Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

17 alkaa teatteri, kun ihmiset ovat töissä? Jaa. Klo 19 nuo ruukaa alkaa. En nyt oikein tiedä, mikä tuo pikkutuntijuttu on, mutta tuossahan henkilö kertoi, että klo 21 jälkeen alkaa olla jo mahdotonta liikkua. No, teatterista ei pääse edes yleensä ulos ennen klo 21. 

Voi jestas mitä jankutusta :D Ensinnäkään kaikki eivät ole töissä 9-17, esim. vuorotyö on keksitty. Puhumattakaan vielä yleisemmistä työajoista 7-15 tai 8-16.

Ja toisekseen monet töissäkäyvät eivät ehdi viikolla juosta teattereissa muutenkaan, alkoi näytös sitten klo 17 tai 21. Sitä varten on viikonloput, jolloin näytöksiä on joskus jopa klo 14. Toki sinä nämä ymmärrät ihan itsekin, pakko vaan jostain syystä päästä jankkaamaan samasta asiasta.

Ohis...muakin ihmetyttää, miten perheelliset ihmiset jaksavat arkisin työpäivänsä jälkeenkin lähteä vielä jonnekin riekkumaan. Kun on ne lapset ja useimmilla ukkokin. Mulla ei ole enää edes pieniä lapsia, mutta ystävien tapaaminen tapahtuu 99%:sti viikonloppuisin. Arki-iltaisin on ihan muita hommia. 

 

Sehän se just on, että kun ikää tulee ja joustavuus katoaa, kaikenlaisten hommien tekeminen tulee tärkeämmäksi kuin vaikkapa ystävyyssuhteiden hoitaminen. Jos mulla on vaakakupissa viikkosiivous ja ystävän näkeminen, niin mieluummin lykkään sitä siivousta tai teen vain osan siivouksesta ja tapaan ystävän. Siivous kyllä odottaa.

Mulla ei ole mitään viikkosiivousta, joten ei ole tuota ongelmaa. Arki-illat tulee vietettyä perheen kanssa ja viikonloppuisin onkin sitten aikaa ystävillekin. 

Ydin ei nyt ollut siinä onko se just viikkosiivous vai joku muu homma, vaan se, että joillain ihmisillä usein tiukkaan lyödyt arkirutiinit joista ei jousteta. Sinänsä sama se, tapaako ystäviä viikonloppuisin vai arkisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

17 alkaa teatteri, kun ihmiset ovat töissä? Jaa. Klo 19 nuo ruukaa alkaa. En nyt oikein tiedä, mikä tuo pikkutuntijuttu on, mutta tuossahan henkilö kertoi, että klo 21 jälkeen alkaa olla jo mahdotonta liikkua. No, teatterista ei pääse edes yleensä ulos ennen klo 21. 

Voi jestas mitä jankutusta :D Ensinnäkään kaikki eivät ole töissä 9-17, esim. vuorotyö on keksitty. Puhumattakaan vielä yleisemmistä työajoista 7-15 tai 8-16.

Ja toisekseen monet töissäkäyvät eivät ehdi viikolla juosta teattereissa muutenkaan, alkoi näytös sitten klo 17 tai 21. Sitä varten on viikonloput, jolloin näytöksiä on joskus jopa klo 14. Toki sinä nämä ymmärrät ihan itsekin, pakko vaan jostain syystä päästä jankkaamaan samasta asiasta.

Ohis...muakin ihmetyttää, miten perheelliset ihmiset jaksavat arkisin työpäivänsä jälkeenkin lähteä vielä jonnekin riekkumaan. Kun on ne lapset ja useimmilla ukkokin. Mulla ei ole enää edes pieniä lapsia, mutta ystävien tapaaminen tapahtuu 99%:sti viikonloppuisin. Arki-iltaisin on ihan muita hommia. 

 

Sehän se just on, että kun ikää tulee ja joustavuus katoaa, kaikenlaisten hommien tekeminen tulee tärkeämmäksi kuin vaikkapa ystävyyssuhteiden hoitaminen. Jos mulla on vaakakupissa viikkosiivous ja ystävän näkeminen, niin mieluummin lykkään sitä siivousta tai teen vain osan siivouksesta ja tapaan ystävän. Siivous kyllä odottaa.

Mulla ei ole mitään viikkosiivousta, joten ei ole tuota ongelmaa. Arki-illat tulee vietettyä perheen kanssa ja viikonloppuisin onkin sitten aikaa ystävillekin. 

 

Ydin ei nyt ollut siinä onko se just viikkosiivous vai joku muu homma, vaan se, että joillain ihmisillä usein tiukkaan lyödyt arkirutiinit joista ei jousteta. Sinänsä sama se, tapaako ystäviä viikonloppuisin vai arkisin.

Tuosta olen samaa mieltä. Monen perheellisen arki on varsin aikataulutettua töiden, lasten harrastusten, lasten erilaisten kouluun ja/tai päivähoitoon liittyvien juttujen yms vuoksi. Työpäivän jälkeen hereilläoloaikaa on useimmiten vain muutama tunti ja siinä ajassa pitää tehdä monenlaista asiaa, jota ei voi jättää huomiselle eikä ensi viikkoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset taitavat käsittää myös termin tutustuminen eri tavoilla. Mulle just se normaaleihin käytöstapoihin kuuluva smalltalk on nimenomaan tutustumista ja tutustumisesta on vielä pitkä matka kaveruuteen saatika ystävyyteen. Yksi kaverisuhteeni on syntynyt niin, että pari vuotta osuttiin erään naisen kanssa lähes joka arkiaamu samaan aikaan samalle bussipysäkille ja noustiin samaan bussiin. Jossain vaiheessa alettiin sanomaan toisillemme huomenta, kun naama alkoi olla tuttu. Siitä jonkin aikaa ja istuttiin jo ruuhkabussissa vierekkäin ja juteltiin niitä näitä eli just smalltalkia. Lopulta huvittuneena todettiin, ettemme tiedä toistemme nimiä, joten esittäydyimme. 

Kaupan kassajonostakin voi löytää kaverin, mutta edellyttää melko varmasti, että käydään samassa kaupassa aika usein ja tulee siis törmättyä toiseen aika usein. Tai nähdään jossain muuallakin kuin kaupan kassajonossa.  Eli ensin on tutustumisvaihe ja jos hyvin käy, se voi muuttua myöhemmin kaveruudeksi. 

Näinhän se elämässä menee. Joku/jotkut yksinäiset käy täällä joka kommenttiin jankkaamassa sitä, että ystäviä nyt vaan ei voi löytää tekemällä yhtään mitään tai käymällä missään, mutta sitä eivät ilmeisesti tajua että se ystävystyminen tosiaan vie AIKAA. Ja sen täytyy tapahtua luontevasti, molempien aloitteesta, ja nämä tilanteet on aika sattumanvaraisia eikä niitä juuri voi suunnitella. Jos itsellä on sellainen persoonallisuus(häiriö), ettei oikein hahmota sosiaalista elämää tai osaa yhtään lukea toista ihmistä, niin varmaan onkin aika mahdotonta löytää ystäviä.

Jos siis joku on täällä ehdottanut, että jumpan pukuhuoneesta voi löytää kavereita, niin se on taatusti tarkoittanut just tätä: pitkällä aikavälillä on käyty samaan aikaan jumpassa, alettu tervehtiä, jutella, kerran lähdetty ehkä yhtä aikaa pois ja päätetty siinä spontaanisti käydä kahvilla, myöhemmin alettu sopiakin tapaamisia. Ei todellakaan sitä, että epätoivoinen yksinäinen kulkee puhelin kädessä keräämässä kaikkien numerot ja alkaa sitten viestitellä jokaiselle, että lähetkö mun kanssa baariin.

Itse en olisi varma siitä, että harrastus kestää niin kauan, että siinä ajassa ehditään sitten ystävystyä. Ehkä olisi parasta vain myöntää, että useimmiten kuitenkin tällaiset kohtaamiset jäävät kepeiksi jutusteluiksi. Jos myöskin ystävää tai kaveria kaipaa, niin ehkä ihan ensimmäisenä ei kiinnostele se, että jauhetaan smalltalkia ikuisuus ja ehkä sitten joskus kuuskymppisenä voidaan mennä bisselle. 

Toisaalta taas en itse ole siitä samaa mieltä, että ystävystyminen veisi välttämättä 10 vuotta, vaan voi tapahtua nopeastikin. Mutta mielestäni absurdit paikkaehdotukset ovat hoopoja. Lienee fakta, että monet tapaavat tulevia ystäviä ja kavereita yhteisöissä kuten koulu, opiskelut ja työpaikka. Vaikka baaria karsastavat monet, niin edelleenkin moni on silti tavannut puolisonsa siellä. Ystävä kai hänkin. 

Kaikki paikat ovat mahdollisia tavata uusia ystäviä, jos itse on aktiivinen, iloinen ja avoin. Kertoo, kyselee ja on kiinnostunut. Jos on hiljaa ja vetäytyen, näkee vain huonoa muissa, niin missään ei tulee saamaan ystäviä. Ei edes koulussa tai armeijassa.

Tästä olen vahvasti eri mieltä, enkä tiedä, tukeeko tällaista mikään tutkimuskaan. En tiedä, mikä tuo huonon näkeminen on (ehkä sama henkilö, joka kirjoitti tästä jo aiemminkin, enkä tajunnut sitä silloinkaan, kun on kuitenkin kyse tuntemattomista), mutta ihmiset pitävät erilaisista ihmisistä. Joku pitää hiljaisesta, maltillisesta ja vetäytyvästä ja joku taas iloisesta "räpätädistä", kun taas jostakusta sellainen on sietämätöntä. Läheskään kaikki ihmiset eivät myöskään pidä kyselemisestä. Minä pidän, mutta moni ei. 

Huonon näkeminen ihmisissä on juuri tuota, että vilkas tai puhelias on räpätäti. Kyselevä on utelias ja kiinnostunut on joku stalkkeri luultavasti. Kaikki mikä ei miellytä juuri itseään on huonoa muissa. Aivan sietämätöntä, jos joku ei ole yhtä maltillinen ja sellaisen seura on ihan kauheaa.

Tätä on kyllä molempiin suuntiin. Hiljainen on nössö ja estynyt. Vähän puhuva on hidas ja tyhmä jne.

Sen lisäksi kaikki käännetään aina pahalla. Sinä sanot, että "onpas kiva tuo sinun uusi kampauksesi". Toinen sanoo "ai, sinusta se minun edellinen kampaukseni oli siis ruma"? Sinä, "en minä sitä tarkoittanut". Toinen ajattelee "tarkoitti kuitenkin, mutta nyt vaan selittelee.

Kylläpä on ilkeä ihminen."

Me kaikki pidämme erityyppisistä ihmisistä, mutta minulle puhelias ei ole räpätäti, vaan ihminen jolla on tarve kertoa, puhua muiden kanssa ja hauskuutella ihmisten seurassa. Hiljainen taas on mielummin läsnä katseellaan ja tunteillaan. Viihtyy ehkä omassa maailmassaan ja omat ajatukset riittävät viihdykkeeksi.

Miksi ihmeessä.ystävystyminen vaatisi luokkahuoneen tai opettajan eteen? Palkkakuitin ja työajat?

Miksi muiden kanssa ei voisi puhua? Tutustua?

Miksi te joilla noita ystäviä ei ole, kiven kovaa väitätte tietävänne mistä niitä ei ainakaan saa, kun he joilla niitä on ovat juuri noista oudoistakin paikoista kirjoittavat ihan toista. He ovat niitä eläviä esimerkkejä ja jos he sanovat löytäneensä vaikka bussipysäkiltä ystävän, niin alkaa tämä huonon näkeminen. Se ei ole aitoa, se ei ole syvällistä, se oli poikkeustapaus, se ei ole todennäköistä jne.

