Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset taitavat käsittää myös termin tutustuminen eri tavoilla. Mulle just se normaaleihin käytöstapoihin kuuluva smalltalk on nimenomaan tutustumista ja tutustumisesta on vielä pitkä matka kaveruuteen saatika ystävyyteen. Yksi kaverisuhteeni on syntynyt niin, että pari vuotta osuttiin erään naisen kanssa lähes joka arkiaamu samaan aikaan samalle bussipysäkille ja noustiin samaan bussiin. Jossain vaiheessa alettiin sanomaan toisillemme huomenta, kun naama alkoi olla tuttu. Siitä jonkin aikaa ja istuttiin jo ruuhkabussissa vierekkäin ja juteltiin niitä näitä eli just smalltalkia. Lopulta huvittuneena todettiin, ettemme tiedä toistemme nimiä, joten esittäydyimme. 

Kaupan kassajonostakin voi löytää kaverin, mutta edellyttää melko varmasti, että käydään samassa kaupassa aika usein ja tulee siis törmättyä toiseen aika usein. Tai nähdään jossain muuallakin kuin kaupan kassajonossa.  Eli ensin on tutustumisvaihe ja jos hyvin käy, se voi muuttua myöhemmin kaveruudeksi. 

Näinhän se elämässä menee. Joku/jotkut yksinäiset käy täällä joka kommenttiin jankkaamassa sitä, että ystäviä nyt vaan ei voi löytää tekemällä yhtään mitään tai käymällä missään, mutta sitä eivät ilmeisesti tajua että se ystävystyminen tosiaan vie AIKAA. Ja sen täytyy tapahtua luontevasti, molempien aloitteesta, ja nämä tilanteet on aika sattumanvaraisia eikä niitä juuri voi suunnitella. Jos itsellä on sellainen persoonallisuus(häiriö), ettei oikein hahmota sosiaalista elämää tai osaa yhtään lukea toista ihmistä, niin varmaan onkin aika mahdotonta löytää ystäviä.

Jos siis joku on täällä ehdottanut, että jumpan pukuhuoneesta voi löytää kavereita, niin se on taatusti tarkoittanut just tätä: pitkällä aikavälillä on käyty samaan aikaan jumpassa, alettu tervehtiä, jutella, kerran lähdetty ehkä yhtä aikaa pois ja päätetty siinä spontaanisti käydä kahvilla, myöhemmin alettu sopiakin tapaamisia. Ei todellakaan sitä, että epätoivoinen yksinäinen kulkee puhelin kädessä keräämässä kaikkien numerot ja alkaa sitten viestitellä jokaiselle, että lähetkö mun kanssa baariin.

Itse en olisi varma siitä, että harrastus kestää niin kauan, että siinä ajassa ehditään sitten ystävystyä. Ehkä olisi parasta vain myöntää, että useimmiten kuitenkin tällaiset kohtaamiset jäävät kepeiksi jutusteluiksi. Jos myöskin ystävää tai kaveria kaipaa, niin ehkä ihan ensimmäisenä ei kiinnostele se, että jauhetaan smalltalkia ikuisuus ja ehkä sitten joskus kuuskymppisenä voidaan mennä bisselle. 

Toisaalta taas en itse ole siitä samaa mieltä, että ystävystyminen veisi välttämättä 10 vuotta, vaan voi tapahtua nopeastikin. Mutta mielestäni absurdit paikkaehdotukset ovat hoopoja. Lienee fakta, että monet tapaavat tulevia ystäviä ja kavereita yhteisöissä kuten koulu, opiskelut ja työpaikka. Vaikka baaria karsastavat monet, niin edelleenkin moni on silti tavannut puolisonsa siellä. Ystävä kai hänkin. 

Ja siltikin tässäkin ketjussa on ihmisiä, jotka ystävystyivät bussipysäkillä, kahvakuulatreeneissä ja varmasti monessa muusakin yhtä hoopossa paikassa. Ja niitä puolisojakin on löydetty vaikka mistä.

Jos hiekkalaatikon vierellä seisovien äitien ystävystyminen veisi vuosia, niin lapset ehtisivät jo kasvaa isoiksi ennen ystävyyttä. Ja harva samassa työpaikkassa enää vuosikymmeniä on. Jopa kesätöissä on ystävystytty.

Kaikki paikat ovat mahdollisia tavata uusia ystäviä, jos itse on aktiivinen, iloinen ja avoin. Kertoo, kyselee ja on kiinnostunut. Jos on hiljaa ja vetäytyen, näkee vain huonoa muissa, niin missään ei tulee saamaan ystäviä. Ei edes koulussa tai armeijassa.

Ala-asteella luokkalaiseni sopivat yhteisesti että eivät enää tule synttäreilleni vaikka kutsuin. Jollain synttäreillä valittivat että on tylsää eikä mitään kivaa tekemistä vaikka ihan samoja juttuja oli joka synttäreillä ohjelmassa sitä ennen ja sen jälkeen. Tämän jälkeen olen aina ollut itku kurkussa kun pitäisi kutsua ihmisiä jonnekin ja ajattelen että kaikki ohjelma mitä keksin on muiden mielestä tylsää ja kaikki suunnitelmat epäonnistuvat. Perheen lomamatkoistakin jää käteen vaan paha mieli vaikka kaikki sujuu ja käydään kivoissa paikoissa ja ihmisillä hymyt huulilla, mutta mies valittaa että ei ollut tarpeeksi kivaa joka sekunti. Mies ei suostu osallistumaan suunnitteluun. En yleensä uskalla tehdä aloitteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset taitavat käsittää myös termin tutustuminen eri tavoilla. Mulle just se normaaleihin käytöstapoihin kuuluva smalltalk on nimenomaan tutustumista ja tutustumisesta on vielä pitkä matka kaveruuteen saatika ystävyyteen. Yksi kaverisuhteeni on syntynyt niin, että pari vuotta osuttiin erään naisen kanssa lähes joka arkiaamu samaan aikaan samalle bussipysäkille ja noustiin samaan bussiin. Jossain vaiheessa alettiin sanomaan toisillemme huomenta, kun naama alkoi olla tuttu. Siitä jonkin aikaa ja istuttiin jo ruuhkabussissa vierekkäin ja juteltiin niitä näitä eli just smalltalkia. Lopulta huvittuneena todettiin, ettemme tiedä toistemme nimiä, joten esittäydyimme. 

Kaupan kassajonostakin voi löytää kaverin, mutta edellyttää melko varmasti, että käydään samassa kaupassa aika usein ja tulee siis törmättyä toiseen aika usein. Tai nähdään jossain muuallakin kuin kaupan kassajonossa.  Eli ensin on tutustumisvaihe ja jos hyvin käy, se voi muuttua myöhemmin kaveruudeksi. 

Näinhän se elämässä menee. Joku/jotkut yksinäiset käy täällä joka kommenttiin jankkaamassa sitä, että ystäviä nyt vaan ei voi löytää tekemällä yhtään mitään tai käymällä missään, mutta sitä eivät ilmeisesti tajua että se ystävystyminen tosiaan vie AIKAA. Ja sen täytyy tapahtua luontevasti, molempien aloitteesta, ja nämä tilanteet on aika sattumanvaraisia eikä niitä juuri voi suunnitella. Jos itsellä on sellainen persoonallisuus(häiriö), ettei oikein hahmota sosiaalista elämää tai osaa yhtään lukea toista ihmistä, niin varmaan onkin aika mahdotonta löytää ystäviä.

