Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Onko joku päässyt hyvin yli ystävyyteen liittyvistä pettymyksistä? Esimerkiksi siitä, jos pitkäaikainen ystävä onkin paljastunut feikiksi? Miten?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä on minun neuvoni, miten olen kaatanut oman yksinäisyyteni muuttaessani uuteen paikkaan, missä en ole tuntenut ketään ennestään.
Tosin tässä keskustelussa päivystäviä yksinäisiä ei kiinnosta mitkään neuvot. He kun ovat vakuuttuneita siitä, etteivät ole millään lailla vastuussa omasta yksinäisyydestään. Pääsyyllisiä ovat kuspäiset ex-kaverit, jotka eivät enää soittele, vaikka he selkeästi ovat aivan vastustamattoman ihania huipputyyppejä... kuten viesteistäkin huomataan ;)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on minun neuvoni, miten olen kaatanut oman yksinäisyyteni muuttaessani uuteen paikkaan, missä en ole tuntenut ketään ennestään.
Tosin tässä keskustelussa päivystäviä yksinäisiä ei kiinnosta mitkään neuvot. He kun ovat vakuuttuneita siitä, etteivät ole millään lailla vastuussa omasta yksinäisyydestään. Pääsyyllisiä ovat kuspäiset ex-kaverit, jotka eivät enää soittele, vaikka he selkeästi ovat aivan vastustamattoman ihania huipputyyppejä... kuten viesteistäkin huomataan ;)
Ehkä olen yksinäinen, mutta en sentään onneksi noin ilkeä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahaa, ymmärsin, että totesit, että ystävyydessä on (aina) säännöt. Ja jos niitä ei toteuteta, niin ei voi olla ystävä.
Mutta olen kyllä sitä mieltä, että ihannetilanteessa molempia tyydyttävät säännöt tulisi olla tällaiset säännöt. On aika kurja asetelma, jos toinen on aina altavastaaja. Joskus kuulin ryhmätyön yhteydessä, että sellaista se on, nallekarkit eivät mene aina tasan. Ei varmastikaan, jos niitä ei edes yritä tasata.
Tarkoitin, että ne ihmiset, jotka asettavat ystävyydelle tiukat säännöt, jäävät helpommin yksin. Sen vuoksi on hyvin pitkälti itsestä kiinni, saako kavereita tai ystäviä vai ei. Kun höllentää niin sääntöjä kuin vaatimuksiaankin, on paljon helpompaa luoda uusia ihmissuhteita. Eikä uudesta ihmissuhteesta edes tarvitse syntyä tuttavuutta/kaveruutta kummempaa, jos yhdessä on kuitenkin molempien mielestä mukavaa. Mulla on asioita, joita teen kavereideni enkä läheisimmän ystäväni kanssa. Ei mun tarvitse tehdä kaikkea juuri ystävieni kanssa. Eikä mun ystävieni tarvitse tehdä kanssani kaikkea, mitä mä haluan tehdä. Juuri siksi mulla on paljon ihmissuhteita, ettei mun tarvitse "velvoittaa ystävyyden nimissä" jotain yksittäistä ihmistä tekemään kanssani asioita, joita hän ei halua tehdä (esim muslimin lähteä kanssani kaljalle)
Näin on! Kiitos kun kiteytit ajatukseni. On kokemusta siitä että ystävä oikein suuttuu jos ajattelen eri tavalla jostain asioista ja sanoo että ollaan niin erilaisia, kun en joka asiassa ole samaa mieltä, pikkasen kummallista. En itse kokenut asiaa näin, ei ystävien tarvitse olla kaikesta samaa mieltä, sitähän vaan oppii erilaisia asioita ihmisiltä jotka ajattelee jostain eri tavalla, mielestäni elämää rikastuttava asia. Jos hengaa aina sellaisten kanssa jotka on kaikesta samaa mieltä (myötäilee) ei koskaan kehity. No hän ei halunnutkaan kehittyä vaan hänen mielipide oli aina oikea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on minun neuvoni, miten olen kaatanut oman yksinäisyyteni muuttaessani uuteen paikkaan, missä en ole tuntenut ketään ennestään.
Tosin tässä keskustelussa päivystäviä yksinäisiä ei kiinnosta mitkään neuvot. He kun ovat vakuuttuneita siitä, etteivät ole millään lailla vastuussa omasta yksinäisyydestään. Pääsyyllisiä ovat kuspäiset ex-kaverit, jotka eivät enää soittele, vaikka he selkeästi ovat aivan vastustamattoman ihania huipputyyppejä... kuten viesteistäkin huomataan ;)
Ehkä olen yksinäinen, mutta en sentään onneksi noin ilkeä!
