rasittavalta ihmiseltä, jota muiden pitäisi ymmärtää, koska äiti. Muita ihmisiä nyt vaan ei kiinnosta tippaakaan sun äitisi ja äititraumasi ja niin kauan, kun annat äitisi ja äititraumasi vaikuttaa suhteissasi muihin ihmisiin, muut viettävät mieluummin aikaansa jonkun muun kuin sinun kanssasi. Sun lapsuutesi ei ole muiden ihmisten vika eikä heidän tarvitse pyydellä sulta anteeksi asioita, joista normaali ihminen ei vetäisi herneitä nenään. 

Juu aivan. Jos sinulla ei ole tuon enempää annettavaa minulle, niin mitä sä siinä enää lässytät ja länkytät? Mene vain jatkamaan omaa elämääsi.

Syy siihen, miksi et tule muiden kanssa hyvin toimeen, ei ole niissä muissa vaan sinussa itsessäsi. Jos haluat tulla muiden kanssa toimeen, opettele olemaan sellainen ihminen, jonka kanssa halutaan tulla toimeen. Tämän enempää ei kukaan sulle voi antaa. 

Minähän olin jo!!!! Minä vain maalasin seinät mustiksi. Eikö olisi saanut? Silti ne ihmiset eivät kadu sitä, että he loukkasivat minua!

Äitisi ystävienkö kanssa sä nyt haluaisit tulla hyvin toimeen? Miksi ihmeessä? Eikö ne ole ihan eri sukupolveakin kuin sinä?

??????? Täh? Mitä sillä on väliä. He olisivat sitäpaitsi voineet auttaa minua, jos olisivat tajunneet, miten äitini kiusasi minua ja kohteli pahoin. Heidän olisi kuulunut auttaa.

No tottakai sillä on väliä. Sillon oli sillon ja nyt on nyt. Ei sun tarvitse olla missään tekemisissä menneisyytesi ihmisten kanssa, jos et itse halua. Mutta älä kuitenkaan kippaa äitisi ystävien tekemisiä ja tekemättä jättämisiä uusien ihmissuhteidesi päälle. Ihmiset kaikkoavat elämästäsi, jos "kostat" heille sen, mitä joku muu on joskus aiemmin tehnyt sulle. 

Haluan minä edelleenkin tulla toimeen kaikkien kanssa heidän iästään riippumatta eli ei heidän iällään ollut väliä. Ja heidän olisi kuulunut auttaa minua, sen sijaan se, että heillä on tänäkin päivänä kuva jostain on ellisesta ja tasapainoisesta ihmisestä, jota he eivät olisi itseasiassa ollleet mukana satuttamassa ehkä tietämättään, on täysin väärä kuva. He ovat silmissäni täyttä paskaaaa sen takia. Vain siksi. Jos heillä olisi oieka kuva kaikesta, sitten olisi eri tilanne.

Jos lapsuutesi oli 1970-luvulla, niin kaikki mitä olet äidistäsi kertonut palstalla, oli siihen aikaan ihan normaalia kasvatusta. Vuosikymmen aikaisemmin annettiin vielä remmillä piiskaakin ja sekin oli ihan normaalia ja sallittu kasvatustapa. Eivät ihmiset puutu sellaiseen, minkä katsotaan olevan normaalia, sallittua ja täysin hyväksyttävää. Asiaa ei muuta miksikään, että 40 vuotta myöhemmin käsitykset lastenkasvatuksesta ovat muuttuneet. 

Kuule tuskinpa äiti i haluaisi heidän esim. tietävän, että en muistanut häntä äitienpäivänä 14-vuotiaana, koska en uskonut, että hän pitää minusta. Sen ehkä sallisi heidän kuulla, että hän suuttui siitä. Mutta tuskinpa hän haluaisi, että kerron heille, että en tosiaan kokenut äitini pitävän minusta ja siksi onnitteleminen jäi, mutta että äiti ei jättänyt asiaa siihen, vaan alkoi huutaa ja pakotti minut vielä menemään metsään poimimaan valkovuokkoja itselleen. Ja jos se olisi heistä jotenkin ihan sulatettava asia, niin anteeksi, olen kaikki nämä vuodet ajatellutkin äitini ystävistä sitten aivan liian hyvää.

Heräisi vain kysymys, missä ovat ne ihmiset, jotka olisivat kokemuksistani puolestani pahoillaan?

Mitä väliä sillä on, mitä äitisi haluaisi? Sinähän vihaat äitiäsi ja olet vuosikausia hautonut kostoa. Eikä nyt olisi hyvä paikka kertoakin nuo asiat äitisi ystäville? Vai onko niin, että itsekin tiedät vaikuttavasti lapselliselta ja naurettavalta, jos vuosikymmeniä myöhemmin kertoisit nämä asiat ja vieläpä syyttäisit heitä siitä, että eivät tehneet mitään?

Viimeiseen kysymykseesi vastaus: katso peiliin, siellä on sellainen ihminen. 

Ööö siis en varsinaisesti miettisi sitä, mille minä vaikutan, heillähän on jo jokatapauksessa väärä kuva minusta, ikään kuin minä itse esiinnyin heille jotenkin avuttomana tai hulluna ja sitten äitini puheissa taas minulla ei ole mitään hätää ja olen tosi onnellinen. Vielä sekin ikään kuin niin, että jos en olekaan, niin olen keksinyt sen itse, koska äitinihän sanoi, että mun pitää olla iloinen ja onnellinen kaikesta, koska hän näkee niin.

