Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.

Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.

Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.

Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;) 

 

Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta. 

Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.

Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa. 

Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.

Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.

Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".

Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen. 

Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä. 

Moni yksinäinen ihminen kaipaa elämäänsä sellaisia ihmisiä, joita näkee säännöllisesti. Ei Punaisen Ristin ystävätoimintaankaan haeta mukaan sellaisia ihmisiä, jotka piipahtavat yksinäisen vanhuksen luona kerran vuodessa, vaan kerran viikossa. Kerran vuodessa jonkun satunnaisen ihmisen tapaaminen nimittäin vähentää harvan ihmisen yksinäistä oloa.

Minusta sosiaaliset ihmiset voitaisiin velvoittaa pitämään huolta myös yksinäisistä ja esim. käymään yksinäisten kotona säännöllisesti pitämässä seuraa. Nykyään on unohtunut toisista huolehtiminen ja yhteisöllisyys. Sosiaaliset ihmiset pyörivät vain omien kavereiden kanssa ja unohtavat, että maailmassa on paljon yksinäisiä ihmisiä, jotka vuodesta toiseen odottavat kotona, että joku tulisi ja kutsuisi heidät matkaan tai tulisi käymään. Kansalaisvelvollisuus jopa olisi ottaa ystäväpalveluihin yhteyttä ja alkaa tukihenkilöiksi yksinäisille ihmisille. Nytkin juhannuksena moni yksinäinen istuu puhelimen ääressä ja itkee, kun kukaan ei tule käymään tai kukaan ei kutsunut häntä mukaan mökille. Eikö teitä sosiaalisia ihmisiä yhtään pistä sydämestä, että ette kutsuneet ketään yksinäistä ihmistä mukaan mökille tai kotiinne viettämään juhannusta.

Kyllähän yhteiskunta näistä kotiin sidotuista ihmisistä pitää huolen Heillä käy siivouspalvelua ja ruokahuoltoa. Mutta mitenkäs nämä terveet, jotka odottavat, että muut tekevät? Muut tulevat heidän seurakseen, muut ottavat yhteyttä, muuta järjestävät ystäväpalvelun, muut ystävystyvät heihin jne. He sillä aikaa istuvat kotona odottamassa.

Ei yksinäisyys nyt liikuntaeste ole. Ei se estä ottamasta itse yhteyttä. Ei estä järjestämästä tapaamisia, liittymään kerhoihin, kursseihin.harrastuksiin. Mutta tuollainen seura ei kelpaa, se ei ole mitään, ihan arvotonta yhteisoloa. Ainoastaan jonkun järjestön kerran viikossa lähettämä "ystävä" on jonkun arvoista.

Oman kokemukseni mukaan yksinäisyydestä pääsee eroon sillä, että astuu sieltä kotoa ulos. Itse olen uudelle paikkakunnalle muuttaessani lähtenyt tapahtumiin ja mennyt iltaa istumaan yksin. Yleensä olen helposti saanut juttuseuraa näin.

Mutta jos haluaa heti luotettavan ystävän, kenen kanssa voi jakaa kaikki ja johon voi luottaa sataprosenttisesti ja jonka kanssa voi puuhata koko ajan jotain, ei sellaista voi olettaa löytävänsä heti. Täytyy myös osata itse tehdä jotain ja antaa itsestään jotain. Täytyy myös hyväksyä sekin, että tapaa ihmisiä, jotka ovat kieroja. Mutta tärkeintä on, että menee tapaamaan ihmisiä.

Vinkki teille, jotka olette nyt yrittäneet soittaa kaverille/ystävälle ja hänellä oli jotain muuta menoa. Älkää uhotko, että en ikinä enää ota yhteyttä, niin huomaat menettäneesi minut ja nyt jään tässä yksin surkuttelemaan ja vihoittelemaan asiaa. Vaan miten sitä tuntemattomassa sanottiin, että suon yli niin että heilahtaa, tuleen ei saa jäädä makaamaan. Kaunista vaatetta päälle ja menkää johonkin tapahtumaan. Siellä on muitakin yksinäisiä, jotka kaipaavat seuraa. Ja ne tutut ja kaveritkin on ihan kivoja. Ei niiden tarvitse olla heti jotain parhaita, uskottuja ystäviä. Voi ottaa elämäänsä myös niitä pintapuolisempiakin tuttuja ja tapailla heitäkin.

Tämä on minun neuvoni, miten olen kaatanut oman yksinäisyyteni muuttaessani uuteen paikkaan, missä en ole tuntenut ketään ennestään.

Oman kokemukseni mukaan yksinäisyydestä ei pääse eroon sillä, että lähtee yksin ihmisten ilmoille. Olen toiminut niin vuosia. Olen ollut festareilla yksin, keikoilla yksin, leffassa yksin, matkustanut yksin. Olen saanut juttuseuraa ainoastaan päihdeongelmaisista, koska muut ihmiset eivät lähesty. Ja nekin, jotka lähestyvät haluavat rahaa tai seksiä.

