Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Niinpä. Just mietin, että esim. oma työni on sellaista, että voisin kaiket päivät vain päivitellä ihmisille, miksi he toimivat niin ja näin. Ja miksi eivät ole tehneet asioita elämässä toisin tai edelleenkään eivät tee. Myönnän, välillä turhauttaa, kun minun mielestäni hyviä vinkkejä ei uskota. Mutta silti se ei auta mitään, että alan jatkuvasti tivata, miksi niin ei toimita. Aina voi miettiä ihmisten taustoja ja kokemuksia ja yrittää ymmärtää niiden avulla. Voin siis vain toistaa aika ajoin vinkkejä, mutta samalla miettiä, että tekisinkö minä itse sen, mitä kehotan muita tekemään tai olisinko itse intoa täynnä. Tai olisiko se edes niin helppoa. 

Koska tuo tivaaminen on ihan sitä samaa ihmisten ajamista pois luota kuin mitä täällä hoetaan kaverisuhteista. Jos toteaa, että sehän on syyllistävää kysellä syitä kaverilta käytökseen, niin on ristiriitaista tässä ketjussa itse pauhata ja syyllistää yksinäisiä tai muuten seuraa hakevia - etenkin kun ihmisiä ei edes tunne täällä eivätkä he tosiaan ole tilivelvollisia tai eivät oletettavasti ole myöskään loukanneet tämän ketjun ihmisiä oikeassa elämässä. 

Tämän ketjun sävy on tosiaan monessa paikassa aika ikävä. Eipä kukaan näistä yksinäisten moittijoista ole sanallakaan kehunut sitä, jos joku on kertonut kokeilleensa monenlaista tutustuakseen ihmisiin. Sisuahan sekin on vaatinut, vaikka tulokset jostain syystä olisivatkin jääneet vaatimattomiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei ole täällä kommentoinut sitä, että miten kohtuullista on se, että joku jää kerta toisen jälkeen yksin sen takia, että ihmisten on tuttavuuden syventyessä suhtautua johonkin asiaan, mitä tälle ihmiselle on tapahtunut? Loputtomiin asiaa ei pysty piilottelemaan, koska se jossain määrin vaikuttaa elämään. Varmasti moni on myös tällaisista syistä yksin tutusmisyrityksistään huolimatta.

Mä en hetken mietittyäni keksinyt kuin kolme asiaa, jotka tai joiden seuraukset voivat tulla esille ajan myötä, vaikka asianomainen ei koskaan puhuisi menneisyydestään halaistua sanaakaan. Ensimmäinen on alkoholismi. Entisenä alkoholistina kun joutuu aina kieltäytymään tarjotusta alkoholista. Pienestäkin määrästä. Toisaalta...on ihmisiä, jotka eivät ole koskaan käyttäneet pisaraakaan alkoholia. Kuka mistäkin syystä. Elämänkatsomuksensa vuoksi tai kenties on kasvanut perheessä, jossa vanhemmilla on ollut alkoholiongelmaa eikä sen vuoksi ole halunnut omille lapsilleen samanlaista lapsuutta. Joku taas ei juo tippaakaan sen vuoksi, ettei pidä alkoholin mausta, siitä tulee huono olo tai on jokin lääkitys, minkä vuoksi ei saa juoda alkoholia. Tai siksi, että haluaa elää terveellisesti.  Tai siksi, että ei vaan halua. Absolutistia toki suomalaisten keskuudessa on pidetty jonkinlaisena kummajaisena, hihhulina tai muuna, mutta ajat ovat onneksi jo muuttuneet niin, ettei enää tarvitse selitellä, miksi ei halua juoda alkoholia. Pointtini siis on, että jos ei juo alkoholismitaustasi vuoksi, ei sitä ole mikään tarve kertoa kenellekään vaan sanoa vain, että ei tykkää alkolista. Piste. 