Mutta aika vaikea ottaa tällaisia asioita puheksi ihmisten kanssa, niin että saisi heidät alkeellisestikaan jyvälle siitä, mitä haluaa sanoa. Lisäksi äitini hävisi heidän elämästään syystä jota en tiedä, ja heillä on ollut ikään kuin "ikävä" äitiäni, joten jo tapaaminen olisi sillä lailla hassua, että heillä olisi luultavasti kova tarve saada kuulla miten hyvin äitini voi, eikä mitään kurjia mädännäisyyksiä tekopirteän hymyn ja fasadin takaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikähän se sellainen tilanne ja ihmissuhde on, jossa on pakko olla, vaikka se aiheuttaa itsessä jatkuvia negatiivisia tunteita? Ainoa joka tulee mieleen on alaikäinen lapsi ja huollettava, muita ei ole.

Ja tuossakin tapauksessa laiminlyövän osapuolen tulee olla se lapsi vanhempaansa kohtaan. Mitään muuta ei tarvitse kenenkään sietää. Joten kyllä, jos olet itse jatkuvasti tekemisissä sinua kiusaavan mulkeron takia, niin sinulla on itselläsi vastuu tilanteessa omista tunteistasi.

Nyt siis esimerkkiä kehiin missä tilanteessa pääsee syntymään tällainen tilanne ettei voi itse irtaantua kiusaavasta henkilöstä?? Vastaan sitten sen mukaan, mikäli tällainen tilanne löytyy.

Miesystävä jätti rumasti. Antoi ensin ymmärtää, että haluaa olla minun kanssani, mutta lyhyesti sen jälkeen yhtä'äkkiä löysi uuden tyttöystävän, jonka hän heti (kahden viikon kuluttua) otti mukaan ystäväpiirin tapahtumiin. Minulle ero oli tullut shokkina, joten uuden tyttöystävän tuominen mukaan kahden viikon kuluttua oli vielä lisäshokki. Ystäväpiiri piti miehen käytöstä kyllä törkeänä, mutta eivät halunnet "valita" minun ja miehen välillä, eivätkä myös halunneet, että tapaisimme exästä erikseen. Minulle jäi valinta mitä teen. Vetäydyin ystäväpiiristä, mikä oli minulle silloin suunnattoman rankkaa, ja sain lisäksi siitä tuomiot päälleni, että en ole "päässyt erosta yli". Jäin silloin tilanteeseen liian kauan, koska minulla kesti aikaa ymmärtää että yhteiset tuttavat eivät hyväksyneet etten halua olla exäni kanssa tekemisissä, eivätkä hyväksyneet valintani. Elämäni rankin aika (ja olen kokenut muutakin rankkaa kuten vanhempieni kuolema, jos joku on sitä mieltä, että tuo oli pieni juttu).

Tämähän on esimerkki, miten nimenomaan valitsit olla menemättä samana paikkaan exäsi ja tämän uuden tyttöystävän kanssa. Valinta oli siis mahdollinen ja sen valinnan myös teit. Tuo edellinen kirjoittaja taisi tarkoittaa tilannetta, jossa mitään valinnanmahdollisuutta ei ole. 

Ja sinä kuvittelet, etttä tämmöisen "valinnan" tekeminen ei katkeroita? En ole tuo kirjoittaja.

Enhän mä niin sanonut. Valinnanmahdollisuus oli kuitenkin olemassa eli ei ollut mikään pakko olla exän ja tämän uuden tyttöystävän kanssa tekemisissä. Joskus elämässä on valittava huonoista vaihtoehdoista vähiten huono, mutta sekin on valinta. 

Ootko vähän tyhmä? Kyseisen valinnan tekeminen ei ole mikään hyvä asia millekään. Ei todellakaan. Sekin on väärin valitsijaa kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten niin, kun äitini oli opettanut, ettei saa pahoittaa toisten mieltä?

Äitisi on opettanut väärin jos se tarkoittaa sitä että vietät koko elämäsi muiden kynnysmattona. Olet nelikymppinen, on tullut aika heittää toimimaton opetus romukoppaan ja opetella uudet ajattelu- ja käyttäytymismallit. Tai todeta että haluan jatkaa niin kuin ennen ja otan itse vastuun omasta päätöksestäni. Minä valitsin toimia näin.

Sytätkö sä perk*leen p*ska mua siitä, että uskoin, kun äitini sanoi, että muiden mieltä ei saa pahoittaa!!? Ja että siitä ansaitsen rangaistuksen KAIKKIEN mielestä!?

Sinua ei syytä kukaan mistään muusta kuin siitä, että nyt aikuisena kieltäydyt jääräpäisesti ottamasta vastuuta aikuisesta elämästäsi. Jos sinulle tehtiin lapsena vääryyttä, se on tietenkin väärin etkä ole siihen syypää.

Mulla oli pelkona tuo rangaistuksen saaminen, niin että mites sä sen hoidat, munapää? Kun et ole edes terapeutti. Etkä tajua mitään.

Ymmärsit väärin. Et valinnut lapsena. Mutta jos aikuisena valitset olla yrittämättä muuttaa ajattelutapojasi, sen valinnan teet itse. Ja sen valinnan saa tehdä. Sekin on osa aikuista vapautra ja vastuuta. Minä valitsen elää kuten ennenkin ja se on minun valintani.

Pelkoa ei hoideta ajattelemalla, pakko sanoa sua urpoksi, vaikka se loukkaisi, niin sinäkin oukkaat minua jatkuvati kuvittelemallakin, että tajuat näistä asioista jotenkin enemmän, kuin minä. Pelkoa hoidetaan menemällä pelon syihin ja purkamalla ne. Ehkä sä et kykene tavoittamaan omien pelkojesi syitä, jää niiden vangiksi sitten, mutta mä en aio jäädä mun pelkojeni vangiksi, ja sitähän toi terapeutti just yritti.