Olen viime vuosina viettänyt juhannukset, uudet vuodet, vaput ja itsenäisyyspäivät yksin. Työkaverini hehkutti, miten hän tulee vapuksi meille. No ostin meille tykötarpeet ja hän ei vastannutkaan puhelimeen edes.

Yritin saada ihmisiä mukaani katsomaan itsenäisyyspäivän ilotulituksia. Kukaan ei edes vastannut.

Valmistujaisiini kutsuin 35 ihmistä, ainoastaan vanhemmat ja pari koulukaveria tuli paikalle.

Olen järkännyt kahdet tuparit ja pikkujoulut, joihin ei tullut kukaan. 

Kun valmistujaisetkin meni niin huonosti, en oikein sen jälkeen ole järjestänyt mitään.

Niillä parilla kaverilla, joihin olen silloin tällöin yhteydessä, on omat perheet, joten kaikki juhlapyhät ja muut menevät perheen kanssa.

Ja sitten yksi kaveri, joka asuu toisella paikkakunnalla, ei jaksa oikein vastailla viesteihin. Hänellä on niin paljon muita kavereita.

Yksi rakas ihminen minullakin oli, joka oli yhtä yksinäinen kuin minäkin. Hänen kanssaan oltiinkin sitten kuin paita ja peppu. Hän kuoli vuosi sitten.

Tietysti siitäkin on haittaa, että minut raiskattiin nuorempana, joten perusluottamus ihmisiin meni. 

Eniten vietän aikaa omien vanhempieni kanssa, mutta heilläkin on menoja.

Otan osaa, olet kokenut paljon ikäviä asioita 😞 Mä olin lukiossa tosi ujo ja hiljainen ja kun siitä valmistuin niin juhliin tuli vaan vanhemmat ja yksi lapsuuden kaveri, oma vika toki mutta oli vaikea saada pitkäaikaisia kavereita silloin. Enää en valmistujaisia juhlinnut.

Ex miehen kanssa kun vietettiin tupareita niin silloin tuli aika montakin omaa kaveria paikalle, elettiin bilevaihetta ja näitä bilekavereita riitti, ne kyllä pikku hiljaa jäi kun itse lopetin juhlimisen.. Nyt tämän nykyisen miehen kanssa on tarkoitus viettää kesällä tuparit, miehellä on useampiakin hyviä ystäviä ja itselläni enää pari jäljellä, sekä muutama tuttu, saa nähdä tuleeko omista kavereistani enää ketään paikalle (tämä toinen ystävä asuu muualla ja toisella kauheasti menoja kesällä, joka vkl jtn) no en jaksa murehtia, ei voi mitään, vietetään sitten miehen kavereiden kanssa tuparit ja voin sanoa että mulla ei oo kavereita, tai ne pari ei päässyt paikalle, ei enää kiinnosta mitä muut ajattelee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ajattele noin kummastakaan, oon ollut sekä työtön että yksinäinen. Kerroin vaan oman kokemukseni yksinäisestä takiaisystävästä. En ole itse käyttäytynyt niin vaan tehnyt yksinäisenä omia juttuja. En ajattele että kaikki yksinäiset olisi tällaisia, ja tuskin kovin moni muukaan joka on täällä kertonut tällaisesta symbioosiystävyydestä jossa meinaa tukehtua.

Oon myös aikoinaan tehnyt paskaduunia kun en muuhun päässyt, en koskaan ole ollut vuosikaudet työttömänä koska suostuin aikoinaan tekemään töitä myös "nälkäpalkalla" eli kelan työttömyyskorvauksella, siitä sitten mennyt eteenpäin. Sitten nämä tutut loisii vuosikaudet yhteiskunnan rahoilla kun ei perus työ kelpaa vaan pitää olla heti ilman kokemusta hyvä paikka etuineen.

Sama juttu itselläni, juuri siksi nämä yksinäisten/työttömien kitinät tuntuu niin käsittämättömiltä. Kaikki pitäisi tuoda valmiina pöytään ja täsmälleen sellaisessa muodossa kuin heille sopii, mikään muu ei kelpaa. Joskus kaipaan aikoja ennen nettiä ihan siksi, ettei tarvinnut kuunnella tällaista nitinää. Kukaan ei ikimaailmassa olisi kehdannut esittää näitä vaatimuksia kasvotusten kenellekään, mutta netissä ihan hulluistakin vaatimuksista tulee äkkiä ihan normeja. Ja sitten voi someraivota muka tosissaan kaikille, jotka huomauttaa, ettei se maailma kyllä ihan noin toimi.

Etkö voi vain pysyä poissa keskustelupalstoilta, jos niillä vieraileminen noin paljon rasittaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep, kun pelkää kovasti jotain, kuten suurin osa työttömyyttä tai yksinäisyyttä, mutta ei ole taitoa käsitellä omia tunteita, niin demonisoidaan yksinäiset itsestä erilliseksi ryhmäksi. "Noin ei voi käydä mulle koska NUO on ihan erilaisia kuin minä, kaikki sairaita psykopaatteja!" Psykologinen puolustusmekanismi.

