Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama tilanne mulla, aina vaan uudelleen ja uudelleen. Kuvio viimeisten 20 vuoden ajalta, kukin ihmissuhde on siis kestänyt vuosia:
Tapaan ihmisiä, kaverustutaan, nähdään milloin missäkin, jos minä otan yhteyttä ja kutsun. Sitten vähän jo kysyn, että miksi sinä et ikinä kutsu mihinkään tai ota yhteyttä. Siis ei edes whatsapp-viestejä tai mitään. Ei siihen ikinä tule mitään oikeaa vastausta. "On ollut kiire" ei vaan ole totta. Aina ehtii viestin laittaa. Jos haluaa jonkun ihmisen nähdä, niin kyllä sitä aikaa jostain raosta löytyy. Ja sitäpaitsi kuitenkin heillä on lähteä, kun minä kutsun jonnekin.
Olen päätellyt, että en ole näille ihmisille millään tasolla tärkeä. Pakkohan heidän on joihinkin ihmisiin ottaa itsekin yhteyttä. Tiedän että ovat sosiaalisia ja meneviä ihmisiä. En vain kuulu niihin, joilla olisi sen vertaa merkitystä, että juolahtaisin heille edes mieleen kun miettivät jotain menoa tai haluavat vain jutella jonkun kanssa.
Jossain kohtaa sitten lopetan aina yhteydenpidon. Viimeisten 20 vuoden aika KAIKKI mun kaverisuhteet on päättyneet näin. Kun minä en soita, eivät hekään soita ja yhteys katkeaa. Oikeasti, mitä helvettiä? Eikö näille ihmisille todellakaan IKINÄ tule mieleen ottaa yhteyttä tai eikö kukaan koskaan ajattele minua sekuntiakaan????????
Onko tää jotenkin suomalainen juttu, kun samaa kuulee tosi paljon muiltakin? Ja en lopeta yhteydenpitoa kostaakseni tai testatakseni mitään, mutta jos joku ei välitä minusta yhden viestin vertaa monen vuoden ajalta, niin sitten on vain pakko hyväksyä se, että hän ei todellakaan välitä minusta yhtään. Se loukkaa ja sattuu tosi pahasti. Ei sellaisen ihmisen kanssa halua sitten enää olla.
Yhteydenpito loppuu usein siihen, kun taustalla on piilossa jokin sellainen konflikti, jonka avoimeen kohtaamiseen ei kyetä. Silloin ystävyyssuhde alkaa hitaasti hiipua vähäiseen yhteydenpitoon tms. Virallisesti selityksenä elämään tuli kaikkea muuta.
Varmasti usein pitää paikkaansa. Olisi vain kiva tietää, jos on tehnyt jotain "väärin", niin voisi yrittää korjata asiaa tai välttää sitä seuraavassa ihmissuhteessa. Minä en tiedä, mitä olen tehnyt, kun ystäväni ovat jääneet.
Eräälle ystävälle puhuin surustani, kun kukaan ei enää pidä yhteyttä tai halua nähdä, niin hän puhui vain ruuhkavuosista ja kiireestä. "Ei sinussa mitään vikaa ole!", hän vakuutti. Mutta voiko siihen luottaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ajatellut jatkossa jättää vastaamatta "Oho unohdin vastata, vaikka lähetit viestiä jo kuukausi sitten! Minulle kuuluu plaaplaaplaa. Nähdään joku päivä!" -viesteihin silloin, kun selvästi jo näkee, että olen vain velvollisuus toiselle eikä hän oikeasti haluaisi nähdä.
Miksi te lähetätte näitä viestejä?! Huonosta omastatunnostako? Vai säälistä?
Jättäkää mieluummin vastaamatta, ettei toinen odottele turhaan. Se olisi ainakin selvä viesti, jos ette uskalla suoraan sanoa.
Vierailija kirjoitti:
Olen ajatellut jatkossa jättää vastaamatta "Oho unohdin vastata, vaikka lähetit viestiä jo kuukausi sitten! Minulle kuuluu plaaplaaplaa. Nähdään joku päivä!" -viesteihin silloin, kun selvästi jo näkee, että olen vain velvollisuus toiselle eikä hän oikeasti haluaisi nähdä.
Miksi te lähetätte näitä viestejä?! Huonosta omastatunnostako? Vai säälistä?
Jättäkää mieluummin vastaamatta, ettei toinen odottele turhaan. Se olisi ainakin selvä viesti, jos ette uskalla suoraan sanoa.
Eikö tuo ole aika selvä viesti, jos vähänkään lukee rivien välistä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitänee varmaan sitten sanoa, että jos kaijat kerran normaalisti juttelevat ystävilleen diippejä, niin sitten on olemassa super-kaijojakin, jotka eivät puhu edes yli 30 vuoden jälkeen mitään syvällisempää tai eivät ota kantaa syvällisempiin aiheisiin. :D Vaan kiertelevät ja kaartelevat niitä ja ovat neutraaleina tyyppeinä mielistelemässä näin vähän kaikkia.
Et varmaan kuulu tämän Kaijan ystäviin, vaan olet hänelle kaveri tai tuttava.
No, täytyy nyt sanoa, että ihan näin kyynisesti en sentään minäkään viitsisi lapsuudenystävästä ajatella, kun olemme kuitenkin yli 30 vuotta yhtä pitäneet. Erilaisia toki olemme, mutta rajansa kaikella. Järki käteen: on olemassa ihmisiä, jotka vain ovat yksityisiä ja eivät halua töräytellä mitään mielipiteitä monistakaan asioista.
Mutta tekeekö se ihmisestä pinnallisen, ilkeän tai narsistin (kuten ketjussa on tällaisista ihmisistä sanottu)?
No, täytyy sanoa, että minä en kauheasti itse tykkää siitä, että aletaan pyöriskellä kuin puolukka jossakin, kun pitäisi sanoa oma selvä mielipide johonkin. Ei se niin vaikeata ole. En ole koskaan pystynyt itse samaistumaan siihen, että mikä siinä niin vaikeata on. Olen sitten tulkinnut juuri niin, että siinä on jokin pelko siitä, että joku voisi tykätä huonoa. Kyllä se vähän pinnallisen ihmisestä tekee, jos aina jää kakistelemaan, kun tulisi oma vuoro kertoa esim. omia poliittisia kantoja tai muita vastaavia näkemyksiä. Lisäksi voi olla myös niin, että tällaiset ihmiset eivät välitä toisten ns. hirveistäkään, toisia ihmisiä loukkaavista mielipiteistä. On se aika selkärangatonta ohittaa sellaiset vain olkia kohauttaen. Siinähän on juuri se koulukiusaamisenkin ydin: kävellä vain ohi, ehkä jopa vähä naurahtaen, eikä sanoa, että hei, sun toimintasi on perseestä.
