"Jokainen on vastuussa omista tunteistaan" selittäkää tämä

Ihmisellä on aina elämässään vaihtoehtoja. Sinulla on ollut vaihtoehto kouluttautua hyvin tai saada huonopalkkainen työ. Sinulla on vaihoehto joko olla tekemisissä huonojen ihmisten kanssa tai olla olematta. 

Se, että ihmisillä on aina vaihtoehto ja vastuu omista tunteistaan ei tarkoita sitä, ettäkö vaihtoehtoissa olisi aina jokin täydellinen vaihtoehto. Kuten haluaako olla huonossa työssä, mutta saada palkkaa vai erota, etsiä työtä ja selvitä vähemmällä rahalla. Tässä on siis selkeästi kaksi vaihtoehtoa. Kukin voi nähdä kumpi on heidän mielestään parempi vaihtoehto, vaikka ei ole ideaalinen vaihtoehto.

Näin myös menetellään tunteiden kanssa. Ihminen voi eron edessä valita ensimmäisen parin viikon suruajan jälkeen jääkö hän suremaan asiaa ja eristäytyykö kaveripiiristään, vai haluaako hän hakea apua, alkaa ajattelemaan asiaa uudella tavalla ja työskennellä omien tunteiden ja eron hyväksymisen kanssa, sen sijaan, että heittäytyisi marttyyriasemaan.

Jos ystävät hylkäävät, niin jälleen voidaan tietyn ajan jälkeen jäädä miettimään, jatketaanko suremista siitä, että ystävät hylkäsivät ja kieltäytydään tutustumasta kehenkään uuteen ihmiseen, koska kaikki ihmiset nähdään pahoina, vai lähdetäänkö hakemaan apua omille tunteilleen ja etsimään uusia, parempia kavereita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikähän se sellainen tilanne ja ihmissuhde on, jossa on pakko olla, vaikka se aiheuttaa itsessä jatkuvia negatiivisia tunteita? Ainoa joka tulee mieleen on alaikäinen lapsi ja huollettava, muita ei ole.

Ja tuossakin tapauksessa laiminlyövän osapuolen tulee olla se lapsi vanhempaansa kohtaan. Mitään muuta ei tarvitse kenenkään sietää. Joten kyllä, jos olet itse jatkuvasti tekemisissä sinua kiusaavan mulkeron takia, niin sinulla on itselläsi vastuu tilanteessa omista tunteistasi.

Nyt siis esimerkkiä kehiin missä tilanteessa pääsee syntymään tällainen tilanne ettei voi itse irtaantua kiusaavasta henkilöstä?? Vastaan sitten sen mukaan, mikäli tällainen tilanne löytyy.

Tätä voi olla oikeasti vaikea käsittää sellaisten, joilla elämässä ei ole ollut tai on ollut hyvin vähän vaihtoehtoja tai peräti joissakin tapauksissa vaihtoehdottomuutta.

Esimerkiksi monet näkevät epämieluisan työpaikan vaohtoehtona uudelleen kouluttautumisen tai työpaikan vaihdon. On kuitenkin olemassa joukko ihmisiä, joille noista kumpikaan ei ole realistinen vaihtoehto esimerkiksi iän, työpaikkojen olemattomuuden ja huonon taloustilanteen takia. Erityisesti ne joilla on perhekkin huolettavana voivat nähdä työpaikan jossa on dominoiva ja ilkeä ihminen töissä parempana kuin työttömyyden.

Toinen mahdollinen skenaario on, että nuori ei jostain syystä ole päässyt itsenäistymään kaltoinkohtelevista vanhemmista kuten tulisi, tähän voivat vaikuttaa monet seikat esim. Sairastuminen tms.

Jollakin tavalla me kaikki olemme riippuvaisia toisistamme, joskus ainoaksi vaihtoehdoksi jää huonon kohtelun sietäminen pitkäksikin aikaa. Sitä riippuvuutta muista ei välttämättä tule huomanneeksi, jos elämässä ovat tietyt perusteet olleet aina suurimmaksi osaksi kunnossa.

Millälailla muka olemme riippuvaisia toisistamme? Minä koen, että en tavallaan ikävä kyllä ole, tai oikeammin kukaan ei ole minusta.

Jos et esimerkiksi ole pystynyt luomaan itsellesi taloudellista pohjaa jostakin syystä, olet aika toivottomassa tilanteessa jopa silloin kun elämässä tulee vastaan aivan normaaleja elämän kulkuun liittyviä tilanteita.

Esimerkiksi muutto silloin kun ei ole rahaa palkata ketään auttamaan. Tai jos olet yksinhuoltaja, voit törmätä sellaisiin tilanteisiin, joita on mahdoton hoitaa ilman mitään apua jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea noita edeltäviä kuutta sivua mielipiteitä, mutta itse olen törmännyt tuohon otsikon lauseeseen silloin, kun joku pahoittaa mielensä toisen elämänvalinnoista.

Esim. jos joku ei kestä enää olla jonkin uskonnollisen lahkon jäsen ja lähtee pois, mitä hänen vanhempansa itkee ja suree silmät päästään. Lähtijä ei ole vastuussa vanhempansa tunteista, vaan vanhempi itse.

Ei ketään voi vaatia elämään jollakin tietyllä tavalla, ja jos tämä ei siihen suostu, niin joku muu pahoittaa mielensä. Tästä mielensäpahoittamisesta ei ole toinen ihminen vastuussa.

Tunteet voivat joissakin tapauksissa olla melkoista vallankäyttöä.

Vanhempi tuossa on vastuussa lähtijän tunteista. Jos vanhemman käytös (itku) estää lasta itsenäistymästä, se on vanhemman vastuulla.

Näinhän se pitäisi olla, mutta varmasti todella monet elävät elämäänsä vanhempiensa toiveiden mukaisesti, jotta nämä eivät pahoittaisi mieltään. Valitettavasti.

Niin ja se on vanhempien vika.

Ei ole, vaan henkilön itsensä vika. Sinutkin terapeutti yritti saada kapinoimaan ja itsenäistymään vanhempien vallasta, ja sen seurauksena vaihdoit terapeuttia. Koska haluat viettää loppuelämäsi äitipuheessa velloen ja äidistä riippuvaisena aikuislapsena.

Miten niin, kun äitini oli opettanut, ettei saa pahoittaa toisten mieltä?

Äitisi on opettanut väärin jos se tarkoittaa sitä että vietät koko elämäsi muiden kynnysmattona. Olet nelikymppinen, on tullut aika heittää toimimaton opetus romukoppaan ja opetella uudet ajattelu- ja käyttäytymismallit. Tai todeta että haluan jatkaa niin kuin ennen ja otan itse vastuun omasta päätöksestäni. Minä valitsin toimia näin.

Sytätkö sä perk*leen p*ska mua siitä, että uskoin, kun äitini sanoi, että muiden mieltä ei saa pahoittaa!!? Ja että siitä ansaitsen rangaistuksen KAIKKIEN mielestä!?

Sinua ei syytä kukaan mistään muusta kuin siitä, että nyt aikuisena kieltäydyt jääräpäisesti ottamasta vastuuta aikuisesta elämästäsi. Jos sinulle tehtiin lapsena vääryyttä, se on tietenkin väärin etkä ole siihen syypää.

Mulla oli pelkona tuo rangaistuksen saaminen, niin että mites sä sen hoidat, munapää? Kun et ole edes terapeutti. Etkä tajua mitään.

Ymmärsit väärin. Et valinnut lapsena. Mutta jos aikuisena valitset olla yrittämättä muuttaa ajattelutapojasi, sen valinnan teet itse. Ja sen valinnan saa tehdä. Sekin on osa aikuista vapautra ja vastuuta. Minä valitsen elää kuten ennenkin ja se on minun valintani.

Pelkoa ei hoideta ajattelemalla, pakko sanoa sua urpoksi, vaikka se loukkaisi, niin sinäkin oukkaat minua jatkuvati kuvittelemallakin, että tajuat näistä asioista jotenkin enemmän, kuin minä. Pelkoa hoidetaan menemällä pelon syihin ja purkamalla ne. Ehkä sä et kykene tavoittamaan omien pelkojesi syitä, jää niiden vangiksi sitten, mutta mä en aio jäädä mun pelkojeni vangiksi, ja sitähän toi terapeutti just yritti.

Ohis...pelkoa voi hoitaa myös järjellä. Kerroit pelkääväsi rangaistusta, mutta mietipä oikein tarkkaan: miten sinua, aikuista ihmistä voi rangaista ja kuka siihen pystyy? Ymmärrän, jos taustalla on pelko Jumalalta tulevasta rangaistuksesta, mutta jos pelkäät jonkun ihmisen rankaisevan sinua, niin ajattele järjellä olisiko rankaiseminen edes mahdollista. Mä olen selättänyt irrationaalisen lentopelkoni tutkimalla tilastoja lento-onnettomuuksista ja vertaamalla niitä muihin onnettomuus- ja tapaturmatilastoihin sekä kohtaamalla pelkoni eli matkustamalla lentäen. 

