Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tehkää naiset lapsia.
Sieltä hiekkalaatikon reunalta saa kätevästi ystäviä, joilla on samat intressit.
Voi jutella villematin kakan väristä ja minnastiinan tulevaisuudesta iskelmälaulajana.
Sit voi pitää yhteyttä laumaan sukulaisia.
Kun mukaan tulee lasten harrastukset..niin kiirettä pitää ;)Sama elämäntilanne kyllä yhdistää. Kun on lasten kanssa kotona, parhaiten seuraa löytyy toisista lasten kanssa kotona olevista. Päivisin on aikaa, iltaisin ollaan perheen kanssa.
Omat lapseni ovat jo aikuisia, mutta olen aamuvirkku (herään yleensä noin klo 5) ja on erittäin vaikeaa saada ketään lähtemään lauantaiaamuna klo 8 yhtään minnekään. Tai edes pitämään millään viestimellä siihen aikaan aamusta yhteyttä. Tapasin 10 vuotta sitten toisen aamuvirkun, joka on vain pari vuotta esikoistani vanhempi. Oikeastaan tämä aamuvirkkuus onkin meitä eniten yhdistävä asia ja kun kumpikaan ei muita oikein saanut aikaisin aamulla liikkeelle, tästä ihmissuhteesta kehittyi ajan myötä hyvä ystävyys.
Minulla on pienen vauvan kanssa keskittymiskyky aivan nollassa. En saa toisten seurasta yleensä mitään irti. 😑
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tehkää naiset lapsia.
Sieltä hiekkalaatikon reunalta saa kätevästi ystäviä, joilla on samat intressit.
Voi jutella villematin kakan väristä ja minnastiinan tulevaisuudesta iskelmälaulajana.
Sit voi pitää yhteyttä laumaan sukulaisia.
Kun mukaan tulee lasten harrastukset..niin kiirettä pitää ;)Sama elämäntilanne kyllä yhdistää. Kun on lasten kanssa kotona, parhaiten seuraa löytyy toisista lasten kanssa kotona olevista. Päivisin on aikaa, iltaisin ollaan perheen kanssa.
Omat lapseni ovat jo aikuisia, mutta olen aamuvirkku (herään yleensä noin klo 5) ja on erittäin vaikeaa saada ketään lähtemään lauantaiaamuna klo 8 yhtään minnekään. Tai edes pitämään millään viestimellä siihen aikaan aamusta yhteyttä. Tapasin 10 vuotta sitten toisen aamuvirkun, joka on vain pari vuotta esikoistani vanhempi. Oikeastaan tämä aamuvirkkuus onkin meitä eniten yhdistävä asia ja kun kumpikaan ei muita oikein saanut aikaisin aamulla liikkeelle, tästä ihmissuhteesta kehittyi ajan myötä hyvä ystävyys.
Minulla on pienen vauvan kanssa keskittymiskyky aivan nollassa. En saa toisten seurasta yleensä mitään irti. 😑
Silloin ei varmaan kaipaakaan muiden seuraa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tehkää naiset lapsia.
Sieltä hiekkalaatikon reunalta saa kätevästi ystäviä, joilla on samat intressit.
Voi jutella villematin kakan väristä ja minnastiinan tulevaisuudesta iskelmälaulajana.
Sit voi pitää yhteyttä laumaan sukulaisia.
Kun mukaan tulee lasten harrastukset..niin kiirettä pitää ;)Sama elämäntilanne kyllä yhdistää. Kun on lasten kanssa kotona, parhaiten seuraa löytyy toisista lasten kanssa kotona olevista. Päivisin on aikaa, iltaisin ollaan perheen kanssa.
Omat lapseni ovat jo aikuisia, mutta olen aamuvirkku (herään yleensä noin klo 5) ja on erittäin vaikeaa saada ketään lähtemään lauantaiaamuna klo 8 yhtään minnekään. Tai edes pitämään millään viestimellä siihen aikaan aamusta yhteyttä. Tapasin 10 vuotta sitten toisen aamuvirkun, joka on vain pari vuotta esikoistani vanhempi. Oikeastaan tämä aamuvirkkuus onkin meitä eniten yhdistävä asia ja kun kumpikaan ei muita oikein saanut aikaisin aamulla liikkeelle, tästä ihmissuhteesta kehittyi ajan myötä hyvä ystävyys.
Tehkää naiset lapsia.
Sieltä hiekkalaatikon reunalta saa kätevästi ystäviä, joilla on samat intressit.
Voi jutella villematin kakan väristä ja minnastiinan tulevaisuudesta iskelmälaulajana.
Sit voi pitää yhteyttä laumaan sukulaisia.
Kun mukaan tulee lasten harrastukset..niin kiirettä pitää ;)
Minulla on pienen vauvan kanssa keskittymiskyky aivan nollassa. En saa toisten seurasta yleensä mitään irti. 😑
Ihana rauha! Olen itse vuosia systemaattisesti opettanut ihmisiä olemaan yhteydessä viestimien avulla ja jättämään puhelun ottamisen minimiin. Vihaan puhelinta ja turhaa lörpöytelyä sillä. Ihanaa kun kukaan ei huvikseen soittele.
Vierailija kirjoitti:
Tärkeintä uusiin ihmisiin tutustumisessa on tilannetaju. Vaikka uusi tuttavuus olisi mielestäsi maailman ihanin ihminen, älä silti viestittele hänelle päivittäin ja ehdota joka viikko jotain yhteistä tekemistä. Tutustu hiljalleen ja kaikessa rauhassa. Hyväksy se, että tällä ihmisellä on muitakin tuttavia, kavereita, ystäviä, sukulaisia, perheenjäseniä jne, joille hänen on annettava aikaansa.
TÄMÄ.
Ja lisäksi se, että vaikka olisit itse omasta mielestäsi kuinka ihana ja ansaitsisit vähintään yhtä ihania ystäviä elämääsi, niin hyväksy se, että toinen ei välttämättä ole niin vahvasti samaa mieltä. Edes yhteiset kiinnostuksenkohteet ei tarkoita sitä, että kemiat pelaa molemmin puolin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tehkää naiset lapsia.
Sieltä hiekkalaatikon reunalta saa kätevästi ystäviä, joilla on samat intressit.
Voi jutella villematin kakan väristä ja minnastiinan tulevaisuudesta iskelmälaulajana.
Sit voi pitää yhteyttä laumaan sukulaisia.
Kun mukaan tulee lasten harrastukset..niin kiirettä pitää ;)Sama elämäntilanne kyllä yhdistää. Kun on lasten kanssa kotona, parhaiten seuraa löytyy toisista lasten kanssa kotona olevista. Päivisin on aikaa, iltaisin ollaan perheen kanssa.
Omat lapseni ovat jo aikuisia, mutta olen aamuvirkku (herään yleensä noin klo 5) ja on erittäin vaikeaa saada ketään lähtemään lauantaiaamuna klo 8 yhtään minnekään. Tai edes pitämään millään viestimellä siihen aikaan aamusta yhteyttä. Tapasin 10 vuotta sitten toisen aamuvirkun, joka on vain pari vuotta esikoistani vanhempi. Oikeastaan tämä aamuvirkkuus onkin meitä eniten yhdistävä asia ja kun kumpikaan ei muita oikein saanut aikaisin aamulla liikkeelle, tästä ihmissuhteesta kehittyi ajan myötä hyvä ystävyys.
Minulla on pienen vauvan kanssa keskittymiskyky aivan nollassa. En saa toisten seurasta yleensä mitään irti. 😑
Silloin ei varmaan kaipaakaan muiden seuraa.
No itse asiassa kaipaisin kyllä vaihtelua. Kaipaan kovasti sitä kuinka aiemmin kykenin nauttimaan toisten ihmisten kanssa seurustelusta. Pelkään, että lasten saamisen myötä olen menettänyt tämän ominaisuuden itsessäni lopullisesti.
En enää lähde kahville tai anna yksinäisille numeroani. Viimeinen kokemus oli työkaveri, joka oli tosi kiva ja juttu luisti. Hän kutsui monta kertaa kotiinsa. No aina, kun oli jotain muuta sovittuna. Eli en päässyt. Annoin numeronikin.