Okei, ymmärrän mitä tarkoitat. Mä olen erilainen kuin sinä. Esim läheisin ystäväni on muslimi, mutta me ihan tietoisesti vältämme sellaisia puheenaiheita, joissa arvomaailmamme törmää täysin (esim halal-teurastus). Hän kyllä tietää, että en jaa hänen elämänkatsomustaan ja minä tiedän, ettei hän jaa omaani. Meillä on kuitenkin lukematon määrä asioita, jotka yhdistävät meitä. Olet sikäli oikeassa, että vältän konflikteja näissä asioissa, mutta me pyrimmekin kunnioittamaan toistemme elämänkatsomusta. Mitä tulee muihin ihmisiin, niin tunnen kyllä monia idealisteja ja aika fanaattisiakin ihmisiä, joilla on kova tarve tuoda esille jotain agendaansa ja provosoida muita ihmisiä. Mä en lähde näihin provosointeihin mukaan. Voin keskustella politiikasta yleisellä tasolla ja eri näkökulmista (esim köyhät vs rikkaat), mutta useimmiten pidän omat poliittiset mielipiteeni ominani, koska olen huomannut, että osa ihmisistä hiiltyy, jos se mielipide ei olekaan sama kuin hänellä itsellään. Palkastani ja muusta varallisuudestani en halua puhua lainkaan, koska ikävä kyllä ne ovat asioita, jotka helposti aiheuttavat ennakkoluuloja ja siten mutkistavat ihmissuhteita. En myöskään puhu omasta elämänkatsomuksestani kuin hyvin harvojen kanssa, mutta voin hyvin puhua monista eri uskonnoista ja niiden merkityksistä niihin uskoville. Ikävä kyllä usko ja elämänkatsomuskin ovat asioita, jotka saattavat saada toisen tuomitsemaan tai vähintään yrittämään käännyttää ja mä olen sitä shaissea kuunnellut joskus ihan kyllästymiseen asti.
Joo. No mulla on monia vastaavia kavereita, mutta ovat hyvin länsimaalaistuneita. ;) Tai sitten ovat nykyään kristittyjä, jotka lyövät minua raamatulla päähän (hah!). Ollaan kuitenkin kränättykin tai kiistelty monista jutuista. No, ei niistä sen enempää, kun ei ole tarkoitus tehdä tästä mitään etnistä keskustelua, johon iskee moderointi.
Mut joo, kuvasit tuossa edellä aika hyvin sellasen pinnallisen keskustelun. Tykkään faktoista, tieteestä ja objektiivisuudesta, mutta silti syvälliseen keskusteluun kuuluu mielestäni henkilökohtaisuuskin. Ei pelkästään se, että luetellaan laista pykäliä tai mitä uutisissa on kerrottu yhteiskuntaluokkaerojen suurenemisesta. Voi tosiaan olla, että osa porukasta hiiltyy, jos sanoo niin tai näin, mutta ei sitä minusta kannata pelätä. Minä hiillyn vain oikeastaan siitä, jos ei perustele asioita. Joskus käy niin, että joku henkilö mielellään kuuntelee toisten salat, mutta sitten on itse hiljaa. Tämä on minusta vähän vapaamatkustamista. Ei toki muitakaan kukaan ole pakottanut sanomaan mitään. Joidenkin sitä keskustelua täytyy kuitenkin vähän vatkata, jotta siinä pysyy mielenkiinto.
Mä taas tykkään mieluummin pohdiskella asioita monista eri näkökulmista kuin valita vain yksi eli oma mielipiteeni ja alkaa perustelemaan sitä. Sitäpaitsi mielipiteenihän saattaa olla sama kuin toisella ja perustelutkin samat, joten mitäpä niitä perusteluja sitten toistamaan.
Toisto ei haittaa, mutta senhän voi sanoa että olen samaa mieltä kuin tuo yksi. Moni ei sano edes sitä, vaan haluaa jäädä salamyhkäiseksi.
Oletko koskaan pysähtynyt ajattelemaan sitä, että mahdat olla aika vaativa luonne? Enkä tarkoita pahalla.
Mielestäni ketään ei voi vaatia kertomaan itsestään sellaisia asioita, joita ei halua kertoa. Jos haluaa olla salamyhkäinen, niin sen pitäisi olla ihan ok.
Joo, olen sitäkin. Toisaalta tässä yhteydessä oli kuitenkin kyse toiveista eikä siitä, että menisi kuranssaamaan toista, jos tämä ei jotain sano. Keskusteluaiheita tällainen käytös valitettavasti rajaa reippaasti.
Toki saa olla, mutta tässä olikin kai kyse siitä, mistä itse pitää ja mistä ei. Minkäs tekee, en ole salamyhkäisyyden ystävä, vaan keskustelujen, eivätkä ne oikein etene salamyhkäisyydellä. Toiseksi salamyhkäisyys on minusta monesti vähän sellaista, että sillä koitetaan nostaa itseä ikään kuin korkeammalle. Esim. joku voi todeta, että "minulla on menoa", mutta ei missään nimessä voi sanoa, että "minä menen salille". Mikä nyt on jo minusta melko naurettavaa tärkeilyä ja päähänpinttymää siitä, että "mut kun se meno ei vaan kuulu noille".
No se meno voi olla vaikka sitä, että haluaa kerrankin loikoilla sohvalla rauhassa ja lukea hyvää kirjaa. Kaikki ei ymmärrä tuollaisia kiireeitä ja jopa loukkaantuu siitä, että sohva houkuttaa enemmän kuin heidän seura, joten helpompi sanoa, että on menoa. :)
No niinpä, helpompi sanoa, mutta sehän on vähän huijausta. Koitetaan mennä sieltä, mistä aita on matalin.
Minua ärsyttää, kun itse koittaa aina olla pilkun päälle rehellinen, niin tuntuu, että siitä lopulta kärsii vain itse! Kun ei kerran osaa ajatella, että tämä olisi nyt helpompaa minulle tehdä näin ja näin. Inhoan tällaisia pelejä.
Kannattaa opettaa viljelemään valkoisia valheita tarvittaessa.
Minäkin olen opetellut: "Kiitos kutsusta, mutta olen valitettavasti sopinut muuta tuolle päivälle. Viettäkää mahtavat juhlat ja onnittelut päivänsankarille, nähdään toiste! :)"Helpottaa elämää kummasti, kun pääsee niistä turhista kissanristiäisistä, mutta välit säilyy silti. En usko, että olen kenellekään niin merkittävä henkilö, että poissaoloni pilaisi juhlat - poislukien perhe ja lähimmät sukulaiset ja ystävät.
Sinua ei kohta enää kutsuta mihinkään, mutta sitä varmaan toivotkin?
Olet oikeassa, en juurikaan välitä juhlista. Näen ihmisiä mieluummin kahden kesken tai pienissä porukoissa, jolloin voi oikeasti vaihtaa kuulumiset. Enkä odota kakkukahveja, jos tuon lahjan tai kukan juhlien jälkeen, toisena päivänä.