Erilaiset traumat tietenkin voivat aiheuttaa masennnusta myöhemmissä elämänvaiheissa ja se näkyy. Masennus on kuitenkin niin yleistä nykyisin, siitä puhutaan aiempaa enemmän ja sen vuoksi se ei enää ole ihmisille keskimäärin mikään "hullun leima otsassa". Syyt, mitkä ovat johtaneet masennukseen, ovat jokaisen yksityisasia eikä niistä tarvitse kertoa kuin terapeutille. Ei uusille tuttaville, ei kavereille eikä ystävillekään. Masennus on tässä ja nyt, sen kanssa joutuu elämään, mutta traumat ja muut masennuksen aiheuttajat ovat menneisyydessä. Niistä ei tarvitse - eikä usemmiten kannatakaan - kertoa kenellekään (paitsi hoitotaholle). Ehkä läheiselle ystävälle sitten, kun ystävyys on kestänyt parikymmentä vuotta. Pointtini tässä siis on, että muut ihmiset eivät pääsääntöisesti ole kiiinnostuneita tietämään, mitä toiselle on joskus menneisyydessä tapahtunut, joka aiheuttaa myöhemmin masennusta. Ne syyt ovat menneisyyttä, tapahtunutta ei voi muuttaa ja kaikista vähiten tapahtuneille asioille uusi tuttavuus, kaveri tai ystävä voi tehdä yhtään mitään. Tieto menneisyyden tapahtumista ei ole muille ihmisille millään tavalla tarpeellinen. Kertomatta jättämisestä seuraa, ettei toinen myöskaan ajattele, että hänen pitäisi ryhtyä jollain tavalla terapeutiksesi. Toisen menneisyyden ei pidä nousta vuosien tai vuosikymmenten takaa toisen nykypäiväksi. 

Rikostausta. Pitää olla aika merkittävä rikos, jotta Suomessa julkaistaan tekijän nimi. Pikkurikoksista muut saavat tietää vain, jos itse kertoo. Tietenkin jollain pikkupaikkakunnalla kaikki tietävät toisistaan kaiken ja monesti vielä enemmänkin kuin asianomainen itse, mutta ehkä ei kannata jäädä pikkupaikkakunnalle enää sen jälkeen, jos on tyhmyyksissään rötöstellyt. On toki mahdollista, että isossa kaupungissakin sattuu osumaan paikalle joku "vanha tuttu" juuri, kun olet uuden tuttavan tai kaverin kanssa kahvilassa ja se alkaa kertoa sun menneisyydestäsi seurassasi olevalle ihmiselle, mutta veikkaanpa, että jos näin käy, kannattaa laittaa myös lotto vetämään. Rikostaustan paljastuessa kuitenkin merkitystä on tällä toisella henkilöllä, rikoksella ja iällä, jossa rikos on  tehty. 15-16 -vuotiaana tehty autovarkauksien sarja tuskin koetaan uhkana eli kaverin ei tarvitse pelätä oman autonsa puolesta. Sen sijaan aikuisena tehty tapon yritys onkin jo asia, josta on syytä olla varuillaan. Mistä tietää, ettei se toistu ja uhrina onkin kaveri? Ei mistään, joten on ymmärrettävää, jos kaveri ottaa etäisyyttä. 

Ei ole mikään näistä.

Mutta on asia, josta on PAKKO kertoa toiselle? Miksi on pakko? Voisiko asian hoitaa kuten nuo traumat yms? Ei puhu alkuperäisestä asiasta yhtään mitään, mutta jos tapahtuneella on jotain seurauksia, joka näkyy käytöksessä, käsittelee vain käytöstään eikä niitä käytöksen aiheuttaneita syitä? Tässä nyt varmaan puhutaan kuitenkin käytöksestä, joka ei ole millään tavalla epämiellyttävää tai uhkaavaa kaverille vaan ainoastaan hankaloittaa omaa elämääsi? Eli ahdistut joissain tilanteissa, et voi tehdä kaverin kanssa jotain asioita, koska ne aiheuttavat sinussa pelkotiloja tms? Jos taas käytös on kaveriin kohdistuvaa, epämiellyttävää tai uhkaavaa, silloin kaverilla tottakai on oikeus ottaa etäisyyttä eikä mitkään selitykset menneisyydestä merkitse mitään. Nyt on nyt eikä kaverin tarvitse antaa anteeksi huonoa käytöstä sen vuoksi, että joskus vuonna kirves ja miekka on tapahtunut jotain.  Sen sijaan ahtaanpaikankammot, korkeanpaikankammot, torikammot, paniikkikohtaukset mitä erilaisimmissa tilanteissa (yleensä vielä ilman mitään menneisyyden tapahtumia) yms ovat niin yleisiä, että jos ei esim halua lähteä kaverin mukaan isoon ihmisporukkaan, voi sanoa vain, että ahdistuu suurissa ihmisjoukoissa. Ei tarvitse täsmentää, että ahdistuu siksi, koska lapsuudessa tapahtui jotain kamalaa. 