Mutta ilkeällä on sentään elämässä tuhat kertaa hauskempaa kuin yksinäisellä. Pus pus <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on minun neuvoni, miten olen kaatanut oman yksinäisyyteni muuttaessani uuteen paikkaan, missä en ole tuntenut ketään ennestään.
Tosin tässä keskustelussa päivystäviä yksinäisiä ei kiinnosta mitkään neuvot. He kun ovat vakuuttuneita siitä, etteivät ole millään lailla vastuussa omasta yksinäisyydestään. Pääsyyllisiä ovat kuspäiset ex-kaverit, jotka eivät enää soittele, vaikka he selkeästi ovat aivan vastustamattoman ihania huipputyyppejä... kuten viesteistäkin huomataan ;)
Ehkä olen yksinäinen, mutta en sentään onneksi noin ilkeä!
Mutta ilkeällä on sentään elämässä tuhat kertaa hauskempaa kuin yksinäisellä. Pus pus <3
Et vaikuta onnelliselta. Osaat peittää sen hyvin, jos olet sellainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni yksinäinen ihminen kaipaa elämäänsä sellaisia ihmisiä, joita näkee säännöllisesti. Ei Punaisen Ristin ystävätoimintaankaan haeta mukaan sellaisia ihmisiä, jotka piipahtavat yksinäisen vanhuksen luona kerran vuodessa, vaan kerran viikossa. Kerran vuodessa jonkun satunnaisen ihmisen tapaaminen nimittäin vähentää harvan ihmisen yksinäistä oloa.
No ehkä nämä yksinäiset voisivat ilmoittautua itse Punaisen Ristin toimintaan mukaan, sillähän saavat ystävän jota näkevät kerran viikossa. Vaikka onhan tämä netissä valittaminen huomattavasti vaivattomampaa touhua.
Ei sitä voi, kun sittenhän ei voisi enää korottaa itseään jalustalle yksinäisenä, jonka kaikki on hylänneet ja se on aina muiden syytä ja itse on pelkästään uhri. Uhrin roolista luopuminen on joillekkin raskasta ja vastuun ottaminen omasta elämästä
Mikäs sitä nyt on ei-yksinäisen mielen noin pahasti juhannusaattona pahoittanut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahaa, ymmärsin, että totesit, että ystävyydessä on (aina) säännöt. Ja jos niitä ei toteuteta, niin ei voi olla ystävä.
Mutta olen kyllä sitä mieltä, että ihannetilanteessa molempia tyydyttävät säännöt tulisi olla tällaiset säännöt. On aika kurja asetelma, jos toinen on aina altavastaaja. Joskus kuulin ryhmätyön yhteydessä, että sellaista se on, nallekarkit eivät mene aina tasan. Ei varmastikaan, jos niitä ei edes yritä tasata.
Tarkoitin, että ne ihmiset, jotka asettavat ystävyydelle tiukat säännöt, jäävät helpommin yksin. Sen vuoksi on hyvin pitkälti itsestä kiinni, saako kavereita tai ystäviä vai ei. Kun höllentää niin sääntöjä kuin vaatimuksiaankin, on paljon helpompaa luoda uusia ihmissuhteita. Eikä uudesta ihmissuhteesta edes tarvitse syntyä tuttavuutta/kaveruutta kummempaa, jos yhdessä on kuitenkin molempien mielestä mukavaa. Mulla on asioita, joita teen kavereideni enkä läheisimmän ystäväni kanssa. Ei mun tarvitse tehdä kaikkea juuri ystävieni kanssa. Eikä mun ystävieni tarvitse tehdä kanssani kaikkea, mitä mä haluan tehdä. Juuri siksi mulla on paljon ihmissuhteita, ettei mun tarvitse "velvoittaa ystävyyden nimissä" jotain yksittäistä ihmistä tekemään kanssani asioita, joita hän ei halua tehdä (esim muslimin lähteä kanssani kaljalle)
Lisään vielä että hänen mielestä ystävän pitää myöntyä eli tehdä asioita joita ystävä haluaa ystävyyden nimissä, sehän on sitä ystävyyttä että miellyttää toista tekemällä itselleen vastenmielisiä asioita, esim. käymällä baarissa yhdessä, vaikkei halua. En kyllä millään käsitä tällaista ajattelutapaa, että ystävä on olemassa täyttämään kaikkia tarpeitani, aika itsekästä ajattelua. Sitten haukuttiin huonoksi ystäväksi ja uhriuduttiin, kun itse aina suostui tekemään kaikkea mitä mä haluan, en muistaakseni ketään pakottanut mihinkään enkä syyllistänyt, ehdottanut vaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jep, kun pelkää kovasti jotain, kuten suurin osa työttömyyttä tai yksinäisyyttä, mutta ei ole taitoa käsitellä omia tunteita, niin demonisoidaan yksinäiset itsestä erilliseksi ryhmäksi. "Noin ei voi käydä mulle koska NUO on ihan erilaisia kuin minä, kaikki sairaita psykopaatteja!" Psykologinen puolustusmekanismi.