Ohis...pelkoa voi hoitaa myös järjellä. Kerroit pelkääväsi rangaistusta, mutta mietipä oikein tarkkaan: miten sinua, aikuista ihmistä voi rangaista ja kuka siihen pystyy? Ymmärrän, jos taustalla on pelko Jumalalta tulevasta rangaistuksesta, mutta jos pelkäät jonkun ihmisen rankaisevan sinua, niin ajattele järjellä olisiko rankaiseminen edes mahdollista. Mä olen selättänyt irrationaalisen lentopelkoni tutkimalla tilastoja lento-onnettomuuksista ja vertaamalla niitä muihin onnettomuus- ja tapaturmatilastoihin sekä kohtaamalla pelkoni eli matkustamalla lentäen. 

Eihän sitä voi koskaan etukäteen ennustaa. Et nyt oikein tajua. Kyse on pelosta, ei minun tarvitse olettaa sen pelon realisoituvan kärsiäkseni siitä ja ollakseni sen armoilla, niin että se rajoittaa henkistä reippauttani tms.

Mutta jos tiedostat, miten epätodennäköistä pelkosi realisoituminen on, se vähentää pelon aiheuttamaa haittaa elämässäsi. 

No, en mä ihmisenä nyt mikään täysi hiiri olekaan, edes irl, mutta eipä kiinnosta olla sen armoilla, mitä muut ajattelevat, tämänkään vertaa, kuin nyt oon.

Siis onko sun ongelmasi nyt aikuisena se, että pelkäät, mitä muut sinusta ajattelevat ja jos he eivät ajattele sinusta hyvää, saat heiltä rangaistuksen? Tavallaan rinnastat muut ihmiset äitiisi ja muiden ihmisten seurassa tunnet itsesi jälleen pikkutytöksi, joka pelkää äidin rangaistusta? Vai miten tuo pelkosi konkreettisesti elämässäsi näkyy?

Joo, näin se menee. Hyvin tajuttu.

Okei, nyt siis tajusin. Tuossa tapauksessahan sun pitää jotenkin - vaikka terapian avulla - saada itsesi tiedostamaan tunnetasollakin, että sulla on vain yksi äiti ja kukaan muu ihminen maailmassa ei ole sun äitisi kuin hän. Kenelläkään muulla ihmisellä maailmassa ei ole suhun sellaista valtaa kuin äidilläsi oli suhun lapsena. Nyt olet aikuinen, joten edes äidilläsikään ei oikeasti ole enää suhun sellaista valtaa. 

Sun on myös hyvä tiedostaa, että 99%:lla elämäsi aikana tapaamistasi ihmisistä ei ole mitään mielipidettä sinusta. Eivät ihmiset jaksa ja viitsi pohtia, mitä mieltä nyt olen tuostakin ihmisestä. Ihmisiä nyt tulee ja menee eikä mielipiteiden muodostamisella ole merkitystä kuin läheisemmissä ihmissuhteissa. Toki työkaverista tai naapurista voi olla jokin mielipide, koska heitä useammin joutuu tapaamaan, mutta työt voi hoitaa ja naapureina asua ilman, että antaa mielipiteen vaikuttaa omaan elämäänsä. Välillä voi ärsyttää, mutta silloin pitää vaan ajatella, että kohta tämäkin työpäivä on ohi tai että naapuri eläköön omaa elämäänsä, eipähän mun tarvitsekaan sen kanssa hengailla. 

Sitten on olemassa vielä toinenkin näkökulma eli se, että nimenomaan haluaa mielipiteen ja sen mielipiteen myötä arvostusta. Sun kohdallasi ei kuitenkaan taida olla kyse tästä. 

Minulle kävi niin, että yhdellä ystävälläni oli samanlainen valta minuun kuin äidilläni. Siksi en voi olla varma lopuistakaan ihmisistä.

Mutta ei ole enää. Valta sinuun on niillä ihmisillä, joille sen vallan annat. Aikuisena ihmisenä sun ei tarvitse antaa sellaista valtaa kenellekään. Keittiöpsykolgin näkemykseni on, että sun pitäisi päästä eroon ajattelutavasta, jossa toisella on valtaa ja toinen - eli sinä -  on alisteisessa asemassa. On ihan tutkittukin asia, että alisteisessa asemassa ollut ihminen usein hakeutuu aikuisenakin vielä alisteiseen asemaan esimerkiksi valitsemalla dominoivan puolison tai hakeutumalla työhön, jossa ei ole juurikaan valtaa päättää edes omasta työstään. On helpompaa ja tavallaan turvallisempaakin, kun asetelma on entuudestaan tuttua, vaikka se ei loppujen lopuksi olisikaan sitä,  mitä on halunnut. 

Sinä et tajua mitään saaaaatanan v*ttupää. Minä haluan tulla hyvin toimeen muitten kanssa ja sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten sinä minua "neuvot". Sinun neuvoillasi ei ole mitään apua minulle toimeentulemisessa muiden kanssa, JOS MINUA LOUKKAA SE, MITEN NE ÄIDIN YSTÄVÄT ESIMERKIKSI SUHTAUTUIVAT SIIHEN MUSTAAN SEINÄÄN, NIIN SITTEN MINUA V*TTU LOUKKAA! MUTTA HE EIVÄT KADU SATUTTAMISTANI KOSKAAN, VAAN OLIVAT MIELESTÄÄN OIEKASSA SIINÄ, ETTÄ MINÄ OLISIN OLLUT JOKU IDIOOTTI! Missä se katuminen on, että minun mieleni pahoitettiin!!!? Missä!!!!!!?