Eihän sitä voi koskaan etukäteen ennustaa. Et nyt oikein tajua. Kyse on pelosta, ei minun tarvitse olettaa sen pelon realisoituvan kärsiäkseni siitä ja ollakseni sen armoilla, niin että se rajoittaa henkistä reippauttani tms.

Mutta jos tiedostat, miten epätodennäköistä pelkosi realisoituminen on, se vähentää pelon aiheuttamaa haittaa elämässäsi. 

No, en mä ihmisenä nyt mikään täysi hiiri olekaan, edes irl, mutta eipä kiinnosta olla sen armoilla, mitä muut ajattelevat, tämänkään vertaa, kuin nyt oon.

Siis onko sun ongelmasi nyt aikuisena se, että pelkäät, mitä muut sinusta ajattelevat ja jos he eivät ajattele sinusta hyvää, saat heiltä rangaistuksen? Tavallaan rinnastat muut ihmiset äitiisi ja muiden ihmisten seurassa tunnet itsesi jälleen pikkutytöksi, joka pelkää äidin rangaistusta? Vai miten tuo pelkosi konkreettisesti elämässäsi näkyy?

Joo, näin se menee. Hyvin tajuttu.

Okei, nyt siis tajusin. Tuossa tapauksessahan sun pitää jotenkin - vaikka terapian avulla - saada itsesi tiedostamaan tunnetasollakin, että sulla on vain yksi äiti ja kukaan muu ihminen maailmassa ei ole sun äitisi kuin hän. Kenelläkään muulla ihmisellä maailmassa ei ole suhun sellaista valtaa kuin äidilläsi oli suhun lapsena. Nyt olet aikuinen, joten edes äidilläsikään ei oikeasti ole enää suhun sellaista valtaa. 

Sun on myös hyvä tiedostaa, että 99%:lla elämäsi aikana tapaamistasi ihmisistä ei ole mitään mielipidettä sinusta. Eivät ihmiset jaksa ja viitsi pohtia, mitä mieltä nyt olen tuostakin ihmisestä. Ihmisiä nyt tulee ja menee eikä mielipiteiden muodostamisella ole merkitystä kuin läheisemmissä ihmissuhteissa. Toki työkaverista tai naapurista voi olla jokin mielipide, koska heitä useammin joutuu tapaamaan, mutta työt voi hoitaa ja naapureina asua ilman, että antaa mielipiteen vaikuttaa omaan elämäänsä. Välillä voi ärsyttää, mutta silloin pitää vaan ajatella, että kohta tämäkin työpäivä on ohi tai että naapuri eläköön omaa elämäänsä, eipähän mun tarvitsekaan sen kanssa hengailla. 

Sitten on olemassa vielä toinenkin näkökulma eli se, että nimenomaan haluaa mielipiteen ja sen mielipiteen myötä arvostusta. Sun kohdallasi ei kuitenkaan taida olla kyse tästä. 

Minulle kävi niin, että yhdellä ystävälläni oli samanlainen valta minuun kuin äidilläni. Siksi en voi olla varma lopuistakaan ihmisistä.

Mutta ei ole enää. Valta sinuun on niillä ihmisillä, joille sen vallan annat. Aikuisena ihmisenä sun ei tarvitse antaa sellaista valtaa kenellekään. Keittiöpsykolgin näkemykseni on, että sun pitäisi päästä eroon ajattelutavasta, jossa toisella on valtaa ja toinen - eli sinä -  on alisteisessa asemassa. On ihan tutkittukin asia, että alisteisessa asemassa ollut ihminen usein hakeutuu aikuisenakin vielä alisteiseen asemaan esimerkiksi valitsemalla dominoivan puolison tai hakeutumalla työhön, jossa ei ole juurikaan valtaa päättää edes omasta työstään. On helpompaa ja tavallaan turvallisempaakin, kun asetelma on entuudestaan tuttua, vaikka se ei loppujen lopuksi olisikaan sitä,  mitä on halunnut. 

Sinä et tajua mitään saaaaatanan v*ttupää. Minä haluan tulla hyvin toimeen muitten kanssa ja sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten sinä minua "neuvot". Sinun neuvoillasi ei ole mitään apua minulle toimeentulemisessa muiden kanssa, JOS MINUA LOUKKAA SE, MITEN NE ÄIDIN YSTÄVÄT ESIMERKIKSI SUHTAUTUIVAT SIIHEN MUSTAAN SEINÄÄN, NIIN SITTEN MINUA V*TTU LOUKKAA! MUTTA HE EIVÄT KADU SATUTTAMISTANI KOSKAAN, VAAN OLIVAT MIELESTÄÄN OIEKASSA SIINÄ, ETTÄ MINÄ OLISIN OLLUT JOKU IDIOOTTI! Missä se katuminen on, että minun mieleni pahoitettiin!!!? Missä!!!!!!?

Mutta kun se ei ole vain sun haluamisistasi kiinni. Kas kun se on niiden muidenkin haluamisesta kiinni ja siihen vaikuttaa se, miten itse käyttäydyt. Sori nyt vaan, mutta vaikutat ihan älyttömän rasittavalta ihmiseltä, jota muiden pitäisi ymmärtää, koska äiti. Muita ihmisiä nyt vaan ei kiinnosta tippaakaan sun äitisi ja äititraumasi ja niin kauan, kun annat äitisi ja äititraumasi vaikuttaa suhteissasi muihin ihmisiin, muut viettävät mieluummin aikaansa jonkun muun kuin sinun kanssasi. Sun lapsuutesi ei ole muiden ihmisten vika eikä heidän tarvitse pyydellä sulta anteeksi asioita, joista normaali ihminen ei vetäisi herneitä nenään. 

Juu aivan. Jos sinulla ei ole tuon enempää annettavaa minulle, niin mitä sä siinä enää lässytät ja länkytät? Mene vain jatkamaan omaa elämääsi.

Syy siihen, miksi et tule muiden kanssa hyvin toimeen, ei ole niissä muissa vaan sinussa itsessäsi. Jos haluat tulla muiden kanssa toimeen, opettele olemaan sellainen ihminen, jonka kanssa halutaan tulla toimeen. Tämän enempää ei kukaan sulle voi antaa. 

Minähän olin jo!!!! Minä vain maalasin seinät mustiksi. Eikö olisi saanut? Silti ne ihmiset eivät kadu sitä, että he loukkasivat minua!

Äitisi ystävienkö kanssa sä nyt haluaisit tulla hyvin toimeen? Miksi ihmeessä? Eikö ne ole ihan eri sukupolveakin kuin sinä?

??????? Täh? Mitä sillä on väliä. He olisivat sitäpaitsi voineet auttaa minua, jos olisivat tajunneet, miten äitini kiusasi minua ja kohteli pahoin. Heidän olisi kuulunut auttaa.

No tottakai sillä on väliä. Sillon oli sillon ja nyt on nyt. Ei sun tarvitse olla missään tekemisissä menneisyytesi ihmisten kanssa, jos et itse halua. Mutta älä kuitenkaan kippaa äitisi ystävien tekemisiä ja tekemättä jättämisiä uusien ihmissuhteidesi päälle. Ihmiset kaikkoavat elämästäsi, jos "kostat" heille sen, mitä joku muu on joskus aiemmin tehnyt sulle. 

Haluan minä edelleenkin tulla toimeen kaikkien kanssa heidän iästään riippumatta eli ei heidän iällään ollut väliä. Ja heidän olisi kuulunut auttaa minua, sen sijaan se, että heillä on tänäkin päivänä kuva jostain on ellisesta ja tasapainoisesta ihmisestä, jota he eivät olisi itseasiassa ollleet mukana satuttamassa ehkä tietämättään, on täysin väärä kuva. He ovat silmissäni täyttä paskaaaa sen takia. Vain siksi. Jos heillä olisi oieka kuva kaikesta, sitten olisi eri tilanne.

Jos lapsuutesi oli 1970-luvulla, niin kaikki mitä olet äidistäsi kertonut palstalla, oli siihen aikaan ihan normaalia kasvatusta. Vuosikymmen aikaisemmin annettiin vielä remmillä piiskaakin ja sekin oli ihan normaalia ja sallittu kasvatustapa. Eivät ihmiset puutu sellaiseen, minkä katsotaan olevan normaalia, sallittua ja täysin hyväksyttävää. Asiaa ei muuta miksikään, että 40 vuotta myöhemmin käsitykset lastenkasvatuksesta ovat muuttuneet. 

Kuule tuskinpa äiti i haluaisi heidän esim. tietävän, että en muistanut häntä äitienpäivänä 14-vuotiaana, koska en uskonut, että hän pitää minusta. Sen ehkä sallisi heidän kuulla, että hän suuttui siitä. Mutta tuskinpa hän haluaisi, että kerron heille, että en tosiaan kokenut äitini pitävän minusta ja siksi onnitteleminen jäi, mutta että äiti ei jättänyt asiaa siihen, vaan alkoi huutaa ja pakotti minut vielä menemään metsään poimimaan valkovuokkoja itselleen. Ja jos se olisi heistä jotenkin ihan sulatettava asia, niin anteeksi, olen kaikki nämä vuodet ajatellutkin äitini ystävistä sitten aivan liian hyvää.