Annat ymmärtää kuinka ystävyyssuhteet ovat sattuma ja omalla toiminnalla ei ole merkitystä. Ymmärätköhän kuinka paljon ihmiset tekevät "töitä" ihmisuhteidensa eteen? Puhuvat, kuuntelevat, hakeutuvat seuraan, soittelevat, kutsuvat kylään, auttavat jne. Vastavuoroisesti tietenkin, mutta ilman tuota panosta se ystävyys olisi kuollut jo ajat sitten.
Paljonko nuo yksinäiset ovat tehneet tuota tai valmiita tekemään?
Mitä ihmettä? Justhan tässä on ketjun verran kerrottu ei-yksinäisten toimesta kuinka takertuvaa ja ahdistavaa kaikki tuollainen seuraan hakeutuminen/soitteleminen/kylään kutsuminen/auttaminen/jne on. Sen on myös kerrottu olevan epätoivoista suosion kalastelua ja naurettavaa halua tulla hyväksytyksi jos menee ehdottamaan jotain yhteistä tekemistä. Ketjun luettua se on tullut harvinaisen selväksi, että ystävyyden eteen ei yksinäisen pidä tehdä itse mitään eikä varsinkaan olettaa että kukaan muukaan tekee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin tätä keskustelua lukiessa tulee mieleen se, etteivät ne oikeasti ystävyyssuhteisiinsa tyytyväiset ihmiset luultavasti ole täällä soittamassa suutaan yksinäisille. Eiköhän heillä ole riittävästi mukavaa tekemistä niiden ystäviensä kanssa. Tuskin he kovin paljon energiastaan viitsivät käyttää yksinäisten herjaamiseen, jos kerran ovat tyytyväisiä.
1. Onko sun käsitys "ystävyyssuhteisiinsa tyytyväisestä" se, että ystävien kanssa vietetään aikaa 24/7? Ei ihme, jos olet omiin suhteisiisi tyytymätön. Uskon kyllä, että on tosi hankalaa löytää samanhenkisiä ystäviä tuollaiseen ajanviettoon.
2. Onko tää sun eka visiitti vauvapalstalla? Koska ilmeisesti on, niin tervetuloa herjauksen ja suunsoiton paratiisimaailmaan. Sellaista aihetta ei ole keksittykään, etteikö täällä siitä v*ttuiltaisi ja trollattaisi.
Vierailija kirjoitti:
Millaisiahan nämä ihmiset, jotka ovat näin vaativia ystäviään kohtaan, ovat parisuhteissa. Varmaan niitä sairaalloisen mustasukkaisia, jotka tutkivat puhelinta ja kaivelevat taskuja, ettei vain miehellä ole muita ihmissuhteita. Huutavat pää punaisena, jos mies käy kavereiden kanssa jossakin tai ei joka hetki ilmoita, missä on. Kun nyt on alettu seurustelemaan, niin koko loppuelämän sinulla ei saa olla muita ihmisiä, kun olet minun parisuhde/ystävä.
Ja kun erotaan, loppuelämä käytetään stalkkaamiseen ja koston uhoamiseen. Onkohan tällainen riippuvuus pikemminkin mielenterveysongelma, eikä yksinäisyyttä
Mulla oli tällainen ystävä. Ei osannut solmia pidempiaikaisia suhteita, niit on ollut joku pari lyhyttä pätkää. Välissä monen vuoden tauko. Viimeisin kesti puoli vuotta ja mies ei enää ilmeisesti kestänyt, tämän ex ystävän Facebookin mukaan, aikamoisia katkeria julkisia päivityksiä koko sivu täynnä (olen poistanut sen kavereista ja silti näen näitä, osa oli selkeästi tarkoitettu myös ex kavereilleen) syyllistäviä kuvia jne, on ollut hyvää viihdettä seurata tätä, kesti ainakin puoli vuotta tämä pelleily. Olen pysynyt siis kaikesta hyvin perillä kun joskus vieraillut sen fb sivulla vaikkei olla enää missään väleissä. Nyt viimeisimpänä ollut kuva jossa lukee että joskus elämäsi rakkaus tulee elämäsi virheen jälkeen. Eli ilmeisesti nyt on seuraava uhri koukussa😄 Se ex mies on varmaan tyytyväinen että pääsi siitä eroon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on minun neuvoni, miten olen kaatanut oman yksinäisyyteni muuttaessani uuteen paikkaan, missä en ole tuntenut ketään ennestään.