Tälläiset kutsujen jälkeen erikseen poikkeavat ovat rasittavan itsekeskeisiä ihmisiä. He haluavat vain erityishuomiota. Eivät viitsi kunnioittaa juhlan aihetta, vaan tulevat kun lystäävät, täysin huolimatta siitä miten kiireistä isäntäväellä on.
Sanothan suoraan, jos et halua vieraita jälkikäteen? Kunnioitan sitä tietysti enkä tuppaudu! Itsekeskeisyydestä ei omalla kohdallani ole kyse, mutta jonkun toisen kohdalla voi olla.
Kohdallasi kyse on juuri itsekeskeisyydestä. Johon sinulla on tietenkin oikeus. Juhlien järjestäjä järjestää juhlat. Hän kutsuu paikalle sellaiset henkilöt, joiden kanssa haluaa juhlia. Hän valitsee ajan, joka sopii hänelle. Miettii juhlaan liittyvät asiat ja maksaa homman.
Jos sinä ajattelisit ei-itsekeskeisesti vaan vaikka juhlajärjestäjäkeskeisesti, saapuisit paikalle toivottuun aikaan. Miettisit mahdollisimman mieleisen lahjan vastaanottajan mielestä ja pitäisit juhlijaa keskipisteenä.
Nyt sen sijaan pohdit omia tunteitasi. Tykkäätkö sinä suurista vai pienistä ryhmistä. Kukkanen on sinusta kiva ja muutama päivä juhlien jälkeen on sinusta parempi ajankohta.
Jotta et nyt näyttäytyisi ihan itsekkäältä ja menisi turhaan, niin kysyt tietenkin etukäteen sopivatko ne SINUN suunnitelmasi juhlakalulle.
Olet todennäköisesti niin tottunut itsekeskeisyytesi, että ihmettelet miten joku muu voisi tehdä toisin. Ettei ensin mieti mikä itsestä tuntuu parhaimmalta ja toimi sen mukaan.
Oletko koskaan miettinyt miltä.jostain juhlan järjestäjältä mahtaa tuntua, kun "ystävät" miettivät hänen suurena päivänä kuinka heille on tärkeämpää saada olla pienryhmässä, sohva, salkkarit jne. kun saapua paikalle juhlimaan heille jotain tärkeää, johon on käytetty paljon aikaa ja voimia?
Mieti vaikka miltä monesta äidistä ja lapsesta tai vaikka 50-vuotis juhliaan viettävästä miehestä tuntuu, kun kohdalle osuu monta sinunlaista eikä juhliin saavu ketään? Luuletko, että joku kukkanen 3 päivän päästä merkitsee jotain enää?Kiitos, pistit minut todella ajattelemaan!
Tunsin piston sydämessäni, mutta asiat eivät silti aina ole noin yksinkertaisia. Taustalla voi olla vaikkapa sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai muu terveyteen liittyvä asia. En kuitenkaan halua omaa tilannettani avata tämän enempää.
Kannattaisiko minun jatkossa suoraan kieltäytyä kaikista kutsuista ja unohtaa ne kukat ja lahjat kokonaan?
Etkö voi yksien juhlien vuoksi tsempata sen vertaa?!
No kun kyse ei ole mistään "yksistä" juhlista, vaan kutsuja tulee useamman kerran vuodessa ja joka vuosi. Ja kuten aiemmassa viestissäni kerroin, osallistun lähimpien ihmisteni juhliin.
Trust me, normaalissa arjessa riittää ihan tarpeeksi "tsempattavaa" minulle.
Ethän kutsu minua enää mihinkään, kiitos!Kuka olet? Lopetan kutsumisesi heti, kun kerrot kuka olet. Näillä tiedoilla on hankala erottaa sinut muista vieraista.
Se, joka ei juuri koskaan osallistu...
Tunnen aika paljon tällaisia ihmisiä. Eri riitä tunnistamiseen.
Ohis. Miksi vuodesta toiseen kutsut ihmisiä, jotka eivät tule juhliisi tai tuovat sen lahjan vääränä ajankohtana?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama tilanne mulla, aina vaan uudelleen ja uudelleen. Kuvio viimeisten 20 vuoden ajalta, kukin ihmissuhde on siis kestänyt vuosia:
Tapaan ihmisiä, kaverustutaan, nähdään milloin missäkin, jos minä otan yhteyttä ja kutsun. Sitten vähän jo kysyn, että miksi sinä et ikinä kutsu mihinkään tai ota yhteyttä. Siis ei edes whatsapp-viestejä tai mitään. Ei siihen ikinä tule mitään oikeaa vastausta. "On ollut kiire" ei vaan ole totta. Aina ehtii viestin laittaa. Jos haluaa jonkun ihmisen nähdä, niin kyllä sitä aikaa jostain raosta löytyy. Ja sitäpaitsi kuitenkin heillä on lähteä, kun minä kutsun jonnekin.
Olen päätellyt, että en ole näille ihmisille millään tasolla tärkeä. Pakkohan heidän on joihinkin ihmisiin ottaa itsekin yhteyttä. Tiedän että ovat sosiaalisia ja meneviä ihmisiä. En vain kuulu niihin, joilla olisi sen vertaa merkitystä, että juolahtaisin heille edes mieleen kun miettivät jotain menoa tai haluavat vain jutella jonkun kanssa.
Jossain kohtaa sitten lopetan aina yhteydenpidon. Viimeisten 20 vuoden aika KAIKKI mun kaverisuhteet on päättyneet näin. Kun minä en soita, eivät hekään soita ja yhteys katkeaa. Oikeasti, mitä helvettiä? Eikö näille ihmisille todellakaan IKINÄ tule mieleen ottaa yhteyttä tai eikö kukaan koskaan ajattele minua sekuntiakaan????????
Onko tää jotenkin suomalainen juttu, kun samaa kuulee tosi paljon muiltakin? Ja en lopeta yhteydenpitoa kostaakseni tai testatakseni mitään, mutta jos joku ei välitä minusta yhden viestin vertaa monen vuoden ajalta, niin sitten on vain pakko hyväksyä se, että hän ei todellakaan välitä minusta yhtään. Se loukkaa ja sattuu tosi pahasti. Ei sellaisen ihmisen kanssa halua sitten enää olla.
Yhteydenpito loppuu usein siihen, kun taustalla on piilossa jokin sellainen konflikti, jonka avoimeen kohtaamiseen ei kyetä. Silloin ystävyyssuhde alkaa hitaasti hiipua vähäiseen yhteydenpitoon tms. Virallisesti selityksenä elämään tuli kaikkea muuta.