Heräisi vain kysymys, missä ovat ne ihmiset, jotka olisivat kokemuksistani puolestani pahoillaan?

Mitä väliä sillä on, mitä äitisi haluaisi? Sinähän vihaat äitiäsi ja olet vuosikausia hautonut kostoa. Eikä nyt olisi hyvä paikka kertoakin nuo asiat äitisi ystäville? Vai onko niin, että itsekin tiedät vaikuttavasti lapselliselta ja naurettavalta, jos vuosikymmeniä myöhemmin kertoisit nämä asiat ja vieläpä syyttäisit heitä siitä, että eivät tehneet mitään?

Viimeiseen kysymykseesi vastaus: katso peiliin, siellä on sellainen ihminen. 

Ööö siis en varsinaisesti miettisi sitä, mille minä vaikutan, heillähän on jo jokatapauksessa väärä kuva minusta, ikään kuin minä itse esiinnyin heille jotenkin avuttomana tai hulluna ja sitten äitini puheissa taas minulla ei ole mitään hätää ja olen tosi onnellinen. Vielä sekin ikään kuin niin, että jos en olekaan, niin olen keksinyt sen itse, koska äitinihän sanoi, että mun pitää olla iloinen ja onnellinen kaikesta, koska hän näkee niin.

Mutta aika vaikea ottaa tällaisia asioita puheksi ihmisten kanssa, niin että saisi heidät alkeellisestikaan jyvälle siitä, mitä haluaa sanoa. Lisäksi äitini hävisi heidän elämästään syystä jota en tiedä, ja heillä on ollut ikään kuin "ikävä" äitiäni, joten jo tapaaminen olisi sillä lailla hassua, että heillä olisi luultavasti kova tarve saada kuulla miten hyvin äitini voi, eikä mitään kurjia mädännäisyyksiä tekopirteän hymyn ja fasadin takaa.

Vaikka et uskokaan ja olet kohdellut mua tässä jo monissa muissakin ketjuissa äärettömän ilkeästi, mä silti ymmärrän sua. Olen kuitenkin sua sen verran vanhempi, että osaan asettaa kaikki kertomasi tapahtumat aikakauteensa nähden oikeisiin mittasuhteisiin. Sun lapsuudessasi kasvatustavat olivat aivan erilaiset.  Jos lapsi ei totellut, lapsi tarvitsi vain lisää kuria. Mitä enemmän pullikoi vastaan, sitä kovemmat otteet piti ottaa käyttöön. "Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan", "Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee" yms shaissea. Nykyisin ymmärretään, että ei se noin ole, mutta sun lapsuudessasi ihan vakaasti uskottiin, että juuri noin se on. 

Olet kertonut äitisi olleen yksinhuoltaja ja tuohon aikaan ero oli vielä ainakin jonkin verran häpeällistä. Yksinhuoltajan jos kenen täytyi nk pitää kulissit kunnossa. Ja myös tiukempaa kuria, koska muuten olisi ajateltu, että no niin, pitihän se arvata: kun on yksinhuoltajan lapsi niin siksi tuollainen. 

Siihen aikaan ei myöskään haettu psykologeilta tai psykiatreilta apua, jos lapsella oli jotain käytösongelmia tai tunne-elämän häiriöitä. Siitähän vasta lapsi olisi saanutkin hullun leiman otsaansa. Eikä kukaan halunnut olla minkään mielisairaan kanssa tekemisissä, ties vaikka olisi vaarallinenkin, joten jo senkin vuoksi ei haluttu moista leimaa. Oikein hyvin menee, jos on vielä yksinhuoltajan hullu kakara. 

Mä ymmärrän, että mielestäsi äitisi ja muiden aikuisten olisi silloin aikanaan pitänyt toimia toisin, mutta se olisi vain tämän nykytietämyksen valossa ollut oikein. Se, miten he toimivat silloin, oli sen hetkisen tietämyksen valossa oikein toimittu. Mä sain lapsena aika useinkin selkääni, kotiarestia ja kaikenlaista muuta pakottamista yms, mitä ei tänä päivänä vanhemmilta hyväksyttäisi enää ollenkaan. Olin kyllä nuorempana siitä vanhemmilleni katkerakin, mutta kun viimein ymmärsin, että he toimivat sen aikakauden käsitysten mukaisesti oikealla tavalla, pystyin hiljaa mielessäni antamaan heille anteeksi. 

Vierailija kirjoitti:

Siltä minustakin tuntui, kun olin monta vuotta kiusattu, että kiusaajat jotenkin vapauttivat itsensä "syyllisyydestä" sillä, että heidän toimintansa oli oikein kun minä olen niin ällöttävä ja kamala ihminen jota saakin kiusata. Tai sitten, että kiusaaminen on läppää, josta ei saa suuttua. Minä en puolestaan saa nousta heitä vastaan, kun he ovat ylempi arvoisia ja "oikeutettuja" kiusaamaan meitä hylkiöitä. Ja itse olisin ylittänyt rajani jos olisin noussut heitä vastaan ja samalla nolannut itseni, kun heitä vastustan, vaikka heidän olisi itse pitänyt ottaa vastuu käytöksestään. Jos joku ihminen on kamala niin en minäkään häntä silti pilkkaa vaan pidän ne tunteet omani tietonani ja yritän olla asiallinen kuitenkin. Ja tunsin silti vihaa ( ja välillä vieläkin) heitä kohtaan, jotka ovat olleet hirveä taakka elämääni. Minusta olen tässä tilanteessa siihen oikeutettu. En minä silti heidän kimppuunsa käy, mutta halveksin mielessäni. Ja hekin vihasivat minua ja vihaavat vieläkin. Ja en edes ymmärrä tätä sillä itse en vihannut heitä kuin sen jälkeen mitä tekivät minulle. Minä en puolestaan ole mitään tehnyt heille koskaan. En ennen enkä jälkeen.

Itse olin koulukiusattu myös ja vihan tunteminen koulukiusaajia kohtaan on normaalia tiettyyn pisteeseen.

Itse näen tämän asian näin. Minä voin valita miten kiusaamiseeni nyt aikuisena suhtaudun. Näenkö pelkästään kuvassa itseni uhrina, joka ei voinut tehdä asialle mitään vain katsonko koko kuvaa ja mietin, mikä siihen on voinut johtaa? Minä en tiedä paljoa koulukiusaajistani, en tiedä millaiset perheet heillä on ollut. En tiedä, olivatko heidän vanhemmat yhtä ilkeitä muille ihmisille, joiden kautta lapset oppivat tuon käyttäytymisen enkä tiedä, oliko koulukiusaajillani ongelmia itsensä hyväksymisen kanssa, jonka takia he kiuasivat muita. Minä en yksinkertaisesti voi tietää. Entäpä minä itse? Jos koulukiusaajien olisi pitänyt olla fiksuja tietää, että kiusaaminen on väärin tai että mitä he tekivät oli koulukiusaamista ja väärin, miksi minä en ollut fiksu ja hakenut enemmän apua? Olimme kaikki lapsia. Jos minua kiusattaisiin nyt aikuisena, tekisin asioita eri tavoin. En voi olettaa muiden lasten kykenevän olemaan jotain parempaa, jos en itsekkään ollut. Puhumatta siitä, etteivät kaikki opettajatkaan puuttuneet kiusaamiseen vaikka sen näkivät. Jos lapset näkevät, että opettajat hyväksyivät sen, niin miten he voisivat tietää paremmin, kuin aikuiset? 

Näin ollen olen itse vastuussa siitä, miten suhtaudun omaan menneisyyteeni ja miten annan sen vaikuttaa nykyhetkeen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikähän se sellainen tilanne ja ihmissuhde on, jossa on pakko olla, vaikka se aiheuttaa itsessä jatkuvia negatiivisia tunteita? Ainoa joka tulee mieleen on alaikäinen lapsi ja huollettava, muita ei ole.

Ja tuossakin tapauksessa laiminlyövän osapuolen tulee olla se lapsi vanhempaansa kohtaan. Mitään muuta ei tarvitse kenenkään sietää. Joten kyllä, jos olet itse jatkuvasti tekemisissä sinua kiusaavan mulkeron takia, niin sinulla on itselläsi vastuu tilanteessa omista tunteistasi.

Nyt siis esimerkkiä kehiin missä tilanteessa pääsee syntymään tällainen tilanne ettei voi itse irtaantua kiusaavasta henkilöstä?? Vastaan sitten sen mukaan, mikäli tällainen tilanne löytyy.