Mutta kun se ei ole vain sun haluamisistasi kiinni. Kas kun se on niiden muidenkin haluamisesta kiinni ja siihen vaikuttaa se, miten itse käyttäydyt. Sori nyt vaan, mutta vaikutat ihan älyttömän rasittavalta ihmiseltä, jota muiden pitäisi ymmärtää, koska äiti. Muita ihmisiä nyt vaan ei kiinnosta tippaakaan sun äitisi ja äititraumasi ja niin kauan, kun annat äitisi ja äititraumasi vaikuttaa suhteissasi muihin ihmisiin, muut viettävät mieluummin aikaansa jonkun muun kuin sinun kanssasi. Sun lapsuutesi ei ole muiden ihmisten vika eikä heidän tarvitse pyydellä sulta anteeksi asioita, joista normaali ihminen ei vetäisi herneitä nenään. 

Juu aivan. Jos sinulla ei ole tuon enempää annettavaa minulle, niin mitä sä siinä enää lässytät ja länkytät? Mene vain jatkamaan omaa elämääsi.

Syy siihen, miksi et tule muiden kanssa hyvin toimeen, ei ole niissä muissa vaan sinussa itsessäsi. Jos haluat tulla muiden kanssa toimeen, opettele olemaan sellainen ihminen, jonka kanssa halutaan tulla toimeen. Tämän enempää ei kukaan sulle voi antaa. 

Minähän olin jo!!!! Minä vain maalasin seinät mustiksi. Eikö olisi saanut? Silti ne ihmiset eivät kadu sitä, että he loukkasivat minua!

Äitisi ystävienkö kanssa sä nyt haluaisit tulla hyvin toimeen? Miksi ihmeessä? Eikö ne ole ihan eri sukupolveakin kuin sinä?

??????? Täh? Mitä sillä on väliä. He olisivat sitäpaitsi voineet auttaa minua, jos olisivat tajunneet, miten äitini kiusasi minua ja kohteli pahoin. Heidän olisi kuulunut auttaa.

No tottakai sillä on väliä. Sillon oli sillon ja nyt on nyt. Ei sun tarvitse olla missään tekemisissä menneisyytesi ihmisten kanssa, jos et itse halua. Mutta älä kuitenkaan kippaa äitisi ystävien tekemisiä ja tekemättä jättämisiä uusien ihmissuhteidesi päälle. Ihmiset kaikkoavat elämästäsi, jos "kostat" heille sen, mitä joku muu on joskus aiemmin tehnyt sulle. 

Haluan minä edelleenkin tulla toimeen kaikkien kanssa heidän iästään riippumatta eli ei heidän iällään ollut väliä. Ja heidän olisi kuulunut auttaa minua, sen sijaan se, että heillä on tänäkin päivänä kuva jostain on ellisesta ja tasapainoisesta ihmisestä, jota he eivät olisi itseasiassa ollleet mukana satuttamassa ehkä tietämättään, on täysin väärä kuva. He ovat silmissäni täyttä paskaaaa sen takia. Vain siksi. Jos heillä olisi oieka kuva kaikesta, sitten olisi eri tilanne.

Jos lapsuutesi oli 1970-luvulla, niin kaikki mitä olet äidistäsi kertonut palstalla, oli siihen aikaan ihan normaalia kasvatusta. Vuosikymmen aikaisemmin annettiin vielä remmillä piiskaakin ja sekin oli ihan normaalia ja sallittu kasvatustapa. Eivät ihmiset puutu sellaiseen, minkä katsotaan olevan normaalia, sallittua ja täysin hyväksyttävää. Asiaa ei muuta miksikään, että 40 vuotta myöhemmin käsitykset lastenkasvatuksesta ovat muuttuneet. 

Kuule tuskinpa äiti i haluaisi heidän esim. tietävän, että en muistanut häntä äitienpäivänä 14-vuotiaana, koska en uskonut, että hän pitää minusta. Sen ehkä sallisi heidän kuulla, että hän suuttui siitä. Mutta tuskinpa hän haluaisi, että kerron heille, että en tosiaan kokenut äitini pitävän minusta ja siksi onnitteleminen jäi, mutta että äiti ei jättänyt asiaa siihen, vaan alkoi huutaa ja pakotti minut vielä menemään metsään poimimaan valkovuokkoja itselleen. Ja jos se olisi heistä jotenkin ihan sulatettava asia, niin anteeksi, olen kaikki nämä vuodet ajatellutkin äitini ystävistä sitten aivan liian hyvää.

Heräisi vain kysymys, missä ovat ne ihmiset, jotka olisivat kokemuksistani puolestani pahoillaan?

Sinä olit hankala teini. Vaikea lapsi. Kyllä sellaisesta kertoo ystävilleen

Mitään hälyttävää ei ome missään kertomassasi ollut. Äitisi on ollut jopa kärsivällinen.

No, äitini on kylläkin kertonut vain positiivisia juttuja ja vain sen, jos minulla menee hyvin, ei muuta. Ja vaikkei menisikään, niin valehtelee sitten.

Äitisi on kiltti

Ei vaan pitää kulissia yllä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten niin, kun äitini oli opettanut, ettei saa pahoittaa toisten mieltä?

Äitisi on opettanut väärin jos se tarkoittaa sitä että vietät koko elämäsi muiden kynnysmattona. Olet nelikymppinen, on tullut aika heittää toimimaton opetus romukoppaan ja opetella uudet ajattelu- ja käyttäytymismallit. Tai todeta että haluan jatkaa niin kuin ennen ja otan itse vastuun omasta päätöksestäni. Minä valitsin toimia näin.

Sytätkö sä perk*leen p*ska mua siitä, että uskoin, kun äitini sanoi, että muiden mieltä ei saa pahoittaa!!? Ja että siitä ansaitsen rangaistuksen KAIKKIEN mielestä!?

Sinua ei syytä kukaan mistään muusta kuin siitä, että nyt aikuisena kieltäydyt jääräpäisesti ottamasta vastuuta aikuisesta elämästäsi. Jos sinulle tehtiin lapsena vääryyttä, se on tietenkin väärin etkä ole siihen syypää.