Annat ymmärtää kuinka ystävyyssuhteet ovat sattuma ja omalla toiminnalla ei ole merkitystä. Ymmärätköhän kuinka paljon ihmiset tekevät "töitä" ihmisuhteidensa eteen? Puhuvat, kuuntelevat, hakeutuvat seuraan, soittelevat, kutsuvat kylään, auttavat jne. Vastavuoroisesti tietenkin, mutta ilman tuota panosta se ystävyys olisi kuollut jo ajat sitten.

Paljonko nuo yksinäiset ovat tehneet tuota tai valmiita tekemään?

Mitä ihmettä? Justhan tässä on ketjun verran kerrottu ei-yksinäisten toimesta kuinka takertuvaa ja ahdistavaa kaikki tuollainen seuraan hakeutuminen/soitteleminen/kylään kutsuminen/auttaminen/jne on. Sen on myös kerrottu olevan epätoivoista suosion kalastelua ja naurettavaa halua tulla hyväksytyksi jos menee ehdottamaan jotain yhteistä tekemistä.  Ketjun luettua se on tullut harvinaisen selväksi, että ystävyyden eteen ei yksinäisen pidä tehdä itse mitään eikä varsinkaan olettaa että kukaan muukaan tekee.

Miksi tämäkin pitää vetää siihen toiseen ääripäähän? Niiden ääripäiden välissäkin on se kultainen keskitie ja siihen mahtuu vaikka mitä. Kyllä kannattaa olla aktiivinen ja myös ehdottaa tekemistä/hakeutua seuraan, ihan normaalia kanssakäymistä. Puhe oli symbioosiystävyydestä jossa toinen takertuu ja vaatii ystävää olla jatkuvasti yhteydessä (päivittäin ja näkemistä viikottain), sellainen ei vaan kaikilla onnistu jos on muitakin ihmissuhteita, harrastuksia ja halua olla esim välillä itsekseen. Ei voi ketään velvoittaa olemaan yksinäisyydeltä pelastaja, mutta silloin tällöin näkeminen on mukavaa ja muulle vapaa ajalle yksinäinen voisi yrittää hommata itselleen muuta mukavaa tekemistä/muita ihmisiä seurakseen. Mikä tässä on niin vaikea ymmärtää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep, kun pelkää kovasti jotain, kuten suurin osa työttömyyttä tai yksinäisyyttä, mutta ei ole taitoa käsitellä omia tunteita, niin demonisoidaan yksinäiset itsestä erilliseksi ryhmäksi. "Noin ei voi käydä mulle koska NUO on ihan erilaisia kuin minä, kaikki sairaita psykopaatteja!" Psykologinen puolustusmekanismi.

Annat ymmärtää kuinka ystävyyssuhteet ovat sattuma ja omalla toiminnalla ei ole merkitystä. Ymmärätköhän kuinka paljon ihmiset tekevät "töitä" ihmisuhteidensa eteen? Puhuvat, kuuntelevat, hakeutuvat seuraan, soittelevat, kutsuvat kylään, auttavat jne. Vastavuoroisesti tietenkin, mutta ilman tuota panosta se ystävyys olisi kuollut jo ajat sitten.

Paljonko nuo yksinäiset ovat tehneet tuota tai valmiita tekemään?

Mitä ihmettä? Justhan tässä on ketjun verran kerrottu ei-yksinäisten toimesta kuinka takertuvaa ja ahdistavaa kaikki tuollainen seuraan hakeutuminen/soitteleminen/kylään kutsuminen/auttaminen/jne on. Sen on myös kerrottu olevan epätoivoista suosion kalastelua ja naurettavaa halua tulla hyväksytyksi jos menee ehdottamaan jotain yhteistä tekemistä.  Ketjun luettua se on tullut harvinaisen selväksi, että ystävyyden eteen ei yksinäisen pidä tehdä itse mitään eikä varsinkaan olettaa että kukaan muukaan tekee.

Miksi tämäkin pitää vetää siihen toiseen ääripäähän? Niiden ääripäiden välissäkin on se kultainen keskitie ja siihen mahtuu vaikka mitä. Kyllä kannattaa olla aktiivinen ja myös ehdottaa tekemistä/hakeutua seuraan, ihan normaalia kanssakäymistä. Puhe oli symbioosiystävyydestä jossa toinen takertuu ja vaatii ystävää olla jatkuvasti yhteydessä (päivittäin ja näkemistä viikottain), sellainen ei vaan kaikilla onnistu jos on muitakin ihmissuhteita, harrastuksia ja halua olla esim välillä itsekseen. Ei voi ketään velvoittaa olemaan yksinäisyydeltä pelastaja, mutta silloin tällöin näkeminen on mukavaa ja muulle vapaa ajalle yksinäinen voisi yrittää hommata itselleen muuta mukavaa tekemistä/muita ihmisiä seurakseen. Mikä tässä on niin vaikea ymmärtää?