Tosin tässä keskustelussa päivystäviä yksinäisiä ei kiinnosta mitkään neuvot. He kun ovat vakuuttuneita siitä, etteivät ole millään lailla vastuussa omasta yksinäisyydestään. Pääsyyllisiä ovat kuspäiset ex-kaverit, jotka eivät enää soittele, vaikka he selkeästi ovat aivan vastustamattoman ihania huipputyyppejä... kuten viesteistäkin huomataan ;)
Puhu vain omasta puolestasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin tätä keskustelua lukiessa tulee mieleen se, etteivät ne oikeasti ystävyyssuhteisiinsa tyytyväiset ihmiset luultavasti ole täällä soittamassa suutaan yksinäisille. Eiköhän heillä ole riittävästi mukavaa tekemistä niiden ystäviensä kanssa. Tuskin he kovin paljon energiastaan viitsivät käyttää yksinäisten herjaamiseen, jos kerran ovat tyytyväisiä.
1. Onko sun käsitys "ystävyyssuhteisiinsa tyytyväisestä" se, että ystävien kanssa vietetään aikaa 24/7? Ei ihme, jos olet omiin suhteisiisi tyytymätön. Uskon kyllä, että on tosi hankalaa löytää samanhenkisiä ystäviä tuollaiseen ajanviettoon.
2. Onko tää sun eka visiitti vauvapalstalla? Koska ilmeisesti on, niin tervetuloa herjauksen ja suunsoiton paratiisimaailmaan. Sellaista aihetta ei ole keksittykään, etteikö täällä siitä v*ttuiltaisi ja trollattaisi.
Ovatko kaikki ystäväsi olkiukkoja? Niitä osaat näköjään väsätä näppärästi. 🤔
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.
Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.
Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;)
Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta.
Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.
Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa.
Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.
Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.
Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".
Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen.
Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä.
Tässä ketjussahan nimenomaan nämä ei-yksinäiset on olettaneet että yksinäinen on lähinnä stalkkeri joka kaipaa seuraa 24/7. Sieltähän koko ajatus on ketjuun tullut. Sen sijaan yksinäiset on kirjoittaneet kuinka kaipaavat normaalia, vastavuoroista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tässä ketjussa on muutenkin tullut esiin se, että ei-yksinäiset kuvittelee (ja toivookin) yksinäisten olevan jotenkin sosiaalisesti kömpelöitä ja muuten vaan epäkelpoja yhteiskunnan jäseniä. Ilmeisesti pelkkä alitajuntainen ajatuskin siitä on liikaa, että yksinäisyys voi osua myös tavallisen ja normaalin ihmisen kohdalle ihan koska vain. Sama juttu kuin työttömyyden kanssa, työttömiä pidetään automaattisesti ryhmänä luusereita johon ei kukaan "normaali" ihminen joudu koskaan, joten työttömiä saa (ja pitää) surutta haukkua ja ruoskia, koska ihan omasta tahdostaan ovat laiskoja ja epäkelvollisina juoppoja.
Työttömyys ja/tai yksinäisyys voi osua ihan kenen tahansa kohdalle ja vaikka jo ensi viikolla. Muistakaa "te paremmat" ihmiset sitten, että sillä samalla hetkellä myös te muututte tuottavasta ja kelvollisesta yhteiskunnan jäsenestä pelkäksi taakaksi kaikille. Eikö olekin kiva ajatus?
Minä en ajattele noin kummastakaan, oon ollut sekä työtön että yksinäinen. Kerroin vaan oman kokemukseni yksinäisestä takiaisystävästä. En ole itse käyttäytynyt niin vaan tehnyt yksinäisenä omia juttuja. En ajattele että kaikki yksinäiset olisi tällaisia, ja tuskin kovin moni muukaan joka on täällä kertonut tällaisesta symbioosiystävyydestä jossa meinaa tukehtua.
Oon myös aikoinaan tehnyt paskaduunia kun en muuhun päässyt, en koskaan ole ollut vuosikaudet työttömänä koska suostuin aikoinaan tekemään töitä myös "nälkäpalkalla" eli kelan työttömyyskorvauksella, siitä sitten mennyt eteenpäin. Sitten nämä tutut loisii vuosikaudet yhteiskunnan rahoilla kun ei perus työ kelpaa vaan pitää olla heti ilman kokemusta hyvä paikka etuineen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Viihdyttävä ketju. Minä olen näillä spekseillä varmaankin "yksinäinen", koska mulla ei ole jäljellä yhtään ainutta kaveria, jolle soittaa jos haluaisin tehdä jotain. Kaikki nuoruudenkaverit on muuttaneet, muuttuneet, perheytyneet tiiviisti, kuolleet tai ties mitä muuta. Puolison lisäksi en keksi yhtään ainutta ihmistä, jonka kutsuisin seurakseni johonkin tapahtumaan. Menisin mieluummin yksin, tai jättäisin menemättä jos se olisi jotenkin hankalaa.
