Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Olipas mielenkiintoinen ketju ja aihe! Itselläni ei yläasteaikana ollut ainuttakaan ystävää ja kaveruus oli syntymäisillään vasta viimeisenä vuonna. Lukiosta jäi pari kaveria muutamaksi vuodeksi lukion jälkeenkin. Nuo eivät kuitenkaan edenneet ystävyyden asteelle, koska olin sulkeutunut pelätessäni homouteni paljastuvan. Ensimmäisen ystävän sain vasta lähempänä kolmeakymmentä erään harrastukseni kautta. Hänen kauttaan sitten pari ystävää/kaveria lisää, kun hän ajatteli että voisin noista pitää. Elämänkumppanin sain tuossa välissä. Näiden parin kaverin kanssa olen lähinnä kiltteyttäni, kummatkin ottavat minuun yhteyttä lähinnä joko haluessaan purkautua vaikeuksistaan tai palveluksia. Itse en pyydä koskaan keneltäkään mitään enkä juuri koskaan ole aloitteellinen. Viihdyn yksin eikä minulla ole puutetta tekemisestä koskaan, päin vastoin. Minut kasvatettiin siihen, että toista ei saa loukata, olemaan kiltti - muu on syntiä - ja ottamaan muut huomioon. Pitkään yritin löytää ystäviä netin kautta, mutta kun yleensä minusta kiinnostuvat ihmiset, jotka eivät kiinnosta minua (l. aina), niin olen tuonkin käytännössä jättänyt, jottei tule muille pahamieli ja sitä kautta itsellenikään. Siis se millaista seuraa olen vailla, on juttukaveri, jonka kanssa olla jokseenkin täysin oma itsensä, tarvitsematta varoa sanomisiaan, olisi kiinnostunut suht samoista aihepiireistä, älykkyydeltään suht samaa tasoa, ei mitään ripustautumisia puolin tai toisin, eikä mielellään romanttisia tunteita toista kohtaan, kumppani kun on. Introvertti siis olen.
Itse aloituksen aiheeseen. Ongelmat näyttävät pitkälti olevan seurausta kommunikaation vaikeudesta. Ihmiset ovat kovin erilaisia kommunikaatiotaidoiltaan: kumppanini on taitava havaitsemaan velehtelijat esim. tv-uutisklipeistä vaikka ääni laitettaisiin pois päältä ja muutoinkin lukemaan eleitä ja kehonkieltä sekä verbaalisesti lahjakas ja nopeaälyinen, itse taas olen suht huono lukemaan nonverbaalista viestintää (varmaan yksi syy siihen, että livetilanteissa olen huono tutustumaan ihmisiin) ja vähän hidas eli en osaa lohkasta ajoissa jotain nokkelaa takaisin, mutta tajuan pitää pääni kiinni kun tilanne on ohi, enkä ryhmissä tahdo saada suunvuoroa, mistä varmaan johtuukin että tykkään muodollisesta palaveeraamisesta, jossa suunvuoron saa halutessaan. Mikäli haluaa asiantilaan muutosta, pitäisi rohkaista kysyä ja muotoilla kysymys niin diplomaattisesti mutta selkeästi että toinen uskaltaa vastata rehellisesti tai sitten joutuu näkemään niin paljon vaivaa valehtelemiseen että paljastuu.
Olen haaveillut nykyisiä, tiedossani olevia, seuranhakupalveluita kehittyneemmästä, kenties tekoälyä hyödyntävästä palvelusta, jonne voisi laittaa profiilinsa ja löytää haluamaansa seuraa. Nykyisissä tahtoo korostua seksiseuran haku ja sitä kautta kuvan merkitys - puolin ja toisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle on ollut kriisin paikka, kun olen tajunnut, että se ominaisuus, mistä moni minussa ystävänä pitää, ei olekaan kovin terveellä pohjalla. Traumataustan takia annan sen vaikutelman, että olen hyvä kuuntelija. Oikeasti en ole. Ahdistun vain toisten raskaita juttuja kuunnellessa niin paljon, että alan dissosioida enkä siksi saa poistuttua noista tilanteista. Nyt on todellakin pohdinnan paikka, että millaisissa ihmissuhteissa oikein haluan olla siihen asti, kunnes olen saanut omia käytösmallejani korjattua.