Eihän ole mikään pakko kuin maksaa veroja ja kuolla. Jos taas ihmissuhteista puhutaan, niin moni toivoisi osakseen sellaisia ihmisuhteita, joissa voisi tulla hyväksytyksi omana itsenään, oman elämäntarinansa kanssa. Eihän sitä tarvitse kovin yksityiskohtaisesti avata, mutta jos aina kaikissa tilanteissa sulkeutuu täysin, ei ehkä koskaan löydä sellaisia ihmisiä, jotka oikeasti jaksaisivat sinua hyvinä ja huonoina päivinäsi. Elämää ei ole koko ajan mahdollista elää täysin varman päälle, jos joskus toivoo saavuttavansa jotakin mikä oikeasti tuntuisi hyvältä.

On ihana asia tulla hyväksytyksi omana itsenään. Hyvinä ja huonoina päivinä. Nykymaailmassa se vaan ei tunnu kovin hyvin onnistuvan aina edes parisuhteissakaan, vaikka papin edessä niin on luvattu. Miten sitten onnistuisi ystävyys- tai kaverisuhteissakaan? Tänä päivänä joutuu paljon aiempaa enemmän miettimään, mitä tämä mun kaverini jaksaa ja haluaa minusta juuri nyt kuulla. Onko nyt hyvä vai huono hetki ottaa asia puheeksi? Haluaako hän tietää asiasta lainkaan? Mitä hän tekee sillä tiedolla? Tarvitseeko hän sitä johonkin? Helpottaako se hänen elämäänsä tai tekeekö se hänet iloiseksi? 

Ihmissuhteet ovat muuttuneet tietyllä tavalla pinnallisemmiksi. Monet eivät edes halua suurta ystävä- ja kaveriporukkaa. Ei jakseta. Ystävyydeltä odotetaan enemmän piristystä arkeen kuin oman elämänsä ja syvimpien tunteidensa jakamista. Toki ystävyydessä edelleenkin halutaan olla toisen tukena vaikeina aikoina, mutta tukea voi antaa toiselle vain silloin, kun itse voi hyvin. 

Niinpä! Ystävyyden pitäisi nykyään monille olla vain jotakin piristysruisketta, pakoa tosielämästä. Tämän takia itsestäni tuntuukin, että olen jäänyt jonnekin 80-luvulle, vaikka olin silloin vasta lapsi. Menotkin olivat silloin simppeleitä: mennään perjantaina elokuviin ja sillä sipuli. Käytännössä kukaan ei tehnyt numeroa, että käviskö se vai eikö kävis, comme ci comme ca, voin kertoa tuntia ennen elokuvaa. Ei lapset eikä vanhat. 

80-luku oli kyllä muutenkin ihan parasta aikaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Niinpä. Just mietin, että esim. oma työni on sellaista, että voisin kaiket päivät vain päivitellä ihmisille, miksi he toimivat niin ja näin. Ja miksi eivät ole tehneet asioita elämässä toisin tai edelleenkään eivät tee. Myönnän, välillä turhauttaa, kun minun mielestäni hyviä vinkkejä ei uskota. Mutta silti se ei auta mitään, että alan jatkuvasti tivata, miksi niin ei toimita. Aina voi miettiä ihmisten taustoja ja kokemuksia ja yrittää ymmärtää niiden avulla. Voin siis vain toistaa aika ajoin vinkkejä, mutta samalla miettiä, että tekisinkö minä itse sen, mitä kehotan muita tekemään tai olisinko itse intoa täynnä. Tai olisiko se edes niin helppoa. 

Koska tuo tivaaminen on ihan sitä samaa ihmisten ajamista pois luota kuin mitä täällä hoetaan kaverisuhteista. Jos toteaa, että sehän on syyllistävää kysellä syitä kaverilta käytökseen, niin on ristiriitaista tässä ketjussa itse pauhata ja syyllistää yksinäisiä tai muuten seuraa hakevia - etenkin kun ihmisiä ei edes tunne täällä eivätkä he tosiaan ole tilivelvollisia tai eivät oletettavasti ole myöskään loukanneet tämän ketjun ihmisiä oikeassa elämässä. 

Tämän ketjun sävy on tosiaan monessa paikassa aika ikävä. Eipä kukaan näistä yksinäisten moittijoista ole sanallakaan kehunut sitä, jos joku on kertonut kokeilleensa monenlaista tutustuakseen ihmisiin. Sisuahan sekin on vaatinut, vaikka tulokset jostain syystä olisivatkin jääneet vaatimattomiksi.