Voi silti käydä niin, että sattuu törmäämään estyneeseen ihmisiin. Kuulet sitten kymmenien vuosien päästä, että olet ollut toisen mielestä silkka perässä vedettävä kivireki kaiken aikaa. Hän on kyllä väittänyt että seurassasi on mukavaa ja olette suunnitelleet ja tehneet yhdessä kaikenlaista. Olet luullut teitä läheisiksi ystäviksi, mutta

oikeasti ystäväsi on ollut aivan toista mieltä kaikesta. Hän ei ole vain "kilttinä" ihmisenä viitsinyt sanoa ajatuksiaan missään vaiheessa aiemmin ääneen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.

Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.

Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.

Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;) 

 

Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta. 

Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.

Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa. 

Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.

Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.

Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".

Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen. 

Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä. 

Moni yksinäinen ihminen kaipaa elämäänsä sellaisia ihmisiä, joita näkee säännöllisesti. Ei Punaisen Ristin ystävätoimintaankaan haeta mukaan sellaisia ihmisiä, jotka piipahtavat yksinäisen vanhuksen luona kerran vuodessa, vaan kerran viikossa. Kerran vuodessa jonkun satunnaisen ihmisen tapaaminen nimittäin vähentää harvan ihmisen yksinäistä oloa.

Minusta sosiaaliset ihmiset voitaisiin velvoittaa pitämään huolta myös yksinäisistä ja esim. käymään yksinäisten kotona säännöllisesti pitämässä seuraa. Nykyään on unohtunut toisista huolehtiminen ja yhteisöllisyys. Sosiaaliset ihmiset pyörivät vain omien kavereiden kanssa ja unohtavat, että maailmassa on paljon yksinäisiä ihmisiä, jotka vuodesta toiseen odottavat kotona, että joku tulisi ja kutsuisi heidät matkaan tai tulisi käymään. Kansalaisvelvollisuus jopa olisi ottaa ystäväpalveluihin yhteyttä ja alkaa tukihenkilöiksi yksinäisille ihmisille. Nytkin juhannuksena moni yksinäinen istuu puhelimen ääressä ja itkee, kun kukaan ei tule käymään tai kukaan ei kutsunut häntä mukaan mökille. Eikö teitä sosiaalisia ihmisiä yhtään pistä sydämestä, että ette kutsuneet ketään yksinäistä ihmistä mukaan mökille tai kotiinne viettämään juhannusta.

Taisi olla sarkasmia?😄 Juuri näin👍🏽 Istuu yksin kotona ja odottaa että joku soittaa....Kyllä on itse pitänyt olla aktiivinen jotta ne muutamat jäljelle jääneet ystävyys/kaverisuhteet säilyy.

Kuinkas nyt noin, ketjussahan on nimenomaan kerrottu että itse aktiivinen/aloitteellinen ihminen on symbioosisuhdetta vaativa riippakivi jota kukaan ei kaipaa elämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Kuinkas nyt noin, ketjussahan on nimenomaan kerrottu että itse aktiivinen/aloitteellinen ihminen on symbioosisuhdetta vaativa riippakivi jota kukaan ei kaipaa elämäänsä.

Ketjussa on myös nähty aika monta kommenttia, joiden lähettäjä ei ymmärrä mitä eroa on aktiivisella/aloitteellisella ihmisellä ja symbioosisuhdetta vaativalla riippakivellä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.

Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.

Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.

Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;) 

 

Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta. 

Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.

Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa. 

Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.

Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.

Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".

Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen. 

Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä. 

Moni yksinäinen ihminen kaipaa elämäänsä sellaisia ihmisiä, joita näkee säännöllisesti. Ei Punaisen Ristin ystävätoimintaankaan haeta mukaan sellaisia ihmisiä, jotka piipahtavat yksinäisen vanhuksen luona kerran vuodessa, vaan kerran viikossa. Kerran vuodessa jonkun satunnaisen ihmisen tapaaminen nimittäin vähentää harvan ihmisen yksinäistä oloa.

Minusta sosiaaliset ihmiset voitaisiin velvoittaa pitämään huolta myös yksinäisistä ja esim. käymään yksinäisten kotona säännöllisesti pitämässä seuraa. Nykyään on unohtunut toisista huolehtiminen ja yhteisöllisyys. Sosiaaliset ihmiset pyörivät vain omien kavereiden kanssa ja unohtavat, että maailmassa on paljon yksinäisiä ihmisiä, jotka vuodesta toiseen odottavat kotona, että joku tulisi ja kutsuisi heidät matkaan tai tulisi käymään. Kansalaisvelvollisuus jopa olisi ottaa ystäväpalveluihin yhteyttä ja alkaa tukihenkilöiksi yksinäisille ihmisille. Nytkin juhannuksena moni yksinäinen istuu puhelimen ääressä ja itkee, kun kukaan ei tule käymään tai kukaan ei kutsunut häntä mukaan mökille. Eikö teitä sosiaalisia ihmisiä yhtään pistä sydämestä, että ette kutsuneet ketään yksinäistä ihmistä mukaan mökille tai kotiinne viettämään juhannusta.