Tätä voi olla oikeasti vaikea käsittää sellaisten, joilla elämässä ei ole ollut tai on ollut hyvin vähän vaihtoehtoja tai peräti joissakin tapauksissa vaihtoehdottomuutta.

Esimerkiksi monet näkevät epämieluisan työpaikan vaohtoehtona uudelleen kouluttautumisen tai työpaikan vaihdon. On kuitenkin olemassa joukko ihmisiä, joille noista kumpikaan ei ole realistinen vaihtoehto esimerkiksi iän, työpaikkojen olemattomuuden ja huonon taloustilanteen takia. Erityisesti ne joilla on perhekkin huolettavana voivat nähdä työpaikan jossa on dominoiva ja ilkeä ihminen töissä parempana kuin työttömyyden.

Toinen mahdollinen skenaario on, että nuori ei jostain syystä ole päässyt itsenäistymään kaltoinkohtelevista vanhemmista kuten tulisi, tähän voivat vaikuttaa monet seikat esim. Sairastuminen tms.

Jollakin tavalla me kaikki olemme riippuvaisia toisistamme, joskus ainoaksi vaihtoehdoksi jää huonon kohtelun sietäminen pitkäksikin aikaa. Sitä riippuvuutta muista ei välttämättä tule huomanneeksi, jos elämässä ovat tietyt perusteet olleet aina suurimmaksi osaksi kunnossa.

Millälailla muka olemme riippuvaisia toisistamme? Minä koen, että en tavallaan ikävä kyllä ole, tai oikeammin kukaan ei ole minusta.

Jos et esimerkiksi ole pystynyt luomaan itsellesi taloudellista pohjaa jostakin syystä, olet aika toivottomassa tilanteessa jopa silloin kun elämässä tulee vastaan aivan normaaleja elämän kulkuun liittyviä tilanteita.

Esimerkiksi muutto silloin kun ei ole rahaa palkata ketään auttamaan. Tai jos olet yksinhuoltaja, voit törmätä sellaisiin tilanteisiin, joita on mahdoton hoitaa ilman mitään apua jne.

Eli asia liittyi rahaan. Sitä oon saanut niin, etten ole muista riippuvainen. Tai no tavalllaan siitä, että joku suostuu rahasta muuttopalvelua antamaan, mutta en ole nähnyt tätä ongelmana yhteiskuntaa seuratessani. Ihmisellä tarvitsee siis olla joko rahaa tai riippua paskoissa ihmisissä kiinni 😆

Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.

Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.

Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.

Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.

Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii.  Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siltä minustakin tuntui, kun olin monta vuotta kiusattu, että kiusaajat jotenkin vapauttivat itsensä "syyllisyydestä" sillä, että heidän toimintansa oli oikein kun minä olen niin ällöttävä ja kamala ihminen jota saakin kiusata. Tai sitten, että kiusaaminen on läppää, josta ei saa suuttua. Minä en puolestaan saa nousta heitä vastaan, kun he ovat ylempi arvoisia ja "oikeutettuja" kiusaamaan meitä hylkiöitä. Ja itse olisin ylittänyt rajani jos olisin noussut heitä vastaan ja samalla nolannut itseni, kun heitä vastustan, vaikka heidän olisi itse pitänyt ottaa vastuu käytöksestään. Jos joku ihminen on kamala niin en minäkään häntä silti pilkkaa vaan pidän ne tunteet omani tietonani ja yritän olla asiallinen kuitenkin. Ja tunsin silti vihaa ( ja välillä vieläkin) heitä kohtaan, jotka ovat olleet hirveä taakka elämääni. Minusta olen tässä tilanteessa siihen oikeutettu. En minä silti heidän kimppuunsa käy, mutta halveksin mielessäni. Ja hekin vihasivat minua ja vihaavat vieläkin. Ja en edes ymmärrä tätä sillä itse en vihannut heitä kuin sen jälkeen mitä tekivät minulle. Minä en puolestaan ole mitään tehnyt heille koskaan. En ennen enkä jälkeen.

Itse olin koulukiusattu myös ja vihan tunteminen koulukiusaajia kohtaan on normaalia tiettyyn pisteeseen.

Itse näen tämän asian näin. Minä voin valita miten kiusaamiseeni nyt aikuisena suhtaudun. Näenkö pelkästään kuvassa itseni uhrina, joka ei voinut tehdä asialle mitään vain katsonko koko kuvaa ja mietin, mikä siihen on voinut johtaa? Minä en tiedä paljoa koulukiusaajistani, en tiedä millaiset perheet heillä on ollut. En tiedä, olivatko heidän vanhemmat yhtä ilkeitä muille ihmisille, joiden kautta lapset oppivat tuon käyttäytymisen enkä tiedä, oliko koulukiusaajillani ongelmia itsensä hyväksymisen kanssa, jonka takia he kiuasivat muita. Minä en yksinkertaisesti voi tietää. Entäpä minä itse? Jos koulukiusaajien olisi pitänyt olla fiksuja tietää, että kiusaaminen on väärin tai että mitä he tekivät oli koulukiusaamista ja väärin, miksi minä en ollut fiksu ja hakenut enemmän apua? Olimme kaikki lapsia. Jos minua kiusattaisiin nyt aikuisena, tekisin asioita eri tavoin. En voi olettaa muiden lasten kykenevän olemaan jotain parempaa, jos en itsekkään ollut. Puhumatta siitä, etteivät kaikki opettajatkaan puuttuneet kiusaamiseen vaikka sen näkivät. Jos lapset näkevät, että opettajat hyväksyivät sen, niin miten he voisivat tietää paremmin, kuin aikuiset? 

Näin ollen olen itse vastuussa siitä, miten suhtaudun omaan menneisyyteeni ja miten annan sen vaikuttaa nykyhetkeen. 

No, miksi et ollut?

Etkö tajua, että toiset kiusaamisen uhrit eivät koe edes lapsina ansaitsevansa mitään apua, jos joku ei sitä heille halua antaa, ei halua nähdä heidän sitä kaipaavan? Se ei voi olla sen kiusatun vika.

Vierailija kirjoitti:

Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.

Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.

Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.

Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.

Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii.  Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.

Tämä on mun tavoitteeni. Ainoa heikko lenkki tässä ovat lapset. Kun ihminen hankkii lapsia, hän vastaa heille paljosta. Ja se on joskus hyvin vaikeaa.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.

Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.

Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.

Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.

Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii.  Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.

Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siltä minustakin tuntui, kun olin monta vuotta kiusattu, että kiusaajat jotenkin vapauttivat itsensä "syyllisyydestä" sillä, että heidän toimintansa oli oikein kun minä olen niin ällöttävä ja kamala ihminen jota saakin kiusata. Tai sitten, että kiusaaminen on läppää, josta ei saa suuttua. Minä en puolestaan saa nousta heitä vastaan, kun he ovat ylempi arvoisia ja "oikeutettuja" kiusaamaan meitä hylkiöitä. Ja itse olisin ylittänyt rajani jos olisin noussut heitä vastaan ja samalla nolannut itseni, kun heitä vastustan, vaikka heidän olisi itse pitänyt ottaa vastuu käytöksestään. Jos joku ihminen on kamala niin en minäkään häntä silti pilkkaa vaan pidän ne tunteet omani tietonani ja yritän olla asiallinen kuitenkin. Ja tunsin silti vihaa ( ja välillä vieläkin) heitä kohtaan, jotka ovat olleet hirveä taakka elämääni. Minusta olen tässä tilanteessa siihen oikeutettu. En minä silti heidän kimppuunsa käy, mutta halveksin mielessäni. Ja hekin vihasivat minua ja vihaavat vieläkin. Ja en edes ymmärrä tätä sillä itse en vihannut heitä kuin sen jälkeen mitä tekivät minulle. Minä en puolestaan ole mitään tehnyt heille koskaan. En ennen enkä jälkeen.

Itse olin koulukiusattu myös ja vihan tunteminen koulukiusaajia kohtaan on normaalia tiettyyn pisteeseen.

Itse näen tämän asian näin. Minä voin valita miten kiusaamiseeni nyt aikuisena suhtaudun. Näenkö pelkästään kuvassa itseni uhrina, joka ei voinut tehdä asialle mitään vain katsonko koko kuvaa ja mietin, mikä siihen on voinut johtaa? Minä en tiedä paljoa koulukiusaajistani, en tiedä millaiset perheet heillä on ollut. En tiedä, olivatko heidän vanhemmat yhtä ilkeitä muille ihmisille, joiden kautta lapset oppivat tuon käyttäytymisen enkä tiedä, oliko koulukiusaajillani ongelmia itsensä hyväksymisen kanssa, jonka takia he kiuasivat muita. Minä en yksinkertaisesti voi tietää. Entäpä minä itse? Jos koulukiusaajien olisi pitänyt olla fiksuja tietää, että kiusaaminen on väärin tai että mitä he tekivät oli koulukiusaamista ja väärin, miksi minä en ollut fiksu ja hakenut enemmän apua? Olimme kaikki lapsia. Jos minua kiusattaisiin nyt aikuisena, tekisin asioita eri tavoin. En voi olettaa muiden lasten kykenevän olemaan jotain parempaa, jos en itsekkään ollut. Puhumatta siitä, etteivät kaikki opettajatkaan puuttuneet kiusaamiseen vaikka sen näkivät. Jos lapset näkevät, että opettajat hyväksyivät sen, niin miten he voisivat tietää paremmin, kuin aikuiset? 