Sitten alkoi ne yölliset kännipuhelut, kun et välitä minusta ja kukaan ei välitä minusta ja miksi et tule minun luo ja halua olla ystäväni. Kun aloin pitää puhelimen yöt äänettömällä, alkoi syyllistäminen ja haukkuminen viesteillä.
Joten anteeksi vain kaikki maailman yksinäiset. En en numeroani anna ja lähde kahville satunnaisen tutun kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.
Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.
Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;)
Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta.
Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.
Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa.
Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.
Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.
Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".
Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen.
Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä.
Tässä ketjussahan nimenomaan nämä ei-yksinäiset on olettaneet että yksinäinen on lähinnä stalkkeri joka kaipaa seuraa 24/7. Sieltähän koko ajatus on ketjuun tullut. Sen sijaan yksinäiset on kirjoittaneet kuinka kaipaavat normaalia, vastavuoroista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tässä ketjussa on muutenkin tullut esiin se, että ei-yksinäiset kuvittelee (ja toivookin) yksinäisten olevan jotenkin sosiaalisesti kömpelöitä ja muuten vaan epäkelpoja yhteiskunnan jäseniä. Ilmeisesti pelkkä alitajuntainen ajatuskin siitä on liikaa, että yksinäisyys voi osua myös tavallisen ja normaalin ihmisen kohdalle ihan koska vain. Sama juttu kuin työttömyyden kanssa, työttömiä pidetään automaattisesti ryhmänä luusereita johon ei kukaan "normaali" ihminen joudu koskaan, joten työttömiä saa (ja pitää) surutta haukkua ja ruoskia, koska ihan omasta tahdostaan ovat laiskoja ja epäkelvollisina juoppoja.
Työttömyys ja/tai yksinäisyys voi osua ihan kenen tahansa kohdalle ja vaikka jo ensi viikolla. Muistakaa "te paremmat" ihmiset sitten, että sillä samalla hetkellä myös te muututte tuottavasta ja kelvollisesta yhteiskunnan jäsenestä pelkäksi taakaksi kaikille. Eikö olekin kiva ajatus?
Työttömyys toki voi kohdata, mutta tuota ihmettelen, että mikä ihmeen uhkaus tuo on, että yksinäisyys voi tuosta noin vain puskan takaa syöksyä kohti. Aina saa uusia tuttuja ja ystäviä (toisaalta ihmettelen tätä ihmisten luokittelua, oot vain tuttu, sinä olet ystävä, sinä taas olet vain kaveri). Se, mikä karkoittaa ihmisiä kaikkein parhaiten, on juuri ripustautuminen ja vaativuus ja luokittelu, että et oo tarpeeksi samanlainen, että ylentäisin sut ystäväkseni, vaan oot vain kaveri ja niitä en kaipaa. Minulla ehkä on aina ollut juuri siksi sosiaalista elämää runsaasti, koska en ole arvottanut ihmisiä, kenet suvaitsen nostaa ystäväksi, kuka jää kaveriksi. Otan ihmiset avoimin mielin vastaan ja tutustun mielelläni erilaisiin ihmisiin ja tulen toimeen hyvin sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat ihan erilaisia, kuin minä.
Joten ei se yksinäisyys ole mikään mörkö, joka pimeällä metsätiellä ihan yhtäkkiä käy kimppuusi ja sille et voi mitään ja se on aina toisten syytä. Kun suvaitsee toisenlaisia ihmisiä, kuin itse on, niin silloin myös tutustuu monenlaisiin ihmisiin.
No jos esim sairastut vakavasti niin suurin osa tuttuystäväkavereista usein häipyy. Juuri silloin kun niitä tarvitsisi. Paitsi sinua se ei tietysti haittaa, kun minkäänlainen tarvitsevuus on väärin.
Mulle kävi päinvastoin. Yllätyin siitä, miten moni välitti ja halusi auttaa. Ja vieläpä sellainen ihminen, josta olin ajatellut, että tuo on vaan tuttava.
Kun ihminen, joka yleensä voi hyvin, sairastuu, häntä autetaan ja tuetaan. Jos taas ihminen on ollut tarvitseva jo ennen sairastumistaan, tilanne tulkitaan siten, että raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi.
Onko se siis jokin syy olla auttamatta ja tukematta, että oman kuvitelman mukaan raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi?
En tosin itse allekirjoita tuota, sillä harvempi kai on niin kyyninen paska, että miettisi asioita noin. Eiköhän moni koita auttaa sairastumisen tullen, ja pikkuasiat unohdetaan. Se voi tietysti olla mahdollista, että ihmiset eivät osaa auttaa tai eivät tiedä, mitä sanoa.
Silloin jos omat voimavarat ei riitä raskaan ihmisen tukemiseen ja auttamiseen, se syy on ihan riittävä.
Varmasti, mutta sitä ei tuossa aluksi mainittu. Jos itsellä on jokin psyykkinen sairaus tmv. ja sen takia vähäiset voimavarat, silloin voimavarat harvemmin riittävät edes leppoisan sairastuneen veikkosen auttamiseen.
Ei siihen tarvita edes itselle mitään sairautta.
Siis tarkoitat, että joillain on jotenkin lähtökohtaisesti voimavaroja vain hauskoille, kepeille ja mutkattomille ihmisille? Muut menkööt toisaalle. Okei... Aika kamala ajatus.
Minusta taas on aika kamala ajatus, että joku ajattelee, että omalla kurjuudellaan voi loputtomasti rasittaa toisia. Viis siitä, miten raskasta se on sille toiselle.
Näiden mielestä heillä on oikeus olla oma negatiivinen itsensä ja marista koko ajan elämänsä kurjuudesta muille. Ja jos toinen ei jaksa ja väsyy, vika on hänessä, koska oikea ystävähän hyväksyisi heidät ja heidän valituksensa.
Mä en nyt oikein tiedä, mitä tässä tarkoitetaan raskaudella, mutta meillä on ainakin puoli sukua täynnä jossain määrin raskassoutuisia ihmisiä. Emme ole siis mitään suoranaisia vitsiniekkoja. Puhumme vakavistakin aiheista. Kai me valitammekin eli olemme varmasti monin tavoin ikäviä ihmisiä. Vieläpä suorapuheisia eli kerromme tosiaan muille elämämme kommelluksista. Kuitenkin ihmisillä on synnynnäinen temperamentti eli tännehän vain synnytäänkin jo erilaisina. Persoonallisuus muodostuu sitten ajan kanssa.
Ei varmastikaan läheskään kaikki esim. puolisoksi tällaista halua. Mutta kyllä minusta on aika ikävä ajattelutapa sekin, että vain tietynlaiset ihmiset ovat ok, vaikka ei loukattaisi toisia ihmisiä.
Kaikki ihmiset on ok, mutta kaikki eivät sovellu kaikkien ystäväksi. Maailma on täynnä ihmisiä, joten välillä on parempi ettei kaksi raskasta ja vaativaa persoonaa muodosta sitä ystäväsuhdetta, vaan etsivät kumpanenkin itselleen sopivammat ystävät.
Vierailija kirjoitti:
Ihana rauha! Olen itse vuosia systemaattisesti opettanut ihmisiä olemaan yhteydessä viestimien avulla ja jättämään puhelun ottamisen minimiin. Vihaan puhelinta ja turhaa lörpöytelyä sillä. Ihanaa kun kukaan ei huvikseen soittele.
Kuka taas jaksaa näpytellä jotain syvällisempää? Mä taas vihan tekstittelyä ja soitan aina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.
Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.
Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;)
Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta.
Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.
Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa.
Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.
Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.
Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".
Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen.
Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä.
Tässä ketjussahan nimenomaan nämä ei-yksinäiset on olettaneet että yksinäinen on lähinnä stalkkeri joka kaipaa seuraa 24/7. Sieltähän koko ajatus on ketjuun tullut. Sen sijaan yksinäiset on kirjoittaneet kuinka kaipaavat normaalia, vastavuoroista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tässä ketjussa on muutenkin tullut esiin se, että ei-yksinäiset kuvittelee (ja toivookin) yksinäisten olevan jotenkin sosiaalisesti kömpelöitä ja muuten vaan epäkelpoja yhteiskunnan jäseniä. Ilmeisesti pelkkä alitajuntainen ajatuskin siitä on liikaa, että yksinäisyys voi osua myös tavallisen ja normaalin ihmisen kohdalle ihan koska vain. Sama juttu kuin työttömyyden kanssa, työttömiä pidetään automaattisesti ryhmänä luusereita johon ei kukaan "normaali" ihminen joudu koskaan, joten työttömiä saa (ja pitää) surutta haukkua ja ruoskia, koska ihan omasta tahdostaan ovat laiskoja ja epäkelvollisina juoppoja.