Kyllähän yhteiskunta näistä kotiin sidotuista ihmisistä pitää huolen Heillä käy siivouspalvelua ja ruokahuoltoa. Mutta mitenkäs nämä terveet, jotka odottavat, että muut tekevät? Muut tulevat heidän seurakseen, muut ottavat yhteyttä, muuta järjestävät ystäväpalvelun, muut ystävystyvät heihin jne. He sillä aikaa istuvat kotona odottamassa.

Ei yksinäisyys nyt liikuntaeste ole. Ei se estä ottamasta itse yhteyttä. Ei estä järjestämästä tapaamisia, liittymään kerhoihin, kursseihin.harrastuksiin. Mutta tuollainen seura ei kelpaa, se ei ole mitään, ihan arvotonta yhteisoloa. Ainoastaan jonkun järjestön kerran viikossa lähettämä "ystävä" on jonkun arvoista.

Hei, mikäs juttu tämä oikein on? Onko Suomessa ihmisiä sidottu kotiin? Kuka heidät on sitonut ja miksi? Joku rikollisporukkako? Onko ne ihmiset sitomisen lisäksi pahoinpidelty, kun tuosta saa jotenkin sen kuvan, että eivät olisi terveitä ja että heillä olisi liikuntaeste?

>>Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Tervetuloa aikuistenmaailmaan nyyppä!!

99% meistä on menettänyt "kaverinsa" jo aikoja sitten koska:

- muutto opiskelupaikkakunnalle

- muutto työpaikkakunnalle

- muutto rakkauden perässä

- muutto muuten vain

- muutto jostain muusta pakottavasta syystä...

- sitten loput syyt ovatkin näitä; koska toinen osoittautui kusipääksi yms.yms.yms +lukuisia syitä.

... ja kaukosuhteet, ne vain ei yleensä toimi, ei rakkaudessa, eikä muissa koska kun välimatkaa tulee syntyy pieni kuilu, joka kasvaa sitten vuosivuodelta, näin se vaan menee... ei siinä oikeastaan ole mitään pahaa. Se kuuluu siihen aikuisuuteen ymmärtää tällainen elämäntosiasia, että jossain vaiheessa sitä pitää olla sinut itsensä kanssa ilman niitä -  "kavereita" - ja heidän tukiverkkoaan ympärillä. Sitten on oikeasti itsenäinen aikuinen kun tämän hoksaa.

Eli: opi elämään sen tosiasian kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep, kun pelkää kovasti jotain, kuten suurin osa työttömyyttä tai yksinäisyyttä, mutta ei ole taitoa käsitellä omia tunteita, niin demonisoidaan yksinäiset itsestä erilliseksi ryhmäksi. "Noin ei voi käydä mulle koska NUO on ihan erilaisia kuin minä, kaikki sairaita psykopaatteja!" Psykologinen puolustusmekanismi.

Annat ymmärtää kuinka ystävyyssuhteet ovat sattuma ja omalla toiminnalla ei ole merkitystä. Ymmärätköhän kuinka paljon ihmiset tekevät "töitä" ihmisuhteidensa eteen? Puhuvat, kuuntelevat, hakeutuvat seuraan, soittelevat, kutsuvat kylään, auttavat jne. Vastavuoroisesti tietenkin, mutta ilman tuota panosta se ystävyys olisi kuollut jo ajat sitten.

Paljonko nuo yksinäiset ovat tehneet tuota tai valmiita tekemään?

Mitä ihmettä? Justhan tässä on ketjun verran kerrottu ei-yksinäisten toimesta kuinka takertuvaa ja ahdistavaa kaikki tuollainen seuraan hakeutuminen/soitteleminen/kylään kutsuminen/auttaminen/jne on. Sen on myös kerrottu olevan epätoivoista suosion kalastelua ja naurettavaa halua tulla hyväksytyksi jos menee ehdottamaan jotain yhteistä tekemistä.  Ketjun luettua se on tullut harvinaisen selväksi, että ystävyyden eteen ei yksinäisen pidä tehdä itse mitään eikä varsinkaan olettaa että kukaan muukaan tekee.