Näin ollen olen itse vastuussa siitä, miten suhtaudun omaan menneisyyteeni ja miten annan sen vaikuttaa nykyhetkeen. 

No, miksi et ollut?

Etkö tajua, että toiset kiusaamisen uhrit eivät koe edes lapsina ansaitsevansa mitään apua, jos joku ei sitä heille halua antaa, ei halua nähdä heidän sitä kaipaavan? Se ei voi olla sen kiusatun vika.

Kyllä tiedän millaista oli olla kiusattu ja miten en tuntenut olevani minkään arvoinen. Tilanne jossa kiusattu on ei ole hänen vikansa, mutta kuten jo aikaisemmin sanon minä voin aikuisena vaikuttaa siihen miten suhtaudun siihen mitä tapahtui. Kommenttini siitä, etten ollut tarpeeksi fiksu hakemaan apua oli vain vertauskuvana siihen, etteivät toisetkaan lapset olleet kovinkaan fiksuja. Se, että ymmärtää miksi jokin tapahtui ei tarkoita sitä, ettäkö esimeriksi kiusattu olisi nyt syyllinen tilanteeseensa. Minä olen kuitenkin päässyt kiusaamisestani ylitse vaikka sitä jatkui 10 vuotta. Sen sijaan, että näkisin itseni jatkuvasti vain uhrina kaston nykyään elämääni ja tapahtumaketjuja laajemmin, enkä pelkästään uhrin asemasta. 

Vierailija kirjoitti:

Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.

Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.

Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.

Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.

Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii.  Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.

Mun mies on mun onneksi ottanut 100% vastuun siitä, että meidän parisuhde toimisi. Hahhahah, unelmoikaa siitä mammat.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siltä minustakin tuntui, kun olin monta vuotta kiusattu, että kiusaajat jotenkin vapauttivat itsensä "syyllisyydestä" sillä, että heidän toimintansa oli oikein kun minä olen niin ällöttävä ja kamala ihminen jota saakin kiusata. Tai sitten, että kiusaaminen on läppää, josta ei saa suuttua. Minä en puolestaan saa nousta heitä vastaan, kun he ovat ylempi arvoisia ja "oikeutettuja" kiusaamaan meitä hylkiöitä. Ja itse olisin ylittänyt rajani jos olisin noussut heitä vastaan ja samalla nolannut itseni, kun heitä vastustan, vaikka heidän olisi itse pitänyt ottaa vastuu käytöksestään. Jos joku ihminen on kamala niin en minäkään häntä silti pilkkaa vaan pidän ne tunteet omani tietonani ja yritän olla asiallinen kuitenkin. Ja tunsin silti vihaa ( ja välillä vieläkin) heitä kohtaan, jotka ovat olleet hirveä taakka elämääni. Minusta olen tässä tilanteessa siihen oikeutettu. En minä silti heidän kimppuunsa käy, mutta halveksin mielessäni. Ja hekin vihasivat minua ja vihaavat vieläkin. Ja en edes ymmärrä tätä sillä itse en vihannut heitä kuin sen jälkeen mitä tekivät minulle. Minä en puolestaan ole mitään tehnyt heille koskaan. En ennen enkä jälkeen.

Itse olin koulukiusattu myös ja vihan tunteminen koulukiusaajia kohtaan on normaalia tiettyyn pisteeseen.

Itse näen tämän asian näin. Minä voin valita miten kiusaamiseeni nyt aikuisena suhtaudun. Näenkö pelkästään kuvassa itseni uhrina, joka ei voinut tehdä asialle mitään vain katsonko koko kuvaa ja mietin, mikä siihen on voinut johtaa? Minä en tiedä paljoa koulukiusaajistani, en tiedä millaiset perheet heillä on ollut. En tiedä, olivatko heidän vanhemmat yhtä ilkeitä muille ihmisille, joiden kautta lapset oppivat tuon käyttäytymisen enkä tiedä, oliko koulukiusaajillani ongelmia itsensä hyväksymisen kanssa, jonka takia he kiuasivat muita. Minä en yksinkertaisesti voi tietää. Entäpä minä itse? Jos koulukiusaajien olisi pitänyt olla fiksuja tietää, että kiusaaminen on väärin tai että mitä he tekivät oli koulukiusaamista ja väärin, miksi minä en ollut fiksu ja hakenut enemmän apua? Olimme kaikki lapsia. Jos minua kiusattaisiin nyt aikuisena, tekisin asioita eri tavoin. En voi olettaa muiden lasten kykenevän olemaan jotain parempaa, jos en itsekkään ollut. Puhumatta siitä, etteivät kaikki opettajatkaan puuttuneet kiusaamiseen vaikka sen näkivät. Jos lapset näkevät, että opettajat hyväksyivät sen, niin miten he voisivat tietää paremmin, kuin aikuiset? 

Näin ollen olen itse vastuussa siitä, miten suhtaudun omaan menneisyyteeni ja miten annan sen vaikuttaa nykyhetkeen. 

No, miksi et ollut?

Etkö tajua, että toiset kiusaamisen uhrit eivät koe edes lapsina ansaitsevansa mitään apua, jos joku ei sitä heille halua antaa, ei halua nähdä heidän sitä kaipaavan? Se ei voi olla sen kiusatun vika.

Kyllä tiedän millaista oli olla kiusattu ja miten en tuntenut olevani minkään arvoinen. Tilanne jossa kiusattu on ei ole hänen vikansa, mutta kuten jo aikaisemmin sanon minä voin aikuisena vaikuttaa siihen miten suhtaudun siihen mitä tapahtui. Kommenttini siitä, etten ollut tarpeeksi fiksu hakemaan apua oli vain vertauskuvana siihen, etteivät toisetkaan lapset olleet kovinkaan fiksuja. Se, että ymmärtää miksi jokin tapahtui ei tarkoita sitä, ettäkö esimeriksi kiusattu olisi nyt syyllinen tilanteeseensa. Minä olen kuitenkin päässyt kiusaamisestani ylitse vaikka sitä jatkui 10 vuotta. Sen sijaan, että näkisin itseni jatkuvasti vain uhrina kaston nykyään elämääni ja tapahtumaketjuja laajemmin, enkä pelkästään uhrin asemasta. 

Niin no tämä on hieno oivallus. Kiusattu ei useinkaan oivalla sitä, koska "toisista ei saa ajatella pahaa", "varmaan ymmärsit jotain väärin", "etkö sitten itse ole koskaan ollut huonolla tuulella", "kuule, sillä Ronilla oli varmaan vain vähän huono koti [mutta Roni on muuten sinua fiksumpi, koska sinä olit se kiusattu, ei hän]" jnejnejne.

Täytyykin alkaa puhua omalle lapselle, että kiusaajat ovat ihmisinä aivan kamalia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siltä minustakin tuntui, kun olin monta vuotta kiusattu, että kiusaajat jotenkin vapauttivat itsensä "syyllisyydestä" sillä, että heidän toimintansa oli oikein kun minä olen niin ällöttävä ja kamala ihminen jota saakin kiusata. Tai sitten, että kiusaaminen on läppää, josta ei saa suuttua. Minä en puolestaan saa nousta heitä vastaan, kun he ovat ylempi arvoisia ja "oikeutettuja" kiusaamaan meitä hylkiöitä. Ja itse olisin ylittänyt rajani jos olisin noussut heitä vastaan ja samalla nolannut itseni, kun heitä vastustan, vaikka heidän olisi itse pitänyt ottaa vastuu käytöksestään. Jos joku ihminen on kamala niin en minäkään häntä silti pilkkaa vaan pidän ne tunteet omani tietonani ja yritän olla asiallinen kuitenkin. Ja tunsin silti vihaa ( ja välillä vieläkin) heitä kohtaan, jotka ovat olleet hirveä taakka elämääni. Minusta olen tässä tilanteessa siihen oikeutettu. En minä silti heidän kimppuunsa käy, mutta halveksin mielessäni. Ja hekin vihasivat minua ja vihaavat vieläkin. Ja en edes ymmärrä tätä sillä itse en vihannut heitä kuin sen jälkeen mitä tekivät minulle. Minä en puolestaan ole mitään tehnyt heille koskaan. En ennen enkä jälkeen.

Itse olin koulukiusattu myös ja vihan tunteminen koulukiusaajia kohtaan on normaalia tiettyyn pisteeseen.