Onkohan mussa jotain vialla, kun en murehdi tätä? En ole maailman seurallisin ihminen, mutten täysi erakkokaan. Hyvässä seurassa on hauskaa, kun on, vaikken edes muista milloin viimeksi olisin ollut ns. ystävätapaamisessa. Töissä ja harrastuksissa tulee ihmisten kanssa silloin tällöin juteltua, siinä se. Edes somessa en hengaile tai viestittele.
Voihan olla, että eläkeiän kynnyksellä yhtäkkiä havahdun siihen, että ystäväpiiri olis kiva. Tai sitten en. Nuorena sosiaalinen elämä oli vilkasta, nyt en koe että saisin mitään lisäarvoa elämääni siitä. Tilanne olis ehkä erilainen, jos olisin sinkku, tai sitten ei. Jotenkin koen että varsinaiset ystävyyssuhteet kuului nuoruuteen ja nyt keski-iässä sitä samaa tarvetta ei vain ole, kun aina olen muutenkin tykännyt mennä ja tulla itsekseni. Mielenkiintoista nähdä, muuttuuko tilanne jossain vaiheessa taas joksikin.
Kun puolisosi kuolee, niin sitten huomaat, että olet yksin. Kun omahyväisesti olet hylännyt nuoruudenystäväsi, ei kannata luullakkaan, että he välittävät sinusta enää sitten, kun tarvitset heitä. Ystävyys vaatii panostusta, jos haluaa, että vanhanakin on ystäviä. Sinunlaiset omahyväiset ihmiset viettävät vanhuuden yksin
Mutta jos hän viihtyy vanhanakin yksin? Miksi sulla taas on noin negatiivinen suhtautuminen tähän? Se on ihan hänen on päätös eikä vaikuta sinun elämään mitenkään? Tunnen myös ihmisiä jotka löysi eläkkeelläkin uuden puolison kun edellinen kuoli, nyt jo tämän uudenkin kanssa ollut vajaa 10v.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Viihdyttävä ketju. Minä olen näillä spekseillä varmaankin "yksinäinen", koska mulla ei ole jäljellä yhtään ainutta kaveria, jolle soittaa jos haluaisin tehdä jotain. Kaikki nuoruudenkaverit on muuttaneet, muuttuneet, perheytyneet tiiviisti, kuolleet tai ties mitä muuta. Puolison lisäksi en keksi yhtään ainutta ihmistä, jonka kutsuisin seurakseni johonkin tapahtumaan. Menisin mieluummin yksin, tai jättäisin menemättä jos se olisi jotenkin hankalaa.
Onkohan mussa jotain vialla, kun en murehdi tätä? En ole maailman seurallisin ihminen, mutten täysi erakkokaan. Hyvässä seurassa on hauskaa, kun on, vaikken edes muista milloin viimeksi olisin ollut ns. ystävätapaamisessa. Töissä ja harrastuksissa tulee ihmisten kanssa silloin tällöin juteltua, siinä se. Edes somessa en hengaile tai viestittele.
Voihan olla, että eläkeiän kynnyksellä yhtäkkiä havahdun siihen, että ystäväpiiri olis kiva. Tai sitten en. Nuorena sosiaalinen elämä oli vilkasta, nyt en koe että saisin mitään lisäarvoa elämääni siitä. Tilanne olis ehkä erilainen, jos olisin sinkku, tai sitten ei. Jotenkin koen että varsinaiset ystävyyssuhteet kuului nuoruuteen ja nyt keski-iässä sitä samaa tarvetta ei vain ole, kun aina olen muutenkin tykännyt mennä ja tulla itsekseni. Mielenkiintoista nähdä, muuttuuko tilanne jossain vaiheessa taas joksikin.
Kun puolisosi kuolee, niin sitten huomaat, että olet yksin. Kun omahyväisesti olet hylännyt nuoruudenystäväsi, ei kannata luullakkaan, että he välittävät sinusta enää sitten, kun tarvitset heitä. Ystävyys vaatii panostusta, jos haluaa, että vanhanakin on ystäviä. Sinunlaiset omahyväiset ihmiset viettävät vanhuuden yksin
Taitaa vaan olla niin että ottaa päähän kun joku on tyytyväinen tilanteeseen jossa itse on tyytymätön ja toivoo että toinen vielä herää siihen ja on yhtä onneton. Onhan se ikävää että maailmassa on onnellisia ihmisiä, kun itse ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.
Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.
Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;)
Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta.
Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.
Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa.
Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.
Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.
Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".
Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen.
Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä.