Vierailija kirjoitti:
Minulle on ollut kriisin paikka, kun olen tajunnut, että se ominaisuus, mistä moni minussa ystävänä pitää, ei olekaan kovin terveellä pohjalla. Traumataustan takia annan sen vaikutelman, että olen hyvä kuuntelija. Oikeasti en ole. Ahdistun vain toisten raskaita juttuja kuunnellessa niin paljon, että alan dissosioida enkä siksi saa poistuttua noista tilanteista. Nyt on todellakin pohdinnan paikka, että millaisissa ihmissuhteissa oikein haluan olla siihen asti, kunnes olen saanut omia käytösmallejani korjattua.
Hienoa, että olet tiedostanut asian 👍 Siitä se lähtee, tsemppiä!
Miksi olla kaveri, jos ei pysty lupaamaan ikuista ystävyyttä. Tämä tuolle ylemmälle, joka tuhlaa kavereidensa aikaa näyttelemällä, että on ystävä, eikä jaksa aina heitä tavata
Vierailija kirjoitti:
Miksi olla kaveri, jos ei pysty lupaamaan ikuista ystävyyttä. Tämä tuolle ylemmälle, joka tuhlaa kavereidensa aikaa näyttelemällä, että on ystävä, eikä jaksa aina heitä tavata
No hyvää päivää, kun tässä maailmassa ollaan tekemisissä niidenkin kanssa, jotka ei ole ikuisia sydänystäviä! On jo ihan yleistä kohteliaisuutta jutella pari sanaa naapurille ja työkaverille ja ex-koulukaverille nähdessä, lasten kavereiden vanhemmille lasta kylästä hakiessa yms.! Hyvin voi kupin kahvia nauttia jonkun kanssa, vaikkei tämä olekaan sielunkumppani. Yleistä ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta voi osoittaa muillekin kuin sydänystävilleen. Mulla on erittäin paljon tuttuja, paljon kavereita ja vain muutamia läheisiä ystäviä. Toki vastaan myös tuttujen ja kavereiden viesteihin ja voin joskus kahvillakin käydä, vaikken heistä halua bestistä itselleni. Ei se ole mitään näyttelemistä, että normaalisti on tekemisissä ihmisten kanssa ja säätelee sitä miten lähelle haluaa ihmisiä päästää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi olla kaveri, jos ei pysty lupaamaan ikuista ystävyyttä. Tämä tuolle ylemmälle, joka tuhlaa kavereidensa aikaa näyttelemällä, että on ystävä, eikä jaksa aina heitä tavata
En ole ko henkilö, mutta ihmiset ja elämäntilanteet muuttuu. Voi vaikka sairastua ja kaikkihan me kuollaankin joskus.
Vai oletko trolli?
Vierailija kirjoitti:
Miksi olla kaveri, jos ei pysty lupaamaan ikuista ystävyyttä. Tämä tuolle ylemmälle, joka tuhlaa kavereidensa aikaa näyttelemällä, että on ystävä, eikä jaksa aina heitä tavata
Se kaverisuhde on voinut muodostua vaikka näin: Käydään samalla salilla ja huomataan, että asutaan lähetysten niin vaihdetaan puhelinnumeroita ja kuljetaan välillä samalla kyydillä. Samalla tulee juteltua lisää ja tutustuttua paremmin. Joskus kesällä aurinkoisen ilman kunniaksi päätetään hauskan salitreenin jälkeen käydä yhdessä lasillisilla viereisellä terassilla ja kävellä sitten samaa matkaa kotiin.
Taikka esim.
Ollaan opiskelukavereita ja tehdään yhdessä ryhmätöitä. Välillä tehdään ryhmätyötä yhdessä opiskelukaverin kotona ja käydään lenkittämässä koirakin siinä sivussa. Kun opinnot on ohi, nähdään aina joskus ja vaihdetaan kuulumisia.