Itse näen tämän asian näin. Minä voin valita miten kiusaamiseeni nyt aikuisena suhtaudun. Näenkö pelkästään kuvassa itseni uhrina, joka ei voinut tehdä asialle mitään vain katsonko koko kuvaa ja mietin, mikä siihen on voinut johtaa? Minä en tiedä paljoa koulukiusaajistani, en tiedä millaiset perheet heillä on ollut. En tiedä, olivatko heidän vanhemmat yhtä ilkeitä muille ihmisille, joiden kautta lapset oppivat tuon käyttäytymisen enkä tiedä, oliko koulukiusaajillani ongelmia itsensä hyväksymisen kanssa, jonka takia he kiuasivat muita. Minä en yksinkertaisesti voi tietää. Entäpä minä itse? Jos koulukiusaajien olisi pitänyt olla fiksuja tietää, että kiusaaminen on väärin tai että mitä he tekivät oli koulukiusaamista ja väärin, miksi minä en ollut fiksu ja hakenut enemmän apua? Olimme kaikki lapsia. Jos minua kiusattaisiin nyt aikuisena, tekisin asioita eri tavoin. En voi olettaa muiden lasten kykenevän olemaan jotain parempaa, jos en itsekkään ollut. Puhumatta siitä, etteivät kaikki opettajatkaan puuttuneet kiusaamiseen vaikka sen näkivät. Jos lapset näkevät, että opettajat hyväksyivät sen, niin miten he voisivat tietää paremmin, kuin aikuiset? 

Näin ollen olen itse vastuussa siitä, miten suhtaudun omaan menneisyyteeni ja miten annan sen vaikuttaa nykyhetkeen. 

No, miksi et ollut?

Etkö tajua, että toiset kiusaamisen uhrit eivät koe edes lapsina ansaitsevansa mitään apua, jos joku ei sitä heille halua antaa, ei halua nähdä heidän sitä kaipaavan? Se ei voi olla sen kiusatun vika.

Kyllä tiedän millaista oli olla kiusattu ja miten en tuntenut olevani minkään arvoinen. Tilanne jossa kiusattu on ei ole hänen vikansa, mutta kuten jo aikaisemmin sanon minä voin aikuisena vaikuttaa siihen miten suhtaudun siihen mitä tapahtui. Kommenttini siitä, etten ollut tarpeeksi fiksu hakemaan apua oli vain vertauskuvana siihen, etteivät toisetkaan lapset olleet kovinkaan fiksuja. Se, että ymmärtää miksi jokin tapahtui ei tarkoita sitä, ettäkö esimeriksi kiusattu olisi nyt syyllinen tilanteeseensa. Minä olen kuitenkin päässyt kiusaamisestani ylitse vaikka sitä jatkui 10 vuotta. Sen sijaan, että näkisin itseni jatkuvasti vain uhrina kaston nykyään elämääni ja tapahtumaketjuja laajemmin, enkä pelkästään uhrin asemasta. 

Toisaalta, eikö siitä tule sitten vähän raivostuttava fiilis, että joku, joka olikin ihan v*tun tyhmä oli se, jolla oli ote sinuun, eikä esim. päinvastoin tai että sulla ois ollut sellainen ote itseesi, että olisit vain lopettanut sen kiusaamisen? Mua ainakin häiritsis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.

Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.

Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.

Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.

Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii.  Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.

Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.

Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siltä minustakin tuntui, kun olin monta vuotta kiusattu, että kiusaajat jotenkin vapauttivat itsensä "syyllisyydestä" sillä, että heidän toimintansa oli oikein kun minä olen niin ällöttävä ja kamala ihminen jota saakin kiusata. Tai sitten, että kiusaaminen on läppää, josta ei saa suuttua. Minä en puolestaan saa nousta heitä vastaan, kun he ovat ylempi arvoisia ja "oikeutettuja" kiusaamaan meitä hylkiöitä. Ja itse olisin ylittänyt rajani jos olisin noussut heitä vastaan ja samalla nolannut itseni, kun heitä vastustan, vaikka heidän olisi itse pitänyt ottaa vastuu käytöksestään. Jos joku ihminen on kamala niin en minäkään häntä silti pilkkaa vaan pidän ne tunteet omani tietonani ja yritän olla asiallinen kuitenkin. Ja tunsin silti vihaa ( ja välillä vieläkin) heitä kohtaan, jotka ovat olleet hirveä taakka elämääni. Minusta olen tässä tilanteessa siihen oikeutettu. En minä silti heidän kimppuunsa käy, mutta halveksin mielessäni. Ja hekin vihasivat minua ja vihaavat vieläkin. Ja en edes ymmärrä tätä sillä itse en vihannut heitä kuin sen jälkeen mitä tekivät minulle. Minä en puolestaan ole mitään tehnyt heille koskaan. En ennen enkä jälkeen.

Itse olin koulukiusattu myös ja vihan tunteminen koulukiusaajia kohtaan on normaalia tiettyyn pisteeseen.

Itse näen tämän asian näin. Minä voin valita miten kiusaamiseeni nyt aikuisena suhtaudun. Näenkö pelkästään kuvassa itseni uhrina, joka ei voinut tehdä asialle mitään vain katsonko koko kuvaa ja mietin, mikä siihen on voinut johtaa? Minä en tiedä paljoa koulukiusaajistani, en tiedä millaiset perheet heillä on ollut. En tiedä, olivatko heidän vanhemmat yhtä ilkeitä muille ihmisille, joiden kautta lapset oppivat tuon käyttäytymisen enkä tiedä, oliko koulukiusaajillani ongelmia itsensä hyväksymisen kanssa, jonka takia he kiuasivat muita. Minä en yksinkertaisesti voi tietää. Entäpä minä itse? Jos koulukiusaajien olisi pitänyt olla fiksuja tietää, että kiusaaminen on väärin tai että mitä he tekivät oli koulukiusaamista ja väärin, miksi minä en ollut fiksu ja hakenut enemmän apua? Olimme kaikki lapsia. Jos minua kiusattaisiin nyt aikuisena, tekisin asioita eri tavoin. En voi olettaa muiden lasten kykenevän olemaan jotain parempaa, jos en itsekkään ollut. Puhumatta siitä, etteivät kaikki opettajatkaan puuttuneet kiusaamiseen vaikka sen näkivät. Jos lapset näkevät, että opettajat hyväksyivät sen, niin miten he voisivat tietää paremmin, kuin aikuiset? 

Näin ollen olen itse vastuussa siitä, miten suhtaudun omaan menneisyyteeni ja miten annan sen vaikuttaa nykyhetkeen. 

No, miksi et ollut?

Etkö tajua, että toiset kiusaamisen uhrit eivät koe edes lapsina ansaitsevansa mitään apua, jos joku ei sitä heille halua antaa, ei halua nähdä heidän sitä kaipaavan? Se ei voi olla sen kiusatun vika.

Kyllä tiedän millaista oli olla kiusattu ja miten en tuntenut olevani minkään arvoinen. Tilanne jossa kiusattu on ei ole hänen vikansa, mutta kuten jo aikaisemmin sanon minä voin aikuisena vaikuttaa siihen miten suhtaudun siihen mitä tapahtui. Kommenttini siitä, etten ollut tarpeeksi fiksu hakemaan apua oli vain vertauskuvana siihen, etteivät toisetkaan lapset olleet kovinkaan fiksuja. Se, että ymmärtää miksi jokin tapahtui ei tarkoita sitä, ettäkö esimeriksi kiusattu olisi nyt syyllinen tilanteeseensa. Minä olen kuitenkin päässyt kiusaamisestani ylitse vaikka sitä jatkui 10 vuotta. Sen sijaan, että näkisin itseni jatkuvasti vain uhrina kaston nykyään elämääni ja tapahtumaketjuja laajemmin, enkä pelkästään uhrin asemasta. 

Niin no tämä on hieno oivallus. Kiusattu ei useinkaan oivalla sitä, koska "toisista ei saa ajatella pahaa", "varmaan ymmärsit jotain väärin", "etkö sitten itse ole koskaan ollut huonolla tuulella", "kuule, sillä Ronilla oli varmaan vain vähän huono koti [mutta Roni on muuten sinua fiksumpi, koska sinä olit se kiusattu, ei hän]" jnejnejne.

Täytyykin alkaa puhua omalle lapselle, että kiusaajat ovat ihmisinä aivan kamalia.

En täysin ymmärrä mitä sinä nyt puhut. Ehkä luit tekstini jotenkin väärin? Vai kirjoitinko sen nyt jotenkin väärin. Missä kohtaa sanoin, että kiusaajat olisivat fiksumpia? Ja myös puhuin siitä, miten aikuisena suhtaudun kiusaamiseen ja omaan menneisyyteeni. Tällä hetkellä mitä sinä voit tehdä, on hakea apua lapsellesi, jos hän on koulukiusattu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.

Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.

Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.

Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.

Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii.  Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.

Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.

Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.

No, mä ainakin mietin ensisijaisesti itseäni. Se on edellytys omalle hyvinvoinilleni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuun ottaminen omasta elämästä on vapauttavinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Kun tämän omaksuu, se on enään vain ja ainoastaan itsestä kiinni kuinka hyvää/huonoa elämää elää.