Mulla oli pelkona tuo rangaistuksen saaminen, niin että mites sä sen hoidat, munapää? Kun et ole edes terapeutti. Etkä tajua mitään.

Ymmärsit väärin. Et valinnut lapsena. Mutta jos aikuisena valitset olla yrittämättä muuttaa ajattelutapojasi, sen valinnan teet itse. Ja sen valinnan saa tehdä. Sekin on osa aikuista vapautra ja vastuuta. Minä valitsen elää kuten ennenkin ja se on minun valintani.

Pelkoa ei hoideta ajattelemalla, pakko sanoa sua urpoksi, vaikka se loukkaisi, niin sinäkin oukkaat minua jatkuvati kuvittelemallakin, että tajuat näistä asioista jotenkin enemmän, kuin minä. Pelkoa hoidetaan menemällä pelon syihin ja purkamalla ne. Ehkä sä et kykene tavoittamaan omien pelkojesi syitä, jää niiden vangiksi sitten, mutta mä en aio jäädä mun pelkojeni vangiksi, ja sitähän toi terapeutti just yritti.

Ohis...pelkoa voi hoitaa myös järjellä. Kerroit pelkääväsi rangaistusta, mutta mietipä oikein tarkkaan: miten sinua, aikuista ihmistä voi rangaista ja kuka siihen pystyy? Ymmärrän, jos taustalla on pelko Jumalalta tulevasta rangaistuksesta, mutta jos pelkäät jonkun ihmisen rankaisevan sinua, niin ajattele järjellä olisiko rankaiseminen edes mahdollista. Mä olen selättänyt irrationaalisen lentopelkoni tutkimalla tilastoja lento-onnettomuuksista ja vertaamalla niitä muihin onnettomuus- ja tapaturmatilastoihin sekä kohtaamalla pelkoni eli matkustamalla lentäen. 

Eihän sitä voi koskaan etukäteen ennustaa. Et nyt oikein tajua. Kyse on pelosta, ei minun tarvitse olettaa sen pelon realisoituvan kärsiäkseni siitä ja ollakseni sen armoilla, niin että se rajoittaa henkistä reippauttani tms.

Mutta jos tiedostat, miten epätodennäköistä pelkosi realisoituminen on, se vähentää pelon aiheuttamaa haittaa elämässäsi. 

No, en mä ihmisenä nyt mikään täysi hiiri olekaan, edes irl, mutta eipä kiinnosta olla sen armoilla, mitä muut ajattelevat, tämänkään vertaa, kuin nyt oon.

Siis onko sun ongelmasi nyt aikuisena se, että pelkäät, mitä muut sinusta ajattelevat ja jos he eivät ajattele sinusta hyvää, saat heiltä rangaistuksen? Tavallaan rinnastat muut ihmiset äitiisi ja muiden ihmisten seurassa tunnet itsesi jälleen pikkutytöksi, joka pelkää äidin rangaistusta? Vai miten tuo pelkosi konkreettisesti elämässäsi näkyy?

Joo, näin se menee. Hyvin tajuttu.

Okei, nyt siis tajusin. Tuossa tapauksessahan sun pitää jotenkin - vaikka terapian avulla - saada itsesi tiedostamaan tunnetasollakin, että sulla on vain yksi äiti ja kukaan muu ihminen maailmassa ei ole sun äitisi kuin hän. Kenelläkään muulla ihmisellä maailmassa ei ole suhun sellaista valtaa kuin äidilläsi oli suhun lapsena. Nyt olet aikuinen, joten edes äidilläsikään ei oikeasti ole enää suhun sellaista valtaa. 

Sun on myös hyvä tiedostaa, että 99%:lla elämäsi aikana tapaamistasi ihmisistä ei ole mitään mielipidettä sinusta. Eivät ihmiset jaksa ja viitsi pohtia, mitä mieltä nyt olen tuostakin ihmisestä. Ihmisiä nyt tulee ja menee eikä mielipiteiden muodostamisella ole merkitystä kuin läheisemmissä ihmissuhteissa. Toki työkaverista tai naapurista voi olla jokin mielipide, koska heitä useammin joutuu tapaamaan, mutta työt voi hoitaa ja naapureina asua ilman, että antaa mielipiteen vaikuttaa omaan elämäänsä. Välillä voi ärsyttää, mutta silloin pitää vaan ajatella, että kohta tämäkin työpäivä on ohi tai että naapuri eläköön omaa elämäänsä, eipähän mun tarvitsekaan sen kanssa hengailla. 

Sitten on olemassa vielä toinenkin näkökulma eli se, että nimenomaan haluaa mielipiteen ja sen mielipiteen myötä arvostusta. Sun kohdallasi ei kuitenkaan taida olla kyse tästä. 

Minulle kävi niin, että yhdellä ystävälläni oli samanlainen valta minuun kuin äidilläni. Siksi en voi olla varma lopuistakaan ihmisistä.

Mutta ei ole enää. Valta sinuun on niillä ihmisillä, joille sen vallan annat. Aikuisena ihmisenä sun ei tarvitse antaa sellaista valtaa kenellekään. Keittiöpsykolgin näkemykseni on, että sun pitäisi päästä eroon ajattelutavasta, jossa toisella on valtaa ja toinen - eli sinä -  on alisteisessa asemassa. On ihan tutkittukin asia, että alisteisessa asemassa ollut ihminen usein hakeutuu aikuisenakin vielä alisteiseen asemaan esimerkiksi valitsemalla dominoivan puolison tai hakeutumalla työhön, jossa ei ole juurikaan valtaa päättää edes omasta työstään. On helpompaa ja tavallaan turvallisempaakin, kun asetelma on entuudestaan tuttua, vaikka se ei loppujen lopuksi olisikaan sitä,  mitä on halunnut. 