Miksi tämäkin pitää vetää siihen toiseen ääripäähän? Niiden ääripäiden välissäkin on se kultainen keskitie ja siihen mahtuu vaikka mitä. Kyllä kannattaa olla aktiivinen ja myös ehdottaa tekemistä/hakeutua seuraan, ihan normaalia kanssakäymistä. Puhe oli symbioosiystävyydestä jossa toinen takertuu ja vaatii ystävää olla jatkuvasti yhteydessä (päivittäin ja näkemistä viikottain), sellainen ei vaan kaikilla onnistu jos on muitakin ihmissuhteita, harrastuksia ja halua olla esim välillä itsekseen. Ei voi ketään velvoittaa olemaan yksinäisyydeltä pelastaja, mutta silloin tällöin näkeminen on mukavaa ja muulle vapaa ajalle yksinäinen voisi yrittää hommata itselleen muuta mukavaa tekemistä/muita ihmisiä seurakseen. Mikä tässä on niin vaikea ymmärtää?

Tätä minäkin olen ihmetellyt. Miksi kaikki yksinäiset niputettiin surutta perässä vedettäväksi kivireeksi jolla ei ole alkeellisintakaan käsitystä kuinka muiden ihmisten kanssa tulee toimia? Taatusti tällaisiakin ihmisiä on, mutta melkoisen musta-valkoista lyödä moinen leima ihmiseen vain siksi että tämä on yksinäinen. Nyt tässä keskustelussa on niputettu kaikki yksinäiset ei-toivotuksi seuraksi jollaisen yhteydenottoa pelätään kuin ruttoa. Kyllä yksinäinen osaa olla yksin ja tehdä asioita itsekseen, mutta ilmeisesti (juttu)seura edes silloin tällöin on täysin mahdoton ajatuskin koska eihän yksinäisellä vaan ole mitään annettavaa kenellekään.

Niinpä, aiemmin minustakin löytyi yritteiliäisyyttä mutta kun olen tajunnut olevani viimeinen vaihtoehto jota pyydetään kun ei ole muutakaan,  muut ystävät/miesystävät eivät ehdi  tai he tarvitsevat jotain minulta olen lopettanut. Seurauksella että olen yksin.

Mielenkiintoinen ketju! Yksi tämän kantavista teemoista on mielestäni seuraava: miten löytää suurista pettymyksistä huolimatta usko toisiin ihmisiin? Onko se mahdollista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinkas nyt noin, ketjussahan on nimenomaan kerrottu että itse aktiivinen/aloitteellinen ihminen on symbioosisuhdetta vaativa riippakivi jota kukaan ei kaipaa elämäänsä.

Ketjussa on myös nähty aika monta kommenttia, joiden lähettäjä ei ymmärrä mitä eroa on aktiivisella/aloitteellisella ihmisellä ja symbioosisuhdetta vaativalla riippakivellä...

Niinpä. Nämä ei-yksinäiset niputti jo ketjun alussa kaikki aloitteelliset/aktiiviset yksinäiset symbioosisuhdetta vaativiksi riippakiviksi vaikka yksinäinen hakisi ihan normaalia kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa.

Kun pettymyksiä ihmissuhteissa tulee hyvin paljon, niin ihminen väsyy yrittämään. Sitä tämän ketjun ilkkujat eivät tunnu ymmärtävän.

Minä olen päihdeongelmainen "kaikkien kaveri". En vaadi ketään juomaan kanssani tms. ja osaan olla selvinpäin. Ihmiset pitävät minusta koska olen aito ja rehellinen. Uskallan olla oma itseni ja hyväksyn muut sellaisina kuin ovat.

Silloin kun minulla meni todella huonosti, sain enimmäkseen tukea narkkareilta ja juopoilta. He eivät houkutelleet minua käyttämään lisää päihteitä, vaan pikemminkin kauhistuivat kun aloin olemaan pohjalla.

Ja kyllä minulla on kavereina ja ystävinä ihan "normaaleitakin" ihmisiä. Paskamaista käytöstä en hyväksy keneltäkään.

Ja suomslaiset kauhistuttavat, niin kannattaa tutustua turvapaikanhakijoihin, maahanmuuttajiin jne.

Ja heissäkin on paljon hyviä ihmisiä. Moni jopa hyötyy siitä että saa suomalaistakin seuraa. Esim. Kielitaito parantuu ja usko muihin ihmisiin. Itselläni on englanninkieli parantunut huomattavasti. Kosovolainen ystäväni osaa jo jonkin verran suomea, jota ei puhunut lainkaan ennen kuin tutustui minuun.

Oli sentään käynyt tällä töissä jo hyvän aikaa..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työttömyys ja/tai yksinäisyys voi osua ihan kenen tahansa kohdalle ja vaikka jo ensi viikolla. Muistakaa "te paremmat" ihmiset sitten,  että sillä samalla hetkellä myös te muututte tuottavasta ja kelvollisesta yhteiskunnan jäsenestä pelkäksi taakaksi kaikille. Eikö olekin kiva ajatus?

Joojoo. Ihan kuten myös masennus, kodittomuus, ylivelkaantuminen tai mikä tahansa  "voi osua keneen tahansa vaikka huomenna". Mihinkään ei ikinä liity mikään oma valinta tai muu, johon itse voi vaikuttaa. Ehkä jos tarpeeksi kauan hoetaan että yksilö itse on kaikkeen täysin syytön, ikävät asiat vain "tapahtuu" tai "osuu kohdalle", niin kyllä joku aina uskoo.