Vähänkö ahdistavaa jos tällaisessa tilanteessa toinen kuvittelee saaneensa ikuisen ystävän, jolle kuuluu olla jotain velkaa ja pysyä aina tiiviisti yhdessä? Ei kaikki kaverit ole BF.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä taidan olla tällainen ystävä, joka ei kysele! Ihmiset avautuvat minulle aivan liiankin helposti, niin yritän varoa ruokkimasta tätä käytöstä. Tajuan kyllä, että vaikutan ehkä itsekeskeiseltä.
En vain itse oikein pidä kuulumisten vaihtamisesta somessa. Haluaisin sopia siellä tapaamisista ja tavata sen verran usein, että olen spontaanin jutustelun kautta kartalla siitä, mitä toisen elämässä tapahtuu. Tällöin ei tarvitse erikseen aina vaihtaa muodollisesti kuulumisia.
Minä taas en kysele mitään, koska pidän itse sellaista tungettelevana. Ajattelen, että ystäväni kertoo kyllä itse, jos haluaa kertoa, kuuntelen mielelläni ja kommentoihn ja kommenttejani kaivataan. Jotenkin koko suhteen itsestäänselvänä oletusarvona on, että olen kiinnostunut hänen asioistaan, joten mitä-missä-milloin-miksi -tenttaukset tuntuvat vähän hoopoilta. Kertoo itse jos kertoo.
Vierailija kirjoitti:
Miksi olla kaveri, jos ei pysty lupaamaan ikuista ystävyyttä. Tämä tuolle ylemmälle, joka tuhlaa kavereidensa aikaa näyttelemällä, että on ystävä, eikä jaksa aina heitä tavata
Olen mennyt naimisiin antamatta lupausta olla ikuisesti yhdessä. - Ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä taidan olla tällainen ystävä, joka ei kysele! Ihmiset avautuvat minulle aivan liiankin helposti, niin yritän varoa ruokkimasta tätä käytöstä. Tajuan kyllä, että vaikutan ehkä itsekeskeiseltä.
En vain itse oikein pidä kuulumisten vaihtamisesta somessa. Haluaisin sopia siellä tapaamisista ja tavata sen verran usein, että olen spontaanin jutustelun kautta kartalla siitä, mitä toisen elämässä tapahtuu. Tällöin ei tarvitse erikseen aina vaihtaa muodollisesti kuulumisia.
Minä taas en kysele mitään, koska pidän itse sellaista tungettelevana. Ajattelen, että ystäväni kertoo kyllä itse, jos haluaa kertoa, kuuntelen mielelläni ja kommentoihn ja kommenttejani kaivataan. Jotenkin koko suhteen itsestäänselvänä oletusarvona on, että olen kiinnostunut hänen asioistaan, joten mitä-missä-milloin-miksi -tenttaukset tuntuvat vähän hoopoilta. Kertoo itse jos kertoo.
Toimit itse ilmeisesti samalla tavalla eli kerrot kysymättä?
Voiko sanoa näin: "Olet hyvä tyyppi, mutta minulla ei ole nyt energiaa tällaiseen ihmissuhteeseen. Olen pahoillani."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama tilanne mulla, aina vaan uudelleen ja uudelleen. Kuvio viimeisten 20 vuoden ajalta, kukin ihmissuhde on siis kestänyt vuosia:
Tapaan ihmisiä, kaverustutaan, nähdään milloin missäkin, jos minä otan yhteyttä ja kutsun. Sitten vähän jo kysyn, että miksi sinä et ikinä kutsu mihinkään tai ota yhteyttä. Siis ei edes whatsapp-viestejä tai mitään. Ei siihen ikinä tule mitään oikeaa vastausta. "On ollut kiire" ei vaan ole totta. Aina ehtii viestin laittaa. Jos haluaa jonkun ihmisen nähdä, niin kyllä sitä aikaa jostain raosta löytyy. Ja sitäpaitsi kuitenkin heillä on lähteä, kun minä kutsun jonnekin.