Joku jopa kirjoitti kuinka jos ystävät ilmaisevat suullisesti arvostavansa toista, niin sekään ei ollut mitään, koska vain teot ratkaisevat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset taitavat käsittää myös termin tutustuminen eri tavoilla. Mulle just se normaaleihin käytöstapoihin kuuluva smalltalk on nimenomaan tutustumista ja tutustumisesta on vielä pitkä matka kaveruuteen saatika ystävyyteen. Yksi kaverisuhteeni on syntynyt niin, että pari vuotta osuttiin erään naisen kanssa lähes joka arkiaamu samaan aikaan samalle bussipysäkille ja noustiin samaan bussiin. Jossain vaiheessa alettiin sanomaan toisillemme huomenta, kun naama alkoi olla tuttu. Siitä jonkin aikaa ja istuttiin jo ruuhkabussissa vierekkäin ja juteltiin niitä näitä eli just smalltalkia. Lopulta huvittuneena todettiin, ettemme tiedä toistemme nimiä, joten esittäydyimme. 

Kaupan kassajonostakin voi löytää kaverin, mutta edellyttää melko varmasti, että käydään samassa kaupassa aika usein ja tulee siis törmättyä toiseen aika usein. Tai nähdään jossain muuallakin kuin kaupan kassajonossa.  Eli ensin on tutustumisvaihe ja jos hyvin käy, se voi muuttua myöhemmin kaveruudeksi. 

Näinhän se elämässä menee. Joku/jotkut yksinäiset käy täällä joka kommenttiin jankkaamassa sitä, että ystäviä nyt vaan ei voi löytää tekemällä yhtään mitään tai käymällä missään, mutta sitä eivät ilmeisesti tajua että se ystävystyminen tosiaan vie AIKAA. Ja sen täytyy tapahtua luontevasti, molempien aloitteesta, ja nämä tilanteet on aika sattumanvaraisia eikä niitä juuri voi suunnitella. Jos itsellä on sellainen persoonallisuus(häiriö), ettei oikein hahmota sosiaalista elämää tai osaa yhtään lukea toista ihmistä, niin varmaan onkin aika mahdotonta löytää ystäviä.

Jos siis joku on täällä ehdottanut, että jumpan pukuhuoneesta voi löytää kavereita, niin se on taatusti tarkoittanut just tätä: pitkällä aikavälillä on käyty samaan aikaan jumpassa, alettu tervehtiä, jutella, kerran lähdetty ehkä yhtä aikaa pois ja päätetty siinä spontaanisti käydä kahvilla, myöhemmin alettu sopiakin tapaamisia. Ei todellakaan sitä, että epätoivoinen yksinäinen kulkee puhelin kädessä keräämässä kaikkien numerot ja alkaa sitten viestitellä jokaiselle, että lähetkö mun kanssa baariin.

Itse en olisi varma siitä, että harrastus kestää niin kauan, että siinä ajassa ehditään sitten ystävystyä. Ehkä olisi parasta vain myöntää, että useimmiten kuitenkin tällaiset kohtaamiset jäävät kepeiksi jutusteluiksi. Jos myöskin ystävää tai kaveria kaipaa, niin ehkä ihan ensimmäisenä ei kiinnostele se, että jauhetaan smalltalkia ikuisuus ja ehkä sitten joskus kuuskymppisenä voidaan mennä bisselle. 

Toisaalta taas en itse ole siitä samaa mieltä, että ystävystyminen veisi välttämättä 10 vuotta, vaan voi tapahtua nopeastikin. Mutta mielestäni absurdit paikkaehdotukset ovat hoopoja. Lienee fakta, että monet tapaavat tulevia ystäviä ja kavereita yhteisöissä kuten koulu, opiskelut ja työpaikka. Vaikka baaria karsastavat monet, niin edelleenkin moni on silti tavannut puolisonsa siellä. Ystävä kai hänkin. 

Kaikki paikat ovat mahdollisia tavata uusia ystäviä, jos itse on aktiivinen, iloinen ja avoin. Kertoo, kyselee ja on kiinnostunut. Jos on hiljaa ja vetäytyen, näkee vain huonoa muissa, niin missään ei tulee saamaan ystäviä. Ei edes koulussa tai armeijassa.

Tästä olen vahvasti eri mieltä, enkä tiedä, tukeeko tällaista mikään tutkimuskaan. En tiedä, mikä tuo huonon näkeminen on (ehkä sama henkilö, joka kirjoitti tästä jo aiemminkin, enkä tajunnut sitä silloinkaan, kun on kuitenkin kyse tuntemattomista), mutta ihmiset pitävät erilaisista ihmisistä. Joku pitää hiljaisesta, maltillisesta ja vetäytyvästä ja joku taas iloisesta "räpätädistä", kun taas jostakusta sellainen on sietämätöntä. Läheskään kaikki ihmiset eivät myöskään pidä kyselemisestä. Minä pidän, mutta moni ei. 

Huonon näkeminen ihmisissä on juuri tuota, että vilkas tai puhelias on räpätäti. Kyselevä on utelias ja kiinnostunut on joku stalkkeri luultavasti. Kaikki mikä ei miellytä juuri itseään on huonoa muissa. Aivan sietämätöntä, jos joku ei ole yhtä maltillinen ja sellaisen seura on ihan kauheaa.

Tätä on kyllä molempiin suuntiin. Hiljainen on nössö ja estynyt. Vähän puhuva on hidas ja tyhmä jne.

Sen lisäksi kaikki käännetään aina pahalla. Sinä sanot, että "onpas kiva tuo sinun uusi kampauksesi". Toinen sanoo "ai, sinusta se minun edellinen kampaukseni oli siis ruma"? Sinä, "en minä sitä tarkoittanut". Toinen ajattelee "tarkoitti kuitenkin, mutta nyt vaan selittelee.

Kylläpä on ilkeä ihminen."

Me kaikki pidämme erityyppisistä ihmisistä, mutta minulle puhelias ei ole räpätäti, vaan ihminen jolla on tarve kertoa, puhua muiden kanssa ja hauskuutella ihmisten seurassa. Hiljainen taas on mielummin läsnä katseellaan ja tunteillaan. Viihtyy ehkä omassa maailmassaan ja omat ajatukset riittävät viihdykkeeksi.

Miksi ihmeessä.ystävystyminen vaatisi luokkahuoneen tai opettajan eteen? Palkkakuitin ja työajat?

Miksi muiden kanssa ei voisi puhua? Tutustua?

Miksi te joilla noita ystäviä ei ole, kiven kovaa väitätte tietävänne mistä niitä ei ainakaan saa, kun he joilla niitä on ovat juuri noista oudoistakin paikoista kirjoittavat ihan toista. He ovat niitä eläviä esimerkkejä ja jos he sanovat löytäneensä vaikka bussipysäkiltä ystävän, niin alkaa tämä huonon näkeminen. Se ei ole aitoa, se ei ole syvällistä, se oli poikkeustapaus, se ei ole todennäköistä jne.

Joku jopa kirjoitti kuinka jos ystävät ilmaisevat suullisesti arvostavansa toista, niin sekään ei ollut mitään, koska vain teot ratkaisevat.

On olemassa ihmisiä, joiden ei ole koskaan tarvinnut ystävystyä. Ensin vanhemmat on järjestäneet leikkiseuraa, sitten päiväkotiryhmässä on oltu muiden kanssa, sen jälkeen opettaja huolehtinut, ettei ketään jätetä välitunnilla yksin ja lopuksi opiskeluaikana on kuuluttu opiskeluporukkaan. Kun nämä eri olosuhteissa syntyneet ryhmät hajoavat, loppuu yhteydenpitokin, jos ei ole varsinaisesti ystävystynyt kenenkään kanssa.  Yksittäiseen ihmiseen tutustuminen voi tuntua hankalalta, jos yhteen liittävä ryhmä puuttuu.

Minkä minä sille voin että ihmiset joihin koitan tutustua eivät halua tutustua minuun. Esim siellä jossain harrastuksessa juttelu kestää pari lausetta ja sitten toinen häipyy paikalta, vaikka muiden kanssa juttelee kauemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

17 alkaa teatteri, kun ihmiset ovat töissä? Jaa. Klo 19 nuo ruukaa alkaa. En nyt oikein tiedä, mikä tuo pikkutuntijuttu on, mutta tuossahan henkilö kertoi, että klo 21 jälkeen alkaa olla jo mahdotonta liikkua. No, teatterista ei pääse edes yleensä ulos ennen klo 21. 

Voi jestas mitä jankutusta :D Ensinnäkään kaikki eivät ole töissä 9-17, esim. vuorotyö on keksitty. Puhumattakaan vielä yleisemmistä työajoista 7-15 tai 8-16.

Ja toisekseen monet töissäkäyvät eivät ehdi viikolla juosta teattereissa muutenkaan, alkoi näytös sitten klo 17 tai 21. Sitä varten on viikonloput, jolloin näytöksiä on joskus jopa klo 14. Toki sinä nämä ymmärrät ihan itsekin, pakko vaan jostain syystä päästä jankkaamaan samasta asiasta.

Joo, oon tehny vuorotyötä itsekin, mutta sehän taas estääkin aika hyvin sosiaalisen elämän. En ole suurin teatteriharrastaja, mutta suurin osa näytöksistä minun tietääkseni alkaa teattereissa klo 19 - Helsingistä tai sitten taas pienemmistä kaupungeista en tiedä. En jaksa kuitenkaan nyt tarkistaa. Klo 21 ei minun tietääkseni ala enää näytöstä, eikä toisaalta voisikaan, kun ed. näytös ei ole päättynyt. 

No jaa, en nyt itse miellä keskustelua "jankutukseksi", mutta ihan miten vain. Minulle tämä on keskustelua. Ehkä tämä on juuri sitä raskaan ihmisen tyyliä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset taitavat käsittää myös termin tutustuminen eri tavoilla. Mulle just se normaaleihin käytöstapoihin kuuluva smalltalk on nimenomaan tutustumista ja tutustumisesta on vielä pitkä matka kaveruuteen saatika ystävyyteen. Yksi kaverisuhteeni on syntynyt niin, että pari vuotta osuttiin erään naisen kanssa lähes joka arkiaamu samaan aikaan samalle bussipysäkille ja noustiin samaan bussiin. Jossain vaiheessa alettiin sanomaan toisillemme huomenta, kun naama alkoi olla tuttu. Siitä jonkin aikaa ja istuttiin jo ruuhkabussissa vierekkäin ja juteltiin niitä näitä eli just smalltalkia. Lopulta huvittuneena todettiin, ettemme tiedä toistemme nimiä, joten esittäydyimme. 

Kaupan kassajonostakin voi löytää kaverin, mutta edellyttää melko varmasti, että käydään samassa kaupassa aika usein ja tulee siis törmättyä toiseen aika usein. Tai nähdään jossain muuallakin kuin kaupan kassajonossa.  Eli ensin on tutustumisvaihe ja jos hyvin käy, se voi muuttua myöhemmin kaveruudeksi. 

Näinhän se elämässä menee. Joku/jotkut yksinäiset käy täällä joka kommenttiin jankkaamassa sitä, että ystäviä nyt vaan ei voi löytää tekemällä yhtään mitään tai käymällä missään, mutta sitä eivät ilmeisesti tajua että se ystävystyminen tosiaan vie AIKAA. Ja sen täytyy tapahtua luontevasti, molempien aloitteesta, ja nämä tilanteet on aika sattumanvaraisia eikä niitä juuri voi suunnitella. Jos itsellä on sellainen persoonallisuus(häiriö), ettei oikein hahmota sosiaalista elämää tai osaa yhtään lukea toista ihmistä, niin varmaan onkin aika mahdotonta löytää ystäviä.