Työttömyys ja/tai yksinäisyys voi osua ihan kenen tahansa kohdalle ja vaikka jo ensi viikolla. Muistakaa "te paremmat" ihmiset sitten, että sillä samalla hetkellä myös te muututte tuottavasta ja kelvollisesta yhteiskunnan jäsenestä pelkäksi taakaksi kaikille. Eikö olekin kiva ajatus?
Työttömyys toki voi kohdata, mutta tuota ihmettelen, että mikä ihmeen uhkaus tuo on, että yksinäisyys voi tuosta noin vain puskan takaa syöksyä kohti. Aina saa uusia tuttuja ja ystäviä (toisaalta ihmettelen tätä ihmisten luokittelua, oot vain tuttu, sinä olet ystävä, sinä taas olet vain kaveri). Se, mikä karkoittaa ihmisiä kaikkein parhaiten, on juuri ripustautuminen ja vaativuus ja luokittelu, että et oo tarpeeksi samanlainen, että ylentäisin sut ystäväkseni, vaan oot vain kaveri ja niitä en kaipaa. Minulla ehkä on aina ollut juuri siksi sosiaalista elämää runsaasti, koska en ole arvottanut ihmisiä, kenet suvaitsen nostaa ystäväksi, kuka jää kaveriksi. Otan ihmiset avoimin mielin vastaan ja tutustun mielelläni erilaisiin ihmisiin ja tulen toimeen hyvin sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat ihan erilaisia, kuin minä.
Joten ei se yksinäisyys ole mikään mörkö, joka pimeällä metsätiellä ihan yhtäkkiä käy kimppuusi ja sille et voi mitään ja se on aina toisten syytä. Kun suvaitsee toisenlaisia ihmisiä, kuin itse on, niin silloin myös tutustuu monenlaisiin ihmisiin.
No jos esim sairastut vakavasti niin suurin osa tuttuystäväkavereista usein häipyy. Juuri silloin kun niitä tarvitsisi. Paitsi sinua se ei tietysti haittaa, kun minkäänlainen tarvitsevuus on väärin.
Mulle kävi päinvastoin. Yllätyin siitä, miten moni välitti ja halusi auttaa. Ja vieläpä sellainen ihminen, josta olin ajatellut, että tuo on vaan tuttava.
Kun ihminen, joka yleensä voi hyvin, sairastuu, häntä autetaan ja tuetaan. Jos taas ihminen on ollut tarvitseva jo ennen sairastumistaan, tilanne tulkitaan siten, että raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi.
Onko se siis jokin syy olla auttamatta ja tukematta, että oman kuvitelman mukaan raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi?
En tosin itse allekirjoita tuota, sillä harvempi kai on niin kyyninen paska, että miettisi asioita noin. Eiköhän moni koita auttaa sairastumisen tullen, ja pikkuasiat unohdetaan. Se voi tietysti olla mahdollista, että ihmiset eivät osaa auttaa tai eivät tiedä, mitä sanoa.
Silloin jos omat voimavarat ei riitä raskaan ihmisen tukemiseen ja auttamiseen, se syy on ihan riittävä.
Varmasti, mutta sitä ei tuossa aluksi mainittu. Jos itsellä on jokin psyykkinen sairaus tmv. ja sen takia vähäiset voimavarat, silloin voimavarat harvemmin riittävät edes leppoisan sairastuneen veikkosen auttamiseen.
Ei siihen tarvita edes itselle mitään sairautta.
Siis tarkoitat, että joillain on jotenkin lähtökohtaisesti voimavaroja vain hauskoille, kepeille ja mutkattomille ihmisille? Muut menkööt toisaalle. Okei... Aika kamala ajatus.
Minusta taas on aika kamala ajatus, että joku ajattelee, että omalla kurjuudellaan voi loputtomasti rasittaa toisia. Viis siitä, miten raskasta se on sille toiselle.
Näiden mielestä heillä on oikeus olla oma negatiivinen itsensä ja marista koko ajan elämänsä kurjuudesta muille. Ja jos toinen ei jaksa ja väsyy, vika on hänessä, koska oikea ystävähän hyväksyisi heidät ja heidän valituksensa.
Mä en nyt oikein tiedä, mitä tässä tarkoitetaan raskaudella, mutta meillä on ainakin puoli sukua täynnä jossain määrin raskassoutuisia ihmisiä. Emme ole siis mitään suoranaisia vitsiniekkoja. Puhumme vakavistakin aiheista. Kai me valitammekin eli olemme varmasti monin tavoin ikäviä ihmisiä. Vieläpä suorapuheisia eli kerromme tosiaan muille elämämme kommelluksista. Kuitenkin ihmisillä on synnynnäinen temperamentti eli tännehän vain synnytäänkin jo erilaisina. Persoonallisuus muodostuu sitten ajan kanssa.
Ei varmastikaan läheskään kaikki esim. puolisoksi tällaista halua. Mutta kyllä minusta on aika ikävä ajattelutapa sekin, että vain tietynlaiset ihmiset ovat ok, vaikka ei loukattaisi toisia ihmisiä.
Kaikki ihmiset on ok, mutta kaikki eivät sovellu kaikkien ystäväksi. Maailma on täynnä ihmisiä, joten välillä on parempi ettei kaksi raskasta ja vaativaa persoonaa muodosta sitä ystäväsuhdetta, vaan etsivät kumpanenkin itselleen sopivammat ystävät.
Mä just toivon, että muodostavat! Siinä saavat hyvän peilin itselleen ja ehkä ymmärtävät millaista seuraa ovat muille!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhtäkään sellaista kaveria, jonka kanssa olisi samankaltainen elämäntilanne ja samanlaiset intressit, ei oikeastaan ole. Käytännössä menen toisten ehdoilla. Minulla ei ole lapsiesteitä, ja olen kiinnostunut vielä yöelämästäkin. Lähipiirissäni on paljon "lapsiriippuvaisia" ihmisiä eli sellaisia, jotka eivät edes lapsivapaalla halua ottaa vähän rennommin. Vaihtoehtoisesti löytyy ainakin yksi lapseton, jonka kotiinpaluuaika on omasta tahdosta viim. noin klo 23, joten joudun tässäkin lähes aina ns. alistumaan siihen, ettemme ikinä voi nähdä illalla.
Herramunjee :D Kyllä pitäisi olla ihmeellinen tapahtuma, että tämän nelikymppisen lapsettoman saisi lähtemään kotoa yhtään mihinkään edes yhdeksän jälkeen, saati puoliltaöin! Kymmeneen mennessä olen jo niin tööt, että olen takuuvarmasti menossa nukkumaan. Itse asiassa pitäisin tosi huvittavana, jos vielä tässä iässä joku kuvittelisi, että kellään on velvollisuutta valvoa yötä myöten vain tavatakseen kavereita. En ihmettele, jos sinullakaan ei kaveripiireissä kellään ole "samanlaisia intressejä", ei ole itsellänikään ollut kuin viimeksi ehkä 25-vuotiaana.
Mun nyt täytyy tähän kyllä sanoa silti ihmisten puolustukseksi, että suurin osa yli nelikymppisistä tutuistani, jopa niistä, joilla on lapsia, eivät ole kotona menossa nukkumaan klo 21 tai 22 tai eivät muutenkaan ole ihan pystyynkuolleita ihmisiä. En puhunut myöskään mistään velvollisuuksista, vaan kerroin elämästäni, joten miksi vääristellä suotta? En muutenkaan ymmärrä tässä ketjussa vääristelyä ja liiottelua, jota näkyy paljon.