Olen päätellyt, että en ole näille ihmisille millään tasolla tärkeä. Pakkohan heidän on joihinkin ihmisiin ottaa itsekin yhteyttä. Tiedän että ovat sosiaalisia ja meneviä ihmisiä. En vain kuulu niihin, joilla olisi sen vertaa merkitystä, että juolahtaisin heille edes mieleen kun miettivät jotain menoa tai haluavat vain jutella jonkun kanssa.
Jossain kohtaa sitten lopetan aina yhteydenpidon. Viimeisten 20 vuoden aika KAIKKI mun kaverisuhteet on päättyneet näin. Kun minä en soita, eivät hekään soita ja yhteys katkeaa. Oikeasti, mitä helvettiä? Eikö näille ihmisille todellakaan IKINÄ tule mieleen ottaa yhteyttä tai eikö kukaan koskaan ajattele minua sekuntiakaan????????
Onko tää jotenkin suomalainen juttu, kun samaa kuulee tosi paljon muiltakin? Ja en lopeta yhteydenpitoa kostaakseni tai testatakseni mitään, mutta jos joku ei välitä minusta yhden viestin vertaa monen vuoden ajalta, niin sitten on vain pakko hyväksyä se, että hän ei todellakaan välitä minusta yhtään. Se loukkaa ja sattuu tosi pahasti. Ei sellaisen ihmisen kanssa halua sitten enää olla.
Yhteydenpito loppuu usein siihen, kun taustalla on piilossa jokin sellainen konflikti, jonka avoimeen kohtaamiseen ei kyetä. Silloin ystävyyssuhde alkaa hitaasti hiipua vähäiseen yhteydenpitoon tms. Virallisesti selityksenä elämään tuli kaikkea muuta.
Varmasti usein pitää paikkaansa. Olisi vain kiva tietää, jos on tehnyt jotain "väärin", niin voisi yrittää korjata asiaa tai välttää sitä seuraavassa ihmissuhteessa. Minä en tiedä, mitä olen tehnyt, kun ystäväni ovat jääneet.
Minulta ovat välit viilentyneet muun muassa sen takia, että kehotin yhtä ystävää hakemaan ammattiapua masennukseensa. Ja toisen kerran siihen, että pyysin ystävää maksamaan velkansa takaisin. Siitä ei tykätty. Ja kerran aloin itse ottaa etäisyyttä kun paljastui, että kaverin ajatusmaailma oli rasistisempi kuin miltä se oli alussa vaikuttanut.
Minäkin olen ollut masentunut, mutta hain itse ammattiapua ja sainkin sitä pitkään. Tänä päivänä voin paremmin ja ystäväkato on alkanut oikeastaan vasta nyt, voidessani paremmin.
Minäkin olen lainannut rahaa parille ystävälle, mutta en itse ole koskaan lainannut rahaa keneltäkään muulta kuin perheenjäseneltä.
En osaa sanoa, mikä mättää. Pitäisi varmaan uskaltaa kysyä, mutta pelkään, että sitten saisin sääliyhteydenottoja.
Heitänpä itse ajatuksen ilmoille; voisiko kyse olla siitä, että nyt vasta he raaskivat "jättää" minut, kun voin jo paremmin? Jos olenkin ollut jo pitkään heille se ylimääräinen "ystävä", johon on pakko pitää yhteyttä, kun on masennusta ja kaikkea?
Onko kenelläkään kokemusta tällaisesta?
Ihan hyvin voi olla näin. Rehti ihminen ei hylkää ystäväänsä hädän hetkellä.
Toisaalta joskus on vain pakko pelastaa itsensä ennen kuin uppoaa yhdessä toisen kanssa. Energiavarastot eivät ole rajattomia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama tilanne mulla, aina vaan uudelleen ja uudelleen. Kuvio viimeisten 20 vuoden ajalta, kukin ihmissuhde on siis kestänyt vuosia:
Tapaan ihmisiä, kaverustutaan, nähdään milloin missäkin, jos minä otan yhteyttä ja kutsun. Sitten vähän jo kysyn, että miksi sinä et ikinä kutsu mihinkään tai ota yhteyttä. Siis ei edes whatsapp-viestejä tai mitään. Ei siihen ikinä tule mitään oikeaa vastausta. "On ollut kiire" ei vaan ole totta. Aina ehtii viestin laittaa. Jos haluaa jonkun ihmisen nähdä, niin kyllä sitä aikaa jostain raosta löytyy. Ja sitäpaitsi kuitenkin heillä on lähteä, kun minä kutsun jonnekin.