Jos siis joku on täällä ehdottanut, että jumpan pukuhuoneesta voi löytää kavereita, niin se on taatusti tarkoittanut just tätä: pitkällä aikavälillä on käyty samaan aikaan jumpassa, alettu tervehtiä, jutella, kerran lähdetty ehkä yhtä aikaa pois ja päätetty siinä spontaanisti käydä kahvilla, myöhemmin alettu sopiakin tapaamisia. Ei todellakaan sitä, että epätoivoinen yksinäinen kulkee puhelin kädessä keräämässä kaikkien numerot ja alkaa sitten viestitellä jokaiselle, että lähetkö mun kanssa baariin.

Itse en olisi varma siitä, että harrastus kestää niin kauan, että siinä ajassa ehditään sitten ystävystyä. Ehkä olisi parasta vain myöntää, että useimmiten kuitenkin tällaiset kohtaamiset jäävät kepeiksi jutusteluiksi. Jos myöskin ystävää tai kaveria kaipaa, niin ehkä ihan ensimmäisenä ei kiinnostele se, että jauhetaan smalltalkia ikuisuus ja ehkä sitten joskus kuuskymppisenä voidaan mennä bisselle. 

Toisaalta taas en itse ole siitä samaa mieltä, että ystävystyminen veisi välttämättä 10 vuotta, vaan voi tapahtua nopeastikin. Mutta mielestäni absurdit paikkaehdotukset ovat hoopoja. Lienee fakta, että monet tapaavat tulevia ystäviä ja kavereita yhteisöissä kuten koulu, opiskelut ja työpaikka. Vaikka baaria karsastavat monet, niin edelleenkin moni on silti tavannut puolisonsa siellä. Ystävä kai hänkin. 

Tämä pitää varmasti paikkansa, mutta en varmaan ole ketjun ainoa, jonka koulu- ja opiskeluajoista on jo vuosikymmeniä. Vanhat koulu- ja opiskelukaverit ovat muuttaneet eri puolille maailmaa, ei olla tavattu ikuisuuksiin enkä tiedä edes kaikkien sukunimiä, kun olen sitä ikäluokkaa, jolla on vielä ollut tapana avioliiton solmimisen yhteydessä vaihtaa sukunimensä. Ja toki ystävystyminen voi tapahtua nopeamminkin kuin kymmenessä vuodessa, mutta jos ihminen ei malta tutustua ja antaa aikaa ystävyyssuhteen kehittymiselle, niin voi olla hankalaa enää aikuisena löytää ystäviä. 

Tämäkin varmaan riippuu ihmisestä. Oma äitini tapaa vanhoja koulukavereita, vanhoja ystäviä, eläkkeellä olevilla vanhoilla työkavereilla on eläkeläistapaamisia... Onhan hän harrastuksissakin nähnyt ihmisiä, mutta niistä ei ole syntynyt mitään sen suurempaa kuin että korkeintaan mennään samalla kyydillä harrastukseen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun nyt täytyy tähän kyllä sanoa silti ihmisten puolustukseksi, että suurin osa yli nelikymppisistä tutuistani, jopa niistä, joilla on lapsia, eivät ole kotona menossa nukkumaan klo 21 tai 22 tai eivät muutenkaan ole ihan pystyynkuolleita ihmisiä. En puhunut myöskään mistään velvollisuuksista, vaan kerroin elämästäni, joten miksi vääristellä suotta? En muutenkaan ymmärrä tässä ketjussa vääristelyä ja liiottelua, jota näkyy paljon. 

En nyt oikein ymmärrä tuollaista halveksuvaa asennetta, jolla pyritään jotenkin viittaamaan, että jossain yhdeksän aikaan liikehtivät yli nelikymppiset ovat keskenkasvuisia ja 25-vuotiaan tasolla olevia ihmisiä. Melko ilkeää, mutta toisaalta taas huvittavaa, koska eihän tuo pidä alkuunsakaan paikkaansa. Minä tiedän itseäni vanhempia ihmisiä, jotka käyvät aktiivisesti esim. musajutuissa, illallisilla, elokuvissa ja teatterissa, mutta ei ole tullut mieleenkään arvostella, että hyivvvv, onpa lapsellista tuossa iässä. 

Minusta tuntuu vähitellen, että jopa yli 70-vuotias äitini liikkuu enemmän kuin täällä jotkut ihmiset. Sitten on pakottava tarve lynkata niitä, jotka jotain haluavat puuhastella elämässään. 

Mitä ihmeen vampyyreja sun tuttavapiiriisi kuuluu, jos kaikki liikehtiminen ja puuhastelu tapahtuu yöllä tai muuten ainoa vaihtoehto on olla jotenkin "pystyynkuollut"? Minä ainakin liikehdin ja puuhastelen ympäri kaupunkia ja maailmaa vaikka sun missä, mutta en lähde tapaamaan sua baariin klo 23, koska olen luultavasti herännyt lenkille ja/tai puutarhahommiin jo reippaasti ennen aamukuutta.

Ihmiset ovat töissä noin viiteen asti, joten eihän ihmiset päivällä voi lähteä minnekään. Konsertit alkavat klo 19, samaten teatterit. Elokuvat voivat alkaa ysiltä. Syömään tai lasilliselle näitten jälkeen. Keikat voivat alkaa 22-24 välillä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset taitavat käsittää myös termin tutustuminen eri tavoilla. Mulle just se normaaleihin käytöstapoihin kuuluva smalltalk on nimenomaan tutustumista ja tutustumisesta on vielä pitkä matka kaveruuteen saatika ystävyyteen. Yksi kaverisuhteeni on syntynyt niin, että pari vuotta osuttiin erään naisen kanssa lähes joka arkiaamu samaan aikaan samalle bussipysäkille ja noustiin samaan bussiin. Jossain vaiheessa alettiin sanomaan toisillemme huomenta, kun naama alkoi olla tuttu. Siitä jonkin aikaa ja istuttiin jo ruuhkabussissa vierekkäin ja juteltiin niitä näitä eli just smalltalkia. Lopulta huvittuneena todettiin, ettemme tiedä toistemme nimiä, joten esittäydyimme. 

Kaupan kassajonostakin voi löytää kaverin, mutta edellyttää melko varmasti, että käydään samassa kaupassa aika usein ja tulee siis törmättyä toiseen aika usein. Tai nähdään jossain muuallakin kuin kaupan kassajonossa.  Eli ensin on tutustumisvaihe ja jos hyvin käy, se voi muuttua myöhemmin kaveruudeksi. 

Näinhän se elämässä menee. Joku/jotkut yksinäiset käy täällä joka kommenttiin jankkaamassa sitä, että ystäviä nyt vaan ei voi löytää tekemällä yhtään mitään tai käymällä missään, mutta sitä eivät ilmeisesti tajua että se ystävystyminen tosiaan vie AIKAA. Ja sen täytyy tapahtua luontevasti, molempien aloitteesta, ja nämä tilanteet on aika sattumanvaraisia eikä niitä juuri voi suunnitella. Jos itsellä on sellainen persoonallisuus(häiriö), ettei oikein hahmota sosiaalista elämää tai osaa yhtään lukea toista ihmistä, niin varmaan onkin aika mahdotonta löytää ystäviä.