Jos siis joku on täällä ehdottanut, että jumpan pukuhuoneesta voi löytää kavereita, niin se on taatusti tarkoittanut just tätä: pitkällä aikavälillä on käyty samaan aikaan jumpassa, alettu tervehtiä, jutella, kerran lähdetty ehkä yhtä aikaa pois ja päätetty siinä spontaanisti käydä kahvilla, myöhemmin alettu sopiakin tapaamisia. Ei todellakaan sitä, että epätoivoinen yksinäinen kulkee puhelin kädessä keräämässä kaikkien numerot ja alkaa sitten viestitellä jokaiselle, että lähetkö mun kanssa baariin.

Itse en olisi varma siitä, että harrastus kestää niin kauan, että siinä ajassa ehditään sitten ystävystyä. Ehkä olisi parasta vain myöntää, että useimmiten kuitenkin tällaiset kohtaamiset jäävät kepeiksi jutusteluiksi. Jos myöskin ystävää tai kaveria kaipaa, niin ehkä ihan ensimmäisenä ei kiinnostele se, että jauhetaan smalltalkia ikuisuus ja ehkä sitten joskus kuuskymppisenä voidaan mennä bisselle. 

Toisaalta taas en itse ole siitä samaa mieltä, että ystävystyminen veisi välttämättä 10 vuotta, vaan voi tapahtua nopeastikin. Mutta mielestäni absurdit paikkaehdotukset ovat hoopoja. Lienee fakta, että monet tapaavat tulevia ystäviä ja kavereita yhteisöissä kuten koulu, opiskelut ja työpaikka. Vaikka baaria karsastavat monet, niin edelleenkin moni on silti tavannut puolisonsa siellä. Ystävä kai hänkin. 

Kaikki paikat ovat mahdollisia tavata uusia ystäviä, jos itse on aktiivinen, iloinen ja avoin. Kertoo, kyselee ja on kiinnostunut. Jos on hiljaa ja vetäytyen, näkee vain huonoa muissa, niin missään ei tulee saamaan ystäviä. Ei edes koulussa tai armeijassa.

Tästä olen vahvasti eri mieltä, enkä tiedä, tukeeko tällaista mikään tutkimuskaan. En tiedä, mikä tuo huonon näkeminen on (ehkä sama henkilö, joka kirjoitti tästä jo aiemminkin, enkä tajunnut sitä silloinkaan, kun on kuitenkin kyse tuntemattomista), mutta ihmiset pitävät erilaisista ihmisistä. Joku pitää hiljaisesta, maltillisesta ja vetäytyvästä ja joku taas iloisesta "räpätädistä", kun taas jostakusta sellainen on sietämätöntä. Läheskään kaikki ihmiset eivät myöskään pidä kyselemisestä. Minä pidän, mutta moni ei. 

Huonon näkeminen ihmisissä on juuri tuota, että vilkas tai puhelias on räpätäti. Kyselevä on utelias ja kiinnostunut on joku stalkkeri luultavasti. Kaikki mikä ei miellytä juuri itseään on huonoa muissa. Aivan sietämätöntä, jos joku ei ole yhtä maltillinen ja sellaisen seura on ihan kauheaa.

Tätä on kyllä molempiin suuntiin. Hiljainen on nössö ja estynyt. Vähän puhuva on hidas ja tyhmä jne.

Sen lisäksi kaikki käännetään aina pahalla. Sinä sanot, että "onpas kiva tuo sinun uusi kampauksesi". Toinen sanoo "ai, sinusta se minun edellinen kampaukseni oli siis ruma"? Sinä, "en minä sitä tarkoittanut". Toinen ajattelee "tarkoitti kuitenkin, mutta nyt vaan selittelee.

Kylläpä on ilkeä ihminen."

Me kaikki pidämme erityyppisistä ihmisistä, mutta minulle puhelias ei ole räpätäti, vaan ihminen jolla on tarve kertoa, puhua muiden kanssa ja hauskuutella ihmisten seurassa. Hiljainen taas on mielummin läsnä katseellaan ja tunteillaan. Viihtyy ehkä omassa maailmassaan ja omat ajatukset riittävät viihdykkeeksi.

Miksi ihmeessä.ystävystyminen vaatisi luokkahuoneen tai opettajan eteen? Palkkakuitin ja työajat?

Miksi muiden kanssa ei voisi puhua? Tutustua?

Miksi te joilla noita ystäviä ei ole, kiven kovaa väitätte tietävänne mistä niitä ei ainakaan saa, kun he joilla niitä on ovat juuri noista oudoistakin paikoista kirjoittavat ihan toista. He ovat niitä eläviä esimerkkejä ja jos he sanovat löytäneensä vaikka bussipysäkiltä ystävän, niin alkaa tämä huonon näkeminen. Se ei ole aitoa, se ei ole syvällistä, se oli poikkeustapaus, se ei ole todennäköistä jne.

Joku jopa kirjoitti kuinka jos ystävät ilmaisevat suullisesti arvostavansa toista, niin sekään ei ollut mitään, koska vain teot ratkaisevat.

Jos käyttää värikästä kieltä tai puhekieltä, se ei kai kuitenkaan tarkoita, että näkisi ihmisissä huonoa? Sanoinhan itsekin, että iloinen räpätäti. Sehän on _sinun_ tulkintasi, että henkilö pitää räpätätiä huonona asiana, vaikka henkilö ei todellisuudessa ottanut asiaan mitään kantaa. Ei kai nyt niin allerginen saa olla sanoille, että kaikki on huonon näkemistä ja kuulostaa negatiiviselta? Stalkkerikin on minusta ihan normaalia puhekieltä.

Etkö sinä itse juuri sanonut, että hiljaiset ja vetäytyvät eivät saa ikinä ystäviä eli tuomitsit heidät eli näit heissä huonoa? Vaikka hiljaisissakin voi olla monenlaista soutajaa.

Minun täytyy myöntää, että nuo tekstisi menevät minulta vähän yli. Suorastaan alkaa jo kiinnostaa ikä, sukupuoli, paikkakunta jne. Jos sinulla on halu auttaa ihmisiä saamaan kavereita, niin en käsitä, miten sinulla on toistuvasti jotenkin ivallinen ja syyllistävä sävy viesteissäsi. Eikö kannattavampaa olisi miettiä päänsä puhki, missä olisi hyvät mahdollisuudet löytää kavereita? Esim. täällä on vinkattu Facebook-ryhmistä jotka ovat olleet ihan päteviä vinkkejä, etenkin jos riittää myös kaverisuhteet, joissa ei ehkä nähdä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puhutaan varmaan kuitenkin todennäköisyyksistä. On aika omituista takertua fanaattisesti juuri niihin paikkoihin, joissa vain erityisen hyvällä säkällä voi kaverustua tai ystävystyä, kun voisi keksiä myös jotain realistisempaa. 

No missä ne sun ehdotukset sitten on? Kyllä kuka tahansa voi istua täällä ruudun takana ampumassa alas muiden vinkkejä, mutta näemmä se omien antaminen onkin hiukan hankalampaa.

By the way, vähintään yhtä omituista on takertua fanaattisesti siihen, ettei kukaan voi tavata ketään missään muualla kuin päiväkodissa. Ja uskoa että sen ajan kavereista on pidettävä kynsin hampain kiinni, jos ikinä aikoo enää kavereita saada. HAH!

Mä oon antanut monesti omat vinkit. Tässä vielä:

- yritä saada työpaikka

- opiskele jotain

- harrasta jotain, johon kuuluu tiivis yhteisöllinen tekeminen toisten kanssa

Lisäisin vielä baarin sekä vapaaehtoistyön ja verkoston vapaaehtoistyöntekijöiden kesken. 

Näistäkin nyt voisi omakohtaisten kokemusten perusteella alasampua jo pari jossain määrin, mutta jätetään nyt toivoa ja parempia kokemuksia ja elämyksiä toisille. ;) Minun tiivistelmäni olisi siinä, että aikuisiällä on yksiselitteisesti vaikeata löytää hyviä uusia ystäviä, koska on ruuhkavuodet ja kiireitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset taitavat käsittää myös termin tutustuminen eri tavoilla. Mulle just se normaaleihin käytöstapoihin kuuluva smalltalk on nimenomaan tutustumista ja tutustumisesta on vielä pitkä matka kaveruuteen saatika ystävyyteen. Yksi kaverisuhteeni on syntynyt niin, että pari vuotta osuttiin erään naisen kanssa lähes joka arkiaamu samaan aikaan samalle bussipysäkille ja noustiin samaan bussiin. Jossain vaiheessa alettiin sanomaan toisillemme huomenta, kun naama alkoi olla tuttu. Siitä jonkin aikaa ja istuttiin jo ruuhkabussissa vierekkäin ja juteltiin niitä näitä eli just smalltalkia. Lopulta huvittuneena todettiin, ettemme tiedä toistemme nimiä, joten esittäydyimme. 

Kaupan kassajonostakin voi löytää kaverin, mutta edellyttää melko varmasti, että käydään samassa kaupassa aika usein ja tulee siis törmättyä toiseen aika usein. Tai nähdään jossain muuallakin kuin kaupan kassajonossa.  Eli ensin on tutustumisvaihe ja jos hyvin käy, se voi muuttua myöhemmin kaveruudeksi. 

Näinhän se elämässä menee. Joku/jotkut yksinäiset käy täällä joka kommenttiin jankkaamassa sitä, että ystäviä nyt vaan ei voi löytää tekemällä yhtään mitään tai käymällä missään, mutta sitä eivät ilmeisesti tajua että se ystävystyminen tosiaan vie AIKAA. Ja sen täytyy tapahtua luontevasti, molempien aloitteesta, ja nämä tilanteet on aika sattumanvaraisia eikä niitä juuri voi suunnitella. Jos itsellä on sellainen persoonallisuus(häiriö), ettei oikein hahmota sosiaalista elämää tai osaa yhtään lukea toista ihmistä, niin varmaan onkin aika mahdotonta löytää ystäviä.

Jos siis joku on täällä ehdottanut, että jumpan pukuhuoneesta voi löytää kavereita, niin se on taatusti tarkoittanut just tätä: pitkällä aikavälillä on käyty samaan aikaan jumpassa, alettu tervehtiä, jutella, kerran lähdetty ehkä yhtä aikaa pois ja päätetty siinä spontaanisti käydä kahvilla, myöhemmin alettu sopiakin tapaamisia. Ei todellakaan sitä, että epätoivoinen yksinäinen kulkee puhelin kädessä keräämässä kaikkien numerot ja alkaa sitten viestitellä jokaiselle, että lähetkö mun kanssa baariin.

Itse en olisi varma siitä, että harrastus kestää niin kauan, että siinä ajassa ehditään sitten ystävystyä. Ehkä olisi parasta vain myöntää, että useimmiten kuitenkin tällaiset kohtaamiset jäävät kepeiksi jutusteluiksi. Jos myöskin ystävää tai kaveria kaipaa, niin ehkä ihan ensimmäisenä ei kiinnostele se, että jauhetaan smalltalkia ikuisuus ja ehkä sitten joskus kuuskymppisenä voidaan mennä bisselle. 

Toisaalta taas en itse ole siitä samaa mieltä, että ystävystyminen veisi välttämättä 10 vuotta, vaan voi tapahtua nopeastikin. Mutta mielestäni absurdit paikkaehdotukset ovat hoopoja. Lienee fakta, että monet tapaavat tulevia ystäviä ja kavereita yhteisöissä kuten koulu, opiskelut ja työpaikka. Vaikka baaria karsastavat monet, niin edelleenkin moni on silti tavannut puolisonsa siellä. Ystävä kai hänkin. 