Sinä et tajua mitään saaaaatanan v*ttupää. Minä haluan tulla hyvin toimeen muitten kanssa ja sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten sinä minua "neuvot". Sinun neuvoillasi ei ole mitään apua minulle toimeentulemisessa muiden kanssa, JOS MINUA LOUKKAA SE, MITEN NE ÄIDIN YSTÄVÄT ESIMERKIKSI SUHTAUTUIVAT SIIHEN MUSTAAN SEINÄÄN, NIIN SITTEN MINUA V*TTU LOUKKAA! MUTTA HE EIVÄT KADU SATUTTAMISTANI KOSKAAN, VAAN OLIVAT MIELESTÄÄN OIEKASSA SIINÄ, ETTÄ MINÄ OLISIN OLLUT JOKU IDIOOTTI! Missä se katuminen on, että minun mieleni pahoitettiin!!!? Missä!!!!!!?

Mutta kun se ei ole vain sun haluamisistasi kiinni. Kas kun se on niiden muidenkin haluamisesta kiinni ja siihen vaikuttaa se, miten itse käyttäydyt. Sori nyt vaan, mutta vaikutat ihan älyttömän rasittavalta ihmiseltä, jota muiden pitäisi ymmärtää, koska äiti. Muita ihmisiä nyt vaan ei kiinnosta tippaakaan sun äitisi ja äititraumasi ja niin kauan, kun annat äitisi ja äititraumasi vaikuttaa suhteissasi muihin ihmisiin, muut viettävät mieluummin aikaansa jonkun muun kuin sinun kanssasi. Sun lapsuutesi ei ole muiden ihmisten vika eikä heidän tarvitse pyydellä sulta anteeksi asioita, joista normaali ihminen ei vetäisi herneitä nenään. 

Juu aivan. Jos sinulla ei ole tuon enempää annettavaa minulle, niin mitä sä siinä enää lässytät ja länkytät? Mene vain jatkamaan omaa elämääsi.

Syy siihen, miksi et tule muiden kanssa hyvin toimeen, ei ole niissä muissa vaan sinussa itsessäsi. Jos haluat tulla muiden kanssa toimeen, opettele olemaan sellainen ihminen, jonka kanssa halutaan tulla toimeen. Tämän enempää ei kukaan sulle voi antaa. 

Minähän olin jo!!!! Minä vain maalasin seinät mustiksi. Eikö olisi saanut? Silti ne ihmiset eivät kadu sitä, että he loukkasivat minua!

Äitisi ystävienkö kanssa sä nyt haluaisit tulla hyvin toimeen? Miksi ihmeessä? Eikö ne ole ihan eri sukupolveakin kuin sinä?

??????? Täh? Mitä sillä on väliä. He olisivat sitäpaitsi voineet auttaa minua, jos olisivat tajunneet, miten äitini kiusasi minua ja kohteli pahoin. Heidän olisi kuulunut auttaa.

No tottakai sillä on väliä. Sillon oli sillon ja nyt on nyt. Ei sun tarvitse olla missään tekemisissä menneisyytesi ihmisten kanssa, jos et itse halua. Mutta älä kuitenkaan kippaa äitisi ystävien tekemisiä ja tekemättä jättämisiä uusien ihmissuhteidesi päälle. Ihmiset kaikkoavat elämästäsi, jos "kostat" heille sen, mitä joku muu on joskus aiemmin tehnyt sulle. 

Haluan minä edelleenkin tulla toimeen kaikkien kanssa heidän iästään riippumatta eli ei heidän iällään ollut väliä. Ja heidän olisi kuulunut auttaa minua, sen sijaan se, että heillä on tänäkin päivänä kuva jostain on ellisesta ja tasapainoisesta ihmisestä, jota he eivät olisi itseasiassa ollleet mukana satuttamassa ehkä tietämättään, on täysin väärä kuva. He ovat silmissäni täyttä paskaaaa sen takia. Vain siksi. Jos heillä olisi oieka kuva kaikesta, sitten olisi eri tilanne.

Jos lapsuutesi oli 1970-luvulla, niin kaikki mitä olet äidistäsi kertonut palstalla, oli siihen aikaan ihan normaalia kasvatusta. Vuosikymmen aikaisemmin annettiin vielä remmillä piiskaakin ja sekin oli ihan normaalia ja sallittu kasvatustapa. Eivät ihmiset puutu sellaiseen, minkä katsotaan olevan normaalia, sallittua ja täysin hyväksyttävää. Asiaa ei muuta miksikään, että 40 vuotta myöhemmin käsitykset lastenkasvatuksesta ovat muuttuneet. 

Kuule tuskinpa äiti i haluaisi heidän esim. tietävän, että en muistanut häntä äitienpäivänä 14-vuotiaana, koska en uskonut, että hän pitää minusta. Sen ehkä sallisi heidän kuulla, että hän suuttui siitä. Mutta tuskinpa hän haluaisi, että kerron heille, että en tosiaan kokenut äitini pitävän minusta ja siksi onnitteleminen jäi, mutta että äiti ei jättänyt asiaa siihen, vaan alkoi huutaa ja pakotti minut vielä menemään metsään poimimaan valkovuokkoja itselleen. Ja jos se olisi heistä jotenkin ihan sulatettava asia, niin anteeksi, olen kaikki nämä vuodet ajatellutkin äitini ystävistä sitten aivan liian hyvää.

Heräisi vain kysymys, missä ovat ne ihmiset, jotka olisivat kokemuksistani puolestani pahoillaan?

Sinä olit hankala teini. Vaikea lapsi. Kyllä sellaisesta kertoo ystävilleen

Mitään hälyttävää ei ome missään kertomassasi ollut. Äitisi on ollut jopa kärsivällinen.

No, äitini on kylläkin kertonut vain positiivisia juttuja ja vain sen, jos minulla menee hyvin, ei muuta. Ja vaikkei menisikään, niin valehtelee sitten.