Jos siis joku on täällä ehdottanut, että jumpan pukuhuoneesta voi löytää kavereita, niin se on taatusti tarkoittanut just tätä: pitkällä aikavälillä on käyty samaan aikaan jumpassa, alettu tervehtiä, jutella, kerran lähdetty ehkä yhtä aikaa pois ja päätetty siinä spontaanisti käydä kahvilla, myöhemmin alettu sopiakin tapaamisia. Ei todellakaan sitä, että epätoivoinen yksinäinen kulkee puhelin kädessä keräämässä kaikkien numerot ja alkaa sitten viestitellä jokaiselle, että lähetkö mun kanssa baariin.

Itse en olisi varma siitä, että harrastus kestää niin kauan, että siinä ajassa ehditään sitten ystävystyä. Ehkä olisi parasta vain myöntää, että useimmiten kuitenkin tällaiset kohtaamiset jäävät kepeiksi jutusteluiksi. Jos myöskin ystävää tai kaveria kaipaa, niin ehkä ihan ensimmäisenä ei kiinnostele se, että jauhetaan smalltalkia ikuisuus ja ehkä sitten joskus kuuskymppisenä voidaan mennä bisselle. 

Toisaalta taas en itse ole siitä samaa mieltä, että ystävystyminen veisi välttämättä 10 vuotta, vaan voi tapahtua nopeastikin. Mutta mielestäni absurdit paikkaehdotukset ovat hoopoja. Lienee fakta, että monet tapaavat tulevia ystäviä ja kavereita yhteisöissä kuten koulu, opiskelut ja työpaikka. Vaikka baaria karsastavat monet, niin edelleenkin moni on silti tavannut puolisonsa siellä. Ystävä kai hänkin. 

Ja siltikin tässäkin ketjussa on ihmisiä, jotka ystävystyivät bussipysäkillä, kahvakuulatreeneissä ja varmasti monessa muusakin yhtä hoopossa paikassa. Ja niitä puolisojakin on löydetty vaikka mistä.

Jos hiekkalaatikon vierellä seisovien äitien ystävystyminen veisi vuosia, niin lapset ehtisivät jo kasvaa isoiksi ennen ystävyyttä. Ja harva samassa työpaikkassa enää vuosikymmeniä on. Jopa kesätöissä on ystävystytty.

Kaikki paikat ovat mahdollisia tavata uusia ystäviä, jos itse on aktiivinen, iloinen ja avoin. Kertoo, kyselee ja on kiinnostunut. Jos on hiljaa ja vetäytyen, näkee vain huonoa muissa, niin missään ei tulee saamaan ystäviä. Ei edes koulussa tai armeijassa.

Puhutaan varmaan kuitenkin todennäköisyyksistä. On aika omituista takertua fanaattisesti juuri niihin paikkoihin, joissa vain erityisen hyvällä säkällä voi kaverustua tai ystävystyä, kun voisi keksiä myös jotain realistisempaa. 

Niin, itsehän tuossa sanoinkin, että ei siin välttämättä aina mene kauan aikaa. Mutta edellä sanottiin, että kyllä menee. 

Btw se bussipysäkkitutustuminen jäi mielestäni avoimeksi eli alettiinko lopulta vaihtaa numeroita ja liikkua tosissaan yhdessä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.

Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.

Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.

Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;) 

 

Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta. 

Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.

Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa. 

Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.

Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.

Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".

Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen. 

Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä. 

Tässä ketjussahan nimenomaan nämä ei-yksinäiset on olettaneet että yksinäinen on lähinnä stalkkeri joka kaipaa seuraa 24/7. Sieltähän koko ajatus on ketjuun tullut. Sen sijaan yksinäiset on kirjoittaneet kuinka kaipaavat normaalia, vastavuoroista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tässä ketjussa on muutenkin tullut esiin se, että ei-yksinäiset kuvittelee (ja toivookin) yksinäisten olevan jotenkin sosiaalisesti kömpelöitä ja muuten vaan epäkelpoja yhteiskunnan jäseniä. Ilmeisesti pelkkä alitajuntainen ajatuskin siitä on liikaa, että yksinäisyys voi osua myös tavallisen ja normaalin ihmisen kohdalle ihan koska vain. Sama juttu kuin työttömyyden kanssa, työttömiä pidetään automaattisesti ryhmänä luusereita johon ei kukaan "normaali" ihminen joudu koskaan, joten työttömiä saa (ja pitää) surutta haukkua ja ruoskia, koska ihan omasta tahdostaan ovat laiskoja ja epäkelvollisina juoppoja.

Työttömyys ja/tai yksinäisyys voi osua ihan kenen tahansa kohdalle ja vaikka jo ensi viikolla. Muistakaa "te paremmat" ihmiset sitten,  että sillä samalla hetkellä myös te muututte tuottavasta ja kelvollisesta yhteiskunnan jäsenestä pelkäksi taakaksi kaikille. Eikö olekin kiva ajatus?

Työttömyys toki voi kohdata, mutta tuota ihmettelen, että mikä ihmeen uhkaus tuo on, että yksinäisyys voi tuosta noin vain puskan takaa syöksyä kohti. Aina saa uusia tuttuja ja ystäviä (toisaalta ihmettelen tätä ihmisten luokittelua, oot vain tuttu, sinä olet ystävä, sinä taas olet vain kaveri). Se, mikä karkoittaa ihmisiä kaikkein parhaiten, on juuri ripustautuminen ja vaativuus ja luokittelu, että et oo tarpeeksi samanlainen, että ylentäisin sut ystäväkseni, vaan oot vain kaveri ja niitä en kaipaa. Minulla ehkä on aina ollut juuri siksi sosiaalista elämää runsaasti, koska en ole arvottanut ihmisiä, kenet suvaitsen nostaa ystäväksi, kuka jää kaveriksi. Otan ihmiset avoimin mielin vastaan ja tutustun mielelläni erilaisiin ihmisiin ja tulen toimeen hyvin sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat ihan erilaisia, kuin minä.

Joten ei se yksinäisyys ole mikään mörkö, joka pimeällä metsätiellä ihan yhtäkkiä käy kimppuusi ja sille et voi mitään ja se on aina toisten syytä. Kun suvaitsee toisenlaisia ihmisiä, kuin itse on, niin silloin myös tutustuu monenlaisiin ihmisiin.

No jos esim sairastut vakavasti niin suurin osa tuttuystäväkavereista usein häipyy. Juuri silloin kun niitä tarvitsisi. Paitsi sinua se ei tietysti haittaa, kun minkäänlainen tarvitsevuus on väärin.

 

Mulle kävi päinvastoin. Yllätyin siitä, miten moni välitti ja halusi auttaa. Ja vieläpä sellainen ihminen, josta olin ajatellut, että tuo on vaan tuttava. 

 

Kun ihminen, joka yleensä voi hyvin, sairastuu, häntä autetaan ja tuetaan. Jos taas ihminen on ollut tarvitseva jo ennen sairastumistaan, tilanne tulkitaan siten, että raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi. 

Onko se siis jokin syy olla auttamatta ja tukematta, että oman kuvitelman mukaan raskas ihminen muuttuu entistä raskaammaksi?

En tosin itse allekirjoita tuota, sillä harvempi kai on niin kyyninen paska, että miettisi asioita noin. Eiköhän moni koita auttaa sairastumisen tullen, ja pikkuasiat unohdetaan. Se voi tietysti olla mahdollista, että ihmiset eivät osaa auttaa tai eivät tiedä, mitä sanoa. 

 

Silloin jos omat voimavarat ei riitä raskaan ihmisen tukemiseen ja auttamiseen, se syy on ihan riittävä. 