Kaikki paikat ovat mahdollisia tavata uusia ystäviä, jos itse on aktiivinen, iloinen ja avoin. Kertoo, kyselee ja on kiinnostunut. Jos on hiljaa ja vetäytyen, näkee vain huonoa muissa, niin missään ei tulee saamaan ystäviä. Ei edes koulussa tai armeijassa.

Tästä olen vahvasti eri mieltä, enkä tiedä, tukeeko tällaista mikään tutkimuskaan. En tiedä, mikä tuo huonon näkeminen on (ehkä sama henkilö, joka kirjoitti tästä jo aiemminkin, enkä tajunnut sitä silloinkaan, kun on kuitenkin kyse tuntemattomista), mutta ihmiset pitävät erilaisista ihmisistä. Joku pitää hiljaisesta, maltillisesta ja vetäytyvästä ja joku taas iloisesta "räpätädistä", kun taas jostakusta sellainen on sietämätöntä. Läheskään kaikki ihmiset eivät myöskään pidä kyselemisestä. Minä pidän, mutta moni ei. 

Joku jopa kirjoitti kuinka jos ystävät ilmaisevat suullisesti arvostavansa toista, niin sekään ei ollut mitään, koska vain teot ratkaisevat.

Hmmm. Nyt kyllä pistettiin mutkia melko kosolti suoriksi. Sinä itse sanoit itsestäsi, että sinusta on monesti sanottu, että olet ihana ihminen. Kysyit - minusta melko veemäisesti - että mites minulla on asianlaita? Vastasin, että ei, ei ole näin sanottu. Että en ole sanonut itse kenellekään, ja kukaan ei ole sanonut minulle, koska mielestäni kaveripiirissämme keskitymme tekoihin emmekä lässytyksiin eli puheisiin - enkä myöskään itse ole tällainen "amerikkalaistyylinen" puhuja. Lisäksi kysyin, että nyt kuin sait tämän vastauksen minulta eli ns. sait minut satimeen, niin mitähän se sinulle mahtoi antaa. Jotain tyydytystä kenties?

En siis missään vaiheessa sanonut, että tällaiset puheet eivät ole mitään, mutta meillä niin ei toimita. Tiedän kyllä, että meidänkin kaveriporukasta jotkut taas muruttelevat ym. toisissa kaveriporukoissa. Meille on kuitenkin muotoutunut tällainen porukka ja tällaiset toimintatavat yli 30 vuoden aikana, enkä näe sitä linkkinä siihen, että ahaha, ette te mitään kunnon ystäviä ole. 

Ystäviä voi kyllä saada ihan mistä tahansa. Oleellisempi kysymys on, millaiset ihmiset viihtyvät juuri minun seurassani ja millaisten ihmisten seurassa juuri minä viihdyn. Näiden kahden asian pitää  natsata, paikalla, jossa on tutustuttu, ei ole mitään merkitystä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun nyt täytyy tähän kyllä sanoa silti ihmisten puolustukseksi, että suurin osa yli nelikymppisistä tutuistani, jopa niistä, joilla on lapsia, eivät ole kotona menossa nukkumaan klo 21 tai 22 tai eivät muutenkaan ole ihan pystyynkuolleita ihmisiä. En puhunut myöskään mistään velvollisuuksista, vaan kerroin elämästäni, joten miksi vääristellä suotta? En muutenkaan ymmärrä tässä ketjussa vääristelyä ja liiottelua, jota näkyy paljon. 

En nyt oikein ymmärrä tuollaista halveksuvaa asennetta, jolla pyritään jotenkin viittaamaan, että jossain yhdeksän aikaan liikehtivät yli nelikymppiset ovat keskenkasvuisia ja 25-vuotiaan tasolla olevia ihmisiä. Melko ilkeää, mutta toisaalta taas huvittavaa, koska eihän tuo pidä alkuunsakaan paikkaansa. Minä tiedän itseäni vanhempia ihmisiä, jotka käyvät aktiivisesti esim. musajutuissa, illallisilla, elokuvissa ja teatterissa, mutta ei ole tullut mieleenkään arvostella, että hyivvvv, onpa lapsellista tuossa iässä. 

Minusta tuntuu vähitellen, että jopa yli 70-vuotias äitini liikkuu enemmän kuin täällä jotkut ihmiset. Sitten on pakottava tarve lynkata niitä, jotka jotain haluavat puuhastella elämässään. 

Mitä ihmeen vampyyreja sun tuttavapiiriisi kuuluu, jos kaikki liikehtiminen ja puuhastelu tapahtuu yöllä tai muuten ainoa vaihtoehto on olla jotenkin "pystyynkuollut"? Minä ainakin liikehdin ja puuhastelen ympäri kaupunkia ja maailmaa vaikka sun missä, mutta en lähde tapaamaan sua baariin klo 23, koska olen luultavasti herännyt lenkille ja/tai puutarhahommiin jo reippaasti ennen aamukuutta.

Mutta kun se ainoa oikea liikkuminen on yöllä kapakassa tai katsomassa bändejä, jotka alkaa soittaa klo24.00 yms.

Mä nyt täsmennän viimeisen kerran, että mielestäni tuohon baariin on aika surkeata tarttua, kun on ehdotettu museoita, elokuvia, teatteria, konsertteja, syömistä, matkailua, festareita etc. etc. Minusta tuossa on aika paljon muutakin urbaanikulttuuria kuin baari.

Kun taas puhuin mökkeilystä, tartuttiin siihen ja sanottiin, että sehän on erakkohommaa. 

Mitä tässä nyt siis varsinaisesti ajetaan takaa eli mitä pitäisi tehdä? Olla citybird vai luontoihminen, kun kaikessa on jotain huonoa?

Jotakuta rassasi, että eihän sitä viikolla jaksa, jos töissä käy. Ei niin. Mutta monet eivät myöskään halua omistaa lauantaipäiväänsä kavereille, vaan perheelle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun nyt täytyy tähän kyllä sanoa silti ihmisten puolustukseksi, että suurin osa yli nelikymppisistä tutuistani, jopa niistä, joilla on lapsia, eivät ole kotona menossa nukkumaan klo 21 tai 22 tai eivät muutenkaan ole ihan pystyynkuolleita ihmisiä. En puhunut myöskään mistään velvollisuuksista, vaan kerroin elämästäni, joten miksi vääristellä suotta? En muutenkaan ymmärrä tässä ketjussa vääristelyä ja liiottelua, jota näkyy paljon. 

En nyt oikein ymmärrä tuollaista halveksuvaa asennetta, jolla pyritään jotenkin viittaamaan, että jossain yhdeksän aikaan liikehtivät yli nelikymppiset ovat keskenkasvuisia ja 25-vuotiaan tasolla olevia ihmisiä. Melko ilkeää, mutta toisaalta taas huvittavaa, koska eihän tuo pidä alkuunsakaan paikkaansa. Minä tiedän itseäni vanhempia ihmisiä, jotka käyvät aktiivisesti esim. musajutuissa, illallisilla, elokuvissa ja teatterissa, mutta ei ole tullut mieleenkään arvostella, että hyivvvv, onpa lapsellista tuossa iässä. 

Minusta tuntuu vähitellen, että jopa yli 70-vuotias äitini liikkuu enemmän kuin täällä jotkut ihmiset. Sitten on pakottava tarve lynkata niitä, jotka jotain haluavat puuhastella elämässään. 

Mitä ihmeen vampyyreja sun tuttavapiiriisi kuuluu, jos kaikki liikehtiminen ja puuhastelu tapahtuu yöllä tai muuten ainoa vaihtoehto on olla jotenkin "pystyynkuollut"? Minä ainakin liikehdin ja puuhastelen ympäri kaupunkia ja maailmaa vaikka sun missä, mutta en lähde tapaamaan sua baariin klo 23, koska olen luultavasti herännyt lenkille ja/tai puutarhahommiin jo reippaasti ennen aamukuutta.

Mutta kun se ainoa oikea liikkuminen on yöllä kapakassa tai katsomassa bändejä, jotka alkaa soittaa klo24.00 yms.

Mä nyt täsmennän viimeisen kerran, että mielestäni tuohon baariin on aika surkeata tarttua, kun on ehdotettu museoita, elokuvia, teatteria, konsertteja, syömistä, matkailua, festareita etc. etc. Minusta tuossa on aika paljon muutakin urbaanikulttuuria kuin baari.

Kun taas puhuin mökkeilystä, tartuttiin siihen ja sanottiin, että sehän on erakkohommaa. 

Mitä tässä nyt siis varsinaisesti ajetaan takaa eli mitä pitäisi tehdä? Olla citybird vai luontoihminen, kun kaikessa on jotain huonoa?

Jotakuta rassasi, että eihän sitä viikolla jaksa, jos töissä käy. Ei niin. Mutta monet eivät myöskään halua omistaa lauantaipäiväänsä kavereille, vaan perheelle. 

Siksipä juuri pitääkin tutustua moniin ihmisiin, jotta löytyy se, jolle sopii tapaamiset samoihin ajankohtiin kuin itsellekin sopii. Ei ole tarkoituskaan, että ihminen, jolla on aikaa ystävilleen vain arkisin töiden jälkeen, ehdoin tahdoin koittaisi ystävystyä sellaisen kanssa, jolla on aikaa ystävilleen vain viikonloppuisin. Tai päinvastoin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun nyt täytyy tähän kyllä sanoa silti ihmisten puolustukseksi, että suurin osa yli nelikymppisistä tutuistani, jopa niistä, joilla on lapsia, eivät ole kotona menossa nukkumaan klo 21 tai 22 tai eivät muutenkaan ole ihan pystyynkuolleita ihmisiä. En puhunut myöskään mistään velvollisuuksista, vaan kerroin elämästäni, joten miksi vääristellä suotta? En muutenkaan ymmärrä tässä ketjussa vääristelyä ja liiottelua, jota näkyy paljon. 

En nyt oikein ymmärrä tuollaista halveksuvaa asennetta, jolla pyritään jotenkin viittaamaan, että jossain yhdeksän aikaan liikehtivät yli nelikymppiset ovat keskenkasvuisia ja 25-vuotiaan tasolla olevia ihmisiä. Melko ilkeää, mutta toisaalta taas huvittavaa, koska eihän tuo pidä alkuunsakaan paikkaansa. Minä tiedän itseäni vanhempia ihmisiä, jotka käyvät aktiivisesti esim. musajutuissa, illallisilla, elokuvissa ja teatterissa, mutta ei ole tullut mieleenkään arvostella, että hyivvvv, onpa lapsellista tuossa iässä. 

Minusta tuntuu vähitellen, että jopa yli 70-vuotias äitini liikkuu enemmän kuin täällä jotkut ihmiset. Sitten on pakottava tarve lynkata niitä, jotka jotain haluavat puuhastella elämässään. 

Mitä ihmeen vampyyreja sun tuttavapiiriisi kuuluu, jos kaikki liikehtiminen ja puuhastelu tapahtuu yöllä tai muuten ainoa vaihtoehto on olla jotenkin "pystyynkuollut"? Minä ainakin liikehdin ja puuhastelen ympäri kaupunkia ja maailmaa vaikka sun missä, mutta en lähde tapaamaan sua baariin klo 23, koska olen luultavasti herännyt lenkille ja/tai puutarhahommiin jo reippaasti ennen aamukuutta.

Mutta kun se ainoa oikea liikkuminen on yöllä kapakassa tai katsomassa bändejä, jotka alkaa soittaa klo24.00 yms.