Niinpä. Siihen sanotaan vain, että tapa oli jotenkin väärä. Hetken päästä ehkä lisätään vielä, että henkilö on negatiivinen eikä positiivinen.

Jos positiivisuus on se juttu, niin kannattaisi näiden palautteiden ja vinkkien antajienkin hieman miettiä, ovatko he niin positiivisia kommentoijia.  

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa kierretään kehää. Yksinäisyydestä ei voi parantua, koska muut ihmiset aiheuttavat pettymyksiä ja ei jaksa enää yrittää. Kaikki neuvot ovat turhia, koska ne on jo kokeiltu ja niissä ei tavannut ystäviä. Yksinäiset haluaisivat vain kuulla vastauksia, että miksi heidän seuransa ei kelpaa ja miksi teette ohareita ja miksi ette anna oikeita vastauksia, kun kysyy, että miksi et halua tavata useammin. Miksi leikitte ystävää, vaikka aiheutatte pettymyksen. Näihin kysymyksiin halutaan vastauksia. Ei mitään typeriä neuvoja, miten saa tuttuja lisää.

Voi sentään. Eihän kukaan voi tuollaisia vastauksia antaa. Emme me ole tehneet ohareita tai leikkineet ystävää. Sitä on kysyttävä niiltä ketkä sinulle niin on tehneet. Miksi juuri kahden ihmisen ystävyys väljähtää niin syitä voi olla monia, kukaan ulkopuolinen voi niitä tietää. Ikävää että olet jo luovuttanut.

Vierailija kirjoitti:

Huomasin taas että olen jälleen jäänyt porukan ulkopuolelle. Vietettiin harrastuskaverin kanssa aikaa muuallakin, joten luulin että olemme ystävystymässä. Jossain vaiheessa tajusin että hän ei ole aikoihin pitänyt itse yhteyttä vaan aloitteen tekijä olen ollut minä. Vähensin itsekin yhteydenpitoa kun en halunnut tunkeilla. Tänään kuulin sivusta kun hän ja toinen harrastekaveri suunnittelivat perjantaille illanistujaisia, jonne oli tulossa pari muutakin. Arvaatte varmaan ettei minua ole sinne kutsuttu. Mussa on pakko olla jotain vikaa. Saan helposti tuttuja mutta suhteet ei syvene, ja aina lopulta huomaan että kaikki muut tekee keskenään kaiken maailman mökkireissuja jne ja itse pysyn vain tuttuna jota moikataan kun tavataan. En halua tunkea itseäni väkisin mihinkään mukaan.

Kuinka usein olet itse ollut illanistujaisten ja mökkireissujen järjestäjä? En kysy tätä pahalla, mutta mä olin jo nuorena opiskeluaikoina porukassa se, joka innokkaimmin järjesti kaikenlaista yhteistä. Ja sain kyllä aina vastakutsun, kun joku muu järjesti. Ensimmäisessä työpaikassani oli aika paljon välivuottaan pitäviä nuoria ja sielläkin mä järjestin tälle nuorten porukalle kaikenlaista vapaa-ajan juttua. Osa heistä on kavereitani vieläkin, vaikka aikaa onkin kulunut jo yli 30 vuotta. Alaa vaihdoin nelikymppisenä. Opiskelin ammattikorkeassa aikuispuolella ja vanhin opiskelija oli vähän päälle viiskymppinen ja nuorin taisi olla jotain 35. Ensimmäisen perjantain päätteeksi huikkasin, että jaahas, ketkäs tästä porukasta lähtee tuohon viereiseen ravintolaan parantamaan maailmaa. Yli puolet lähti. Osa joi limsaa, koska olivat autolla, osa otti oluen tms. Yhdet juotiin ja sitten tietenkin kaikilla alkoi olla jo kotiinlähdön aika, perheellisiä kun oltiin. Lähiopetusta oli vain harvoin, mutta aina, kun oli läsnäoloviikko, perinteeksi tuli perjantainen maailman parannus. Kouluasioita, omia asioita, yleisiä asioita. Helppo tutustua. Ja siten koulullakin oli kaikkien luontevaa olla porukassa, tehdä ryhmätöitä yhdessä, pyytää apua toiselta jossain ongelmassa jne. 