Varmasti, mutta sitä ei tuossa aluksi mainittu. Jos itsellä on jokin psyykkinen sairaus tmv. ja sen takia vähäiset voimavarat, silloin voimavarat harvemmin riittävät edes leppoisan sairastuneen veikkosen auttamiseen. 

Ei siihen tarvita edes itselle mitään sairautta. 

Siis tarkoitat, että joillain on jotenkin lähtökohtaisesti voimavaroja vain hauskoille, kepeille ja mutkattomille ihmisille? Muut menkööt toisaalle. Okei... Aika kamala ajatus.

 

Minusta taas on aika kamala ajatus, että joku ajattelee, että omalla kurjuudellaan voi loputtomasti rasittaa toisia. Viis siitä, miten raskasta se on sille toiselle.

 

Näiden mielestä heillä on oikeus olla oma negatiivinen itsensä ja marista koko ajan elämänsä kurjuudesta muille. Ja jos toinen ei jaksa ja väsyy, vika on hänessä, koska oikea ystävähän hyväksyisi heidät ja heidän valituksensa.

Mä en nyt oikein tiedä, mitä tässä tarkoitetaan raskaudella, mutta meillä on ainakin puoli sukua täynnä jossain määrin raskassoutuisia ihmisiä. Emme ole siis mitään suoranaisia vitsiniekkoja. Puhumme vakavistakin aiheista. Kai me valitammekin eli olemme varmasti monin tavoin ikäviä ihmisiä. Vieläpä suorapuheisia eli kerromme tosiaan muille elämämme kommelluksista. Kuitenkin ihmisillä on synnynnäinen temperamentti eli tännehän vain synnytäänkin jo erilaisina. Persoonallisuus muodostuu sitten ajan kanssa. 

Ei varmastikaan läheskään kaikki esim. puolisoksi tällaista halua. Mutta kyllä minusta on aika ikävä ajattelutapa sekin, että vain tietynlaiset ihmiset ovat ok, vaikka ei loukattaisi toisia ihmisiä.  

 

Minä olen "ilo pintaan, vaikka sydän märkänis" ja "ei ole niin rankkaa asiaa, etteikö sille voisi nauraa"-suvusta lähtöisin. Kun tällainen kohtaa ihmisen, jolle huono sääkin on hyvä marinan aihe, niin persoonallisuuksien yhteentörmäys nyt vain tapahtuu. Ei sillä että tää ois mulle nykyään ongelma, mutta nuorena ajauduin herkemmin tekemisiin itselleni vääräntyyppisten ihmisten kanssa ja huomasin, että he usein luulivat kepeyteni olevan hyväosaista kermaperseyttä. Oman tyyppiseni ihmiset taas huomaavat heti, että alla voi olla paljon surullisia asioita ja nauru ja huumori ovat tapoja hoitaa niitä.

Mut mä en voi sille mitään, mutta mulle tulee tästä mieleen feikkaus. Kerroin siis just tuosta raskassoutuisesta suvustani. Meillä ehkä just asioihin kuuluu se, ettei kaunistella, vaan ryöpsäytetään asiat, kuten ne on. Että jos on paskaa, niin on paskaa. Ja siltikin jää vielä paljon tunnepuolen murheita, joista ei juurikaan puhuta. 

Mutta osin tähän liittyen en tule toimeen enää yhden "ystäväni" kanssa, joka on masentunut ym. Hän haluaa juurikin positiivista ja kepeätä seuraa. Minua taas jää vaivaamaan hänen pahat sanansa ja ilkeät tekonsa, joten sitten kun hän haluaakin nähdä, en ole yhtään siinä mielentilassa, että voisin olla rentoa ja kivaa seuraa. Jos olenkin, se on vähän tavallaan tekohymyä minulta. Minusta hänen toimintansa on siis sitä, että hän voi loukata, mutta sitten hän ei haluaisi siitä mitenkään keskustella, vaan haluaisi vain viettää kepeästi aikaa. Tämä on minusta mahdoton yhdistelmä. Jos haluaa kepeätä ajanviettoa, pitää myös olla kepeä eli mukava toiselle. 

No mulla ei ole ystäviä, jotka loukkaisivat mua. En itsekään loukkaa ystäviäni. 

Toivon, että ystäväsi ei masennu ja sen myötä muutu. Tai ettet ainakaan jää siihen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En nyt oikein ymmärrä tuollaista halveksuvaa asennetta, jolla pyritään jotenkin viittaamaan, että jossain yhdeksän aikaan liikehtivät yli nelikymppiset ovat keskenkasvuisia ja 25-vuotiaan tasolla olevia ihmisiä. Melko ilkeää, mutta toisaalta taas huvittavaa, koska eihän tuo pidä alkuunsakaan paikkaansa.

No itse asiassa... kun menet baariin, jota pääosin kansoittaa 40+ väki, niin 25-vuotiaan taso on liioteltu. 20 on ehkä lähempänä sitä arvioita. Ymmärrettävää toki: joko nuorena avioituneet ja keski-iässä eronneet tai ikuisesti ilman ketään jääneet, enemmän tai vähemmän rupsahtaneet ja/tai alkoholisoituneet samassa tilassa... Huhhei. Pari kertaa olen käynyt eronneen kaverini seurana mutta nyt en lähtis enää kirveelläkään, ihan sietämätöntä porukkaa.

Enpä muuten ole sellaista teatteriesitystäkään vielä nähnyt, joka olisi puoliltaöin loppunut. Meilläpäin ollaan niin juntteja, että alkamisajat on yleensä 17-19 välillä, joten teattereissa, elokuvissa ym. kulttuuririennoissa voi hyvin käydä vaikka joka päivä ilman, että pitää valvoa pikkutunneille.

Ei tuollaiseen baariin kannatakaan mennä, koska se on paikka, jossa käy kaikki varatut ja eronneet. Kannattaa käydä niissä paikoissa, joissa on monenikäistä porukkaa. Joskin onhan nuo kommenttisi nyt kuitenkin kai aika stereotypioita, vaikka en toki tiedäkään, missäpäin asut. 

17 alkaa teatteri, kun ihmiset ovat töissä? Jaa. Klo 19 nuo ruukaa alkaa. En nyt oikein tiedä, mikä tuo pikkutuntijuttu on, mutta tuossahan henkilö kertoi, että klo 21 jälkeen alkaa olla jo mahdotonta liikkua. No, teatterista ei pääse edes yleensä ulos ennen klo 21. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset taitavat käsittää myös termin tutustuminen eri tavoilla. Mulle just se normaaleihin käytöstapoihin kuuluva smalltalk on nimenomaan tutustumista ja tutustumisesta on vielä pitkä matka kaveruuteen saatika ystävyyteen. Yksi kaverisuhteeni on syntynyt niin, että pari vuotta osuttiin erään naisen kanssa lähes joka arkiaamu samaan aikaan samalle bussipysäkille ja noustiin samaan bussiin. Jossain vaiheessa alettiin sanomaan toisillemme huomenta, kun naama alkoi olla tuttu. Siitä jonkin aikaa ja istuttiin jo ruuhkabussissa vierekkäin ja juteltiin niitä näitä eli just smalltalkia. Lopulta huvittuneena todettiin, ettemme tiedä toistemme nimiä, joten esittäydyimme. 

Kaupan kassajonostakin voi löytää kaverin, mutta edellyttää melko varmasti, että käydään samassa kaupassa aika usein ja tulee siis törmättyä toiseen aika usein. Tai nähdään jossain muuallakin kuin kaupan kassajonossa.  Eli ensin on tutustumisvaihe ja jos hyvin käy, se voi muuttua myöhemmin kaveruudeksi. 