Mä nyt täsmennän viimeisen kerran, että mielestäni tuohon baariin on aika surkeata tarttua, kun on ehdotettu museoita, elokuvia, teatteria, konsertteja, syömistä, matkailua, festareita etc. etc. Minusta tuossa on aika paljon muutakin urbaanikulttuuria kuin baari.

Kun taas puhuin mökkeilystä, tartuttiin siihen ja sanottiin, että sehän on erakkohommaa. 

Mitä tässä nyt siis varsinaisesti ajetaan takaa eli mitä pitäisi tehdä? Olla citybird vai luontoihminen, kun kaikessa on jotain huonoa?

Jotakuta rassasi, että eihän sitä viikolla jaksa, jos töissä käy. Ei niin. Mutta monet eivät myöskään halua omistaa lauantaipäiväänsä kavereille, vaan perheelle. 

Siksipä juuri pitääkin tutustua moniin ihmisiin, jotta löytyy se, jolle sopii tapaamiset samoihin ajankohtiin kuin itsellekin sopii. Ei ole tarkoituskaan, että ihminen, jolla on aikaa ystävilleen vain arkisin töiden jälkeen, ehdoin tahdoin koittaisi ystävystyä sellaisen kanssa, jolla on aikaa ystävilleen vain viikonloppuisin. Tai päinvastoin. 

Omassa iässäni on mielestäni realistisinta hyväksyä se, että monilla nyt vain sattuu olemaan toisenlainen elämäntilanne kuin itsellä. Ja elää sen mukaan ja pitkälti itsekseen. Elää siis sen mukaan, että aikuistentapaamiset voivat olla tosi kortilla. Toisaalta ei mitään näistä tarvitse edes päättää, koska näin vain käy. 

Kyllä tuolla alkupäässä ketjua oltiin sikäli asian ytimessä, että on se niinkin, että jos edes jotain haluaa, niin pitää vain tyytyä siihen, mitä saa. Tai olla yksin. Se voi sitten tarkoittaa lapsitapaamisia, arkitapaamisia, päivätapaamisia eikä välttämättä käytännössä koskaan jotain omaa juttua, mutta sellaista se on. Tietyssä iässä kun lähtee merta edemmäs kalaan, niin ei todennäköisesti löydä enää mitään uutta. 

Mulle ns ystävät ovat suoraan sanoneet, ettei mun kannata ottaa yheteyttä heihin, koska he ovat kiireisiä. He aikovat ottaa yhteyttä muhun kun heillä on aikaa.

He ottavat yhteyttä, kun tarvitsevat multa jotain. Jos en vastaa soittoon tai heti viestiin, tulee kiukkuinen viesti ”miks et vastannut”. Kun sanon, etten silloin pysttynyt, alkaa kova ihmettely, että mitähän muka olin tekemässä.

Sitten ystävä purkaa huoliaan ja jos tunnin päästä joudun lopettamaan, tiuskastaan taas, että miks et muka ehi.

Sama kaava usean ns ystävän kanssa, oikeastaan muunlaisia ystäviä minulla ei koskaan ole ollut.

Nyt joku kirjoittanee, että kertoo paljon minusta. Kovasti olen miettinyt, miten vastavuoroisia ystävyyssuhteita saisin rakennettua, mutten keksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun nyt täytyy tähän kyllä sanoa silti ihmisten puolustukseksi, että suurin osa yli nelikymppisistä tutuistani, jopa niistä, joilla on lapsia, eivät ole kotona menossa nukkumaan klo 21 tai 22 tai eivät muutenkaan ole ihan pystyynkuolleita ihmisiä. En puhunut myöskään mistään velvollisuuksista, vaan kerroin elämästäni, joten miksi vääristellä suotta? En muutenkaan ymmärrä tässä ketjussa vääristelyä ja liiottelua, jota näkyy paljon. 

En nyt oikein ymmärrä tuollaista halveksuvaa asennetta, jolla pyritään jotenkin viittaamaan, että jossain yhdeksän aikaan liikehtivät yli nelikymppiset ovat keskenkasvuisia ja 25-vuotiaan tasolla olevia ihmisiä. Melko ilkeää, mutta toisaalta taas huvittavaa, koska eihän tuo pidä alkuunsakaan paikkaansa. Minä tiedän itseäni vanhempia ihmisiä, jotka käyvät aktiivisesti esim. musajutuissa, illallisilla, elokuvissa ja teatterissa, mutta ei ole tullut mieleenkään arvostella, että hyivvvv, onpa lapsellista tuossa iässä. 

Minusta tuntuu vähitellen, että jopa yli 70-vuotias äitini liikkuu enemmän kuin täällä jotkut ihmiset. Sitten on pakottava tarve lynkata niitä, jotka jotain haluavat puuhastella elämässään. 

Mitä ihmeen vampyyreja sun tuttavapiiriisi kuuluu, jos kaikki liikehtiminen ja puuhastelu tapahtuu yöllä tai muuten ainoa vaihtoehto on olla jotenkin "pystyynkuollut"? Minä ainakin liikehdin ja puuhastelen ympäri kaupunkia ja maailmaa vaikka sun missä, mutta en lähde tapaamaan sua baariin klo 23, koska olen luultavasti herännyt lenkille ja/tai puutarhahommiin jo reippaasti ennen aamukuutta.

Mutta kun se ainoa oikea liikkuminen on yöllä kapakassa tai katsomassa bändejä, jotka alkaa soittaa klo24.00 yms.

Mä nyt täsmennän viimeisen kerran, että mielestäni tuohon baariin on aika surkeata tarttua, kun on ehdotettu museoita, elokuvia, teatteria, konsertteja, syömistä, matkailua, festareita etc. etc. Minusta tuossa on aika paljon muutakin urbaanikulttuuria kuin baari.

Kun taas puhuin mökkeilystä, tartuttiin siihen ja sanottiin, että sehän on erakkohommaa. 

Mitä tässä nyt siis varsinaisesti ajetaan takaa eli mitä pitäisi tehdä? Olla citybird vai luontoihminen, kun kaikessa on jotain huonoa?

Jotakuta rassasi, että eihän sitä viikolla jaksa, jos töissä käy. Ei niin. Mutta monet eivät myöskään halua omistaa lauantaipäiväänsä kavereille, vaan perheelle. 

Siksipä juuri pitääkin tutustua moniin ihmisiin, jotta löytyy se, jolle sopii tapaamiset samoihin ajankohtiin kuin itsellekin sopii. Ei ole tarkoituskaan, että ihminen, jolla on aikaa ystävilleen vain arkisin töiden jälkeen, ehdoin tahdoin koittaisi ystävystyä sellaisen kanssa, jolla on aikaa ystävilleen vain viikonloppuisin. Tai päinvastoin. 

Omassa iässäni on mielestäni realistisinta hyväksyä se, että monilla nyt vain sattuu olemaan toisenlainen elämäntilanne kuin itsellä. Ja elää sen mukaan ja pitkälti itsekseen. Elää siis sen mukaan, että aikuistentapaamiset voivat olla tosi kortilla. Toisaalta ei mitään näistä tarvitse edes päättää, koska näin vain käy. 

Kyllä tuolla alkupäässä ketjua oltiin sikäli asian ytimessä, että on se niinkin, että jos edes jotain haluaa, niin pitää vain tyytyä siihen, mitä saa. Tai olla yksin. Se voi sitten tarkoittaa lapsitapaamisia, arkitapaamisia, päivätapaamisia eikä välttämättä käytännössä koskaan jotain omaa juttua, mutta sellaista se on. Tietyssä iässä kun lähtee merta edemmäs kalaan, niin ei todennäköisesti löydä enää mitään uutta. 

Tämä on varmasti ihan totta, varsinkin, jos olet 30-40 -vuotias lapseton sinkku. Toisaalta on olemassa myös ikäisiäsi, jotka eivät ole parisuhteessa ja joiden lapset eivät ole enää ihan pieniä tai joilla on niin hyvät tukiverkostot, että pääsevät iltaisinkin jonnekin. Yksinhuoltaja, jolla huoltajuudessa viikko-viikko -systeemi. Joka toinen viikko hän elää perhe-elämää ja joka toinen lapsettoman sinkun elämää. Tunnen tuon ikäisiä parisuhteessa eläviäkin, joilla puoliso ei kitise iltamenoista. Ei vaikka olisi lapsiakin vaan perheessä vanhemmat vuorollaan voivat iltaisin ja/tai viikonloppuisin lähteä baariin, leffaan, konserttiin tai vaikka viikonloppuna laivaristeilylle tai festareille  ystäviensä kanssa puolison jäädessä hoitamaan lapsia. Tai lapsille saa helposti lapsenvahdin esim isovanhemmista tai sisaruksista. Vaikka paljon puhutaankin lapsiperheiden tukiverkostojen puutteesta, silti on edelleenkin heitä, joilla on varsin erinomaiset tukiverkostot. Eikä läheskään kaikkien menojalka lakkaa vipattamasta pariutumisen ja perheen perustamisen jälkeen. 

Mitä tulee tuohon, että pitää tyytyä siihen mitä saa, olen vähän eri mieltä. Toki aikuisena on melko turhaa odottaa, että vain yksi ihminen - edes puoliso - täyttäisi kaikki ihmissuhdetarpeet ja hän olisi kiinnostunut kaikista samoista asioista kuin itsekin on. Kun on useampia ystäviä, kavereita ja tuttavia, todennäköisesti saa aina seuraa minne nyt haluaakin mennä. Vaikka sitten baariinkin. Ihmissuhdeverkostossa kannattaa olla eri elämäntilanteissa olevia ja usein myös eri ikäisiäkin, koska joskus 5-10 vuotta sinua vanhemmalla voi olla jo parempi mahdollisuus ja enemmän myös varaa tehdä asioita, joita haluat tehdä. Tai sitten 5-10 vuotta nuoremmalla ehkä enemmän intoa tehdä asioita, joita haluat tehdä.

Omista ystävistäni ja kavereistani vain kahdella on sekä varaa, halua että mahdollisuus käydä kanssani syömässä nk fine dining -ravintoloissa. Ei muilla. Useimmilla ei ole varaa ja osa taas pitää (tai heidän puolisonsa pitää) sellaista rahanhaaskauksena. Tai sitten on pieniä lapsia, jotka pitäisi ottaa mukaan.  Mutta mulle riittääkin ihan hyvin, että on nämä kaksi, joiden kanssa voin käydä. En minäkään niissä joka ilta käy syömässä, mutta 1-2 kertaa  kuukaudessa jonain arki-iltana on ihan kiva. Yksi ystävistäni on intohimoinen kirpputorikävijä ja hänen kanssaan kierrellään pääkaupunkiseudun kirppiksiä. En oikeastaan koskaan käy kirppiksellä muiden kuin hänen kanssaan. Tuska-festareille olisi löytynyt seuraksi useitakin kavereita, mutta mä en tänä vuonna sinne pääse. Kaveripiiristä löytyy myös klassisen musiikin suurkuluttaja, josta saan lähes aina seuraa konsertteihin, oopperaan ja balettiin. Samoin löytyy erilaisilla messuilla kävijöitä. Omakotitalossa asuva kaverini lähtee oikein mielellään erilaisille puutarhamessuille, kesämökkihöperö siskoni taas on aina valmis lähtemään messuille, jotka jollain tavalla liittyvät kesämökkeihin. 