Varmasti usein pitää paikkaansa. Olisi vain kiva tietää, jos on tehnyt jotain "väärin", niin voisi yrittää korjata asiaa tai välttää sitä seuraavassa ihmissuhteessa. Minä en tiedä, mitä olen tehnyt, kun ystäväni ovat jääneet.
Minulta ovat välit viilentyneet muun muassa sen takia, että kehotin yhtä ystävää hakemaan ammattiapua masennukseensa. Ja toisen kerran siihen, että pyysin ystävää maksamaan velkansa takaisin. Siitä ei tykätty. Ja kerran aloin itse ottaa etäisyyttä kun paljastui, että kaverin ajatusmaailma oli rasistisempi kuin miltä se oli alussa vaikuttanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siinä missä ei ole vastavuoroisuutta, on vain hyväksikäyttöä.
Voit olla tuota mieltä, mutta minä en ole. Mulla on hyvät tukiverkostot enkä tarvitse ystävieni apua, mutta en koe hyväksikäytöksi, vaikka olenkin välillä esim lapsenvahtina tukiverkostottomille ystävilleni. Enkä silloinkaan, kun suurituloisena olen lainannut rahaa pienituloiselle ystävälleni, vaikka hänen ei ole koskaan tarvinnut lainata rahaa mulle eikä hänellä olisi varaakaan lainata, vaikka joskus tarvitsisinkin lainaa. Mielenkiintoinen ajatus kuitenkin, että sellaisen, jolla on hyvät tukiverkostot ja asiat hyvin, ei koskaan pitäisi edes yrittää ystävystyä sellaisen kanssa, jolla ei ole tukiverkostoja tai asiat eivät ole kovin hyvin.
Älä viitsi jeesustella. Saat seurasta kuitenkin irti jotain. Silloin kyseessä on vastavuoroinen ihmissuhde. Ellet saa mitään mielihyvää ystävyyssuhteesta, niin sitten kyse on harjoittamastasi hyväntekeväisyydestä.
Ohis...ei kai kukaan normaalijärkinen ihminen ole vapaaehtoisesti sellaisessa seurassa, josta ei saa mitään iloa irti?
Aika monikin joutuu toisinaan sietämään sukulaisiaan. Välien katkaiseminen on sen verran iso operaatio, ettei siihen kevyin perustein ruveta.
Ei tuo minusta oikeasti vapaaehtoiselta kuulosta. Ollaan yhteydessä, jotta ei tulisi isoja ongelmia.
Eikö tämä sama päde niihin epämukavilta tuntuviin "ystäviinkin"? Ystävyyden päättäminen on vaikeaa, vaikka olisikin muuttanut siitä mielensä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama tilanne mulla, aina vaan uudelleen ja uudelleen. Kuvio viimeisten 20 vuoden ajalta, kukin ihmissuhde on siis kestänyt vuosia:
Tapaan ihmisiä, kaverustutaan, nähdään milloin missäkin, jos minä otan yhteyttä ja kutsun. Sitten vähän jo kysyn, että miksi sinä et ikinä kutsu mihinkään tai ota yhteyttä. Siis ei edes whatsapp-viestejä tai mitään. Ei siihen ikinä tule mitään oikeaa vastausta. "On ollut kiire" ei vaan ole totta. Aina ehtii viestin laittaa. Jos haluaa jonkun ihmisen nähdä, niin kyllä sitä aikaa jostain raosta löytyy. Ja sitäpaitsi kuitenkin heillä on lähteä, kun minä kutsun jonnekin.
Olen päätellyt, että en ole näille ihmisille millään tasolla tärkeä. Pakkohan heidän on joihinkin ihmisiin ottaa itsekin yhteyttä. Tiedän että ovat sosiaalisia ja meneviä ihmisiä. En vain kuulu niihin, joilla olisi sen vertaa merkitystä, että juolahtaisin heille edes mieleen kun miettivät jotain menoa tai haluavat vain jutella jonkun kanssa.
Jossain kohtaa sitten lopetan aina yhteydenpidon. Viimeisten 20 vuoden aika KAIKKI mun kaverisuhteet on päättyneet näin. Kun minä en soita, eivät hekään soita ja yhteys katkeaa. Oikeasti, mitä helvettiä? Eikö näille ihmisille todellakaan IKINÄ tule mieleen ottaa yhteyttä tai eikö kukaan koskaan ajattele minua sekuntiakaan????????
Onko tää jotenkin suomalainen juttu, kun samaa kuulee tosi paljon muiltakin? Ja en lopeta yhteydenpitoa kostaakseni tai testatakseni mitään, mutta jos joku ei välitä minusta yhden viestin vertaa monen vuoden ajalta, niin sitten on vain pakko hyväksyä se, että hän ei todellakaan välitä minusta yhtään. Se loukkaa ja sattuu tosi pahasti. Ei sellaisen ihmisen kanssa halua sitten enää olla.
Yhteydenpito loppuu usein siihen, kun taustalla on piilossa jokin sellainen konflikti, jonka avoimeen kohtaamiseen ei kyetä. Silloin ystävyyssuhde alkaa hitaasti hiipua vähäiseen yhteydenpitoon tms. Virallisesti selityksenä elämään tuli kaikkea muuta.
Varmasti usein pitää paikkaansa. Olisi vain kiva tietää, jos on tehnyt jotain "väärin", niin voisi yrittää korjata asiaa tai välttää sitä seuraavassa ihmissuhteessa. Minä en tiedä, mitä olen tehnyt, kun ystäväni ovat jääneet.
Minulta ovat välit viilentyneet muun muassa sen takia, että kehotin yhtä ystävää hakemaan ammattiapua masennukseensa. Ja toisen kerran siihen, että pyysin ystävää maksamaan velkansa takaisin. Siitä ei tykätty. Ja kerran aloin itse ottaa etäisyyttä kun paljastui, että kaverin ajatusmaailma oli rasistisempi kuin miltä se oli alussa vaikuttanut.
Minäkin olen ollut masentunut, mutta hain itse ammattiapua ja sainkin sitä pitkään. Tänä päivänä voin paremmin ja ystäväkato on alkanut oikeastaan vasta nyt, voidessani paremmin.
Minäkin olen lainannut rahaa parille ystävälle, mutta en itse ole koskaan lainannut rahaa keneltäkään muulta kuin perheenjäseneltä.
En osaa sanoa, mikä mättää. Pitäisi varmaan uskaltaa kysyä, mutta pelkään, että sitten saisin sääliyhteydenottoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama tilanne mulla, aina vaan uudelleen ja uudelleen. Kuvio viimeisten 20 vuoden ajalta, kukin ihmissuhde on siis kestänyt vuosia:
Tapaan ihmisiä, kaverustutaan, nähdään milloin missäkin, jos minä otan yhteyttä ja kutsun. Sitten vähän jo kysyn, että miksi sinä et ikinä kutsu mihinkään tai ota yhteyttä. Siis ei edes whatsapp-viestejä tai mitään. Ei siihen ikinä tule mitään oikeaa vastausta. "On ollut kiire" ei vaan ole totta. Aina ehtii viestin laittaa. Jos haluaa jonkun ihmisen nähdä, niin kyllä sitä aikaa jostain raosta löytyy. Ja sitäpaitsi kuitenkin heillä on lähteä, kun minä kutsun jonnekin.