Vielä ymmärtää tämän höpöhöpön jonkun sairauden tai onnettomuuden kohdalla, mutta ikävä kyllä kukaan ei muutu yksinäiseksi yhdessä yössä. Työpaikka voi mennä, mutta siihen miten suureksi "taakaksi" muille sen jälkeen muuttuu, voi vaikuttaa varsin paljon.

Mutta tätähän ei toki saisi ääneen sanoa, pitää vaan jeesustella että kenelle tahansa voi käydä näin ja sittenpä näette miten kivaa on. Hohhoijaa. Ja mitäpä jos moni kommentoijista on jo samoja kokenut ja todennut, että jumankekka, siitä suosta pääseekin ihan itse pois vaikka toisin on yritetty väittää...

Varo vain. Sinustakin voi tulla läski yhdessä yössä ja mitäs sitten sanot. Sinun luusi voivat alkaa painaa yhdessä yössä tosi paljon tai kilpirauhasesi hajoaa yhdessä yössä tai joku salaa kantaa pelastusrenkaan vyötäröllesi, etkä voi sille mitään jne..

Nämä ovat ihan samanlaisia uhkailuja, että mitäs sitten, jos yhtäkkiä ihan sinusta riippumatta yhdessä yössä sinä olet samassa tilanteessa, kuin minä. 

Miten ihminen voi olla näin ulalla ja suruuskuvitelmien vallassa? Mitä jos jollekin lihoneelle henkilölle (kelle ihmeelle oikein puhut?) on käynyt vaikka niin, että on sairastunut ja mahdollisuus/kyky liikkua on vähentynyt, on joutunut syömään lääkettä joka vaikuttaa hormonitoimintaan, sitten on paino noussut. Ja sairastuessa monesti on ihan muut asiat mielessä kuin ulkonäkö. Ei tuo sentään mitään ydinfysiikkaa ole, vai mitä? Ihmisten joiden elämää mikään odottamaton asia ei ole koskaan häirinnyt,  on vaikea ymmärtää että ihminen todella voi kohdata vaikeuksia, joiden johdosta ei pysty johtamaan elämäänsä kuin aikaisemmin. Toivottavasti elämä suo sinullekin mahdollisuuden ymmärtää tämä asia.

Minulla on ollu kohta 40 vuotisen elämäni aikana täysi-ikäisenä vain muutaman lyhyen jakson ajan ihminen, jolloin on ollut säännöllisesti yhteydessä. Lapsena oli vielä kavereita. Kumpikaan veljistä ei ole soittanut koskaan. Äiti on tunnesairas ihminen, siitä kärsi lapsenakin, eikä ole läheiset välit. Nyt puhelin ei ole soinut ainakaan 3 vuoteen. Edes viestejä ei ole tullut keneltäkään. Väkisin puntaroi, minkä vuoksi elää vielä. Se on vain omat kiinnostukset, musiikki, kirjat ja luonto, minkä vuoksi nousee sängystä. Valmistuin juuri tietopalvelualan ammattilaiseksi, sekään ei tunnu yksin oikein miltään.

Surullisena seuraan facessa, kun harrastus- ja työkaverit ja lapsen koulukavereiden vanhemmat tägäävät toisiaan erilaisissa tapahtumissa ja toiminnoissa.

Itse olen ollut aktiivinen mm. seuraavanlaisesti:

- kutsuin kaksi kaveripariskuntaa illalliselle. Tulivat, sen jälkeen: ei mitään

- pyysin lapsen kaverin äitiä lasten kanssa elokuviin. Oltiin, sen jälkeen: ei mitään

- pyysin yhtä kaveria tapaamaan. Tavattiin, sen jälkeen: ei mitään.

- pyysin harrastuskaveria harrastamaan. Harrastettiin, sen jälkeen: ei mitään

- pyysin toista lapsen kaverin äitiä lasten kanssa tivoliin. Oltiin, sen jälkeen: ei mitään.

- pyysin lapsuudenkaveria kylään. Tuli, sen jälkeen: ei mitään

- lähetin ex-työkaverille löytämäni hauskan kuvan meistä vuosien takaa. Viesti luettu, mutta ei minkäänlaista vastausta hänen puoleltaan.

- pyysin harrastuskaveria 8 kk:n tauon jälkeen uudelleen harrastamaan. Harrastettiin, sen jälkeen: ei mitään.

Tyhmempikin jo tajuaa, että kukaan ei kaipaa tai tarvitse minua. Se tuntuu pahalta.

Vierailija kirjoitti:

Surullisena seuraan facessa, kun harrastus- ja työkaverit ja lapsen koulukavereiden vanhemmat tägäävät toisiaan erilaisissa tapahtumissa ja toiminnoissa.