Tiedän, että moni etsii vielä päälle kolmekymppisenäkin teinivuosien bestistä, jonka kanssa jakaisi kaiken. Se on vaikeaa, koska ihmisillä on omat elämänsä, omat sosiaaliset verkostonsa, omat aikataulunsa sekä omat vastuunsa ja velvollisuutensa. On kuitenkin mahdollisuus löytää joukko erilaisia ihmisiä, joista aina joku on halukas tekemään samaa asiaa kuin itsekin juuri silloin haluaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun nyt täytyy tähän kyllä sanoa silti ihmisten puolustukseksi, että suurin osa yli nelikymppisistä tutuistani, jopa niistä, joilla on lapsia, eivät ole kotona menossa nukkumaan klo 21 tai 22 tai eivät muutenkaan ole ihan pystyynkuolleita ihmisiä. En puhunut myöskään mistään velvollisuuksista, vaan kerroin elämästäni, joten miksi vääristellä suotta? En muutenkaan ymmärrä tässä ketjussa vääristelyä ja liiottelua, jota näkyy paljon. 

En nyt oikein ymmärrä tuollaista halveksuvaa asennetta, jolla pyritään jotenkin viittaamaan, että jossain yhdeksän aikaan liikehtivät yli nelikymppiset ovat keskenkasvuisia ja 25-vuotiaan tasolla olevia ihmisiä. Melko ilkeää, mutta toisaalta taas huvittavaa, koska eihän tuo pidä alkuunsakaan paikkaansa. Minä tiedän itseäni vanhempia ihmisiä, jotka käyvät aktiivisesti esim. musajutuissa, illallisilla, elokuvissa ja teatterissa, mutta ei ole tullut mieleenkään arvostella, että hyivvvv, onpa lapsellista tuossa iässä. 

Minusta tuntuu vähitellen, että jopa yli 70-vuotias äitini liikkuu enemmän kuin täällä jotkut ihmiset. Sitten on pakottava tarve lynkata niitä, jotka jotain haluavat puuhastella elämässään. 

Mitä ihmeen vampyyreja sun tuttavapiiriisi kuuluu, jos kaikki liikehtiminen ja puuhastelu tapahtuu yöllä tai muuten ainoa vaihtoehto on olla jotenkin "pystyynkuollut"? Minä ainakin liikehdin ja puuhastelen ympäri kaupunkia ja maailmaa vaikka sun missä, mutta en lähde tapaamaan sua baariin klo 23, koska olen luultavasti herännyt lenkille ja/tai puutarhahommiin jo reippaasti ennen aamukuutta.

Mutta kun se ainoa oikea liikkuminen on yöllä kapakassa tai katsomassa bändejä, jotka alkaa soittaa klo24.00 yms.

Mä nyt täsmennän viimeisen kerran, että mielestäni tuohon baariin on aika surkeata tarttua, kun on ehdotettu museoita, elokuvia, teatteria, konsertteja, syömistä, matkailua, festareita etc. etc. Minusta tuossa on aika paljon muutakin urbaanikulttuuria kuin baari.

Kun taas puhuin mökkeilystä, tartuttiin siihen ja sanottiin, että sehän on erakkohommaa. 

Mitä tässä nyt siis varsinaisesti ajetaan takaa eli mitä pitäisi tehdä? Olla citybird vai luontoihminen, kun kaikessa on jotain huonoa?

Jotakuta rassasi, että eihän sitä viikolla jaksa, jos töissä käy. Ei niin. Mutta monet eivät myöskään halua omistaa lauantaipäiväänsä kavereille, vaan perheelle. 

Siksipä juuri pitääkin tutustua moniin ihmisiin, jotta löytyy se, jolle sopii tapaamiset samoihin ajankohtiin kuin itsellekin sopii. Ei ole tarkoituskaan, että ihminen, jolla on aikaa ystävilleen vain arkisin töiden jälkeen, ehdoin tahdoin koittaisi ystävystyä sellaisen kanssa, jolla on aikaa ystävilleen vain viikonloppuisin. Tai päinvastoin. 

Omassa iässäni on mielestäni realistisinta hyväksyä se, että monilla nyt vain sattuu olemaan toisenlainen elämäntilanne kuin itsellä. Ja elää sen mukaan ja pitkälti itsekseen. Elää siis sen mukaan, että aikuistentapaamiset voivat olla tosi kortilla. Toisaalta ei mitään näistä tarvitse edes päättää, koska näin vain käy. 

Kyllä tuolla alkupäässä ketjua oltiin sikäli asian ytimessä, että on se niinkin, että jos edes jotain haluaa, niin pitää vain tyytyä siihen, mitä saa. Tai olla yksin. Se voi sitten tarkoittaa lapsitapaamisia, arkitapaamisia, päivätapaamisia eikä välttämättä käytännössä koskaan jotain omaa juttua, mutta sellaista se on. Tietyssä iässä kun lähtee merta edemmäs kalaan, niin ei todennäköisesti löydä enää mitään uutta. 

Tämä on varmasti ihan totta, varsinkin, jos olet 30-40 -vuotias lapseton sinkku. Toisaalta on olemassa myös ikäisiäsi, jotka eivät ole parisuhteessa ja joiden lapset eivät ole enää ihan pieniä tai joilla on niin hyvät tukiverkostot, että pääsevät iltaisinkin jonnekin. Yksinhuoltaja, jolla huoltajuudessa viikko-viikko -systeemi. Joka toinen viikko hän elää perhe-elämää ja joka toinen lapsettoman sinkun elämää. Tunnen tuon ikäisiä parisuhteessa eläviäkin, joilla puoliso ei kitise iltamenoista. Ei vaikka olisi lapsiakin vaan perheessä vanhemmat vuorollaan voivat iltaisin ja/tai viikonloppuisin lähteä baariin, leffaan, konserttiin tai vaikka viikonloppuna laivaristeilylle tai festareille  ystäviensä kanssa puolison jäädessä hoitamaan lapsia. Tai lapsille saa helposti lapsenvahdin esim isovanhemmista tai sisaruksista. Vaikka paljon puhutaankin lapsiperheiden tukiverkostojen puutteesta, silti on edelleenkin heitä, joilla on varsin erinomaiset tukiverkostot. Eikä läheskään kaikkien menojalka lakkaa vipattamasta pariutumisen ja perheen perustamisen jälkeen. 

Mitä tulee tuohon, että pitää tyytyä siihen mitä saa, olen vähän eri mieltä. Toki aikuisena on melko turhaa odottaa, että vain yksi ihminen - edes puoliso - täyttäisi kaikki ihmissuhdetarpeet ja hän olisi kiinnostunut kaikista samoista asioista kuin itsekin on. Kun on useampia ystäviä, kavereita ja tuttavia, todennäköisesti saa aina seuraa minne nyt haluaakin mennä. Vaikka sitten baariinkin. Ihmissuhdeverkostossa kannattaa olla eri elämäntilanteissa olevia ja usein myös eri ikäisiäkin, koska joskus 5-10 vuotta sinua vanhemmalla voi olla jo parempi mahdollisuus ja enemmän myös varaa tehdä asioita, joita haluat tehdä. Tai sitten 5-10 vuotta nuoremmalla ehkä enemmän intoa tehdä asioita, joita haluat tehdä.

Omista ystävistäni ja kavereistani vain kahdella on sekä varaa, halua että mahdollisuus käydä kanssani syömässä nk fine dining -ravintoloissa. Ei muilla. Useimmilla ei ole varaa ja osa taas pitää (tai heidän puolisonsa pitää) sellaista rahanhaaskauksena. Tai sitten on pieniä lapsia, jotka pitäisi ottaa mukaan.  Mutta mulle riittääkin ihan hyvin, että on nämä kaksi, joiden kanssa voin käydä. En minäkään niissä joka ilta käy syömässä, mutta 1-2 kertaa  kuukaudessa jonain arki-iltana on ihan kiva. Yksi ystävistäni on intohimoinen kirpputorikävijä ja hänen kanssaan kierrellään pääkaupunkiseudun kirppiksiä. En oikeastaan koskaan käy kirppiksellä muiden kuin hänen kanssaan. Tuska-festareille olisi löytynyt seuraksi useitakin kavereita, mutta mä en tänä vuonna sinne pääse. Kaveripiiristä löytyy myös klassisen musiikin suurkuluttaja, josta saan lähes aina seuraa konsertteihin, oopperaan ja balettiin. Samoin löytyy erilaisilla messuilla kävijöitä. Omakotitalossa asuva kaverini lähtee oikein mielellään erilaisille puutarhamessuille, kesämökkihöperö siskoni taas on aina valmis lähtemään messuille, jotka jollain tavalla liittyvät kesämökkeihin. 

Tiedän, että moni etsii vielä päälle kolmekymppisenäkin teinivuosien bestistä, jonka kanssa jakaisi kaiken. Se on vaikeaa, koska ihmisillä on omat elämänsä, omat sosiaaliset verkostonsa, omat aikataulunsa sekä omat vastuunsa ja velvollisuutensa. On kuitenkin mahdollisuus löytää joukko erilaisia ihmisiä, joista aina joku on halukas tekemään samaa asiaa kuin itsekin juuri silloin haluaa. 

Olen todella kateellinen sinulle. Siis niin kateellinen, että tuli kyyneleet silmiin. Minulla on mies, joka ei kitisisi ilta menoista, ja joskus käynkin jossain. Mutta aina yksin. Yksin, yksin, yksin. Teatterissa, konsertissa, kirppareilla, elokuvissa. Syömässä en yksin enää käy, baareissa en ole yksin ollut, vaikka joskus olisi kiva mennä vaikka kuuntelemaan jotain musiikkia.

Ei ole ketään, kuka tulisi mukaan kiertämään Tallinnan antiikki- ja sisustusliikkeitä. Ei ketään, kuka lähtisi viikonlopuksi vaikka Barcelonaan. Ei ketään jonka kanssa mennä kesäteatteriin.

Mies lähtee mukaan silloin harvoin, kun on lapsenvahti. Muuten elämä on tätä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun nyt täytyy tähän kyllä sanoa silti ihmisten puolustukseksi, että suurin osa yli nelikymppisistä tutuistani, jopa niistä, joilla on lapsia, eivät ole kotona menossa nukkumaan klo 21 tai 22 tai eivät muutenkaan ole ihan pystyynkuolleita ihmisiä. En puhunut myöskään mistään velvollisuuksista, vaan kerroin elämästäni, joten miksi vääristellä suotta? En muutenkaan ymmärrä tässä ketjussa vääristelyä ja liiottelua, jota näkyy paljon. 

En nyt oikein ymmärrä tuollaista halveksuvaa asennetta, jolla pyritään jotenkin viittaamaan, että jossain yhdeksän aikaan liikehtivät yli nelikymppiset ovat keskenkasvuisia ja 25-vuotiaan tasolla olevia ihmisiä. Melko ilkeää, mutta toisaalta taas huvittavaa, koska eihän tuo pidä alkuunsakaan paikkaansa. Minä tiedän itseäni vanhempia ihmisiä, jotka käyvät aktiivisesti esim. musajutuissa, illallisilla, elokuvissa ja teatterissa, mutta ei ole tullut mieleenkään arvostella, että hyivvvv, onpa lapsellista tuossa iässä. 

Minusta tuntuu vähitellen, että jopa yli 70-vuotias äitini liikkuu enemmän kuin täällä jotkut ihmiset. Sitten on pakottava tarve lynkata niitä, jotka jotain haluavat puuhastella elämässään. 

Mitä ihmeen vampyyreja sun tuttavapiiriisi kuuluu, jos kaikki liikehtiminen ja puuhastelu tapahtuu yöllä tai muuten ainoa vaihtoehto on olla jotenkin "pystyynkuollut"? Minä ainakin liikehdin ja puuhastelen ympäri kaupunkia ja maailmaa vaikka sun missä, mutta en lähde tapaamaan sua baariin klo 23, koska olen luultavasti herännyt lenkille ja/tai puutarhahommiin jo reippaasti ennen aamukuutta.