En nyt oikein ymmärrä tuollaista halveksuvaa asennetta, jolla pyritään jotenkin viittaamaan, että jossain yhdeksän aikaan liikehtivät yli nelikymppiset ovat keskenkasvuisia ja 25-vuotiaan tasolla olevia ihmisiä. Melko ilkeää, mutta toisaalta taas huvittavaa, koska eihän tuo pidä alkuunsakaan paikkaansa. Minä tiedän itseäni vanhempia ihmisiä, jotka käyvät aktiivisesti esim. musajutuissa, illallisilla, elokuvissa ja teatterissa, mutta ei ole tullut mieleenkään arvostella, että hyivvvv, onpa lapsellista tuossa iässä.
Minusta tuntuu vähitellen, että jopa yli 70-vuotias äitini liikkuu enemmän kuin täällä jotkut ihmiset. Sitten on pakottava tarve lynkata niitä, jotka jotain haluavat puuhastella elämässään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset taitavat käsittää myös termin tutustuminen eri tavoilla. Mulle just se normaaleihin käytöstapoihin kuuluva smalltalk on nimenomaan tutustumista ja tutustumisesta on vielä pitkä matka kaveruuteen saatika ystävyyteen. Yksi kaverisuhteeni on syntynyt niin, että pari vuotta osuttiin erään naisen kanssa lähes joka arkiaamu samaan aikaan samalle bussipysäkille ja noustiin samaan bussiin. Jossain vaiheessa alettiin sanomaan toisillemme huomenta, kun naama alkoi olla tuttu. Siitä jonkin aikaa ja istuttiin jo ruuhkabussissa vierekkäin ja juteltiin niitä näitä eli just smalltalkia. Lopulta huvittuneena todettiin, ettemme tiedä toistemme nimiä, joten esittäydyimme.
Kaupan kassajonostakin voi löytää kaverin, mutta edellyttää melko varmasti, että käydään samassa kaupassa aika usein ja tulee siis törmättyä toiseen aika usein. Tai nähdään jossain muuallakin kuin kaupan kassajonossa. Eli ensin on tutustumisvaihe ja jos hyvin käy, se voi muuttua myöhemmin kaveruudeksi.
Näinhän se elämässä menee. Joku/jotkut yksinäiset käy täällä joka kommenttiin jankkaamassa sitä, että ystäviä nyt vaan ei voi löytää tekemällä yhtään mitään tai käymällä missään, mutta sitä eivät ilmeisesti tajua että se ystävystyminen tosiaan vie AIKAA. Ja sen täytyy tapahtua luontevasti, molempien aloitteesta, ja nämä tilanteet on aika sattumanvaraisia eikä niitä juuri voi suunnitella. Jos itsellä on sellainen persoonallisuus(häiriö), ettei oikein hahmota sosiaalista elämää tai osaa yhtään lukea toista ihmistä, niin varmaan onkin aika mahdotonta löytää ystäviä.
Jos siis joku on täällä ehdottanut, että jumpan pukuhuoneesta voi löytää kavereita, niin se on taatusti tarkoittanut just tätä: pitkällä aikavälillä on käyty samaan aikaan jumpassa, alettu tervehtiä, jutella, kerran lähdetty ehkä yhtä aikaa pois ja päätetty siinä spontaanisti käydä kahvilla, myöhemmin alettu sopiakin tapaamisia. Ei todellakaan sitä, että epätoivoinen yksinäinen kulkee puhelin kädessä keräämässä kaikkien numerot ja alkaa sitten viestitellä jokaiselle, että lähetkö mun kanssa baariin.
Itse en olisi varma siitä, että harrastus kestää niin kauan, että siinä ajassa ehditään sitten ystävystyä. Ehkä olisi parasta vain myöntää, että useimmiten kuitenkin tällaiset kohtaamiset jäävät kepeiksi jutusteluiksi. Jos myöskin ystävää tai kaveria kaipaa, niin ehkä ihan ensimmäisenä ei kiinnostele se, että jauhetaan smalltalkia ikuisuus ja ehkä sitten joskus kuuskymppisenä voidaan mennä bisselle.
Toisaalta taas en itse ole siitä samaa mieltä, että ystävystyminen veisi välttämättä 10 vuotta, vaan voi tapahtua nopeastikin. Mutta mielestäni absurdit paikkaehdotukset ovat hoopoja. Lienee fakta, että monet tapaavat tulevia ystäviä ja kavereita yhteisöissä kuten koulu, opiskelut ja työpaikka. Vaikka baaria karsastavat monet, niin edelleenkin moni on silti tavannut puolisonsa siellä. Ystävä kai hänkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.
Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.
Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;)
Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta.
Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.
Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa.
Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.
Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.
Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".
Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen.
Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä.
Tässä ketjussahan nimenomaan nämä ei-yksinäiset on olettaneet että yksinäinen on lähinnä stalkkeri joka kaipaa seuraa 24/7. Sieltähän koko ajatus on ketjuun tullut. Sen sijaan yksinäiset on kirjoittaneet kuinka kaipaavat normaalia, vastavuoroista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tässä ketjussa on muutenkin tullut esiin se, että ei-yksinäiset kuvittelee (ja toivookin) yksinäisten olevan jotenkin sosiaalisesti kömpelöitä ja muuten vaan epäkelpoja yhteiskunnan jäseniä. Ilmeisesti pelkkä alitajuntainen ajatuskin siitä on liikaa, että yksinäisyys voi osua myös tavallisen ja normaalin ihmisen kohdalle ihan koska vain. Sama juttu kuin työttömyyden kanssa, työttömiä pidetään automaattisesti ryhmänä luusereita johon ei kukaan "normaali" ihminen joudu koskaan, joten työttömiä saa (ja pitää) surutta haukkua ja ruoskia, koska ihan omasta tahdostaan ovat laiskoja ja epäkelvollisina juoppoja.
Työttömyys ja/tai yksinäisyys voi osua ihan kenen tahansa kohdalle ja vaikka jo ensi viikolla. Muistakaa "te paremmat" ihmiset sitten, että sillä samalla hetkellä myös te muututte tuottavasta ja kelvollisesta yhteiskunnan jäsenestä pelkäksi taakaksi kaikille. Eikö olekin kiva ajatus?
Työttömyys toki voi kohdata, mutta tuota ihmettelen, että mikä ihmeen uhkaus tuo on, että yksinäisyys voi tuosta noin vain puskan takaa syöksyä kohti. Aina saa uusia tuttuja ja ystäviä (toisaalta ihmettelen tätä ihmisten luokittelua, oot vain tuttu, sinä olet ystävä, sinä taas olet vain kaveri). Se, mikä karkoittaa ihmisiä kaikkein parhaiten, on juuri ripustautuminen ja vaativuus ja luokittelu, että et oo tarpeeksi samanlainen, että ylentäisin sut ystäväkseni, vaan oot vain kaveri ja niitä en kaipaa. Minulla ehkä on aina ollut juuri siksi sosiaalista elämää runsaasti, koska en ole arvottanut ihmisiä, kenet suvaitsen nostaa ystäväksi, kuka jää kaveriksi. Otan ihmiset avoimin mielin vastaan ja tutustun mielelläni erilaisiin ihmisiin ja tulen toimeen hyvin sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat ihan erilaisia, kuin minä.
Joten ei se yksinäisyys ole mikään mörkö, joka pimeällä metsätiellä ihan yhtäkkiä käy kimppuusi ja sille et voi mitään ja se on aina toisten syytä. Kun suvaitsee toisenlaisia ihmisiä, kuin itse on, niin silloin myös tutustuu monenlaisiin ihmisiin.
No jos esim sairastut vakavasti niin suurin osa tuttuystäväkavereista usein häipyy. Juuri silloin kun niitä tarvitsisi. Paitsi sinua se ei tietysti haittaa, kun minkäänlainen tarvitsevuus on väärin.
Mulle kävi päinvastoin. Yllätyin siitä, miten moni välitti ja halusi auttaa. Ja vieläpä sellainen ihminen, josta olin ajatellut, että tuo on vaan tuttava.
Kun ihminen, joka yleensä voi hyvin, sairastuu, häntä autetaan ja tuetaan. Jos taas ihminen on ollut tarvitseva jo ennen sairastumistaan, tilanne tulkitaan siten, että raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi.