Itse olen ollut aktiivinen mm. seuraavanlaisesti:

- kutsuin kaksi kaveripariskuntaa illalliselle. Tulivat, sen jälkeen: ei mitään

- pyysin lapsen kaverin äitiä lasten kanssa elokuviin. Oltiin, sen jälkeen: ei mitään

- pyysin yhtä kaveria tapaamaan. Tavattiin, sen jälkeen: ei mitään.

- pyysin harrastuskaveria harrastamaan. Harrastettiin, sen jälkeen: ei mitään

- pyysin toista lapsen kaverin äitiä lasten kanssa tivoliin. Oltiin, sen jälkeen: ei mitään.

- pyysin lapsuudenkaveria kylään. Tuli, sen jälkeen: ei mitään

- lähetin ex-työkaverille löytämäni hauskan kuvan meistä vuosien takaa. Viesti luettu, mutta ei minkäänlaista vastausta hänen puoleltaan.

- pyysin harrastuskaveria 8 kk:n tauon jälkeen uudelleen harrastamaan. Harrastettiin, sen jälkeen: ei mitään.

Tyhmempikin jo tajuaa, että kukaan ei kaipaa tai tarvitse minua. Se tuntuu pahalta.

Oikeasti yksinäinen ei saa mitään seuraa vaikka kyselee tai ei edes ole ketään ketä pyytää vaikka kahville. Oon pyydellyt monia kavereita jonnekin, ei ehdi tai ei palaa asiaan, tai ei edes vastaa. Onneks edes yksi kaveri on kiinnostunut näkemään mua n. 2-3kk välein, sen kanssa tulee myös viestiteltyä pari kertaa kuussa. Muuten kenestäkään muusta ei kuulu enkä enää ota itsekään yhteyttä koska oon todennut että se on ihan turhaa, ei oo kiinnostuneita näkemään.

TvEye kirjoitti:

Minulla on ollu kohta 40 vuotisen elämäni aikana täysi-ikäisenä vain muutaman lyhyen jakson ajan ihminen, jolloin on ollut säännöllisesti yhteydessä. Lapsena oli vielä kavereita. Kumpikaan veljistä ei ole soittanut koskaan. Äiti on tunnesairas ihminen, siitä kärsi lapsenakin, eikä ole läheiset välit. Nyt puhelin ei ole soinut ainakaan 3 vuoteen. Edes viestejä ei ole tullut keneltäkään. Väkisin puntaroi, minkä vuoksi elää vielä. Se on vain omat kiinnostukset, musiikki, kirjat ja luonto, minkä vuoksi nousee sängystä. Valmistuin juuri tietopalvelualan ammattilaiseksi, sekään ei tunnu yksin oikein miltään.

Eikö sulla ole ollut edes parisuhdetta? Vielä ehtisit hankkimaan perheenkin niin ei tarvii olla yksin. Onhan tuo kurjaa, mutta älä luovuta, tee töitä ja harrasta, maailmassa on paljon mielenkiintoista minkä kautta voi tavata uusia ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni yksinäinen ihminen kaipaa elämäänsä sellaisia ihmisiä, joita näkee säännöllisesti. Ei Punaisen Ristin ystävätoimintaankaan haeta mukaan sellaisia ihmisiä, jotka piipahtavat yksinäisen vanhuksen luona kerran vuodessa, vaan kerran viikossa. Kerran vuodessa jonkun satunnaisen ihmisen tapaaminen nimittäin vähentää harvan ihmisen yksinäistä oloa.

No ehkä nämä yksinäiset voisivat ilmoittautua itse Punaisen Ristin toimintaan mukaan, sillähän saavat ystävän jota näkevät kerran viikossa. Vaikka onhan tämä netissä valittaminen huomattavasti vaivattomampaa touhua.

Ei sitä voi, kun sittenhän ei voisi enää korottaa itseään jalustalle yksinäisenä, jonka kaikki on hylänneet ja se on aina muiden syytä ja itse on pelkästään uhri. Uhrin roolista luopuminen on joillekkin raskasta ja vastuun ottaminen omasta elämästä

Ihan vaan, jotta jengi lopettaisi tällaisen SPR-kuittailun: Ystävätoiminta on vapaaehtoistoimintaa, jota toteutetaan SPR:n arvoilla eli vapaaehtoinen ystävä edustaa AINA SPR:ää eikä voi sitä tosiasiaa ylittää omalla itsellään. Toiminta ei siis pyri sinällään simuloimaan tavanomaisia ystävyyssuhteita, vaan rajoja vedetään. Kys. vapaaehtoistyö sopii joillekin, kuten myös joillekin on ihan ok, että joku käy juttelemassa edes jotain. Moni tässä ketjussa puhuva ei varmasti kuitenkaan tarkoita tällaista ystävyyttä. 

Ottakaa selvää asioista ennen nokkavia huuteluita - käykää vaikkapa SPR:n Ystäväkurssi. Terv. Kurssin käynyt.