Olen päätellyt, että en ole näille ihmisille millään tasolla tärkeä. Pakkohan heidän on joihinkin ihmisiin ottaa itsekin yhteyttä. Tiedän että ovat sosiaalisia ja meneviä ihmisiä. En vain kuulu niihin, joilla olisi sen vertaa merkitystä, että juolahtaisin heille edes mieleen kun miettivät jotain menoa tai haluavat vain jutella jonkun kanssa.
Jossain kohtaa sitten lopetan aina yhteydenpidon. Viimeisten 20 vuoden aika KAIKKI mun kaverisuhteet on päättyneet näin. Kun minä en soita, eivät hekään soita ja yhteys katkeaa. Oikeasti, mitä helvettiä? Eikö näille ihmisille todellakaan IKINÄ tule mieleen ottaa yhteyttä tai eikö kukaan koskaan ajattele minua sekuntiakaan????????
Onko tää jotenkin suomalainen juttu, kun samaa kuulee tosi paljon muiltakin? Ja en lopeta yhteydenpitoa kostaakseni tai testatakseni mitään, mutta jos joku ei välitä minusta yhden viestin vertaa monen vuoden ajalta, niin sitten on vain pakko hyväksyä se, että hän ei todellakaan välitä minusta yhtään. Se loukkaa ja sattuu tosi pahasti. Ei sellaisen ihmisen kanssa halua sitten enää olla.
Yhteydenpito loppuu usein siihen, kun taustalla on piilossa jokin sellainen konflikti, jonka avoimeen kohtaamiseen ei kyetä. Silloin ystävyyssuhde alkaa hitaasti hiipua vähäiseen yhteydenpitoon tms. Virallisesti selityksenä elämään tuli kaikkea muuta.
Varmasti usein pitää paikkaansa. Olisi vain kiva tietää, jos on tehnyt jotain "väärin", niin voisi yrittää korjata asiaa tai välttää sitä seuraavassa ihmissuhteessa. Minä en tiedä, mitä olen tehnyt, kun ystäväni ovat jääneet.
Minulta ovat välit viilentyneet muun muassa sen takia, että kehotin yhtä ystävää hakemaan ammattiapua masennukseensa. Ja toisen kerran siihen, että pyysin ystävää maksamaan velkansa takaisin. Siitä ei tykätty. Ja kerran aloin itse ottaa etäisyyttä kun paljastui, että kaverin ajatusmaailma oli rasistisempi kuin miltä se oli alussa vaikuttanut.
Minäkin olen ollut masentunut, mutta hain itse ammattiapua ja sainkin sitä pitkään. Tänä päivänä voin paremmin ja ystäväkato on alkanut oikeastaan vasta nyt, voidessani paremmin.
Minäkin olen lainannut rahaa parille ystävälle, mutta en itse ole koskaan lainannut rahaa keneltäkään muulta kuin perheenjäseneltä.
En osaa sanoa, mikä mättää. Pitäisi varmaan uskaltaa kysyä, mutta pelkään, että sitten saisin sääliyhteydenottoja.
Niin ja en ole rasisti eli siitä ei pitäisi olla kysymys :)
Vierailija kirjoitti:
Olen ajatellut jatkossa jättää vastaamatta "Oho unohdin vastata, vaikka lähetit viestiä jo kuukausi sitten! Minulle kuuluu plaaplaaplaa. Nähdään joku päivä!" -viesteihin silloin, kun selvästi jo näkee, että olen vain velvollisuus toiselle eikä hän oikeasti haluaisi nähdä.
Miksi te lähetätte näitä viestejä?! Huonosta omastatunnostako? Vai säälistä?
Jättäkää mieluummin vastaamatta, ettei toinen odottele turhaan. Se olisi ainakin selvä viesti, jos ette uskalla suoraan sanoa.
Pari syytä:
1. En oikeasti halua loukata ja toivon tälle ihmiselle kaikkea hyvää. Minusta olisi tosi ilkeää alkaa puimaan hänen persoonaansa ja käytöstään ja selvittää hänelle yksityiskohtaisesti miksi en pidä hänestä ja miksi en halua häntä enää tavata, kun itsekään en ole täydellinen. Myöskin viesteihin vastaamattomuus on minusta epäkohteliasta ja erittäin töykeää.
2. Suurin osa ihmisistä kyllä ymmärtää tuollaisista viesteistä ajan myötä, ettei tällä tyypillä syystä tai toisesta ole hänelle aikaa tai mielenkiintoa.
3. Haluan välttyä turhalta draamalta ja säästää myös toisen osapuolen siltä. Draamaa nimittäin suurimman osan ihmisistä kanssa syntyisi jos jättäisi täysin vastaamatta tai sanoisi suorat sanat siitä miksei halua pitää yhteyttä. En halua täyttä välirikkoa, voin kyllä jutella jos tullaan kadulla vastaan, mutten halua hänestä myöskään läheistä ystävää itselleni.
Ja jos mun seura ei kiinnosta jotakuta, niin toivon myöskin hienovaraista kohtelua. On tullut törmättyä sellaiseenkin, että osa alkaa ilkeillä jos ei ihminen kiinnosta. Mitä järkeä tavata ja sitten lytätä toinen aina maanrakoon. Myös tosiaan minusta viesteihin vastaamattomuus on aika radikaali tapa päättää ystävyys. Mieluummin se "ei ole taaskaan aikaa", mikä voi muuten joskus olla ihan tottakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama tilanne mulla, aina vaan uudelleen ja uudelleen. Kuvio viimeisten 20 vuoden ajalta, kukin ihmissuhde on siis kestänyt vuosia:
Tapaan ihmisiä, kaverustutaan, nähdään milloin missäkin, jos minä otan yhteyttä ja kutsun. Sitten vähän jo kysyn, että miksi sinä et ikinä kutsu mihinkään tai ota yhteyttä. Siis ei edes whatsapp-viestejä tai mitään. Ei siihen ikinä tule mitään oikeaa vastausta. "On ollut kiire" ei vaan ole totta. Aina ehtii viestin laittaa. Jos haluaa jonkun ihmisen nähdä, niin kyllä sitä aikaa jostain raosta löytyy. Ja sitäpaitsi kuitenkin heillä on lähteä, kun minä kutsun jonnekin.
Olen päätellyt, että en ole näille ihmisille millään tasolla tärkeä. Pakkohan heidän on joihinkin ihmisiin ottaa itsekin yhteyttä. Tiedän että ovat sosiaalisia ja meneviä ihmisiä. En vain kuulu niihin, joilla olisi sen vertaa merkitystä, että juolahtaisin heille edes mieleen kun miettivät jotain menoa tai haluavat vain jutella jonkun kanssa.