Onko se siis jokin syy olla auttamatta ja tukematta, että oman kuvitelman mukaan raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi?
En tosin itse allekirjoita tuota, sillä harvempi kai on niin kyyninen paska, että miettisi asioita noin. Eiköhän moni koita auttaa sairastumisen tullen, ja pikkuasiat unohdetaan. Se voi tietysti olla mahdollista, että ihmiset eivät osaa auttaa tai eivät tiedä, mitä sanoa.
Silloin jos omat voimavarat ei riitä raskaan ihmisen tukemiseen ja auttamiseen, se syy on ihan riittävä.
Varmasti, mutta sitä ei tuossa aluksi mainittu. Jos itsellä on jokin psyykkinen sairaus tmv. ja sen takia vähäiset voimavarat, silloin voimavarat harvemmin riittävät edes leppoisan sairastuneen veikkosen auttamiseen.
Ei siihen tarvita edes itselle mitään sairautta.
Siis tarkoitat, että joillain on jotenkin lähtökohtaisesti voimavaroja vain hauskoille, kepeille ja mutkattomille ihmisille? Muut menkööt toisaalle. Okei... Aika kamala ajatus.
Minusta taas on aika kamala ajatus, että joku ajattelee, että omalla kurjuudellaan voi loputtomasti rasittaa toisia. Viis siitä, miten raskasta se on sille toiselle.
Näiden mielestä heillä on oikeus olla oma negatiivinen itsensä ja marista koko ajan elämänsä kurjuudesta muille. Ja jos toinen ei jaksa ja väsyy, vika on hänessä, koska oikea ystävähän hyväksyisi heidät ja heidän valituksensa.
Mä en nyt oikein tiedä, mitä tässä tarkoitetaan raskaudella, mutta meillä on ainakin puoli sukua täynnä jossain määrin raskassoutuisia ihmisiä. Emme ole siis mitään suoranaisia vitsiniekkoja. Puhumme vakavistakin aiheista. Kai me valitammekin eli olemme varmasti monin tavoin ikäviä ihmisiä. Vieläpä suorapuheisia eli kerromme tosiaan muille elämämme kommelluksista. Kuitenkin ihmisillä on synnynnäinen temperamentti eli tännehän vain synnytäänkin jo erilaisina. Persoonallisuus muodostuu sitten ajan kanssa.
Ei varmastikaan läheskään kaikki esim. puolisoksi tällaista halua. Mutta kyllä minusta on aika ikävä ajattelutapa sekin, että vain tietynlaiset ihmiset ovat ok, vaikka ei loukattaisi toisia ihmisiä.
Minä olen "ilo pintaan, vaikka sydän märkänis" ja "ei ole niin rankkaa asiaa, etteikö sille voisi nauraa"-suvusta lähtöisin. Kun tällainen kohtaa ihmisen, jolle huono sääkin on hyvä marinan aihe, niin persoonallisuuksien yhteentörmäys nyt vain tapahtuu. Ei sillä että tää ois mulle nykyään ongelma, mutta nuorena ajauduin herkemmin tekemisiin itselleni vääräntyyppisten ihmisten kanssa ja huomasin, että he usein luulivat kepeyteni olevan hyväosaista kermaperseyttä. Oman tyyppiseni ihmiset taas huomaavat heti, että alla voi olla paljon surullisia asioita ja nauru ja huumori ovat tapoja hoitaa niitä.
Mut mä en voi sille mitään, mutta mulle tulee tästä mieleen feikkaus. Kerroin siis just tuosta raskassoutuisesta suvustani. Meillä ehkä just asioihin kuuluu se, ettei kaunistella, vaan ryöpsäytetään asiat, kuten ne on. Että jos on paskaa, niin on paskaa. Ja siltikin jää vielä paljon tunnepuolen murheita, joista ei juurikaan puhuta.
Mutta osin tähän liittyen en tule toimeen enää yhden "ystäväni" kanssa, joka on masentunut ym. Hän haluaa juurikin positiivista ja kepeätä seuraa. Minua taas jää vaivaamaan hänen pahat sanansa ja ilkeät tekonsa, joten sitten kun hän haluaakin nähdä, en ole yhtään siinä mielentilassa, että voisin olla rentoa ja kivaa seuraa. Jos olenkin, se on vähän tavallaan tekohymyä minulta. Minusta hänen toimintansa on siis sitä, että hän voi loukata, mutta sitten hän ei haluaisi siitä mitenkään keskustella, vaan haluaisi vain viettää kepeästi aikaa. Tämä on minusta mahdoton yhdistelmä. Jos haluaa kepeätä ajanviettoa, pitää myös olla kepeä eli mukava toiselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.
Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.
Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;)
Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta.
Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.
Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa.
Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.
Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.
Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".
Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen.
Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä.
Tässä ketjussahan nimenomaan nämä ei-yksinäiset on olettaneet että yksinäinen on lähinnä stalkkeri joka kaipaa seuraa 24/7. Sieltähän koko ajatus on ketjuun tullut. Sen sijaan yksinäiset on kirjoittaneet kuinka kaipaavat normaalia, vastavuoroista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tässä ketjussa on muutenkin tullut esiin se, että ei-yksinäiset kuvittelee (ja toivookin) yksinäisten olevan jotenkin sosiaalisesti kömpelöitä ja muuten vaan epäkelpoja yhteiskunnan jäseniä. Ilmeisesti pelkkä alitajuntainen ajatuskin siitä on liikaa, että yksinäisyys voi osua myös tavallisen ja normaalin ihmisen kohdalle ihan koska vain. Sama juttu kuin työttömyyden kanssa, työttömiä pidetään automaattisesti ryhmänä luusereita johon ei kukaan "normaali" ihminen joudu koskaan, joten työttömiä saa (ja pitää) surutta haukkua ja ruoskia, koska ihan omasta tahdostaan ovat laiskoja ja epäkelvollisina juoppoja.
Työttömyys ja/tai yksinäisyys voi osua ihan kenen tahansa kohdalle ja vaikka jo ensi viikolla. Muistakaa "te paremmat" ihmiset sitten, että sillä samalla hetkellä myös te muututte tuottavasta ja kelvollisesta yhteiskunnan jäsenestä pelkäksi taakaksi kaikille. Eikö olekin kiva ajatus?
Työttömyys toki voi kohdata, mutta tuota ihmettelen, että mikä ihmeen uhkaus tuo on, että yksinäisyys voi tuosta noin vain puskan takaa syöksyä kohti. Aina saa uusia tuttuja ja ystäviä (toisaalta ihmettelen tätä ihmisten luokittelua, oot vain tuttu, sinä olet ystävä, sinä taas olet vain kaveri). Se, mikä karkoittaa ihmisiä kaikkein parhaiten, on juuri ripustautuminen ja vaativuus ja luokittelu, että et oo tarpeeksi samanlainen, että ylentäisin sut ystäväkseni, vaan oot vain kaveri ja niitä en kaipaa. Minulla ehkä on aina ollut juuri siksi sosiaalista elämää runsaasti, koska en ole arvottanut ihmisiä, kenet suvaitsen nostaa ystäväksi, kuka jää kaveriksi. Otan ihmiset avoimin mielin vastaan ja tutustun mielelläni erilaisiin ihmisiin ja tulen toimeen hyvin sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat ihan erilaisia, kuin minä.
Joten ei se yksinäisyys ole mikään mörkö, joka pimeällä metsätiellä ihan yhtäkkiä käy kimppuusi ja sille et voi mitään ja se on aina toisten syytä. Kun suvaitsee toisenlaisia ihmisiä, kuin itse on, niin silloin myös tutustuu monenlaisiin ihmisiin.
No jos esim sairastut vakavasti niin suurin osa tuttuystäväkavereista usein häipyy. Juuri silloin kun niitä tarvitsisi. Paitsi sinua se ei tietysti haittaa, kun minkäänlainen tarvitsevuus on väärin.
Mulle kävi päinvastoin. Yllätyin siitä, miten moni välitti ja halusi auttaa. Ja vieläpä sellainen ihminen, josta olin ajatellut, että tuo on vaan tuttava.