Suurin osa ihmisistä syyttelee muita ihmisiä, syyttää olosuhteita jne, jollain tavalla uhriutuu.. Odottaa että jonkun toisen on muututtava, tai että joku muu tulee korjaamaan ongelman. Tällainen asenne tarkoittaa sitä, että sinun onnellisuus on muiden ihmisten ja pelkän onnen varassa. Se on silloin aika heikolla pohjalla.

Jos joku pystyy loukkaamaan sinua yhtään mistään asiasta, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että et ole sinut itsesi kanssa. Silloin sinulla on kaksi vaihtoehtoa 1. Uhriutua ja elää masennuksessa 2. Ottaa palaute rakentavana kritiikkinä ja kehittää itseäsi / tai ignoroida palaute jos se on jotain jolle et voi tehdä mitään.

Kun otat sataprosenttisen vastuun omasta elämästäsi, elämäsi on juuri sellaista kun itse haluat sen olevan. Se ei ole enää riippuvaista olosuhteista, onnesta, tai muista ihmisistä. Kukaan ei pysty loukkaamaan sinua. Kukaan ei pysty pettämään sinua. Ainoa asia johon voit pettyä olet sinä itse - koska olet sataprosenttisesti vastuussa omasta elämästäsi. Tämä koskee elämän aivan kaikkea osa-alueita niin tunteita, taloutta, onnellisuutta, parisuhteita jne.

Parisuhde on mielestäni paras esimerkki. Moni ajattelee että osapuolet on 50/50 vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Tämä ei pidä paikkaansa. Sinä olet 100% vastuussa parisuhteesi hyvinvoinnista. Jos haluat että parisuhteesi toimii, sinun otettava sataprosenttinen vastuu siitä että se toimii.  Toki paras parisuhde on sellainen jossa molemmat osapuolet ajattelevat näin.

Esim. lapsen kanssa tuo 100% ajattelu ei toimi. Lasta ei voi (periaatteessa) jättää, jos suhde lapseen ei rakennu hyvin tuolla 100% -ajattelulla. Aikuinen voi olla kumppaniaan kohtan 100% sellainen kuin itse haluaa, ja katsoa, mihin se johtaa, lapsen kansssa sellainen on tuhoisaa.

Nimenomaan suhde lapseen toimii juuri näin: minä aikuinen olen 100% vastuussa siitä, millainen aikuinen olen tälle lapselle. Suhde lapseen rakentuu nimenomaan näin ja aikuisessa on vikaa, jos ei kykene omaan lapseensa luomaan suhdetta, jossa on 100% mukana. Vastuu ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin itse haluaa, vastuu tarkoittaa sitä, että on sellainen kuin tämä suhde edellyttää minun olevan. Jos haluaa hyvän parisuhteen, ei ensisijaisesti mieti itseään.

No, mä ainakin mietin ensisijaisesti itseäni. Se on edellytys omalle hyvinvoinilleni.

Eli teet kuten äitisikin aikoinaan teki. Ehkä se oli edellytys hänen omalle hyvinvoinnilleen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siltä minustakin tuntui, kun olin monta vuotta kiusattu, että kiusaajat jotenkin vapauttivat itsensä "syyllisyydestä" sillä, että heidän toimintansa oli oikein kun minä olen niin ällöttävä ja kamala ihminen jota saakin kiusata. Tai sitten, että kiusaaminen on läppää, josta ei saa suuttua. Minä en puolestaan saa nousta heitä vastaan, kun he ovat ylempi arvoisia ja "oikeutettuja" kiusaamaan meitä hylkiöitä. Ja itse olisin ylittänyt rajani jos olisin noussut heitä vastaan ja samalla nolannut itseni, kun heitä vastustan, vaikka heidän olisi itse pitänyt ottaa vastuu käytöksestään. Jos joku ihminen on kamala niin en minäkään häntä silti pilkkaa vaan pidän ne tunteet omani tietonani ja yritän olla asiallinen kuitenkin. Ja tunsin silti vihaa ( ja välillä vieläkin) heitä kohtaan, jotka ovat olleet hirveä taakka elämääni. Minusta olen tässä tilanteessa siihen oikeutettu. En minä silti heidän kimppuunsa käy, mutta halveksin mielessäni. Ja hekin vihasivat minua ja vihaavat vieläkin. Ja en edes ymmärrä tätä sillä itse en vihannut heitä kuin sen jälkeen mitä tekivät minulle. Minä en puolestaan ole mitään tehnyt heille koskaan. En ennen enkä jälkeen.

Itse olin koulukiusattu myös ja vihan tunteminen koulukiusaajia kohtaan on normaalia tiettyyn pisteeseen.

Itse näen tämän asian näin. Minä voin valita miten kiusaamiseeni nyt aikuisena suhtaudun. Näenkö pelkästään kuvassa itseni uhrina, joka ei voinut tehdä asialle mitään vain katsonko koko kuvaa ja mietin, mikä siihen on voinut johtaa? Minä en tiedä paljoa koulukiusaajistani, en tiedä millaiset perheet heillä on ollut. En tiedä, olivatko heidän vanhemmat yhtä ilkeitä muille ihmisille, joiden kautta lapset oppivat tuon käyttäytymisen enkä tiedä, oliko koulukiusaajillani ongelmia itsensä hyväksymisen kanssa, jonka takia he kiuasivat muita. Minä en yksinkertaisesti voi tietää. Entäpä minä itse? Jos koulukiusaajien olisi pitänyt olla fiksuja tietää, että kiusaaminen on väärin tai että mitä he tekivät oli koulukiusaamista ja väärin, miksi minä en ollut fiksu ja hakenut enemmän apua? Olimme kaikki lapsia. Jos minua kiusattaisiin nyt aikuisena, tekisin asioita eri tavoin. En voi olettaa muiden lasten kykenevän olemaan jotain parempaa, jos en itsekkään ollut. Puhumatta siitä, etteivät kaikki opettajatkaan puuttuneet kiusaamiseen vaikka sen näkivät. Jos lapset näkevät, että opettajat hyväksyivät sen, niin miten he voisivat tietää paremmin, kuin aikuiset? 

Näin ollen olen itse vastuussa siitä, miten suhtaudun omaan menneisyyteeni ja miten annan sen vaikuttaa nykyhetkeen. 

No, miksi et ollut?

Etkö tajua, että toiset kiusaamisen uhrit eivät koe edes lapsina ansaitsevansa mitään apua, jos joku ei sitä heille halua antaa, ei halua nähdä heidän sitä kaipaavan? Se ei voi olla sen kiusatun vika.

Kyllä tiedän millaista oli olla kiusattu ja miten en tuntenut olevani minkään arvoinen. Tilanne jossa kiusattu on ei ole hänen vikansa, mutta kuten jo aikaisemmin sanon minä voin aikuisena vaikuttaa siihen miten suhtaudun siihen mitä tapahtui. Kommenttini siitä, etten ollut tarpeeksi fiksu hakemaan apua oli vain vertauskuvana siihen, etteivät toisetkaan lapset olleet kovinkaan fiksuja. Se, että ymmärtää miksi jokin tapahtui ei tarkoita sitä, ettäkö esimeriksi kiusattu olisi nyt syyllinen tilanteeseensa. Minä olen kuitenkin päässyt kiusaamisestani ylitse vaikka sitä jatkui 10 vuotta. Sen sijaan, että näkisin itseni jatkuvasti vain uhrina kaston nykyään elämääni ja tapahtumaketjuja laajemmin, enkä pelkästään uhrin asemasta. 

Niin no tämä on hieno oivallus. Kiusattu ei useinkaan oivalla sitä, koska "toisista ei saa ajatella pahaa", "varmaan ymmärsit jotain väärin", "etkö sitten itse ole koskaan ollut huonolla tuulella", "kuule, sillä Ronilla oli varmaan vain vähän huono koti [mutta Roni on muuten sinua fiksumpi, koska sinä olit se kiusattu, ei hän]" jnejnejne.

Täytyykin alkaa puhua omalle lapselle, että kiusaajat ovat ihmisinä aivan kamalia.

En täysin ymmärrä mitä sinä nyt puhut. Ehkä luit tekstini jotenkin väärin? Vai kirjoitinko sen nyt jotenkin väärin. Missä kohtaa sanoin, että kiusaajat olisivat fiksumpia? Ja myös puhuin siitä, miten aikuisena suhtaudun kiusaamiseen ja omaan menneisyyteeni. Tällä hetkellä mitä sinä voit tehdä, on hakea apua lapsellesi, jos hän on koulukiusattu. 

Eeei, vaan minä vain lausuin asioita, joita kiusatulle usein sanotaan. Ja se fiksumpi oli hakasuluissa tarkoittaen sitä, että tätä ei sanota ääneen, mutta lapsi helposti mieltää sen siten, kun kiusaajan kotioloja puolustellaan syyksi hänen teoilleen. Että se puolustelu ikään kuin nostaa kiusaajan kiusattua korkeammalle.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisellä on aina elämässään vaihtoehtoja. Sinulla on ollut vaihtoehto kouluttautua hyvin tai saada huonopalkkainen työ. Sinulla on vaihoehto joko olla tekemisissä huonojen ihmisten kanssa tai olla olematta. 