Jossain kohtaa sitten lopetan aina yhteydenpidon. Viimeisten 20 vuoden aika KAIKKI mun kaverisuhteet on päättyneet näin. Kun minä en soita, eivät hekään soita ja yhteys katkeaa. Oikeasti, mitä helvettiä? Eikö näille ihmisille todellakaan IKINÄ tule mieleen ottaa yhteyttä tai eikö kukaan koskaan ajattele minua sekuntiakaan????????
Onko tää jotenkin suomalainen juttu, kun samaa kuulee tosi paljon muiltakin? Ja en lopeta yhteydenpitoa kostaakseni tai testatakseni mitään, mutta jos joku ei välitä minusta yhden viestin vertaa monen vuoden ajalta, niin sitten on vain pakko hyväksyä se, että hän ei todellakaan välitä minusta yhtään. Se loukkaa ja sattuu tosi pahasti. Ei sellaisen ihmisen kanssa halua sitten enää olla.
Yhteydenpito loppuu usein siihen, kun taustalla on piilossa jokin sellainen konflikti, jonka avoimeen kohtaamiseen ei kyetä. Silloin ystävyyssuhde alkaa hitaasti hiipua vähäiseen yhteydenpitoon tms. Virallisesti selityksenä elämään tuli kaikkea muuta.
Varmasti usein pitää paikkaansa. Olisi vain kiva tietää, jos on tehnyt jotain "väärin", niin voisi yrittää korjata asiaa tai välttää sitä seuraavassa ihmissuhteessa. Minä en tiedä, mitä olen tehnyt, kun ystäväni ovat jääneet.
Minulta ovat välit viilentyneet muun muassa sen takia, että kehotin yhtä ystävää hakemaan ammattiapua masennukseensa. Ja toisen kerran siihen, että pyysin ystävää maksamaan velkansa takaisin. Siitä ei tykätty. Ja kerran aloin itse ottaa etäisyyttä kun paljastui, että kaverin ajatusmaailma oli rasistisempi kuin miltä se oli alussa vaikuttanut.
Minäkin olen ollut masentunut, mutta hain itse ammattiapua ja sainkin sitä pitkään. Tänä päivänä voin paremmin ja ystäväkato on alkanut oikeastaan vasta nyt, voidessani paremmin.
Minäkin olen lainannut rahaa parille ystävälle, mutta en itse ole koskaan lainannut rahaa keneltäkään muulta kuin perheenjäseneltä.
En osaa sanoa, mikä mättää. Pitäisi varmaan uskaltaa kysyä, mutta pelkään, että sitten saisin sääliyhteydenottoja.
Heitänpä itse ajatuksen ilmoille; voisiko kyse olla siitä, että nyt vasta he raaskivat "jättää" minut, kun voin jo paremmin? Jos olenkin ollut jo pitkään heille se ylimääräinen "ystävä", johon on pakko pitää yhteyttä, kun on masennusta ja kaikkea?
Onko kenelläkään kokemusta tällaisesta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama tilanne mulla, aina vaan uudelleen ja uudelleen. Kuvio viimeisten 20 vuoden ajalta, kukin ihmissuhde on siis kestänyt vuosia:
Tapaan ihmisiä, kaverustutaan, nähdään milloin missäkin, jos minä otan yhteyttä ja kutsun. Sitten vähän jo kysyn, että miksi sinä et ikinä kutsu mihinkään tai ota yhteyttä. Siis ei edes whatsapp-viestejä tai mitään. Ei siihen ikinä tule mitään oikeaa vastausta. "On ollut kiire" ei vaan ole totta. Aina ehtii viestin laittaa. Jos haluaa jonkun ihmisen nähdä, niin kyllä sitä aikaa jostain raosta löytyy. Ja sitäpaitsi kuitenkin heillä on lähteä, kun minä kutsun jonnekin.
Olen päätellyt, että en ole näille ihmisille millään tasolla tärkeä. Pakkohan heidän on joihinkin ihmisiin ottaa itsekin yhteyttä. Tiedän että ovat sosiaalisia ja meneviä ihmisiä. En vain kuulu niihin, joilla olisi sen vertaa merkitystä, että juolahtaisin heille edes mieleen kun miettivät jotain menoa tai haluavat vain jutella jonkun kanssa.
Jossain kohtaa sitten lopetan aina yhteydenpidon. Viimeisten 20 vuoden aika KAIKKI mun kaverisuhteet on päättyneet näin. Kun minä en soita, eivät hekään soita ja yhteys katkeaa. Oikeasti, mitä helvettiä? Eikö näille ihmisille todellakaan IKINÄ tule mieleen ottaa yhteyttä tai eikö kukaan koskaan ajattele minua sekuntiakaan????????
Onko tää jotenkin suomalainen juttu, kun samaa kuulee tosi paljon muiltakin? Ja en lopeta yhteydenpitoa kostaakseni tai testatakseni mitään, mutta jos joku ei välitä minusta yhden viestin vertaa monen vuoden ajalta, niin sitten on vain pakko hyväksyä se, että hän ei todellakaan välitä minusta yhtään. Se loukkaa ja sattuu tosi pahasti. Ei sellaisen ihmisen kanssa halua sitten enää olla.
Yhteydenpito loppuu usein siihen, kun taustalla on piilossa jokin sellainen konflikti, jonka avoimeen kohtaamiseen ei kyetä. Silloin ystävyyssuhde alkaa hitaasti hiipua vähäiseen yhteydenpitoon tms. Virallisesti selityksenä elämään tuli kaikkea muuta.
Varmasti usein pitää paikkaansa. Olisi vain kiva tietää, jos on tehnyt jotain "väärin", niin voisi yrittää korjata asiaa tai välttää sitä seuraavassa ihmissuhteessa. Minä en tiedä, mitä olen tehnyt, kun ystäväni ovat jääneet.
Minulta ovat välit viilentyneet muun muassa sen takia, että kehotin yhtä ystävää hakemaan ammattiapua masennukseensa. Ja toisen kerran siihen, että pyysin ystävää maksamaan velkansa takaisin. Siitä ei tykätty. Ja kerran aloin itse ottaa etäisyyttä kun paljastui, että kaverin ajatusmaailma oli rasistisempi kuin miltä se oli alussa vaikuttanut.
Minäkin olen ollut masentunut, mutta hain itse ammattiapua ja sainkin sitä pitkään. Tänä päivänä voin paremmin ja ystäväkato on alkanut oikeastaan vasta nyt, voidessani paremmin.
Minäkin olen lainannut rahaa parille ystävälle, mutta en itse ole koskaan lainannut rahaa keneltäkään muulta kuin perheenjäseneltä.