Mutta kun se ainoa oikea liikkuminen on yöllä kapakassa tai katsomassa bändejä, jotka alkaa soittaa klo24.00 yms.

Mä nyt täsmennän viimeisen kerran, että mielestäni tuohon baariin on aika surkeata tarttua, kun on ehdotettu museoita, elokuvia, teatteria, konsertteja, syömistä, matkailua, festareita etc. etc. Minusta tuossa on aika paljon muutakin urbaanikulttuuria kuin baari.

Kun taas puhuin mökkeilystä, tartuttiin siihen ja sanottiin, että sehän on erakkohommaa. 

Mitä tässä nyt siis varsinaisesti ajetaan takaa eli mitä pitäisi tehdä? Olla citybird vai luontoihminen, kun kaikessa on jotain huonoa?

Jotakuta rassasi, että eihän sitä viikolla jaksa, jos töissä käy. Ei niin. Mutta monet eivät myöskään halua omistaa lauantaipäiväänsä kavereille, vaan perheelle. 

Siksipä juuri pitääkin tutustua moniin ihmisiin, jotta löytyy se, jolle sopii tapaamiset samoihin ajankohtiin kuin itsellekin sopii. Ei ole tarkoituskaan, että ihminen, jolla on aikaa ystävilleen vain arkisin töiden jälkeen, ehdoin tahdoin koittaisi ystävystyä sellaisen kanssa, jolla on aikaa ystävilleen vain viikonloppuisin. Tai päinvastoin. 

Omassa iässäni on mielestäni realistisinta hyväksyä se, että monilla nyt vain sattuu olemaan toisenlainen elämäntilanne kuin itsellä. Ja elää sen mukaan ja pitkälti itsekseen. Elää siis sen mukaan, että aikuistentapaamiset voivat olla tosi kortilla. Toisaalta ei mitään näistä tarvitse edes päättää, koska näin vain käy. 

Kyllä tuolla alkupäässä ketjua oltiin sikäli asian ytimessä, että on se niinkin, että jos edes jotain haluaa, niin pitää vain tyytyä siihen, mitä saa. Tai olla yksin. Se voi sitten tarkoittaa lapsitapaamisia, arkitapaamisia, päivätapaamisia eikä välttämättä käytännössä koskaan jotain omaa juttua, mutta sellaista se on. Tietyssä iässä kun lähtee merta edemmäs kalaan, niin ei todennäköisesti löydä enää mitään uutta. 

Tämä on varmasti ihan totta, varsinkin, jos olet 30-40 -vuotias lapseton sinkku. Toisaalta on olemassa myös ikäisiäsi, jotka eivät ole parisuhteessa ja joiden lapset eivät ole enää ihan pieniä tai joilla on niin hyvät tukiverkostot, että pääsevät iltaisinkin jonnekin. Yksinhuoltaja, jolla huoltajuudessa viikko-viikko -systeemi. Joka toinen viikko hän elää perhe-elämää ja joka toinen lapsettoman sinkun elämää. Tunnen tuon ikäisiä parisuhteessa eläviäkin, joilla puoliso ei kitise iltamenoista. Ei vaikka olisi lapsiakin vaan perheessä vanhemmat vuorollaan voivat iltaisin ja/tai viikonloppuisin lähteä baariin, leffaan, konserttiin tai vaikka viikonloppuna laivaristeilylle tai festareille  ystäviensä kanssa puolison jäädessä hoitamaan lapsia. Tai lapsille saa helposti lapsenvahdin esim isovanhemmista tai sisaruksista. Vaikka paljon puhutaankin lapsiperheiden tukiverkostojen puutteesta, silti on edelleenkin heitä, joilla on varsin erinomaiset tukiverkostot. Eikä läheskään kaikkien menojalka lakkaa vipattamasta pariutumisen ja perheen perustamisen jälkeen. 

Mitä tulee tuohon, että pitää tyytyä siihen mitä saa, olen vähän eri mieltä. Toki aikuisena on melko turhaa odottaa, että vain yksi ihminen - edes puoliso - täyttäisi kaikki ihmissuhdetarpeet ja hän olisi kiinnostunut kaikista samoista asioista kuin itsekin on. Kun on useampia ystäviä, kavereita ja tuttavia, todennäköisesti saa aina seuraa minne nyt haluaakin mennä. Vaikka sitten baariinkin. Ihmissuhdeverkostossa kannattaa olla eri elämäntilanteissa olevia ja usein myös eri ikäisiäkin, koska joskus 5-10 vuotta sinua vanhemmalla voi olla jo parempi mahdollisuus ja enemmän myös varaa tehdä asioita, joita haluat tehdä. Tai sitten 5-10 vuotta nuoremmalla ehkä enemmän intoa tehdä asioita, joita haluat tehdä.

Omista ystävistäni ja kavereistani vain kahdella on sekä varaa, halua että mahdollisuus käydä kanssani syömässä nk fine dining -ravintoloissa. Ei muilla. Useimmilla ei ole varaa ja osa taas pitää (tai heidän puolisonsa pitää) sellaista rahanhaaskauksena. Tai sitten on pieniä lapsia, jotka pitäisi ottaa mukaan.  Mutta mulle riittääkin ihan hyvin, että on nämä kaksi, joiden kanssa voin käydä. En minäkään niissä joka ilta käy syömässä, mutta 1-2 kertaa  kuukaudessa jonain arki-iltana on ihan kiva. Yksi ystävistäni on intohimoinen kirpputorikävijä ja hänen kanssaan kierrellään pääkaupunkiseudun kirppiksiä. En oikeastaan koskaan käy kirppiksellä muiden kuin hänen kanssaan. Tuska-festareille olisi löytynyt seuraksi useitakin kavereita, mutta mä en tänä vuonna sinne pääse. Kaveripiiristä löytyy myös klassisen musiikin suurkuluttaja, josta saan lähes aina seuraa konsertteihin, oopperaan ja balettiin. Samoin löytyy erilaisilla messuilla kävijöitä. Omakotitalossa asuva kaverini lähtee oikein mielellään erilaisille puutarhamessuille, kesämökkihöperö siskoni taas on aina valmis lähtemään messuille, jotka jollain tavalla liittyvät kesämökkeihin. 

Tiedän, että moni etsii vielä päälle kolmekymppisenäkin teinivuosien bestistä, jonka kanssa jakaisi kaiken. Se on vaikeaa, koska ihmisillä on omat elämänsä, omat sosiaaliset verkostonsa, omat aikataulunsa sekä omat vastuunsa ja velvollisuutensa. On kuitenkin mahdollisuus löytää joukko erilaisia ihmisiä, joista aina joku on halukas tekemään samaa asiaa kuin itsekin juuri silloin haluaa. 

Olen todella kateellinen sinulle. Siis niin kateellinen, että tuli kyyneleet silmiin. Minulla on mies, joka ei kitisisi ilta menoista, ja joskus käynkin jossain. Mutta aina yksin. Yksin, yksin, yksin. Teatterissa, konsertissa, kirppareilla, elokuvissa. Syömässä en yksin enää käy, baareissa en ole yksin ollut, vaikka joskus olisi kiva mennä vaikka kuuntelemaan jotain musiikkia.

Ei ole ketään, kuka tulisi mukaan kiertämään Tallinnan antiikki- ja sisustusliikkeitä. Ei ketään, kuka lähtisi viikonlopuksi vaikka Barcelonaan. Ei ketään jonka kanssa mennä kesäteatteriin.

Mies lähtee mukaan silloin harvoin, kun on lapsenvahti. Muuten elämä on tätä.

Olen pahoillani :( 

Mä en ole koskaan elämässäni - en edes lapsena - tutustunut toiseen ihmiseen tarkoituksenani ystävystyä tämän kanssa. Tai tulla edes kaveriksi. Mä vaan tutustun, jos satun olemaan sellaisessa tilanteessa, että on luontevaa tutustua. Tai ylipäätään alkaa juttelemaan, jos toisen elekieli kertoo, että hän olisi halukas juttelemaan. Kaveri- ja ystävyyssuhteet vaan kehittyvät sitten itsestään, jos ovat kehittyäkseen. Läheskään aina ei tietenkään kehity, mutta koska se ei ole tutustumiseni tarkoituskaan, ei sillä ole väliä. Yksi hyvä ystäväni on entisen lukioaikaisen koulukaverini FB-kaveri, joka laittoi mulle aikoinaan kaveripyynnön. En tunnistanut nimeä enkä profiilikuvaakaan, mutta kun hän laittoi lukioaikaisen kuvansa, tunnistin ulkonäöltä rinnakkaisluokalla olleen tytön. Emme tainneet lukiossa koskaan vaihtaa sanaakaan, mutta FB:ssä aloimme sitten yksityisviestein jutella kaikenlaista ja jonkin ajan päästä totesimme, että oiskohan aika tavata vaikka kahvilassa. Ja siitä se sitten lähti. Olen aina ollut avoin tutustumaan uusiin ihmisiin, koska en koe tutustumisen velvoittavan mua yhtään mihinkään enkä odota, että tutustuminen johtaisi mihinkään muuhun kuin että juuri sillä hetkellä on juttukaveri. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun nyt täytyy tähän kyllä sanoa silti ihmisten puolustukseksi, että suurin osa yli nelikymppisistä tutuistani, jopa niistä, joilla on lapsia, eivät ole kotona menossa nukkumaan klo 21 tai 22 tai eivät muutenkaan ole ihan pystyynkuolleita ihmisiä. En puhunut myöskään mistään velvollisuuksista, vaan kerroin elämästäni, joten miksi vääristellä suotta? En muutenkaan ymmärrä tässä ketjussa vääristelyä ja liiottelua, jota näkyy paljon. 

En nyt oikein ymmärrä tuollaista halveksuvaa asennetta, jolla pyritään jotenkin viittaamaan, että jossain yhdeksän aikaan liikehtivät yli nelikymppiset ovat keskenkasvuisia ja 25-vuotiaan tasolla olevia ihmisiä. Melko ilkeää, mutta toisaalta taas huvittavaa, koska eihän tuo pidä alkuunsakaan paikkaansa. Minä tiedän itseäni vanhempia ihmisiä, jotka käyvät aktiivisesti esim. musajutuissa, illallisilla, elokuvissa ja teatterissa, mutta ei ole tullut mieleenkään arvostella, että hyivvvv, onpa lapsellista tuossa iässä. 

Minusta tuntuu vähitellen, että jopa yli 70-vuotias äitini liikkuu enemmän kuin täällä jotkut ihmiset. Sitten on pakottava tarve lynkata niitä, jotka jotain haluavat puuhastella elämässään. 

Mitä ihmeen vampyyreja sun tuttavapiiriisi kuuluu, jos kaikki liikehtiminen ja puuhastelu tapahtuu yöllä tai muuten ainoa vaihtoehto on olla jotenkin "pystyynkuollut"? Minä ainakin liikehdin ja puuhastelen ympäri kaupunkia ja maailmaa vaikka sun missä, mutta en lähde tapaamaan sua baariin klo 23, koska olen luultavasti herännyt lenkille ja/tai puutarhahommiin jo reippaasti ennen aamukuutta.

Mutta kun se ainoa oikea liikkuminen on yöllä kapakassa tai katsomassa bändejä, jotka alkaa soittaa klo24.00 yms.

Mä nyt täsmennän viimeisen kerran, että mielestäni tuohon baariin on aika surkeata tarttua, kun on ehdotettu museoita, elokuvia, teatteria, konsertteja, syömistä, matkailua, festareita etc. etc. Minusta tuossa on aika paljon muutakin urbaanikulttuuria kuin baari.