Olen päätellyt, että en ole näille ihmisille millään tasolla tärkeä. Pakkohan heidän on joihinkin ihmisiin ottaa itsekin yhteyttä. Tiedän että ovat sosiaalisia ja meneviä ihmisiä. En vain kuulu niihin, joilla olisi sen vertaa merkitystä, että juolahtaisin heille edes mieleen kun miettivät jotain menoa tai haluavat vain jutella jonkun kanssa.
Jossain kohtaa sitten lopetan aina yhteydenpidon. Viimeisten 20 vuoden aika KAIKKI mun kaverisuhteet on päättyneet näin. Kun minä en soita, eivät hekään soita ja yhteys katkeaa. Oikeasti, mitä helvettiä? Eikö näille ihmisille todellakaan IKINÄ tule mieleen ottaa yhteyttä tai eikö kukaan koskaan ajattele minua sekuntiakaan????????
Onko tää jotenkin suomalainen juttu, kun samaa kuulee tosi paljon muiltakin? Ja en lopeta yhteydenpitoa kostaakseni tai testatakseni mitään, mutta jos joku ei välitä minusta yhden viestin vertaa monen vuoden ajalta, niin sitten on vain pakko hyväksyä se, että hän ei todellakaan välitä minusta yhtään. Se loukkaa ja sattuu tosi pahasti. Ei sellaisen ihmisen kanssa halua sitten enää olla.
Yhteydenpito loppuu usein siihen, kun taustalla on piilossa jokin sellainen konflikti, jonka avoimeen kohtaamiseen ei kyetä. Silloin ystävyyssuhde alkaa hitaasti hiipua vähäiseen yhteydenpitoon tms. Virallisesti selityksenä elämään tuli kaikkea muuta.
Varmasti usein pitää paikkaansa. Olisi vain kiva tietää, jos on tehnyt jotain "väärin", niin voisi yrittää korjata asiaa tai välttää sitä seuraavassa ihmissuhteessa. Minä en tiedä, mitä olen tehnyt, kun ystäväni ovat jääneet.
Minulta ovat välit viilentyneet muun muassa sen takia, että kehotin yhtä ystävää hakemaan ammattiapua masennukseensa. Ja toisen kerran siihen, että pyysin ystävää maksamaan velkansa takaisin. Siitä ei tykätty. Ja kerran aloin itse ottaa etäisyyttä kun paljastui, että kaverin ajatusmaailma oli rasistisempi kuin miltä se oli alussa vaikuttanut.
Minäkin olen ollut masentunut, mutta hain itse ammattiapua ja sainkin sitä pitkään. Tänä päivänä voin paremmin ja ystäväkato on alkanut oikeastaan vasta nyt, voidessani paremmin.
Minäkin olen lainannut rahaa parille ystävälle, mutta en itse ole koskaan lainannut rahaa keneltäkään muulta kuin perheenjäseneltä.
En osaa sanoa, mikä mättää. Pitäisi varmaan uskaltaa kysyä, mutta pelkään, että sitten saisin sääliyhteydenottoja.
Heitänpä itse ajatuksen ilmoille; voisiko kyse olla siitä, että nyt vasta he raaskivat "jättää" minut, kun voin jo paremmin? Jos olenkin ollut jo pitkään heille se ylimääräinen "ystävä", johon on pakko pitää yhteyttä, kun on masennusta ja kaikkea?
Onko kenelläkään kokemusta tällaisesta?
Ihan hyvin voi olla näin. Rehti ihminen ei hylkää ystäväänsä hädän hetkellä.
Toisaalta joskus on vain pakko pelastaa itsensä ennen kuin uppoaa yhdessä toisen kanssa. Energiavarastot eivät ole rajattomia.