Äitisi on kiltti

Ei vaan pitää kulissia yllä.

Omaksi edukseen.

Kuka on vastuussa sinun itsesi tuntemista tunteista, jos et sinä?

Tuskin kyse on ilkeilystä, vaan toivomuksesta, että näkisit ja kokisit elämän toisin ja voisit paremmin.

Kukaan muu ei voi vaikuttaa tunteisiisi. Vain sinä itse voit.

t. Vaikeasta nuoruudesta isäpuolen herjattavana, syövästä, lyhyestä elinaikaennusteesta jne. toipunut

Vierailija kirjoitti:

Kuka on vastuussa sinun itsesi tuntemista tunteista, jos et sinä?

Tuskin kyse on ilkeilystä, vaan toivomuksesta, että näkisit ja kokisit elämän toisin ja voisit paremmin.

Kukaan muu ei voi vaikuttaa tunteisiisi. Vain sinä itse voit.

t. Vaikeasta nuoruudesta isäpuolen herjattavana, syövästä, lyhyestä elinaikaennusteesta jne. toipunut

Tuskin kyse on ilkeilystä, kannattaa ehkä opetella sitä tunneälyä.

Tietysti jokainen vastaa käytöksestään, mutta niille tunteilleen ei aina vaan voi mitään. Jos minun pitäisi olla iloinen ja en pysty siihen niin sitten ole. Kyse on minusta enemmänkin siitä miten jokainen hallitsee tunteensa ja osaa esim piilottaa jossain tilanteessa kielteiset tunteensa. Seuralla on myös iso merkitys tähän. Jossakin porukassa voi avoimesti näyttää tunteensa ja joissakin ne tunteet jotenkin "jäätyvät" ja ihminen toimii vain kuin robotti ilman tunteita. Itse ainakin, kun jouduin ikävien kokemusten keskelle niin toimin juuri niin. Keskityin vain selviämään joka päivästä. Jos olisin aina ajatellut tunteella niin en olisi enää selvinnyt. Silti tiesin, että se toisten toiminta oli väärin minua kohtaan, mutta ajattelin, että asian pohtiminen ei auta. Lopulta minulla ei enää ollut tunteita asiaa kohtaan vaan olin kuin kone joka vaan suoritti elämää eteenpäin. Muuten olen silti tunteellinen ihminen, mutta tässä asiassa suljin tunteet pois. Välillä tunne oli kuitenkin mukana ja silloin meinasin seota. Parempi oli, että sai itsensä tunteettomaksi niin pystyi selviämään. 

Kyllä tyhmillä on helpompaa. Ja ilkeillä.

Vierailija kirjoitti:

Mikähän se sellainen tilanne ja ihmissuhde on, jossa on pakko olla, vaikka se aiheuttaa itsessä jatkuvia negatiivisia tunteita? Ainoa joka tulee mieleen on alaikäinen lapsi ja huollettava, muita ei ole.

Ja tuossakin tapauksessa laiminlyövän osapuolen tulee olla se lapsi vanhempaansa kohtaan. Mitään muuta ei tarvitse kenenkään sietää. Joten kyllä, jos olet itse jatkuvasti tekemisissä sinua kiusaavan mulkeron takia, niin sinulla on itselläsi vastuu tilanteessa omista tunteistasi.

Nyt siis esimerkkiä kehiin missä tilanteessa pääsee syntymään tällainen tilanne ettei voi itse irtaantua kiusaavasta henkilöstä?? Vastaan sitten sen mukaan, mikäli tällainen tilanne löytyy.

Tätä voi olla oikeasti vaikea käsittää sellaisten, joilla elämässä ei ole ollut tai on ollut hyvin vähän vaihtoehtoja tai peräti joissakin tapauksissa vaihtoehdottomuutta.

Esimerkiksi monet näkevät epämieluisan työpaikan vaohtoehtona uudelleen kouluttautumisen tai työpaikan vaihdon. On kuitenkin olemassa joukko ihmisiä, joille noista kumpikaan ei ole realistinen vaihtoehto esimerkiksi iän, työpaikkojen olemattomuuden ja huonon taloustilanteen takia. Erityisesti ne joilla on perhekkin huolettavana voivat nähdä työpaikan jossa on dominoiva ja ilkeä ihminen töissä parempana kuin työttömyyden.

Toinen mahdollinen skenaario on, että nuori ei jostain syystä ole päässyt itsenäistymään kaltoinkohtelevista vanhemmista kuten tulisi, tähän voivat vaikuttaa monet seikat esim. Sairastuminen tms.

Jollakin tavalla me kaikki olemme riippuvaisia toisistamme, joskus ainoaksi vaihtoehdoksi jää huonon kohtelun sietäminen pitkäksikin aikaa. Sitä riippuvuutta muista ei välttämättä tule huomanneeksi, jos elämässä ovat tietyt perusteet olleet aina suurimmaksi osaksi kunnossa.

Niin, vanhempihan voi jopa estää itsenäistymisen opettamalla, että muiden mieltä ei saa pahoittaa ja sitten olemalla sen jälkeen eri mieltä kaikesta lapsen kanssa ja jos ei saa tahtoaan läpi, pahalla mielellä pitäen lasta pahana, jos uskaltaa ajatella itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikähän se sellainen tilanne ja ihmissuhde on, jossa on pakko olla, vaikka se aiheuttaa itsessä jatkuvia negatiivisia tunteita? Ainoa joka tulee mieleen on alaikäinen lapsi ja huollettava, muita ei ole.

Ja tuossakin tapauksessa laiminlyövän osapuolen tulee olla se lapsi vanhempaansa kohtaan. Mitään muuta ei tarvitse kenenkään sietää. Joten kyllä, jos olet itse jatkuvasti tekemisissä sinua kiusaavan mulkeron takia, niin sinulla on itselläsi vastuu tilanteessa omista tunteistasi.