Kun taas puhuin mökkeilystä, tartuttiin siihen ja sanottiin, että sehän on erakkohommaa. 

Mitä tässä nyt siis varsinaisesti ajetaan takaa eli mitä pitäisi tehdä? Olla citybird vai luontoihminen, kun kaikessa on jotain huonoa?

Jotakuta rassasi, että eihän sitä viikolla jaksa, jos töissä käy. Ei niin. Mutta monet eivät myöskään halua omistaa lauantaipäiväänsä kavereille, vaan perheelle. 

Siksipä juuri pitääkin tutustua moniin ihmisiin, jotta löytyy se, jolle sopii tapaamiset samoihin ajankohtiin kuin itsellekin sopii. Ei ole tarkoituskaan, että ihminen, jolla on aikaa ystävilleen vain arkisin töiden jälkeen, ehdoin tahdoin koittaisi ystävystyä sellaisen kanssa, jolla on aikaa ystävilleen vain viikonloppuisin. Tai päinvastoin. 

Omassa iässäni on mielestäni realistisinta hyväksyä se, että monilla nyt vain sattuu olemaan toisenlainen elämäntilanne kuin itsellä. Ja elää sen mukaan ja pitkälti itsekseen. Elää siis sen mukaan, että aikuistentapaamiset voivat olla tosi kortilla. Toisaalta ei mitään näistä tarvitse edes päättää, koska näin vain käy. 

Kyllä tuolla alkupäässä ketjua oltiin sikäli asian ytimessä, että on se niinkin, että jos edes jotain haluaa, niin pitää vain tyytyä siihen, mitä saa. Tai olla yksin. Se voi sitten tarkoittaa lapsitapaamisia, arkitapaamisia, päivätapaamisia eikä välttämättä käytännössä koskaan jotain omaa juttua, mutta sellaista se on. Tietyssä iässä kun lähtee merta edemmäs kalaan, niin ei todennäköisesti löydä enää mitään uutta. 

Tämä on varmasti ihan totta, varsinkin, jos olet 30-40 -vuotias lapseton sinkku. Toisaalta on olemassa myös ikäisiäsi, jotka eivät ole parisuhteessa ja joiden lapset eivät ole enää ihan pieniä tai joilla on niin hyvät tukiverkostot, että pääsevät iltaisinkin jonnekin. Yksinhuoltaja, jolla huoltajuudessa viikko-viikko -systeemi. Joka toinen viikko hän elää perhe-elämää ja joka toinen lapsettoman sinkun elämää. Tunnen tuon ikäisiä parisuhteessa eläviäkin, joilla puoliso ei kitise iltamenoista. Ei vaikka olisi lapsiakin vaan perheessä vanhemmat vuorollaan voivat iltaisin ja/tai viikonloppuisin lähteä baariin, leffaan, konserttiin tai vaikka viikonloppuna laivaristeilylle tai festareille  ystäviensä kanssa puolison jäädessä hoitamaan lapsia. Tai lapsille saa helposti lapsenvahdin esim isovanhemmista tai sisaruksista. Vaikka paljon puhutaankin lapsiperheiden tukiverkostojen puutteesta, silti on edelleenkin heitä, joilla on varsin erinomaiset tukiverkostot. Eikä läheskään kaikkien menojalka lakkaa vipattamasta pariutumisen ja perheen perustamisen jälkeen. 

Mitä tulee tuohon, että pitää tyytyä siihen mitä saa, olen vähän eri mieltä. Toki aikuisena on melko turhaa odottaa, että vain yksi ihminen - edes puoliso - täyttäisi kaikki ihmissuhdetarpeet ja hän olisi kiinnostunut kaikista samoista asioista kuin itsekin on. Kun on useampia ystäviä, kavereita ja tuttavia, todennäköisesti saa aina seuraa minne nyt haluaakin mennä. Vaikka sitten baariinkin. Ihmissuhdeverkostossa kannattaa olla eri elämäntilanteissa olevia ja usein myös eri ikäisiäkin, koska joskus 5-10 vuotta sinua vanhemmalla voi olla jo parempi mahdollisuus ja enemmän myös varaa tehdä asioita, joita haluat tehdä. Tai sitten 5-10 vuotta nuoremmalla ehkä enemmän intoa tehdä asioita, joita haluat tehdä.

Omista ystävistäni ja kavereistani vain kahdella on sekä varaa, halua että mahdollisuus käydä kanssani syömässä nk fine dining -ravintoloissa. Ei muilla. Useimmilla ei ole varaa ja osa taas pitää (tai heidän puolisonsa pitää) sellaista rahanhaaskauksena. Tai sitten on pieniä lapsia, jotka pitäisi ottaa mukaan.  Mutta mulle riittääkin ihan hyvin, että on nämä kaksi, joiden kanssa voin käydä. En minäkään niissä joka ilta käy syömässä, mutta 1-2 kertaa  kuukaudessa jonain arki-iltana on ihan kiva. Yksi ystävistäni on intohimoinen kirpputorikävijä ja hänen kanssaan kierrellään pääkaupunkiseudun kirppiksiä. En oikeastaan koskaan käy kirppiksellä muiden kuin hänen kanssaan. Tuska-festareille olisi löytynyt seuraksi useitakin kavereita, mutta mä en tänä vuonna sinne pääse. Kaveripiiristä löytyy myös klassisen musiikin suurkuluttaja, josta saan lähes aina seuraa konsertteihin, oopperaan ja balettiin. Samoin löytyy erilaisilla messuilla kävijöitä. Omakotitalossa asuva kaverini lähtee oikein mielellään erilaisille puutarhamessuille, kesämökkihöperö siskoni taas on aina valmis lähtemään messuille, jotka jollain tavalla liittyvät kesämökkeihin. 

Tiedän, että moni etsii vielä päälle kolmekymppisenäkin teinivuosien bestistä, jonka kanssa jakaisi kaiken. Se on vaikeaa, koska ihmisillä on omat elämänsä, omat sosiaaliset verkostonsa, omat aikataulunsa sekä omat vastuunsa ja velvollisuutensa. On kuitenkin mahdollisuus löytää joukko erilaisia ihmisiä, joista aina joku on halukas tekemään samaa asiaa kuin itsekin juuri silloin haluaa. 

Olen todella kateellinen sinulle. Siis niin kateellinen, että tuli kyyneleet silmiin. Minulla on mies, joka ei kitisisi ilta menoista, ja joskus käynkin jossain. Mutta aina yksin. Yksin, yksin, yksin. Teatterissa, konsertissa, kirppareilla, elokuvissa. Syömässä en yksin enää käy, baareissa en ole yksin ollut, vaikka joskus olisi kiva mennä vaikka kuuntelemaan jotain musiikkia.

Ei ole ketään, kuka tulisi mukaan kiertämään Tallinnan antiikki- ja sisustusliikkeitä. Ei ketään, kuka lähtisi viikonlopuksi vaikka Barcelonaan. Ei ketään jonka kanssa mennä kesäteatteriin.

Mies lähtee mukaan silloin harvoin, kun on lapsenvahti. Muuten elämä on tätä.

Voi että, minulla ihan sama tilanne. Olisi mukava jos meidänlaiset voisi tutustua ja yhdistää jotenkin voinamme, olisi sitten edes se yksi ystävä ja henkinen apu arjessa.

Surulliseksi vetää kun ei ole oikein ketään kenelle soittaa jos haluaisi seuraa johonkin. Yksin minäkin teen kaiken jos ei mies tai pienet lapset ole mukana. :(

Lisäksi se että ne muutamat lähisukulaiset ketä on ei ole lähes koskaan yhteydessä, eivät yhtään kysele kuinka jaksetaan tms. Esimerkkinä yksikään ei ole kysynyt nuoremman lapsemme syntymän jälkeen, kohta 2 vuotta siitä, kuinka jaksetaan, tarvitaanko apua, pyytänyt tai tullut käymään. Ei muuta kuin pakolliset syntymäpäivälahjat ja joulukahvi ja siinä se. Tekisi melkein mieli ilmoittaa ettei velvollisuudentunnon takia tarvitse lahjoa jos ei muuten kiinnosta. Lastenkin puolesta tuntuu pahalta. Kyyneleet alkaa valua nytkin kun tätä kirjoitan kun tajuan tilanteen, eikä ole edes mitään tiedossani olevaa syytä miksi välien pitää olla tällaiset. Olen tullut tulokseen ettei lapsettomia sisaruksiani vaan kiinnosta meidän elämä. Itse olin aina toivonut että aikuisena ollaan toistemme tukena elämässä. Varsinkin sen jälkeen kun vanhemmat kuoli.

80- kymppien täti pitää yhteyttä, tosin hän sairastelee välillä eikä tiedä kuinka pitkään jaksaa. Onneksi edes hän.

Nyt viime vuodet alkanut niin pänniä tämä kun ei muu suku pidä yhteyttä että teen sitten samoin heille, alkoi ihan testinä katsotaan kauan menee että joku kyselee perään. No tämä tietysti johtanut siihen ettei sitä vähääkään yhteyttä.

Jos nyt miehen kanssa halutaan mennä vaikka ulos syömään niin pitää melkein tilata ulkopuolinen hoitaja että onnistuu. Jos sisaruksiltani pyytäisin apua niin pitkin hampain kalenteri kädessä pitää viikkoja etukäteen katsella josko ehkä joskus onnistuu, juu ei kiitos, en halua säälistä tai pakolla ketään sellaiseen tilanteeseen.

Niin edelliseen vielä, että sama juttu ns.ystävien kanssa, kun nähdään jossain harrastuksen merkeissä tms. on suuret puheet että tavataan pian jne., mutta koskaan ei olla kuitenkaan yhteydessä, jos en itse sitten. Tuntuu että kaikilla on jo ne omat menokaverit joka tilanteeseen ja itse olen se ylimääräinen tunkeilija tai b-ystävä. En käsitä miten pitäisi olla. Uskon että olen niitä ihmisiä, jos olisin ilman miestä tai lapsia, ja kuolisin tähän paikkaan, voisi mennä kuukausia ennenkuin kukaan kyselisi perään tai löytäisi.

Vierailija kirjoitti:

Niin edelliseen vielä, että sama juttu ns.ystävien kanssa, kun nähdään jossain harrastuksen merkeissä tms. on suuret puheet että tavataan pian jne., mutta koskaan ei olla kuitenkaan yhteydessä, jos en itse sitten. Tuntuu että kaikilla on jo ne omat menokaverit joka tilanteeseen ja itse olen se ylimääräinen tunkeilija tai b-ystävä. En käsitä miten pitäisi olla. Uskon että olen niitä ihmisiä, jos olisin ilman miestä tai lapsia, ja kuolisin tähän paikkaan, voisi mennä kuukausia ennenkuin kukaan kyselisi perään tai löytäisi.

Niin paljon kuin palstalaiset tuntuvat väheksyvän ja jopa inhoavan Facebookia, niin mä kyllä suosittelen sen käyttöä. Ja liittymistä erilaisiin itseä kiinnostaviin ryhmiin. Olen viime päivinä ollut yhdessä ryhmässä varsin aktiivinen ja tänään tuli toiselta ryhmäläiseltä ensin Messenger-pyyntö, kirjoiteltiin vähän aikaa ja sen jälkeen kaveripyyntö. Ei tietysti kaikista FB-kavereista tule tosielämän ystäviä eikä edes tosielämän kavereita, mutta olenpa saanut neljän viimeisen vuuoden aikana sitä kautta kaksi uutta ystävää (jos musta ei viikkoon kuulu mitään, niin jo vain tulee viestiä, että onko kaikki ok) ja kolme hyvää kaveria, joista saan välillä seuraa erilaisiin juttuihin. 

- Nro 1098 -