Tämä on niin totta! Etenkin, jos toinen ei ole valmis vastaanottamaan apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ruikun ruikun, vali vali. Tylsät ja vaivalloiset jäävät yksin.
Vierailija kirjoitti:
Ruikun ruikun, vali vali. Tylsät ja vaivalloiset jäävät yksin.
Ihana, kun olet niin empaattinen <3
Kaikkein hankalimpia ovat ne ihmissuhteet, joissa on paljon sekä hyviä että huonoja puolia. Tällaisista ihmissuhteista irtautuminen voi kestää pitkään, kun ei ole helppoa puntaroida sitä, mitä itse haluaa. Sitä liian helposti ripustautuu omiin toiveisiinsa ja odottaa pitkäänkin asioiden muuttuvan parhain päin suhteen kaikista ilmeisistä epäkohdista huolimatta. Koska onhan tällaisessa ihmissuhteessa myös ne hyvät ja arvokkaat puolensa, joista ei haluaisi liian helposti päästää irti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen ollut masentunut, mutta hain itse ammattiapua ja sainkin sitä pitkään. Tänä päivänä voin paremmin ja ystäväkato on alkanut oikeastaan vasta nyt, voidessani paremmin.
Minäkin olen lainannut rahaa parille ystävälle, mutta en itse ole koskaan lainannut rahaa keneltäkään muulta kuin perheenjäseneltä.
En osaa sanoa, mikä mättää. Pitäisi varmaan uskaltaa kysyä, mutta pelkään, että sitten saisin sääliyhteydenottoja.
Heitänpä itse ajatuksen ilmoille; voisiko kyse olla siitä, että nyt vasta he raaskivat "jättää" minut, kun voin jo paremmin? Jos olenkin ollut jo pitkään heille se ylimääräinen "ystävä", johon on pakko pitää yhteyttä, kun on masennusta ja kaikkea?
Onko kenelläkään kokemusta tällaisesta?
Mulla on kokemusta tällaisesta. Luulisin, että johtuu siitä, että olen itse muuttunut ihmisenä terapian ansiosta. Olin aiemmin ystävystynyt sellaisten ihmisten kanssa, jotka muistuttivat lapsuudenperhettäni, eli kohtelivat minua huonosti. Olin siis hakeutunut siihen "tuttuun ja turvalliseen" tilanteeseen..
Hmm, mielenkiintoista, kiitos näkökulmastasi! Minäkin olen käynyt läpi useamman vuoden terapian ja olen tosiaan muuttunut siitä "joojoo,kaikkikäy,minäteenautanjahoidan"-ihmisestä jämäkämmäksi puolieni pitäjäksi. Ehkä se voi olla sitäkin :)
Kunhan et mene ääripäästä toiseen.. Joskus näistä entisistä kilteistä voi tulla ihan sietämättömiä tyyppejä. Sekin voi olla yksi syy, jos kaverit häipyy ympäriltä!
Monesti ihminen vain ajautuu ääripäästä toiseen ennen kuin löytää keskitien. Sekin ehkä kuuluu siihen prosessiin, eikä sitä voi itse täysin hallita, vaikka asian tajuaisikin. Monesti ne toimimattomat ystävyydet olisivat kuitenkin loppuneet ajan kanssa, vaikka keskitie olisikin löytynyt heti. Niitä totuttuja rooleja kun on todella vaikeaa mennä muuttamaan vuosien jälkeen.
Olen ehkä jäänyt paljosta paitsi, kun mulla ei ole ollut ystävyys- ja kaverisuhteita, joissa suhdetta olisi jatkuvasti analysoitu. Eikä sellaisiakaan, jossa mua olisi loukattu, oltu ilkeitä, petetty tai muutakaan. En tosin ole koskaan kuulunut mihinkään naisporukoihin, joissa ehkä kilpaillaan ainakin jollain tasolla toistensa kanssa parhaimman ystävän tittelistä tai klikkiydytään pienempiin porukoihin. Omat ystävyys- ja kaverisuhteeni ovat olleet aina varsin mutkattomia ja niiden hiipumiset ovat olleet täysin luonnollisia elämäntilanteista johtuvia eikä minkään suuren draaman seurauksia, jotka olisi jollain tavalla pitänyt puida läpi ennenkuin poltetaan sillat takana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen ollut masentunut, mutta hain itse ammattiapua ja sainkin sitä pitkään. Tänä päivänä voin paremmin ja ystäväkato on alkanut oikeastaan vasta nyt, voidessani paremmin.