En osaa sanoa, mikä mättää. Pitäisi varmaan uskaltaa kysyä, mutta pelkään, että sitten saisin sääliyhteydenottoja.
Heitänpä itse ajatuksen ilmoille; voisiko kyse olla siitä, että nyt vasta he raaskivat "jättää" minut, kun voin jo paremmin? Jos olenkin ollut jo pitkään heille se ylimääräinen "ystävä", johon on pakko pitää yhteyttä, kun on masennusta ja kaikkea?
Onko kenelläkään kokemusta tällaisesta?
Ihan hyvin voi olla näin. Rehti ihminen ei hylkää ystäväänsä hädän hetkellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama tilanne mulla, aina vaan uudelleen ja uudelleen. Kuvio viimeisten 20 vuoden ajalta, kukin ihmissuhde on siis kestänyt vuosia:
Tapaan ihmisiä, kaverustutaan, nähdään milloin missäkin, jos minä otan yhteyttä ja kutsun. Sitten vähän jo kysyn, että miksi sinä et ikinä kutsu mihinkään tai ota yhteyttä. Siis ei edes whatsapp-viestejä tai mitään. Ei siihen ikinä tule mitään oikeaa vastausta. "On ollut kiire" ei vaan ole totta. Aina ehtii viestin laittaa. Jos haluaa jonkun ihmisen nähdä, niin kyllä sitä aikaa jostain raosta löytyy. Ja sitäpaitsi kuitenkin heillä on lähteä, kun minä kutsun jonnekin.
Olen päätellyt, että en ole näille ihmisille millään tasolla tärkeä. Pakkohan heidän on joihinkin ihmisiin ottaa itsekin yhteyttä. Tiedän että ovat sosiaalisia ja meneviä ihmisiä. En vain kuulu niihin, joilla olisi sen vertaa merkitystä, että juolahtaisin heille edes mieleen kun miettivät jotain menoa tai haluavat vain jutella jonkun kanssa.
Jossain kohtaa sitten lopetan aina yhteydenpidon. Viimeisten 20 vuoden aika KAIKKI mun kaverisuhteet on päättyneet näin. Kun minä en soita, eivät hekään soita ja yhteys katkeaa. Oikeasti, mitä helvettiä? Eikö näille ihmisille todellakaan IKINÄ tule mieleen ottaa yhteyttä tai eikö kukaan koskaan ajattele minua sekuntiakaan????????
Onko tää jotenkin suomalainen juttu, kun samaa kuulee tosi paljon muiltakin? Ja en lopeta yhteydenpitoa kostaakseni tai testatakseni mitään, mutta jos joku ei välitä minusta yhden viestin vertaa monen vuoden ajalta, niin sitten on vain pakko hyväksyä se, että hän ei todellakaan välitä minusta yhtään. Se loukkaa ja sattuu tosi pahasti. Ei sellaisen ihmisen kanssa halua sitten enää olla.
Yhteydenpito loppuu usein siihen, kun taustalla on piilossa jokin sellainen konflikti, jonka avoimeen kohtaamiseen ei kyetä. Silloin ystävyyssuhde alkaa hitaasti hiipua vähäiseen yhteydenpitoon tms. Virallisesti selityksenä elämään tuli kaikkea muuta.
Varmasti usein pitää paikkaansa. Olisi vain kiva tietää, jos on tehnyt jotain "väärin", niin voisi yrittää korjata asiaa tai välttää sitä seuraavassa ihmissuhteessa. Minä en tiedä, mitä olen tehnyt, kun ystäväni ovat jääneet.
Minulta ovat välit viilentyneet muun muassa sen takia, että kehotin yhtä ystävää hakemaan ammattiapua masennukseensa. Ja toisen kerran siihen, että pyysin ystävää maksamaan velkansa takaisin. Siitä ei tykätty. Ja kerran aloin itse ottaa etäisyyttä kun paljastui, että kaverin ajatusmaailma oli rasistisempi kuin miltä se oli alussa vaikuttanut.
Minäkin olen ollut masentunut, mutta hain itse ammattiapua ja sainkin sitä pitkään. Tänä päivänä voin paremmin ja ystäväkato on alkanut oikeastaan vasta nyt, voidessani paremmin.
Minäkin olen lainannut rahaa parille ystävälle, mutta en itse ole koskaan lainannut rahaa keneltäkään muulta kuin perheenjäseneltä.
En osaa sanoa, mikä mättää. Pitäisi varmaan uskaltaa kysyä, mutta pelkään, että sitten saisin sääliyhteydenottoja.
Heitänpä itse ajatuksen ilmoille; voisiko kyse olla siitä, että nyt vasta he raaskivat "jättää" minut, kun voin jo paremmin? Jos olenkin ollut jo pitkään heille se ylimääräinen "ystävä", johon on pakko pitää yhteyttä, kun on masennusta ja kaikkea?
Onko kenelläkään kokemusta tällaisesta?
Minä toimin näin ex-poikaystäväni kanssa. Lopetin suhteemme vasta, kun hän oli saanut omat asiansa kuntoon kriisin jälkeen. Välitin hänestä, mutta en halunnut jatkaa suhdetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen ollut masentunut, mutta hain itse ammattiapua ja sainkin sitä pitkään. Tänä päivänä voin paremmin ja ystäväkato on alkanut oikeastaan vasta nyt, voidessani paremmin.
Minäkin olen lainannut rahaa parille ystävälle, mutta en itse ole koskaan lainannut rahaa keneltäkään muulta kuin perheenjäseneltä.
En osaa sanoa, mikä mättää. Pitäisi varmaan uskaltaa kysyä, mutta pelkään, että sitten saisin sääliyhteydenottoja.
Heitänpä itse ajatuksen ilmoille; voisiko kyse olla siitä, että nyt vasta he raaskivat "jättää" minut, kun voin jo paremmin? Jos olenkin ollut jo pitkään heille se ylimääräinen "ystävä", johon on pakko pitää yhteyttä, kun on masennusta ja kaikkea?
Onko kenelläkään kokemusta tällaisesta?
Mulla on kokemusta tällaisesta. Luulisin, että johtuu siitä, että olen itse muuttunut ihmisenä terapian ansiosta. Olin aiemmin ystävystynyt sellaisten ihmisten kanssa, jotka muistuttivat lapsuudenperhettäni, eli kohtelivat minua huonosti. Olin siis hakeutunut siihen "tuttuun ja turvalliseen" tilanteeseen..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen ollut masentunut, mutta hain itse ammattiapua ja sainkin sitä pitkään. Tänä päivänä voin paremmin ja ystäväkato on alkanut oikeastaan vasta nyt, voidessani paremmin.
Minäkin olen lainannut rahaa parille ystävälle, mutta en itse ole koskaan lainannut rahaa keneltäkään muulta kuin perheenjäseneltä.