Kun ihminen, joka yleensä voi hyvin, sairastuu, häntä autetaan ja tuetaan. Jos taas ihminen on ollut tarvitseva jo ennen sairastumistaan, tilanne tulkitaan siten, että raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi.
Onko se siis jokin syy olla auttamatta ja tukematta, että oman kuvitelman mukaan raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi?
En tosin itse allekirjoita tuota, sillä harvempi kai on niin kyyninen paska, että miettisi asioita noin. Eiköhän moni koita auttaa sairastumisen tullen, ja pikkuasiat unohdetaan. Se voi tietysti olla mahdollista, että ihmiset eivät osaa auttaa tai eivät tiedä, mitä sanoa.
Silloin jos omat voimavarat ei riitä raskaan ihmisen tukemiseen ja auttamiseen, se syy on ihan riittävä.
Varmasti, mutta sitä ei tuossa aluksi mainittu. Jos itsellä on jokin psyykkinen sairaus tmv. ja sen takia vähäiset voimavarat, silloin voimavarat harvemmin riittävät edes leppoisan sairastuneen veikkosen auttamiseen.
Ei siihen tarvita edes itselle mitään sairautta.
Siis tarkoitat, että joillain on jotenkin lähtökohtaisesti voimavaroja vain hauskoille, kepeille ja mutkattomille ihmisille? Muut menkööt toisaalle. Okei... Aika kamala ajatus.
Minusta taas on aika kamala ajatus, että joku ajattelee, että omalla kurjuudellaan voi loputtomasti rasittaa toisia. Viis siitä, miten raskasta se on sille toiselle.
Näiden mielestä heillä on oikeus olla oma negatiivinen itsensä ja marista koko ajan elämänsä kurjuudesta muille. Ja jos toinen ei jaksa ja väsyy, vika on hänessä, koska oikea ystävähän hyväksyisi heidät ja heidän valituksensa.
Mä en nyt oikein tiedä, mitä tässä tarkoitetaan raskaudella, mutta meillä on ainakin puoli sukua täynnä jossain määrin raskassoutuisia ihmisiä. Emme ole siis mitään suoranaisia vitsiniekkoja. Puhumme vakavistakin aiheista. Kai me valitammekin eli olemme varmasti monin tavoin ikäviä ihmisiä. Vieläpä suorapuheisia eli kerromme tosiaan muille elämämme kommelluksista. Kuitenkin ihmisillä on synnynnäinen temperamentti eli tännehän vain synnytäänkin jo erilaisina. Persoonallisuus muodostuu sitten ajan kanssa.
Ei varmastikaan läheskään kaikki esim. puolisoksi tällaista halua. Mutta kyllä minusta on aika ikävä ajattelutapa sekin, että vain tietynlaiset ihmiset ovat ok, vaikka ei loukattaisi toisia ihmisiä.
Minä olen "ilo pintaan, vaikka sydän märkänis" ja "ei ole niin rankkaa asiaa, etteikö sille voisi nauraa"-suvusta lähtöisin. Kun tällainen kohtaa ihmisen, jolle huono sääkin on hyvä marinan aihe, niin persoonallisuuksien yhteentörmäys nyt vain tapahtuu. Ei sillä että tää ois mulle nykyään ongelma, mutta nuorena ajauduin herkemmin tekemisiin itselleni vääräntyyppisten ihmisten kanssa ja huomasin, että he usein luulivat kepeyteni olevan hyväosaista kermaperseyttä. Oman tyyppiseni ihmiset taas huomaavat heti, että alla voi olla paljon surullisia asioita ja nauru ja huumori ovat tapoja hoitaa niitä.
Mut mä en voi sille mitään, mutta mulle tulee tästä mieleen feikkaus. Kerroin siis just tuosta raskassoutuisesta suvustani. Meillä ehkä just asioihin kuuluu se, ettei kaunistella, vaan ryöpsäytetään asiat, kuten ne on. Että jos on paskaa, niin on paskaa. Ja siltikin jää vielä paljon tunnepuolen murheita, joista ei juurikaan puhuta.
Mutta osin tähän liittyen en tule toimeen enää yhden "ystäväni" kanssa, joka on masentunut ym. Hän haluaa juurikin positiivista ja kepeätä seuraa. Minua taas jää vaivaamaan hänen pahat sanansa ja ilkeät tekonsa, joten sitten kun hän haluaakin nähdä, en ole yhtään siinä mielentilassa, että voisin olla rentoa ja kivaa seuraa. Jos olenkin, se on vähän tavallaan tekohymyä minulta. Minusta hänen toimintansa on siis sitä, että hän voi loukata, mutta sitten hän ei haluaisi siitä mitenkään keskustella, vaan haluaisi vain viettää kepeästi aikaa. Tämä on minusta mahdoton yhdistelmä. Jos haluaa kepeätä ajanviettoa, pitää myös olla kepeä eli mukava toiselle.
No mulla ei ole ystäviä, jotka loukkaisivat mua. En itsekään loukkaa ystäviäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset taitavat käsittää myös termin tutustuminen eri tavoilla. Mulle just se normaaleihin käytöstapoihin kuuluva smalltalk on nimenomaan tutustumista ja tutustumisesta on vielä pitkä matka kaveruuteen saatika ystävyyteen. Yksi kaverisuhteeni on syntynyt niin, että pari vuotta osuttiin erään naisen kanssa lähes joka arkiaamu samaan aikaan samalle bussipysäkille ja noustiin samaan bussiin. Jossain vaiheessa alettiin sanomaan toisillemme huomenta, kun naama alkoi olla tuttu. Siitä jonkin aikaa ja istuttiin jo ruuhkabussissa vierekkäin ja juteltiin niitä näitä eli just smalltalkia. Lopulta huvittuneena todettiin, ettemme tiedä toistemme nimiä, joten esittäydyimme.
Kaupan kassajonostakin voi löytää kaverin, mutta edellyttää melko varmasti, että käydään samassa kaupassa aika usein ja tulee siis törmättyä toiseen aika usein. Tai nähdään jossain muuallakin kuin kaupan kassajonossa. Eli ensin on tutustumisvaihe ja jos hyvin käy, se voi muuttua myöhemmin kaveruudeksi.
Näinhän se elämässä menee. Joku/jotkut yksinäiset käy täällä joka kommenttiin jankkaamassa sitä, että ystäviä nyt vaan ei voi löytää tekemällä yhtään mitään tai käymällä missään, mutta sitä eivät ilmeisesti tajua että se ystävystyminen tosiaan vie AIKAA. Ja sen täytyy tapahtua luontevasti, molempien aloitteesta, ja nämä tilanteet on aika sattumanvaraisia eikä niitä juuri voi suunnitella. Jos itsellä on sellainen persoonallisuus(häiriö), ettei oikein hahmota sosiaalista elämää tai osaa yhtään lukea toista ihmistä, niin varmaan onkin aika mahdotonta löytää ystäviä.
Jos siis joku on täällä ehdottanut, että jumpan pukuhuoneesta voi löytää kavereita, niin se on taatusti tarkoittanut just tätä: pitkällä aikavälillä on käyty samaan aikaan jumpassa, alettu tervehtiä, jutella, kerran lähdetty ehkä yhtä aikaa pois ja päätetty siinä spontaanisti käydä kahvilla, myöhemmin alettu sopiakin tapaamisia. Ei todellakaan sitä, että epätoivoinen yksinäinen kulkee puhelin kädessä keräämässä kaikkien numerot ja alkaa sitten viestitellä jokaiselle, että lähetkö mun kanssa baariin.
Itse en olisi varma siitä, että harrastus kestää niin kauan, että siinä ajassa ehditään sitten ystävystyä. Ehkä olisi parasta vain myöntää, että useimmiten kuitenkin tällaiset kohtaamiset jäävät kepeiksi jutusteluiksi. Jos myöskin ystävää tai kaveria kaipaa, niin ehkä ihan ensimmäisenä ei kiinnostele se, että jauhetaan smalltalkia ikuisuus ja ehkä sitten joskus kuuskymppisenä voidaan mennä bisselle.