Näinhän se elämässä menee. Joku/jotkut yksinäiset käy täällä joka kommenttiin jankkaamassa sitä, että ystäviä nyt vaan ei voi löytää tekemällä yhtään mitään tai käymällä missään, mutta sitä eivät ilmeisesti tajua että se ystävystyminen tosiaan vie AIKAA. Ja sen täytyy tapahtua luontevasti, molempien aloitteesta, ja nämä tilanteet on aika sattumanvaraisia eikä niitä juuri voi suunnitella. Jos itsellä on sellainen persoonallisuus(häiriö), ettei oikein hahmota sosiaalista elämää tai osaa yhtään lukea toista ihmistä, niin varmaan onkin aika mahdotonta löytää ystäviä.

Jos siis joku on täällä ehdottanut, että jumpan pukuhuoneesta voi löytää kavereita, niin se on taatusti tarkoittanut just tätä: pitkällä aikavälillä on käyty samaan aikaan jumpassa, alettu tervehtiä, jutella, kerran lähdetty ehkä yhtä aikaa pois ja päätetty siinä spontaanisti käydä kahvilla, myöhemmin alettu sopiakin tapaamisia. Ei todellakaan sitä, että epätoivoinen yksinäinen kulkee puhelin kädessä keräämässä kaikkien numerot ja alkaa sitten viestitellä jokaiselle, että lähetkö mun kanssa baariin.

Itse en olisi varma siitä, että harrastus kestää niin kauan, että siinä ajassa ehditään sitten ystävystyä. Ehkä olisi parasta vain myöntää, että useimmiten kuitenkin tällaiset kohtaamiset jäävät kepeiksi jutusteluiksi. Jos myöskin ystävää tai kaveria kaipaa, niin ehkä ihan ensimmäisenä ei kiinnostele se, että jauhetaan smalltalkia ikuisuus ja ehkä sitten joskus kuuskymppisenä voidaan mennä bisselle. 

Toisaalta taas en itse ole siitä samaa mieltä, että ystävystyminen veisi välttämättä 10 vuotta, vaan voi tapahtua nopeastikin. Mutta mielestäni absurdit paikkaehdotukset ovat hoopoja. Lienee fakta, että monet tapaavat tulevia ystäviä ja kavereita yhteisöissä kuten koulu, opiskelut ja työpaikka. Vaikka baaria karsastavat monet, niin edelleenkin moni on silti tavannut puolisonsa siellä. Ystävä kai hänkin. 

Kaikki paikat ovat mahdollisia tavata uusia ystäviä, jos itse on aktiivinen, iloinen ja avoin. Kertoo, kyselee ja on kiinnostunut. Jos on hiljaa ja vetäytyen, näkee vain huonoa muissa, niin missään ei tulee saamaan ystäviä. Ei edes koulussa tai armeijassa.

Tästä olen vahvasti eri mieltä, enkä tiedä, tukeeko tällaista mikään tutkimuskaan. En tiedä, mikä tuo huonon näkeminen on (ehkä sama henkilö, joka kirjoitti tästä jo aiemminkin, enkä tajunnut sitä silloinkaan, kun on kuitenkin kyse tuntemattomista), mutta ihmiset pitävät erilaisista ihmisistä. Joku pitää hiljaisesta, maltillisesta ja vetäytyvästä ja joku taas iloisesta "räpätädistä", kun taas jostakusta sellainen on sietämätöntä. Läheskään kaikki ihmiset eivät myöskään pidä kyselemisestä. Minä pidän, mutta moni ei. 

Vierailija kirjoitti:

17 alkaa teatteri, kun ihmiset ovat töissä? Jaa. Klo 19 nuo ruukaa alkaa. En nyt oikein tiedä, mikä tuo pikkutuntijuttu on, mutta tuossahan henkilö kertoi, että klo 21 jälkeen alkaa olla jo mahdotonta liikkua. No, teatterista ei pääse edes yleensä ulos ennen klo 21. 

Voi jestas mitä jankutusta :D Ensinnäkään kaikki eivät ole töissä 9-17, esim. vuorotyö on keksitty. Puhumattakaan vielä yleisemmistä työajoista 7-15 tai 8-16.

Ja toisekseen monet töissäkäyvät eivät ehdi viikolla juosta teattereissa muutenkaan, alkoi näytös sitten klo 17 tai 21. Sitä varten on viikonloput, jolloin näytöksiä on joskus jopa klo 14. Toki sinä nämä ymmärrät ihan itsekin, pakko vaan jostain syystä päästä jankkaamaan samasta asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset taitavat käsittää myös termin tutustuminen eri tavoilla. Mulle just se normaaleihin käytöstapoihin kuuluva smalltalk on nimenomaan tutustumista ja tutustumisesta on vielä pitkä matka kaveruuteen saatika ystävyyteen. Yksi kaverisuhteeni on syntynyt niin, että pari vuotta osuttiin erään naisen kanssa lähes joka arkiaamu samaan aikaan samalle bussipysäkille ja noustiin samaan bussiin. Jossain vaiheessa alettiin sanomaan toisillemme huomenta, kun naama alkoi olla tuttu. Siitä jonkin aikaa ja istuttiin jo ruuhkabussissa vierekkäin ja juteltiin niitä näitä eli just smalltalkia. Lopulta huvittuneena todettiin, ettemme tiedä toistemme nimiä, joten esittäydyimme. 

Kaupan kassajonostakin voi löytää kaverin, mutta edellyttää melko varmasti, että käydään samassa kaupassa aika usein ja tulee siis törmättyä toiseen aika usein. Tai nähdään jossain muuallakin kuin kaupan kassajonossa.  Eli ensin on tutustumisvaihe ja jos hyvin käy, se voi muuttua myöhemmin kaveruudeksi. 

Näinhän se elämässä menee. Joku/jotkut yksinäiset käy täällä joka kommenttiin jankkaamassa sitä, että ystäviä nyt vaan ei voi löytää tekemällä yhtään mitään tai käymällä missään, mutta sitä eivät ilmeisesti tajua että se ystävystyminen tosiaan vie AIKAA. Ja sen täytyy tapahtua luontevasti, molempien aloitteesta, ja nämä tilanteet on aika sattumanvaraisia eikä niitä juuri voi suunnitella. Jos itsellä on sellainen persoonallisuus(häiriö), ettei oikein hahmota sosiaalista elämää tai osaa yhtään lukea toista ihmistä, niin varmaan onkin aika mahdotonta löytää ystäviä.

Jos siis joku on täällä ehdottanut, että jumpan pukuhuoneesta voi löytää kavereita, niin se on taatusti tarkoittanut just tätä: pitkällä aikavälillä on käyty samaan aikaan jumpassa, alettu tervehtiä, jutella, kerran lähdetty ehkä yhtä aikaa pois ja päätetty siinä spontaanisti käydä kahvilla, myöhemmin alettu sopiakin tapaamisia. Ei todellakaan sitä, että epätoivoinen yksinäinen kulkee puhelin kädessä keräämässä kaikkien numerot ja alkaa sitten viestitellä jokaiselle, että lähetkö mun kanssa baariin.