Moni yksinäinen ihminen kaipaa elämäänsä sellaisia ihmisiä, joita näkee säännöllisesti. Ei Punaisen Ristin ystävätoimintaankaan haeta mukaan sellaisia ihmisiä, jotka piipahtavat yksinäisen vanhuksen luona kerran vuodessa, vaan kerran viikossa. Kerran vuodessa jonkun satunnaisen ihmisen tapaaminen nimittäin vähentää harvan ihmisen yksinäistä oloa.
Minusta sosiaaliset ihmiset voitaisiin velvoittaa pitämään huolta myös yksinäisistä ja esim. käymään yksinäisten kotona säännöllisesti pitämässä seuraa. Nykyään on unohtunut toisista huolehtiminen ja yhteisöllisyys. Sosiaaliset ihmiset pyörivät vain omien kavereiden kanssa ja unohtavat, että maailmassa on paljon yksinäisiä ihmisiä, jotka vuodesta toiseen odottavat kotona, että joku tulisi ja kutsuisi heidät matkaan tai tulisi käymään. Kansalaisvelvollisuus jopa olisi ottaa ystäväpalveluihin yhteyttä ja alkaa tukihenkilöiksi yksinäisille ihmisille. Nytkin juhannuksena moni yksinäinen istuu puhelimen ääressä ja itkee, kun kukaan ei tule käymään tai kukaan ei kutsunut häntä mukaan mökille. Eikö teitä sosiaalisia ihmisiä yhtään pistä sydämestä, että ette kutsuneet ketään yksinäistä ihmistä mukaan mökille tai kotiinne viettämään juhannusta.
Taisi olla sarkasmia?😄 Juuri näin👍🏽 Istuu yksin kotona ja odottaa että joku soittaa....Kyllä on itse pitänyt olla aktiivinen jotta ne muutamat jäljelle jääneet ystävyys/kaverisuhteet säilyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.
Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.
Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;)
Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta.
Vasemmistohenkisenä sinun pitäisi ymmärtää, että aikuisiällä yksinäisyys ei ole monesti itsestä kiinni. Tästä aiheesta löytyy varmasti monia sosiologisia tutkimuksia.
Mitä tarkoitat sillä, että yksinäisyys on paljon ihmisestä itsestään kiinni? Jos nyt on ihan pakko noista valita, niin aika loogista lienee ajatella, että rahaakin on helpompi takoa kuin ystäviä. Rahahan on vain materiaa.
Itse teen töitä ulkomaalaisten kanssa, eikä heidän ole läheskään aina helppoa löytää paikallisia kavereita. He voivat kertoa, että harrastuksissa joo näkee uusia ihmisiä, mutta sitten se on heippa hei ja tyypit menevät kotiinsa. No näinhän se on.
Jo pelkästään "teidän yksinäisten" -ilmaisu kertoo melko lailla ylimielisestä toiseuttamisesta.
Jos kaikki ajattelisimme samoin, kukaan ei lähtisi tapaamaan yksinäisiä vanhuksia, kirjoittelemaan tuntemattomille kirjeitä, toimimaan nuoren tukihenkilönä jne. Kaikki tällainen vaatii työtä, mutta kysehän on siitä, mitä haluaa "heidän yksinäisten" eteen tehdä ja millaisena ongelmana näkee yksinäisyyden yhteiskunnassa. Siihen istuu hyvin huonosti ajattelutapa "mitäs läksivät, kyllähän he itse voisivat hommata kavereita".
Ohis...mä näen asian niin, että monella yksinäisellä tuntuu olevan ihan hirveän kovat vaatimukset ystävilleen. Juuri kuten tässä ketjussa on moni kirjoittanut, ystävyyteen pitää sitoutua ja ystävyyden eteen tehdä töitä. Vastuuta ja velvollisuuksia. Ystävyys ei siis ole heille mitään rentoa, mutkatonta ja luontevaa yhdessäoloa vaan pikemminkin kuin symbioottinen parisuhdepeli, josta vain puuttuu seksi ja jonka tilaa jatkuvasti analysoidaan. Lisäksi ystävän pitää olla lähes samanlainen kuin itsekin on ja aina ja loppuun asti ymmärtää, jos jossain asiassa onkin erilainen.
Jos haluaa pelata ihmissuhdepeliä, kannattaa etsiä itselleen pelikaveri eikä ystäviä.
Moni yksinäinen ihminen kaipaa elämäänsä sellaisia ihmisiä, joita näkee säännöllisesti. Ei Punaisen Ristin ystävätoimintaankaan haeta mukaan sellaisia ihmisiä, jotka piipahtavat yksinäisen vanhuksen luona kerran vuodessa, vaan kerran viikossa. Kerran vuodessa jonkun satunnaisen ihmisen tapaaminen nimittäin vähentää harvan ihmisen yksinäistä oloa.