Toisaalta taas en itse ole siitä samaa mieltä, että ystävystyminen veisi välttämättä 10 vuotta, vaan voi tapahtua nopeastikin. Mutta mielestäni absurdit paikkaehdotukset ovat hoopoja. Lienee fakta, että monet tapaavat tulevia ystäviä ja kavereita yhteisöissä kuten koulu, opiskelut ja työpaikka. Vaikka baaria karsastavat monet, niin edelleenkin moni on silti tavannut puolisonsa siellä. Ystävä kai hänkin.
Tämä pitää varmasti paikkansa, mutta en varmaan ole ketjun ainoa, jonka koulu- ja opiskeluajoista on jo vuosikymmeniä. Vanhat koulu- ja opiskelukaverit ovat muuttaneet eri puolille maailmaa, ei olla tavattu ikuisuuksiin enkä tiedä edes kaikkien sukunimiä, kun olen sitä ikäluokkaa, jolla on vielä ollut tapana avioliiton solmimisen yhteydessä vaihtaa sukunimensä. Ja toki ystävystyminen voi tapahtua nopeamminkin kuin kymmenessä vuodessa, mutta jos ihminen ei malta tutustua ja antaa aikaa ystävyyssuhteen kehittymiselle, niin voi olla hankalaa enää aikuisena löytää ystäviä.
Vierailija kirjoitti:
Mun nyt täytyy tähän kyllä sanoa silti ihmisten puolustukseksi, että suurin osa yli nelikymppisistä tutuistani, jopa niistä, joilla on lapsia, eivät ole kotona menossa nukkumaan klo 21 tai 22 tai eivät muutenkaan ole ihan pystyynkuolleita ihmisiä. En puhunut myöskään mistään velvollisuuksista, vaan kerroin elämästäni, joten miksi vääristellä suotta? En muutenkaan ymmärrä tässä ketjussa vääristelyä ja liiottelua, jota näkyy paljon.
En nyt oikein ymmärrä tuollaista halveksuvaa asennetta, jolla pyritään jotenkin viittaamaan, että jossain yhdeksän aikaan liikehtivät yli nelikymppiset ovat keskenkasvuisia ja 25-vuotiaan tasolla olevia ihmisiä. Melko ilkeää, mutta toisaalta taas huvittavaa, koska eihän tuo pidä alkuunsakaan paikkaansa. Minä tiedän itseäni vanhempia ihmisiä, jotka käyvät aktiivisesti esim. musajutuissa, illallisilla, elokuvissa ja teatterissa, mutta ei ole tullut mieleenkään arvostella, että hyivvvv, onpa lapsellista tuossa iässä.
Minusta tuntuu vähitellen, että jopa yli 70-vuotias äitini liikkuu enemmän kuin täällä jotkut ihmiset. Sitten on pakottava tarve lynkata niitä, jotka jotain haluavat puuhastella elämässään.
Mitä ihmeen vampyyreja sun tuttavapiiriisi kuuluu, jos kaikki liikehtiminen ja puuhastelu tapahtuu yöllä tai muuten ainoa vaihtoehto on olla jotenkin "pystyynkuollut"? Minä ainakin liikehdin ja puuhastelen ympäri kaupunkia ja maailmaa vaikka sun missä, mutta en lähde tapaamaan sua baariin klo 23, koska olen luultavasti herännyt lenkille ja/tai puutarhahommiin jo reippaasti ennen aamukuutta.
Vierailija kirjoitti:
Itse en olisi varma siitä, että harrastus kestää niin kauan, että siinä ajassa ehditään sitten ystävystyä. Ehkä olisi parasta vain myöntää, että useimmiten kuitenkin tällaiset kohtaamiset jäävät kepeiksi jutusteluiksi. Jos myöskin ystävää tai kaveria kaipaa, niin ehkä ihan ensimmäisenä ei kiinnostele se, että jauhetaan smalltalkia ikuisuus ja ehkä sitten joskus kuuskymppisenä voidaan mennä bisselle.
Toisaalta taas en itse ole siitä samaa mieltä, että ystävystyminen veisi välttämättä 10 vuotta, vaan voi tapahtua nopeastikin. Mutta mielestäni absurdit paikkaehdotukset ovat hoopoja. Lienee fakta, että monet tapaavat tulevia ystäviä ja kavereita yhteisöissä kuten koulu, opiskelut ja työpaikka. Vaikka baaria karsastavat monet, niin edelleenkin moni on silti tavannut puolisonsa siellä. Ystävä kai hänkin.
Et kai ole sama henkilö, joka just tuossa ylempänä valitti että täällä vaan liiotellaan ja vääristellään kaikki viestit? ;) Tietenkään et voi olla VARMA yhtään mistään, harrastuksen kestosta saati ystävystymisestä. 10 vuodesta tuskin on kukaan puhunut missään vaiheessa. Ehkä sun mielestä "absurdit" paikkaehdotukset on hoopoja, mutta meidän mielestä jotka on löytäneet kavereita mitä hoopoimmista paikoista, ne ei ole. Ikävä juttu, jos joku jää mieluummin kotiin ruikuttamaan koska ei voi olla VARMA, että löytää sydänystävän ilman mitään vaivannäköä heti ovesta ulos astuessaan.
Vierailija kirjoitti:
En nyt oikein ymmärrä tuollaista halveksuvaa asennetta, jolla pyritään jotenkin viittaamaan, että jossain yhdeksän aikaan liikehtivät yli nelikymppiset ovat keskenkasvuisia ja 25-vuotiaan tasolla olevia ihmisiä. Melko ilkeää, mutta toisaalta taas huvittavaa, koska eihän tuo pidä alkuunsakaan paikkaansa.
No itse asiassa... kun menet baariin, jota pääosin kansoittaa 40+ väki, niin 25-vuotiaan taso on liioteltu. 20 on ehkä lähempänä sitä arvioita. Ymmärrettävää toki: joko nuorena avioituneet ja keski-iässä eronneet tai ikuisesti ilman ketään jääneet, enemmän tai vähemmän rupsahtaneet ja/tai alkoholisoituneet samassa tilassa... Huhhei. Pari kertaa olen käynyt eronneen kaverini seurana mutta nyt en lähtis enää kirveelläkään, ihan sietämätöntä porukkaa.
Enpä muuten ole sellaista teatteriesitystäkään vielä nähnyt, joka olisi puoliltaöin loppunut. Meilläpäin ollaan niin juntteja, että alkamisajat on yleensä 17-19 välillä, joten teattereissa, elokuvissa ym. kulttuuririennoissa voi hyvin käydä vaikka joka päivä ilman, että pitää valvoa pikkutunneille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.
Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.
Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;)
Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta.
Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.
Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa.
Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.
Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.
Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".
Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen.
Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä.
Tässä ketjussahan nimenomaan nämä ei-yksinäiset on olettaneet että yksinäinen on lähinnä stalkkeri joka kaipaa seuraa 24/7. Sieltähän koko ajatus on ketjuun tullut. Sen sijaan yksinäiset on kirjoittaneet kuinka kaipaavat normaalia, vastavuoroista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tässä ketjussa on muutenkin tullut esiin se, että ei-yksinäiset kuvittelee (ja toivookin) yksinäisten olevan jotenkin sosiaalisesti kömpelöitä ja muuten vaan epäkelpoja yhteiskunnan jäseniä. Ilmeisesti pelkkä alitajuntainen ajatuskin siitä on liikaa, että yksinäisyys voi osua myös tavallisen ja normaalin ihmisen kohdalle ihan koska vain. Sama juttu kuin työttömyyden kanssa, työttömiä pidetään automaattisesti ryhmänä luusereita johon ei kukaan "normaali" ihminen joudu koskaan, joten työttömiä saa (ja pitää) surutta haukkua ja ruoskia, koska ihan omasta tahdostaan ovat laiskoja ja epäkelvollisina juoppoja.
Työttömyys ja/tai yksinäisyys voi osua ihan kenen tahansa kohdalle ja vaikka jo ensi viikolla. Muistakaa "te paremmat" ihmiset sitten, että sillä samalla hetkellä myös te muututte tuottavasta ja kelvollisesta yhteiskunnan jäsenestä pelkäksi taakaksi kaikille. Eikö olekin kiva ajatus?