Itse en olisi varma siitä, että harrastus kestää niin kauan, että siinä ajassa ehditään sitten ystävystyä. Ehkä olisi parasta vain myöntää, että useimmiten kuitenkin tällaiset kohtaamiset jäävät kepeiksi jutusteluiksi. Jos myöskin ystävää tai kaveria kaipaa, niin ehkä ihan ensimmäisenä ei kiinnostele se, että jauhetaan smalltalkia ikuisuus ja ehkä sitten joskus kuuskymppisenä voidaan mennä bisselle. 

Toisaalta taas en itse ole siitä samaa mieltä, että ystävystyminen veisi välttämättä 10 vuotta, vaan voi tapahtua nopeastikin. Mutta mielestäni absurdit paikkaehdotukset ovat hoopoja. Lienee fakta, että monet tapaavat tulevia ystäviä ja kavereita yhteisöissä kuten koulu, opiskelut ja työpaikka. Vaikka baaria karsastavat monet, niin edelleenkin moni on silti tavannut puolisonsa siellä. Ystävä kai hänkin. 

Tämä pitää varmasti paikkansa, mutta en varmaan ole ketjun ainoa, jonka koulu- ja opiskeluajoista on jo vuosikymmeniä. Vanhat koulu- ja opiskelukaverit ovat muuttaneet eri puolille maailmaa, ei olla tavattu ikuisuuksiin enkä tiedä edes kaikkien sukunimiä, kun olen sitä ikäluokkaa, jolla on vielä ollut tapana avioliiton solmimisen yhteydessä vaihtaa sukunimensä. Ja toki ystävystyminen voi tapahtua nopeamminkin kuin kymmenessä vuodessa, mutta jos ihminen ei malta tutustua ja antaa aikaa ystävyyssuhteen kehittymiselle, niin voi olla hankalaa enää aikuisena löytää ystäviä. 

Tämäkin varmaan riippuu ihmisestä. Oma äitini tapaa vanhoja koulukavereita, vanhoja ystäviä, eläkkeellä olevilla vanhoilla työkavereilla on eläkeläistapaamisia... Onhan hän harrastuksissakin nähnyt ihmisiä, mutta niistä ei ole syntynyt mitään sen suurempaa kuin että korkeintaan mennään samalla kyydillä harrastukseen. 

Tottakai riippuu ihmisestä. Mutta sitten pitää jo lapsena/nuorena solmia ystävyyssuhteet koulu- ja opiskelukavereiden kanssa ja pitää niistä kiinni, vaikka ystävät muuttaisivat maapallon toiselle puolelle tai tapahtuisi mitä. Ja myös tavata lukuisia entisiä työkavereitaan lukuisista entisistä työpaikoistaan, jotta ystävyys heidän kanssaan jatkuu vuosikymmeniä. Nykyisenä pätkätöiden aikana voi olla monelle aika hankalaakin edes tietää, missä entiset työkaverit vuoden tai  kahden vuoden päästä ovat edes töissä ja keitä kaikkia näistä lukuisista eri työpaikoista aikanaan kutsutaan koolle eläkeläistapaamisiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

17 alkaa teatteri, kun ihmiset ovat töissä? Jaa. Klo 19 nuo ruukaa alkaa. En nyt oikein tiedä, mikä tuo pikkutuntijuttu on, mutta tuossahan henkilö kertoi, että klo 21 jälkeen alkaa olla jo mahdotonta liikkua. No, teatterista ei pääse edes yleensä ulos ennen klo 21. 

Voi jestas mitä jankutusta :D Ensinnäkään kaikki eivät ole töissä 9-17, esim. vuorotyö on keksitty. Puhumattakaan vielä yleisemmistä työajoista 7-15 tai 8-16.

Ja toisekseen monet töissäkäyvät eivät ehdi viikolla juosta teattereissa muutenkaan, alkoi näytös sitten klo 17 tai 21. Sitä varten on viikonloput, jolloin näytöksiä on joskus jopa klo 14. Toki sinä nämä ymmärrät ihan itsekin, pakko vaan jostain syystä päästä jankkaamaan samasta asiasta.

Ohis...muakin ihmetyttää, miten perheelliset ihmiset jaksavat arkisin työpäivänsä jälkeenkin lähteä vielä jonnekin riekkumaan. Kun on ne lapset ja useimmilla ukkokin. Mulla ei ole enää edes pieniä lapsia, mutta ystävien tapaaminen tapahtuu 99%:sti viikonloppuisin. Arki-iltaisin on ihan muita hommia. 

Vierailija kirjoitti:

Puhutaan varmaan kuitenkin todennäköisyyksistä. On aika omituista takertua fanaattisesti juuri niihin paikkoihin, joissa vain erityisen hyvällä säkällä voi kaverustua tai ystävystyä, kun voisi keksiä myös jotain realistisempaa. 

No missä ne sun ehdotukset sitten on? Kyllä kuka tahansa voi istua täällä ruudun takana ampumassa alas muiden vinkkejä, mutta näemmä se omien antaminen onkin hiukan hankalampaa.

By the way, vähintään yhtä omituista on takertua fanaattisesti siihen, ettei kukaan voi tavata ketään missään muualla kuin päiväkodissa. Ja uskoa että sen ajan kavereista on pidettävä kynsin hampain kiinni, jos ikinä aikoo enää kavereita saada. HAH!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun nyt täytyy tähän kyllä sanoa silti ihmisten puolustukseksi, että suurin osa yli nelikymppisistä tutuistani, jopa niistä, joilla on lapsia, eivät ole kotona menossa nukkumaan klo 21 tai 22 tai eivät muutenkaan ole ihan pystyynkuolleita ihmisiä. En puhunut myöskään mistään velvollisuuksista, vaan kerroin elämästäni, joten miksi vääristellä suotta? En muutenkaan ymmärrä tässä ketjussa vääristelyä ja liiottelua, jota näkyy paljon. 

En nyt oikein ymmärrä tuollaista halveksuvaa asennetta, jolla pyritään jotenkin viittaamaan, että jossain yhdeksän aikaan liikehtivät yli nelikymppiset ovat keskenkasvuisia ja 25-vuotiaan tasolla olevia ihmisiä. Melko ilkeää, mutta toisaalta taas huvittavaa, koska eihän tuo pidä alkuunsakaan paikkaansa. Minä tiedän itseäni vanhempia ihmisiä, jotka käyvät aktiivisesti esim. musajutuissa, illallisilla, elokuvissa ja teatterissa, mutta ei ole tullut mieleenkään arvostella, että hyivvvv, onpa lapsellista tuossa iässä. 

Minusta tuntuu vähitellen, että jopa yli 70-vuotias äitini liikkuu enemmän kuin täällä jotkut ihmiset. Sitten on pakottava tarve lynkata niitä, jotka jotain haluavat puuhastella elämässään. 

Mitä ihmeen vampyyreja sun tuttavapiiriisi kuuluu, jos kaikki liikehtiminen ja puuhastelu tapahtuu yöllä tai muuten ainoa vaihtoehto on olla jotenkin "pystyynkuollut"? Minä ainakin liikehdin ja puuhastelen ympäri kaupunkia ja maailmaa vaikka sun missä, mutta en lähde tapaamaan sua baariin klo 23, koska olen luultavasti herännyt lenkille ja/tai puutarhahommiin jo reippaasti ennen aamukuutta.

Mutta kun se ainoa oikea liikkuminen on yöllä kapakassa tai katsomassa bändejä, jotka alkaa soittaa klo24.00 yms.