En osaa sanoa, mikä mättää. Pitäisi varmaan uskaltaa kysyä, mutta pelkään, että sitten saisin sääliyhteydenottoja.
Heitänpä itse ajatuksen ilmoille; voisiko kyse olla siitä, että nyt vasta he raaskivat "jättää" minut, kun voin jo paremmin? Jos olenkin ollut jo pitkään heille se ylimääräinen "ystävä", johon on pakko pitää yhteyttä, kun on masennusta ja kaikkea?
Onko kenelläkään kokemusta tällaisesta?
Mulla on kokemusta tällaisesta. Luulisin, että johtuu siitä, että olen itse muuttunut ihmisenä terapian ansiosta. Olin aiemmin ystävystynyt sellaisten ihmisten kanssa, jotka muistuttivat lapsuudenperhettäni, eli kohtelivat minua huonosti. Olin siis hakeutunut siihen "tuttuun ja turvalliseen" tilanteeseen..
Hmm, mielenkiintoista, kiitos näkökulmastasi! Minäkin olen käynyt läpi useamman vuoden terapian ja olen tosiaan muuttunut siitä "joojoo,kaikkikäy,minäteenautanjahoidan"-ihmisestä jämäkämmäksi puolieni pitäjäksi. Ehkä se voi olla sitäkin :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen ollut masentunut, mutta hain itse ammattiapua ja sainkin sitä pitkään. Tänä päivänä voin paremmin ja ystäväkato on alkanut oikeastaan vasta nyt, voidessani paremmin.
Minäkin olen lainannut rahaa parille ystävälle, mutta en itse ole koskaan lainannut rahaa keneltäkään muulta kuin perheenjäseneltä.
En osaa sanoa, mikä mättää. Pitäisi varmaan uskaltaa kysyä, mutta pelkään, että sitten saisin sääliyhteydenottoja.
Heitänpä itse ajatuksen ilmoille; voisiko kyse olla siitä, että nyt vasta he raaskivat "jättää" minut, kun voin jo paremmin? Jos olenkin ollut jo pitkään heille se ylimääräinen "ystävä", johon on pakko pitää yhteyttä, kun on masennusta ja kaikkea?
Onko kenelläkään kokemusta tällaisesta?
Mulla on kokemusta tällaisesta. Luulisin, että johtuu siitä, että olen itse muuttunut ihmisenä terapian ansiosta. Olin aiemmin ystävystynyt sellaisten ihmisten kanssa, jotka muistuttivat lapsuudenperhettäni, eli kohtelivat minua huonosti. Olin siis hakeutunut siihen "tuttuun ja turvalliseen" tilanteeseen..
Hmm, mielenkiintoista, kiitos näkökulmastasi! Minäkin olen käynyt läpi useamman vuoden terapian ja olen tosiaan muuttunut siitä "joojoo,kaikkikäy,minäteenautanjahoidan"-ihmisestä jämäkämmäksi puolieni pitäjäksi. Ehkä se voi olla sitäkin :)
Sama muutos läpikäyty minullakin. Kyllä, lähellä ovat ihmiset harvenneet. Sellaista se on, kun ei enää koko ajan jousta ja jousta toisten eteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen ollut masentunut, mutta hain itse ammattiapua ja sainkin sitä pitkään. Tänä päivänä voin paremmin ja ystäväkato on alkanut oikeastaan vasta nyt, voidessani paremmin.
Minäkin olen lainannut rahaa parille ystävälle, mutta en itse ole koskaan lainannut rahaa keneltäkään muulta kuin perheenjäseneltä.
En osaa sanoa, mikä mättää. Pitäisi varmaan uskaltaa kysyä, mutta pelkään, että sitten saisin sääliyhteydenottoja.
Heitänpä itse ajatuksen ilmoille; voisiko kyse olla siitä, että nyt vasta he raaskivat "jättää" minut, kun voin jo paremmin? Jos olenkin ollut jo pitkään heille se ylimääräinen "ystävä", johon on pakko pitää yhteyttä, kun on masennusta ja kaikkea?
Onko kenelläkään kokemusta tällaisesta?
Mulla on kokemusta tällaisesta. Luulisin, että johtuu siitä, että olen itse muuttunut ihmisenä terapian ansiosta. Olin aiemmin ystävystynyt sellaisten ihmisten kanssa, jotka muistuttivat lapsuudenperhettäni, eli kohtelivat minua huonosti. Olin siis hakeutunut siihen "tuttuun ja turvalliseen" tilanteeseen..
Hmm, mielenkiintoista, kiitos näkökulmastasi! Minäkin olen käynyt läpi useamman vuoden terapian ja olen tosiaan muuttunut siitä "joojoo,kaikkikäy,minäteenautanjahoidan"-ihmisestä jämäkämmäksi puolieni pitäjäksi. Ehkä se voi olla sitäkin :)
Kunhan et mene ääripäästä toiseen.. Joskus näistä entisistä kilteistä voi tulla ihan sietämättömiä tyyppejä. Sekin voi olla yksi syy, jos kaverit häipyy ympäriltä!
Oikeasti ihan kamala tilanne, jos ihastut joihinkin ominaisuuksiin toisessa ja yrität tutustua. Jonkin ajan päästä selviääkin, että nämä ominaisuudet ovat vain pintaa ja tämä ihminen on vetänyt jotain roolia. Miten voit sanoa seurastasi kiinnostuneelle ihmiselle kohteliaasti sen, että erehdyit, et sittenkään halua läheistä ystävyyssuhdetta hänen kanssaan? Että oikeasti oletkin pettynyt siihen, ettei toinen ollutkaan esimerkiksi niin hauska tai syvällinen, kuin millaisen vaikutelman hänestä alkuun sait?
Vierailija kirjoitti:
Oikeasti ihan kamala tilanne, jos ihastut joihinkin ominaisuuksiin toisessa ja yrität tutustua. Jonkin ajan päästä selviääkin, että nämä ominaisuudet ovat vain pintaa ja tämä ihminen on vetänyt jotain roolia. Miten voit sanoa seurastasi kiinnostuneelle ihmiselle kohteliaasti sen, että erehdyit, et sittenkään halua läheistä ystävyyssuhdetta hänen kanssaan? Että oikeasti oletkin pettynyt siihen, ettei toinen ollutkaan esimerkiksi niin hauska tai syvällinen, kuin millaisen vaikutelman hänestä alkuun sait?
Seurustelusuhteet ovat siinä mielessä ystävyyssuhteita mukavampia, että tällaiset konfliktit on pakko kohdata nopeasti. Yleensä silloin suhde päättyy ja siinä se.
Varmasti usein pitää paikkaansa. Olisi vain kiva tietää, jos on tehnyt jotain "väärin", niin voisi yrittää korjata asiaa tai välttää sitä seuraavassa ihmissuhteessa. Minä en tiedä, mitä olen tehnyt, kun ystäväni ovat jääneet.