Nyt siis esimerkkiä kehiin missä tilanteessa pääsee syntymään tällainen tilanne ettei voi itse irtaantua kiusaavasta henkilöstä?? Vastaan sitten sen mukaan, mikäli tällainen tilanne löytyy.

Tätä voi olla oikeasti vaikea käsittää sellaisten, joilla elämässä ei ole ollut tai on ollut hyvin vähän vaihtoehtoja tai peräti joissakin tapauksissa vaihtoehdottomuutta.

Esimerkiksi monet näkevät epämieluisan työpaikan vaohtoehtona uudelleen kouluttautumisen tai työpaikan vaihdon. On kuitenkin olemassa joukko ihmisiä, joille noista kumpikaan ei ole realistinen vaihtoehto esimerkiksi iän, työpaikkojen olemattomuuden ja huonon taloustilanteen takia. Erityisesti ne joilla on perhekkin huolettavana voivat nähdä työpaikan jossa on dominoiva ja ilkeä ihminen töissä parempana kuin työttömyyden.

Toinen mahdollinen skenaario on, että nuori ei jostain syystä ole päässyt itsenäistymään kaltoinkohtelevista vanhemmista kuten tulisi, tähän voivat vaikuttaa monet seikat esim. Sairastuminen tms.

Jollakin tavalla me kaikki olemme riippuvaisia toisistamme, joskus ainoaksi vaihtoehdoksi jää huonon kohtelun sietäminen pitkäksikin aikaa. Sitä riippuvuutta muista ei välttämättä tule huomanneeksi, jos elämässä ovat tietyt perusteet olleet aina suurimmaksi osaksi kunnossa.

Millälailla muka olemme riippuvaisia toisistamme? Minä koen, että en tavallaan ikävä kyllä ole, tai oikeammin kukaan ei ole minusta.

Siltä minustakin tuntui, kun olin monta vuotta kiusattu, että kiusaajat jotenkin vapauttivat itsensä "syyllisyydestä" sillä, että heidän toimintansa oli oikein kun minä olen niin ällöttävä ja kamala ihminen jota saakin kiusata. Tai sitten, että kiusaaminen on läppää, josta ei saa suuttua. Minä en puolestaan saa nousta heitä vastaan, kun he ovat ylempi arvoisia ja "oikeutettuja" kiusaamaan meitä hylkiöitä. Ja itse olisin ylittänyt rajani jos olisin noussut heitä vastaan ja samalla nolannut itseni, kun heitä vastustan, vaikka heidän olisi itse pitänyt ottaa vastuu käytöksestään. Jos joku ihminen on kamala niin en minäkään häntä silti pilkkaa vaan pidän ne tunteet omani tietonani ja yritän olla asiallinen kuitenkin. Ja tunsin silti vihaa ( ja välillä vieläkin) heitä kohtaan, jotka ovat olleet hirveä taakka elämääni. Minusta olen tässä tilanteessa siihen oikeutettu. En minä silti heidän kimppuunsa käy, mutta halveksin mielessäni. Ja hekin vihasivat minua ja vihaavat vieläkin. Ja en edes ymmärrä tätä sillä itse en vihannut heitä kuin sen jälkeen mitä tekivät minulle. Minä en puolestaan ole mitään tehnyt heille koskaan. En ennen enkä jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Siltä minustakin tuntui, kun olin monta vuotta kiusattu, että kiusaajat jotenkin vapauttivat itsensä "syyllisyydestä" sillä, että heidän toimintansa oli oikein kun minä olen niin ällöttävä ja kamala ihminen jota saakin kiusata. Tai sitten, että kiusaaminen on läppää, josta ei saa suuttua. Minä en puolestaan saa nousta heitä vastaan, kun he ovat ylempi arvoisia ja "oikeutettuja" kiusaamaan meitä hylkiöitä. Ja itse olisin ylittänyt rajani jos olisin noussut heitä vastaan ja samalla nolannut itseni, kun heitä vastustan, vaikka heidän olisi itse pitänyt ottaa vastuu käytöksestään. Jos joku ihminen on kamala niin en minäkään häntä silti pilkkaa vaan pidän ne tunteet omani tietonani ja yritän olla asiallinen kuitenkin. Ja tunsin silti vihaa ( ja välillä vieläkin) heitä kohtaan, jotka ovat olleet hirveä taakka elämääni. Minusta olen tässä tilanteessa siihen oikeutettu. En minä silti heidän kimppuunsa käy, mutta halveksin mielessäni. Ja hekin vihasivat minua ja vihaavat vieläkin. Ja en edes ymmärrä tätä sillä itse en vihannut heitä kuin sen jälkeen mitä tekivät minulle. Minä en puolestaan ole mitään tehnyt heille koskaan. En ennen enkä jälkeen.

Minunkin äitini oikeutti ilkeytensä sillä, että tein väärin, vaikka ei lastaan lapsenaan pitävä vanhempi toimi niin.

Ei se, että lapsi toimii väärin oikeuta olemaan ilkeä.

Sen ymmärrän, että vanhemmalta palaa pinna, ja toimii tyhmästi, ja että sitä jälkeenpäin katuu. Mutta minun äitini ei ole katunut, koskaan, ei yhtään mitään. Hänen mielestään se ilkeys oli oikeutettua, koska tein väärin. Tänäkin päivänä on sanonut minulle niin.

Alkuun kauhistuin ihan hirveästi, mutta vähitellen olen pääsemässä sen yläpuolelle, että miten säälittävä, ihan teinin tasolla toiminut ihminen äitini olikaan.

Ei pitänyt minua lapsenaan.

En minäkäön aio pitää häntä äitinäni enää, enkä ole oikein koskaan voinutkaan pitää.