Itsekin olen saanut kuulla olevani pystyynkuollut ja tylsä,kun viikonloppuisin aamulla painelen lenkille klo7,että ehdin puuhata perheen kanssa päivällä. Nukkumassa olen yleensä klo 22.00. Pystyynkuolleena hoidan päivällä kaverihommia ja kahvittelen ja käyn kylässä ja lenkkeilen ja käyn salilla ja puuhaan yleensä kaikki asiani. Yöllä ruukaan nukkua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun nyt täytyy tähän kyllä sanoa silti ihmisten puolustukseksi, että suurin osa yli nelikymppisistä tutuistani, jopa niistä, joilla on lapsia, eivät ole kotona menossa nukkumaan klo 21 tai 22 tai eivät muutenkaan ole ihan pystyynkuolleita ihmisiä. En puhunut myöskään mistään velvollisuuksista, vaan kerroin elämästäni, joten miksi vääristellä suotta? En muutenkaan ymmärrä tässä ketjussa vääristelyä ja liiottelua, jota näkyy paljon. 

En nyt oikein ymmärrä tuollaista halveksuvaa asennetta, jolla pyritään jotenkin viittaamaan, että jossain yhdeksän aikaan liikehtivät yli nelikymppiset ovat keskenkasvuisia ja 25-vuotiaan tasolla olevia ihmisiä. Melko ilkeää, mutta toisaalta taas huvittavaa, koska eihän tuo pidä alkuunsakaan paikkaansa. Minä tiedän itseäni vanhempia ihmisiä, jotka käyvät aktiivisesti esim. musajutuissa, illallisilla, elokuvissa ja teatterissa, mutta ei ole tullut mieleenkään arvostella, että hyivvvv, onpa lapsellista tuossa iässä. 

Minusta tuntuu vähitellen, että jopa yli 70-vuotias äitini liikkuu enemmän kuin täällä jotkut ihmiset. Sitten on pakottava tarve lynkata niitä, jotka jotain haluavat puuhastella elämässään. 

Mitä ihmeen vampyyreja sun tuttavapiiriisi kuuluu, jos kaikki liikehtiminen ja puuhastelu tapahtuu yöllä tai muuten ainoa vaihtoehto on olla jotenkin "pystyynkuollut"? Minä ainakin liikehdin ja puuhastelen ympäri kaupunkia ja maailmaa vaikka sun missä, mutta en lähde tapaamaan sua baariin klo 23, koska olen luultavasti herännyt lenkille ja/tai puutarhahommiin jo reippaasti ennen aamukuutta.

Mutta kun se ainoa oikea liikkuminen on yöllä kapakassa tai katsomassa bändejä, jotka alkaa soittaa klo24.00 yms.

Itsekin olen saanut kuulla olevani pystyynkuollut ja tylsä,kun viikonloppuisin aamulla painelen lenkille klo7,että ehdin puuhata perheen kanssa päivällä. Nukkumassa olen yleensä klo 22.00. Pystyynkuolleena hoidan päivällä kaverihommia ja kahvittelen ja käyn kylässä ja lenkkeilen ja käyn salilla ja puuhaan yleensä kaikki asiani. Yöllä ruukaan nukkua.

Ja lisäksi, olen tutustunut moniin mahtaviin ihmisiin. Olen osallistunut viikonlopun pitkislenkkeihin paikkakunnallamme. Löysin netin kautta tällaisen ryhmän, joka kutsui lenkkeilijöitä sunnuntain pitkikselle aamulla. Rohkeasti lähdin mukaan ja sielläpä olikin kivoja ihmisiä. Kohta huomasin olevani mukana heidän seuratoiminnassaan ja saanut niitä ystäviäkin siellä. Eli löysin uuden liikuntaharrastuksen kautta paljon ihania ihmisiä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset taitavat käsittää myös termin tutustuminen eri tavoilla. Mulle just se normaaleihin käytöstapoihin kuuluva smalltalk on nimenomaan tutustumista ja tutustumisesta on vielä pitkä matka kaveruuteen saatika ystävyyteen. Yksi kaverisuhteeni on syntynyt niin, että pari vuotta osuttiin erään naisen kanssa lähes joka arkiaamu samaan aikaan samalle bussipysäkille ja noustiin samaan bussiin. Jossain vaiheessa alettiin sanomaan toisillemme huomenta, kun naama alkoi olla tuttu. Siitä jonkin aikaa ja istuttiin jo ruuhkabussissa vierekkäin ja juteltiin niitä näitä eli just smalltalkia. Lopulta huvittuneena todettiin, ettemme tiedä toistemme nimiä, joten esittäydyimme. 

Kaupan kassajonostakin voi löytää kaverin, mutta edellyttää melko varmasti, että käydään samassa kaupassa aika usein ja tulee siis törmättyä toiseen aika usein. Tai nähdään jossain muuallakin kuin kaupan kassajonossa.  Eli ensin on tutustumisvaihe ja jos hyvin käy, se voi muuttua myöhemmin kaveruudeksi. 

Näinhän se elämässä menee. Joku/jotkut yksinäiset käy täällä joka kommenttiin jankkaamassa sitä, että ystäviä nyt vaan ei voi löytää tekemällä yhtään mitään tai käymällä missään, mutta sitä eivät ilmeisesti tajua että se ystävystyminen tosiaan vie AIKAA. Ja sen täytyy tapahtua luontevasti, molempien aloitteesta, ja nämä tilanteet on aika sattumanvaraisia eikä niitä juuri voi suunnitella. Jos itsellä on sellainen persoonallisuus(häiriö), ettei oikein hahmota sosiaalista elämää tai osaa yhtään lukea toista ihmistä, niin varmaan onkin aika mahdotonta löytää ystäviä.

Jos siis joku on täällä ehdottanut, että jumpan pukuhuoneesta voi löytää kavereita, niin se on taatusti tarkoittanut just tätä: pitkällä aikavälillä on käyty samaan aikaan jumpassa, alettu tervehtiä, jutella, kerran lähdetty ehkä yhtä aikaa pois ja päätetty siinä spontaanisti käydä kahvilla, myöhemmin alettu sopiakin tapaamisia. Ei todellakaan sitä, että epätoivoinen yksinäinen kulkee puhelin kädessä keräämässä kaikkien numerot ja alkaa sitten viestitellä jokaiselle, että lähetkö mun kanssa baariin.

Itse en olisi varma siitä, että harrastus kestää niin kauan, että siinä ajassa ehditään sitten ystävystyä. Ehkä olisi parasta vain myöntää, että useimmiten kuitenkin tällaiset kohtaamiset jäävät kepeiksi jutusteluiksi. Jos myöskin ystävää tai kaveria kaipaa, niin ehkä ihan ensimmäisenä ei kiinnostele se, että jauhetaan smalltalkia ikuisuus ja ehkä sitten joskus kuuskymppisenä voidaan mennä bisselle. 

Toisaalta taas en itse ole siitä samaa mieltä, että ystävystyminen veisi välttämättä 10 vuotta, vaan voi tapahtua nopeastikin. Mutta mielestäni absurdit paikkaehdotukset ovat hoopoja. Lienee fakta, että monet tapaavat tulevia ystäviä ja kavereita yhteisöissä kuten koulu, opiskelut ja työpaikka. Vaikka baaria karsastavat monet, niin edelleenkin moni on silti tavannut puolisonsa siellä. Ystävä kai hänkin. 