Työttömyys toki voi kohdata, mutta tuota ihmettelen, että mikä ihmeen uhkaus tuo on, että yksinäisyys voi tuosta noin vain puskan takaa syöksyä kohti. Aina saa uusia tuttuja ja ystäviä (toisaalta ihmettelen tätä ihmisten luokittelua, oot vain tuttu, sinä olet ystävä, sinä taas olet vain kaveri). Se, mikä karkoittaa ihmisiä kaikkein parhaiten, on juuri ripustautuminen ja vaativuus ja luokittelu, että et oo tarpeeksi samanlainen, että ylentäisin sut ystäväkseni, vaan oot vain kaveri ja niitä en kaipaa. Minulla ehkä on aina ollut juuri siksi sosiaalista elämää runsaasti, koska en ole arvottanut ihmisiä, kenet suvaitsen nostaa ystäväksi, kuka jää kaveriksi. Otan ihmiset avoimin mielin vastaan ja tutustun mielelläni erilaisiin ihmisiin ja tulen toimeen hyvin sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat ihan erilaisia, kuin minä.
Joten ei se yksinäisyys ole mikään mörkö, joka pimeällä metsätiellä ihan yhtäkkiä käy kimppuusi ja sille et voi mitään ja se on aina toisten syytä. Kun suvaitsee toisenlaisia ihmisiä, kuin itse on, niin silloin myös tutustuu monenlaisiin ihmisiin.
No jos esim sairastut vakavasti niin suurin osa tuttuystäväkavereista usein häipyy. Juuri silloin kun niitä tarvitsisi. Paitsi sinua se ei tietysti haittaa, kun minkäänlainen tarvitsevuus on väärin.
Mulle kävi päinvastoin. Yllätyin siitä, miten moni välitti ja halusi auttaa. Ja vieläpä sellainen ihminen, josta olin ajatellut, että tuo on vaan tuttava.
Kun ihminen, joka yleensä voi hyvin, sairastuu, häntä autetaan ja tuetaan. Jos taas ihminen on ollut tarvitseva jo ennen sairastumistaan, tilanne tulkitaan siten, että raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi.
Onko se siis jokin syy olla auttamatta ja tukematta, että oman kuvitelman mukaan raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi?
En tosin itse allekirjoita tuota, sillä harvempi kai on niin kyyninen paska, että miettisi asioita noin. Eiköhän moni koita auttaa sairastumisen tullen, ja pikkuasiat unohdetaan. Se voi tietysti olla mahdollista, että ihmiset eivät osaa auttaa tai eivät tiedä, mitä sanoa.
Silloin jos omat voimavarat ei riitä raskaan ihmisen tukemiseen ja auttamiseen, se syy on ihan riittävä.
Varmasti, mutta sitä ei tuossa aluksi mainittu. Jos itsellä on jokin psyykkinen sairaus tmv. ja sen takia vähäiset voimavarat, silloin voimavarat harvemmin riittävät edes leppoisan sairastuneen veikkosen auttamiseen.
Ei siihen tarvita edes itselle mitään sairautta.
Siis tarkoitat, että joillain on jotenkin lähtökohtaisesti voimavaroja vain hauskoille, kepeille ja mutkattomille ihmisille? Muut menkööt toisaalle. Okei... Aika kamala ajatus.
Minusta taas on aika kamala ajatus, että joku ajattelee, että omalla kurjuudellaan voi loputtomasti rasittaa toisia. Viis siitä, miten raskasta se on sille toiselle.
Näiden mielestä heillä on oikeus olla oma negatiivinen itsensä ja marista koko ajan elämänsä kurjuudesta muille. Ja jos toinen ei jaksa ja väsyy, vika on hänessä, koska oikea ystävähän hyväksyisi heidät ja heidän valituksensa.
Mä en nyt oikein tiedä, mitä tässä tarkoitetaan raskaudella, mutta meillä on ainakin puoli sukua täynnä jossain määrin raskassoutuisia ihmisiä. Emme ole siis mitään suoranaisia vitsiniekkoja. Puhumme vakavistakin aiheista. Kai me valitammekin eli olemme varmasti monin tavoin ikäviä ihmisiä. Vieläpä suorapuheisia eli kerromme tosiaan muille elämämme kommelluksista. Kuitenkin ihmisillä on synnynnäinen temperamentti eli tännehän vain synnytäänkin jo erilaisina. Persoonallisuus muodostuu sitten ajan kanssa.
Ei varmastikaan läheskään kaikki esim. puolisoksi tällaista halua. Mutta kyllä minusta on aika ikävä ajattelutapa sekin, että vain tietynlaiset ihmiset ovat ok, vaikka ei loukattaisi toisia ihmisiä.
Minä olen "ilo pintaan, vaikka sydän märkänis" ja "ei ole niin rankkaa asiaa, etteikö sille voisi nauraa"-suvusta lähtöisin. Kun tällainen kohtaa ihmisen, jolle huono sääkin on hyvä marinan aihe, niin persoonallisuuksien yhteentörmäys nyt vain tapahtuu. Ei sillä että tää ois mulle nykyään ongelma, mutta nuorena ajauduin herkemmin tekemisiin itselleni vääräntyyppisten ihmisten kanssa ja huomasin, että he usein luulivat kepeyteni olevan hyväosaista kermaperseyttä. Oman tyyppiseni ihmiset taas huomaavat heti, että alla voi olla paljon surullisia asioita ja nauru ja huumori ovat tapoja hoitaa niitä.
Mut mä en voi sille mitään, mutta mulle tulee tästä mieleen feikkaus. Kerroin siis just tuosta raskassoutuisesta suvustani. Meillä ehkä just asioihin kuuluu se, ettei kaunistella, vaan ryöpsäytetään asiat, kuten ne on. Että jos on paskaa, niin on paskaa. Ja siltikin jää vielä paljon tunnepuolen murheita, joista ei juurikaan puhuta.
Mutta osin tähän liittyen en tule toimeen enää yhden "ystäväni" kanssa, joka on masentunut ym. Hän haluaa juurikin positiivista ja kepeätä seuraa. Minua taas jää vaivaamaan hänen pahat sanansa ja ilkeät tekonsa, joten sitten kun hän haluaakin nähdä, en ole yhtään siinä mielentilassa, että voisin olla rentoa ja kivaa seuraa. Jos olenkin, se on vähän tavallaan tekohymyä minulta. Minusta hänen toimintansa on siis sitä, että hän voi loukata, mutta sitten hän ei haluaisi siitä mitenkään keskustella, vaan haluaisi vain viettää kepeästi aikaa. Tämä on minusta mahdoton yhdistelmä. Jos haluaa kepeätä ajanviettoa, pitää myös olla kepeä eli mukava toiselle.
Mä tiedän, että raskassoutuisemmat tyypit kokee tän mun toimintani feikkaukseksi, mulle se ei sitä se ei mulle ole. Hyvissä ystävyyssuhteissani se tarkoittaa hyvin nopeaa siirtymistä itkusta nauruun. Tavallaan se nauru on se juttu, joka kannattelee sitä surua. Ja just sen takia, että sinne itkuun ei jäädä pitkäksi aikaa, ne kaikista rankimmatkin asiat voidaan puhua läpi... minusta kamalinta on se, jos ryöpsäytetään ääneen raskaita asioita toiselle ihmiselle ja sitten ei tehdä mitään, millä noustaan pois sieltä kuopasta ja autetaan myös toista nousemaan.
Sama elämäntilanne kyllä yhdistää. Kun on lasten kanssa kotona, parhaiten seuraa löytyy toisista lasten kanssa kotona olevista. Päivisin on aikaa, iltaisin ollaan perheen kanssa.
Omat lapseni ovat jo aikuisia, mutta olen aamuvirkku (herään yleensä noin klo 5) ja on erittäin vaikeaa saada ketään lähtemään lauantaiaamuna klo 8 yhtään minnekään. Tai edes pitämään millään viestimellä siihen aikaan aamusta yhteyttä. Tapasin 10 vuotta sitten toisen aamuvirkun, joka on vain pari vuotta esikoistani vanhempi. Oikeastaan tämä aamuvirkkuus onkin meitä eniten yhdistävä asia ja kun kumpikaan ei muita oikein saanut aikaisin aamulla liikkeelle, tästä ihmissuhteesta kehittyi ajan myötä hyvä ystävyys.