Minusta sosiaaliset ihmiset voitaisiin velvoittaa pitämään huolta myös yksinäisistä ja esim. käymään yksinäisten kotona säännöllisesti pitämässä seuraa. Nykyään on unohtunut toisista huolehtiminen ja yhteisöllisyys. Sosiaaliset ihmiset pyörivät vain omien kavereiden kanssa ja unohtavat, että maailmassa on paljon yksinäisiä ihmisiä, jotka vuodesta toiseen odottavat kotona, että joku tulisi ja kutsuisi heidät matkaan tai tulisi käymään. Kansalaisvelvollisuus jopa olisi ottaa ystäväpalveluihin yhteyttä ja alkaa tukihenkilöiksi yksinäisille ihmisille. Nytkin juhannuksena moni yksinäinen istuu puhelimen ääressä ja itkee, kun kukaan ei tule käymään tai kukaan ei kutsunut häntä mukaan mökille. Eikö teitä sosiaalisia ihmisiä yhtään pistä sydämestä, että ette kutsuneet ketään yksinäistä ihmistä mukaan mökille tai kotiinne viettämään juhannusta.
Kyllähän yhteiskunta näistä kotiin sidotuista ihmisistä pitää huolen Heillä käy siivouspalvelua ja ruokahuoltoa. Mutta mitenkäs nämä terveet, jotka odottavat, että muut tekevät? Muut tulevat heidän seurakseen, muut ottavat yhteyttä, muuta järjestävät ystäväpalvelun, muut ystävystyvät heihin jne. He sillä aikaa istuvat kotona odottamassa.
Ei yksinäisyys nyt liikuntaeste ole. Ei se estä ottamasta itse yhteyttä. Ei estä järjestämästä tapaamisia, liittymään kerhoihin, kursseihin.harrastuksiin. Mutta tuollainen seura ei kelpaa, se ei ole mitään, ihan arvotonta yhteisoloa. Ainoastaan jonkun järjestön kerran viikossa lähettämä "ystävä" on jonkun arvoista.Oman kokemukseni mukaan yksinäisyydestä pääsee eroon sillä, että astuu sieltä kotoa ulos. Itse olen uudelle paikkakunnalle muuttaessani lähtenyt tapahtumiin ja mennyt iltaa istumaan yksin. Yleensä olen helposti saanut juttuseuraa näin.
Mutta jos haluaa heti luotettavan ystävän, kenen kanssa voi jakaa kaikki ja johon voi luottaa sataprosenttisesti ja jonka kanssa voi puuhata koko ajan jotain, ei sellaista voi olettaa löytävänsä heti. Täytyy myös osata itse tehdä jotain ja antaa itsestään jotain. Täytyy myös hyväksyä sekin, että tapaa ihmisiä, jotka ovat kieroja. Mutta tärkeintä on, että menee tapaamaan ihmisiä.
Vinkki teille, jotka olette nyt yrittäneet soittaa kaverille/ystävälle ja hänellä oli jotain muuta menoa. Älkää uhotko, että en ikinä enää ota yhteyttä, niin huomaat menettäneesi minut ja nyt jään tässä yksin surkuttelemaan ja vihoittelemaan asiaa. Vaan miten sitä tuntemattomassa sanottiin, että suon yli niin että heilahtaa, tuleen ei saa jäädä makaamaan. Kaunista vaatetta päälle ja menkää johonkin tapahtumaan. Siellä on muitakin yksinäisiä, jotka kaipaavat seuraa. Ja ne tutut ja kaveritkin on ihan kivoja. Ei niiden tarvitse olla heti jotain parhaita, uskottuja ystäviä. Voi ottaa elämäänsä myös niitä pintapuolisempiakin tuttuja ja tapailla heitäkin.
Tämä on minun neuvoni, miten olen kaatanut oman yksinäisyyteni muuttaessani uuteen paikkaan, missä en ole tuntenut ketään ennestään.
Oman kokemukseni mukaan yksinäisyydestä ei pääse eroon sillä, että lähtee yksin ihmisten ilmoille. Olen toiminut niin vuosia. Olen ollut festareilla yksin, keikoilla yksin, leffassa yksin, matkustanut yksin. Olen saanut juttuseuraa ainoastaan päihdeongelmaisista, koska muut ihmiset eivät lähesty. Ja nekin, jotka lähestyvät haluavat rahaa tai seksiä.
Olen viime vuosina viettänyt juhannukset, uudet vuodet, vaput ja itsenäisyyspäivät yksin. Työkaverini hehkutti, miten hän tulee vapuksi meille. No ostin meille tykötarpeet ja hän ei vastannutkaan puhelimeen edes.
Yritin saada ihmisiä mukaani katsomaan itsenäisyyspäivän ilotulituksia. Kukaan ei edes vastannut.