Se, että ihmisillä on aina vaihtoehto ja vastuu omista tunteistaan ei tarkoita sitä, ettäkö vaihtoehtoissa olisi aina jokin täydellinen vaihtoehto. Kuten haluaako olla huonossa työssä, mutta saada palkkaa vai erota, etsiä työtä ja selvitä vähemmällä rahalla. Tässä on siis selkeästi kaksi vaihtoehtoa. Kukin voi nähdä kumpi on heidän mielestään parempi vaihtoehto, vaikka ei ole ideaalinen vaihtoehto.

Näin myös menetellään tunteiden kanssa. Ihminen voi eron edessä valita ensimmäisen parin viikon suruajan jälkeen jääkö hän suremaan asiaa ja eristäytyykö kaveripiiristään, vai haluaako hän hakea apua, alkaa ajattelemaan asiaa uudella tavalla ja työskennellä omien tunteiden ja eron hyväksymisen kanssa, sen sijaan, että heittäytyisi marttyyriasemaan.

Jos ystävät hylkäävät, niin jälleen voidaan tietyn ajan jälkeen jäädä miettimään, jatketaanko suremista siitä, että ystävät hylkäsivät ja kieltäytydään tutustumasta kehenkään uuteen ihmiseen, koska kaikki ihmiset nähdään pahoina, vai lähdetäänkö hakemaan apua omille tunteilleen ja etsimään uusia, parempia kavereita.

Tämä on se ideaali, jonka toteutumiseen Suomessa monet sokeasti uskovat.

Elämä ei kuitenkaan ole niin suoraviivaista, joillakin kaikki vaihtoehdot ovat huonoja ja eikä sitä aina itsekään pysty aukottomasti tietämään mikä on sitä omaa valintaa ja miten paljon sitten lopulta edes omaan elämäänsä voi vaikuttaa.

Meillä olisi aika monta lääkäriä ja asianajajaa enemmän, jos kaikilla olisivat samanlaiset rahkeet ja resurssit olemassa. Ja sitten on aina niitä, joille riitä edes sieltä jonon perältä koulutusta tai paskaduunia.

Erotessa sitä voi päättää mennä eteenpäin, mutta jos toinen pyrkii sabotoimaan asiaa, ei sitä mikään suhtautuminen muuta.

Siihen miten taas ystäviä löytää voi vaikuttaa jo asuinpaikkakin, jota kaikki eivät vastoin uskoa voi valita vapaasti. Eivätkä sitä minne syntyvät.

Siksi kaikki sanomasi on turhaa jeesustelua. Ei ole syytä tai velvoitettaa kenenkään oppia nauttimaan paskasta kohtelusta ja olla rasittamatta muita negatiivisuudellaan kun sen sijaan jokainen voisi vain päättää, että tästä eteenpäin kohtelen muita kunnioittavasti.

Se että ihmiset katkeroituvat jäävät yksin näiden asioiden kanssa aiheuttaa ja lietsoo osaltaan se, että niistä ei saisi puhua tai ottaa esille. Saatika haluta asiaan parannusta.

Harva myöskään uskoo täydelliseen vaihtoehtoon, sitä epämukavuutta silloin kun joutuu valitsemaan kahdesta pahasta on vain helpompi sietää kun elämäsi on muuten kokonaisuudessaan ihan mukiin menevää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siltä minustakin tuntui, kun olin monta vuotta kiusattu, että kiusaajat jotenkin vapauttivat itsensä "syyllisyydestä" sillä, että heidän toimintansa oli oikein kun minä olen niin ällöttävä ja kamala ihminen jota saakin kiusata. Tai sitten, että kiusaaminen on läppää, josta ei saa suuttua. Minä en puolestaan saa nousta heitä vastaan, kun he ovat ylempi arvoisia ja "oikeutettuja" kiusaamaan meitä hylkiöitä. Ja itse olisin ylittänyt rajani jos olisin noussut heitä vastaan ja samalla nolannut itseni, kun heitä vastustan, vaikka heidän olisi itse pitänyt ottaa vastuu käytöksestään. Jos joku ihminen on kamala niin en minäkään häntä silti pilkkaa vaan pidän ne tunteet omani tietonani ja yritän olla asiallinen kuitenkin. Ja tunsin silti vihaa ( ja välillä vieläkin) heitä kohtaan, jotka ovat olleet hirveä taakka elämääni. Minusta olen tässä tilanteessa siihen oikeutettu. En minä silti heidän kimppuunsa käy, mutta halveksin mielessäni. Ja hekin vihasivat minua ja vihaavat vieläkin. Ja en edes ymmärrä tätä sillä itse en vihannut heitä kuin sen jälkeen mitä tekivät minulle. Minä en puolestaan ole mitään tehnyt heille koskaan. En ennen enkä jälkeen.

Itse olin koulukiusattu myös ja vihan tunteminen koulukiusaajia kohtaan on normaalia tiettyyn pisteeseen.

Itse näen tämän asian näin. Minä voin valita miten kiusaamiseeni nyt aikuisena suhtaudun. Näenkö pelkästään kuvassa itseni uhrina, joka ei voinut tehdä asialle mitään vain katsonko koko kuvaa ja mietin, mikä siihen on voinut johtaa? Minä en tiedä paljoa koulukiusaajistani, en tiedä millaiset perheet heillä on ollut. En tiedä, olivatko heidän vanhemmat yhtä ilkeitä muille ihmisille, joiden kautta lapset oppivat tuon käyttäytymisen enkä tiedä, oliko koulukiusaajillani ongelmia itsensä hyväksymisen kanssa, jonka takia he kiuasivat muita. Minä en yksinkertaisesti voi tietää. Entäpä minä itse? Jos koulukiusaajien olisi pitänyt olla fiksuja tietää, että kiusaaminen on väärin tai että mitä he tekivät oli koulukiusaamista ja väärin, miksi minä en ollut fiksu ja hakenut enemmän apua? Olimme kaikki lapsia. Jos minua kiusattaisiin nyt aikuisena, tekisin asioita eri tavoin. En voi olettaa muiden lasten kykenevän olemaan jotain parempaa, jos en itsekkään ollut. Puhumatta siitä, etteivät kaikki opettajatkaan puuttuneet kiusaamiseen vaikka sen näkivät. Jos lapset näkevät, että opettajat hyväksyivät sen, niin miten he voisivat tietää paremmin, kuin aikuiset? 

Näin ollen olen itse vastuussa siitä, miten suhtaudun omaan menneisyyteeni ja miten annan sen vaikuttaa nykyhetkeen. 

No, miksi et ollut?

Etkö tajua, että toiset kiusaamisen uhrit eivät koe edes lapsina ansaitsevansa mitään apua, jos joku ei sitä heille halua antaa, ei halua nähdä heidän sitä kaipaavan? Se ei voi olla sen kiusatun vika.

Kyllä tiedän millaista oli olla kiusattu ja miten en tuntenut olevani minkään arvoinen. Tilanne jossa kiusattu on ei ole hänen vikansa, mutta kuten jo aikaisemmin sanon minä voin aikuisena vaikuttaa siihen miten suhtaudun siihen mitä tapahtui. Kommenttini siitä, etten ollut tarpeeksi fiksu hakemaan apua oli vain vertauskuvana siihen, etteivät toisetkaan lapset olleet kovinkaan fiksuja. Se, että ymmärtää miksi jokin tapahtui ei tarkoita sitä, ettäkö esimeriksi kiusattu olisi nyt syyllinen tilanteeseensa. Minä olen kuitenkin päässyt kiusaamisestani ylitse vaikka sitä jatkui 10 vuotta. Sen sijaan, että näkisin itseni jatkuvasti vain uhrina kaston nykyään elämääni ja tapahtumaketjuja laajemmin, enkä pelkästään uhrin asemasta. 

Toisaalta, eikö siitä tule sitten vähän raivostuttava fiilis, että joku, joka olikin ihan v*tun tyhmä oli se, jolla oli ote sinuun, eikä esim. päinvastoin tai että sulla ois ollut sellainen ote itseesi, että olisit vain lopettanut sen kiusaamisen? Mua ainakin häiritsis.

Itseäni ei häiritse, koska kyse oli lapsista. Lapsilla ei ole sellaista kykyä ajatella, kuin aikuisilla tai sellaista ymmärrystä, kuin aikuisilla. Jos minulla olisi ollut sama ymmärrys ja kyky ajatella kuin nyt, niin ei mitkään koulukiusaajieni kommentit olisi saanut minua liikuttumaan. Mutta olin silloin nuori, herkkä ja muutenkin huonossa tilanteessa koulun ulkopuolellakin. Olin periaatteessa helppo kohde kiusaajille ja muille negatiivisille kommenteille.