Minäkin olen lainannut rahaa parille ystävälle, mutta en itse ole koskaan lainannut rahaa keneltäkään muulta kuin perheenjäseneltä.
En osaa sanoa, mikä mättää. Pitäisi varmaan uskaltaa kysyä, mutta pelkään, että sitten saisin sääliyhteydenottoja.
Heitänpä itse ajatuksen ilmoille; voisiko kyse olla siitä, että nyt vasta he raaskivat "jättää" minut, kun voin jo paremmin? Jos olenkin ollut jo pitkään heille se ylimääräinen "ystävä", johon on pakko pitää yhteyttä, kun on masennusta ja kaikkea?
Onko kenelläkään kokemusta tällaisesta?
Mulla on kokemusta tällaisesta. Luulisin, että johtuu siitä, että olen itse muuttunut ihmisenä terapian ansiosta. Olin aiemmin ystävystynyt sellaisten ihmisten kanssa, jotka muistuttivat lapsuudenperhettäni, eli kohtelivat minua huonosti. Olin siis hakeutunut siihen "tuttuun ja turvalliseen" tilanteeseen..
Hmm, mielenkiintoista, kiitos näkökulmastasi! Minäkin olen käynyt läpi useamman vuoden terapian ja olen tosiaan muuttunut siitä "joojoo,kaikkikäy,minäteenautanjahoidan"-ihmisestä jämäkämmäksi puolieni pitäjäksi. Ehkä se voi olla sitäkin :)
Kunhan et mene ääripäästä toiseen.. Joskus näistä entisistä kilteistä voi tulla ihan sietämättömiä tyyppejä. Sekin voi olla yksi syy, jos kaverit häipyy ympäriltä!
Monesti ihminen vain ajautuu ääripäästä toiseen ennen kuin löytää keskitien. Sekin ehkä kuuluu siihen prosessiin, eikä sitä voi itse täysin hallita, vaikka asian tajuaisikin. Monesti ne toimimattomat ystävyydet olisivat kuitenkin loppuneet ajan kanssa, vaikka keskitie olisikin löytynyt heti. Niitä totuttuja rooleja kun on todella vaikeaa mennä muuttamaan vuosien jälkeen.
Kyllä! Tämän muistaminen auttaa suhtautuminen itseen ja toisiin armollisemmin.
Itse olen pitänyt kavereissa myös vähemmän kivoja ihmisiä mutta etenkin heidän kanssa en jaksa aina heti vastata viesteihin tai puheluihin ja usein on niin "kiire" ettei ehdi aikoihin tavatakaan. Syynä miksi ovat vielä kavereitani on mm: asuu ihan lähellä joten kätevää lenkki ym. seuraa, yhdistävät sukulais-, työ-, kaveriporukkaryhmät, lasten kavereiden vanhempia joten nähdään joka tapauksessa, osa tukenut mua joskus kun mulla oli vaikeaa, niin pitkä ystävyys lapsesta saakka ettei viitsi katkaista vaikka huonoa aikaa ollut pitkään yms, joidenkin kanssa lähiaikoinakin välillä ollut tosi kivojakin hetkiä vaikkakin suhteessa huonoihin liian vähän, heidän oma aktiivisuus suhteessa kaveruuteen mun kanssa on suurta ja pitävät mua hyvänäkin ystävänä. Osaa näistä koskaan en ole sanonut ystäväksi ja osaa en pitkiin aikoihin. En ole luvannut ikuista ystävyyttä joten minusta mulla on ihan puhtaat jauhot pussissa tässä. Ihan ok tyyppejä mutten ikinä jaksaisi paita ja peppu -ystävyyttä heidän kanssa!!