Valmistujaisiini kutsuin 35 ihmistä, ainoastaan vanhemmat ja pari koulukaveria tuli paikalle.
Olen järkännyt kahdet tuparit ja pikkujoulut, joihin ei tullut kukaan.
Kun valmistujaisetkin meni niin huonosti, en oikein sen jälkeen ole järjestänyt mitään.
Niillä parilla kaverilla, joihin olen silloin tällöin yhteydessä, on omat perheet, joten kaikki juhlapyhät ja muut menevät perheen kanssa.
Ja sitten yksi kaveri, joka asuu toisella paikkakunnalla, ei jaksa oikein vastailla viesteihin. Hänellä on niin paljon muita kavereita.
Yksi rakas ihminen minullakin oli, joka oli yhtä yksinäinen kuin minäkin. Hänen kanssaan oltiinkin sitten kuin paita ja peppu. Hän kuoli vuosi sitten.
Tietysti siitäkin on haittaa, että minut raiskattiin nuorempana, joten perusluottamus ihmisiin meni.
Eniten vietän aikaa omien vanhempieni kanssa, mutta heilläkin on menoja.
Vierailija kirjoitti:
Minä en ajattele noin kummastakaan, oon ollut sekä työtön että yksinäinen. Kerroin vaan oman kokemukseni yksinäisestä takiaisystävästä. En ole itse käyttäytynyt niin vaan tehnyt yksinäisenä omia juttuja. En ajattele että kaikki yksinäiset olisi tällaisia, ja tuskin kovin moni muukaan joka on täällä kertonut tällaisesta symbioosiystävyydestä jossa meinaa tukehtua.
Oon myös aikoinaan tehnyt paskaduunia kun en muuhun päässyt, en koskaan ole ollut vuosikaudet työttömänä koska suostuin aikoinaan tekemään töitä myös "nälkäpalkalla" eli kelan työttömyyskorvauksella, siitä sitten mennyt eteenpäin. Sitten nämä tutut loisii vuosikaudet yhteiskunnan rahoilla kun ei perus työ kelpaa vaan pitää olla heti ilman kokemusta hyvä paikka etuineen.
Sama juttu itselläni, juuri siksi nämä yksinäisten/työttömien kitinät tuntuu niin käsittämättömiltä. Kaikki pitäisi tuoda valmiina pöytään ja täsmälleen sellaisessa muodossa kuin heille sopii, mikään muu ei kelpaa. Joskus kaipaan aikoja ennen nettiä ihan siksi, ettei tarvinnut kuunnella tällaista nitinää. Kukaan ei ikimaailmassa olisi kehdannut esittää näitä vaatimuksia kasvotusten kenellekään, mutta netissä ihan hulluistakin vaatimuksista tulee äkkiä ihan normeja. Ja sitten voi someraivota muka tosissaan kaikille, jotka huomauttaa, ettei se maailma kyllä ihan noin toimi.
Oman kokemukseni mukaan yksinäisyydestä pääsee eroon sillä, että astuu sieltä kotoa ulos. Itse olen uudelle paikkakunnalle muuttaessani lähtenyt tapahtumiin ja mennyt iltaa istumaan yksin. Yleensä olen helposti saanut juttuseuraa näin.
Mutta jos haluaa heti luotettavan ystävän, kenen kanssa voi jakaa kaikki ja johon voi luottaa sataprosenttisesti ja jonka kanssa voi puuhata koko ajan jotain, ei sellaista voi olettaa löytävänsä heti. Täytyy myös osata itse tehdä jotain ja antaa itsestään jotain. Täytyy myös hyväksyä sekin, että tapaa ihmisiä, jotka ovat kieroja. Mutta tärkeintä on, että menee tapaamaan ihmisiä.
Vinkki teille, jotka olette nyt yrittäneet soittaa kaverille/ystävälle ja hänellä oli jotain muuta menoa. Älkää uhotko, että en ikinä enää ota yhteyttä, niin huomaat menettäneesi minut ja nyt jään tässä yksin surkuttelemaan ja vihoittelemaan asiaa. Vaan miten sitä tuntemattomassa sanottiin, että suon yli niin että heilahtaa, tuleen ei saa jäädä makaamaan. Kaunista vaatetta päälle ja menkää johonkin tapahtumaan. Siellä on muitakin yksinäisiä, jotka kaipaavat seuraa. Ja ne tutut ja kaveritkin on ihan kivoja. Ei niiden tarvitse olla heti jotain parhaita, uskottuja ystäviä. Voi ottaa elämäänsä myös niitä pintapuolisempiakin tuttuja ja tapailla heitäkin.
Tämä on minun neuvoni, miten olen kaatanut oman yksinäisyyteni muuttaessani uuteen paikkaan, missä en ole tuntenut ketään ennestään.