Tämä pitää varmasti paikkansa, mutta en varmaan ole ketjun ainoa, jonka koulu- ja opiskeluajoista on jo vuosikymmeniä. Vanhat koulu- ja opiskelukaverit ovat muuttaneet eri puolille maailmaa, ei olla tavattu ikuisuuksiin enkä tiedä edes kaikkien sukunimiä, kun olen sitä ikäluokkaa, jolla on vielä ollut tapana avioliiton solmimisen yhteydessä vaihtaa sukunimensä. Ja toki ystävystyminen voi tapahtua nopeamminkin kuin kymmenessä vuodessa, mutta jos ihminen ei malta tutustua ja antaa aikaa ystävyyssuhteen kehittymiselle, niin voi olla hankalaa enää aikuisena löytää ystäviä. 

Tämäkin varmaan riippuu ihmisestä. Oma äitini tapaa vanhoja koulukavereita, vanhoja ystäviä, eläkkeellä olevilla vanhoilla työkavereilla on eläkeläistapaamisia... Onhan hän harrastuksissakin nähnyt ihmisiä, mutta niistä ei ole syntynyt mitään sen suurempaa kuin että korkeintaan mennään samalla kyydillä harrastukseen. 

Mä en jaksa juurikaan osallistua entisten työkavereiden tapaamisiin, koska 90% niistä ihmisistä on sellaisia, joita mua ei edes kiinnosta tavata. Ja suurimmassa osassa entisiä työpaikkojani ei edes kutsuta tuollaisiin tapaamisiin niitä, jotka ovat olleet sijaisia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puhutaan varmaan kuitenkin todennäköisyyksistä. On aika omituista takertua fanaattisesti juuri niihin paikkoihin, joissa vain erityisen hyvällä säkällä voi kaverustua tai ystävystyä, kun voisi keksiä myös jotain realistisempaa. 

No missä ne sun ehdotukset sitten on? Kyllä kuka tahansa voi istua täällä ruudun takana ampumassa alas muiden vinkkejä, mutta näemmä se omien antaminen onkin hiukan hankalampaa.

By the way, vähintään yhtä omituista on takertua fanaattisesti siihen, ettei kukaan voi tavata ketään missään muualla kuin päiväkodissa. Ja uskoa että sen ajan kavereista on pidettävä kynsin hampain kiinni, jos ikinä aikoo enää kavereita saada. HAH!

Oikeasti lapsuusajan kavereista voi pitää kiinni vain siinä tapauksessa, että vanhemmat antavat siihen mahdollisuuden. Olin 11 v, kun muutettiin toiselle paikkakunnalle eikä vanhemmilleni olisi tullut mieleenkään kuskata mua edes kerran viikossa vanhalle paikkakunnalle. Joten ystävyyssuhteet katkesivat käytännöllisesti katsoen seinään. 

Kiinnostaako muita (keneen ei pidä tutut yhteyttä), se miksi ne eivät koskaan soita? Itse en rehellisesti halua soittaa niille, jotka ovat aina negatiivisia, ne imee minusta energiaa tai jutut kiertää aina samaa, eli ei ole samat kiinnostuksen kohteet. Joskus tiet vain erkanee itsestään.

Toki olen ollut itsekin se "häirikkö" joka on ollut aktiivinen osapuoli yhteydenpidossa, lopetin sen muutama kuukausi sitten - ei ole kertaakaan soittanut tämä henkilö minulle näiden kuukausien aikana. Asetun šen ihmisen asemaan ja totean, että meidän match on ohi, on aika jatkaa eteenpäin. Tiedän, että muutun tarpeelliseksi myös hänelle kun vastoinkäymiset kasvavat riittävän suureksi ja ehkä sitten on uuden match aika, kuka tietää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

17 alkaa teatteri, kun ihmiset ovat töissä? Jaa. Klo 19 nuo ruukaa alkaa. En nyt oikein tiedä, mikä tuo pikkutuntijuttu on, mutta tuossahan henkilö kertoi, että klo 21 jälkeen alkaa olla jo mahdotonta liikkua. No, teatterista ei pääse edes yleensä ulos ennen klo 21. 

Voi jestas mitä jankutusta :D Ensinnäkään kaikki eivät ole töissä 9-17, esim. vuorotyö on keksitty. Puhumattakaan vielä yleisemmistä työajoista 7-15 tai 8-16.

Ja toisekseen monet töissäkäyvät eivät ehdi viikolla juosta teattereissa muutenkaan, alkoi näytös sitten klo 17 tai 21. Sitä varten on viikonloput, jolloin näytöksiä on joskus jopa klo 14. Toki sinä nämä ymmärrät ihan itsekin, pakko vaan jostain syystä päästä jankkaamaan samasta asiasta.

Ohis...muakin ihmetyttää, miten perheelliset ihmiset jaksavat arkisin työpäivänsä jälkeenkin lähteä vielä jonnekin riekkumaan. Kun on ne lapset ja useimmilla ukkokin. Mulla ei ole enää edes pieniä lapsia, mutta ystävien tapaaminen tapahtuu 99%:sti viikonloppuisin. Arki-iltaisin on ihan muita hommia. 

Sehän se just on, että kun ikää tulee ja joustavuus katoaa, kaikenlaisten hommien tekeminen tulee tärkeämmäksi kuin vaikkapa ystävyyssuhteiden hoitaminen. Jos mulla on vaakakupissa viikkosiivous ja ystävän näkeminen, niin mieluummin lykkään sitä siivousta tai teen vain osan siivouksesta ja tapaan ystävän. Siivous kyllä odottaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

17 alkaa teatteri, kun ihmiset ovat töissä? Jaa. Klo 19 nuo ruukaa alkaa. En nyt oikein tiedä, mikä tuo pikkutuntijuttu on, mutta tuossahan henkilö kertoi, että klo 21 jälkeen alkaa olla jo mahdotonta liikkua. No, teatterista ei pääse edes yleensä ulos ennen klo 21. 

Voi jestas mitä jankutusta :D Ensinnäkään kaikki eivät ole töissä 9-17, esim. vuorotyö on keksitty. Puhumattakaan vielä yleisemmistä työajoista 7-15 tai 8-16.

Ja toisekseen monet töissäkäyvät eivät ehdi viikolla juosta teattereissa muutenkaan, alkoi näytös sitten klo 17 tai 21. Sitä varten on viikonloput, jolloin näytöksiä on joskus jopa klo 14. Toki sinä nämä ymmärrät ihan itsekin, pakko vaan jostain syystä päästä jankkaamaan samasta asiasta.

Ohis...muakin ihmetyttää, miten perheelliset ihmiset jaksavat arkisin työpäivänsä jälkeenkin lähteä vielä jonnekin riekkumaan. Kun on ne lapset ja useimmilla ukkokin. Mulla ei ole enää edes pieniä lapsia, mutta ystävien tapaaminen tapahtuu 99%:sti viikonloppuisin. Arki-iltaisin on ihan muita hommia. 

 

Sehän se just on, että kun ikää tulee ja joustavuus katoaa, kaikenlaisten hommien tekeminen tulee tärkeämmäksi kuin vaikkapa ystävyyssuhteiden hoitaminen. Jos mulla on vaakakupissa viikkosiivous ja ystävän näkeminen, niin mieluummin lykkään sitä siivousta tai teen vain osan siivouksesta ja tapaan ystävän. Siivous kyllä odottaa.

Mulla ei ole mitään viikkosiivousta, joten ei ole tuota ongelmaa. Arki-illat tulee vietettyä perheen kanssa ja viikonloppuisin onkin sitten aikaa ystävillekin.