Porukoissa pysymiseen on kaksi varsin yksinkertaista keinoa. Toinen on, että perustaa porukan itse. Kuten tuo mun huikkaus amk:ssa, että ketkä lähtevät parantamaan maailmaa. Ja toinen on, että on aktiivisesti osa porukkaa. Ehdottaa, hoitaa järjestelyt, huolehtii, että kaikki ovat tietoisia aikatauluista ja paikosta jne. Tähän jälkimmäiseen on lähdettävä aika varhaisessa vaiheessa ryhmän muodostumisen jälkeen, koska jos kovin pitkään odottaa, jää helposti ryhmän reunalle ja sieltä ei ole enää sen jälkeen ihan helppoa nousta aktiiviseksi toimijaksi ryhmässä. Jos ryhmän aktiiviseksi toimijaksi ryhtyy henkilö, joka tykkää kuppikunnista ja haluaa valita vain tietyt henkilöt, käy hyvin helposti juuri kuten sulle on käynyt. Jos taas kuuluu niihin ihmisiin, joiden mielestä kaikki ryhmässä kutsutaan, kannattaa ryhtyä aktiiviseksi toimijaksi itse.

On hyvä muistaa, että kenelläkään ryhmässä ei ole mitään velvollisuutta järjestää yhtään mitään ja jokaisella on oikeus valita, keitä pyytää mukaansa. Ei siis kannata jämähtää siihen ajatukseen, että kaiken kivan järjestäminen on kaikkien muiden paitsi ei minun tehtäväni. Jos ei koskaan ehdota ja järjestä mitään eikä edes osallistu järjestelyihin, silloinkin tipahtaa helposti porukasta pois. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei ole täällä kommentoinut sitä, että miten kohtuullista on se, että joku jää kerta toisen jälkeen yksin sen takia, että ihmisten on tuttavuuden syventyessä suhtautua johonkin asiaan, mitä tälle ihmiselle on tapahtunut? Loputtomiin asiaa ei pysty piilottelemaan, koska se jossain määrin vaikuttaa elämään. Varmasti moni on myös tällaisista syistä yksin tutusmisyrityksistään huolimatta.

Mä en hetken mietittyäni keksinyt kuin kolme asiaa, jotka tai joiden seuraukset voivat tulla esille ajan myötä, vaikka asianomainen ei koskaan puhuisi menneisyydestään halaistua sanaakaan. Ensimmäinen on alkoholismi. Entisenä alkoholistina kun joutuu aina kieltäytymään tarjotusta alkoholista. Pienestäkin määrästä. Toisaalta...on ihmisiä, jotka eivät ole koskaan käyttäneet pisaraakaan alkoholia. Kuka mistäkin syystä. Elämänkatsomuksensa vuoksi tai kenties on kasvanut perheessä, jossa vanhemmilla on ollut alkoholiongelmaa eikä sen vuoksi ole halunnut omille lapsilleen samanlaista lapsuutta. Joku taas ei juo tippaakaan sen vuoksi, ettei pidä alkoholin mausta, siitä tulee huono olo tai on jokin lääkitys, minkä vuoksi ei saa juoda alkoholia. Tai siksi, että haluaa elää terveellisesti.  Tai siksi, että ei vaan halua. Absolutistia toki suomalaisten keskuudessa on pidetty jonkinlaisena kummajaisena, hihhulina tai muuna, mutta ajat ovat onneksi jo muuttuneet niin, ettei enää tarvitse selitellä, miksi ei halua juoda alkoholia. Pointtini siis on, että jos ei juo alkoholismitaustasi vuoksi, ei sitä ole mikään tarve kertoa kenellekään vaan sanoa vain, että ei tykkää alkolista. Piste. 

Erilaiset traumat tietenkin voivat aiheuttaa masennnusta myöhemmissä elämänvaiheissa ja se näkyy. Masennus on kuitenkin niin yleistä nykyisin, siitä puhutaan aiempaa enemmän ja sen vuoksi se ei enää ole ihmisille keskimäärin mikään "hullun leima otsassa". Syyt, mitkä ovat johtaneet masennukseen, ovat jokaisen yksityisasia eikä niistä tarvitse kertoa kuin terapeutille. Ei uusille tuttaville, ei kavereille eikä ystävillekään. Masennus on tässä ja nyt, sen kanssa joutuu elämään, mutta traumat ja muut masennuksen aiheuttajat ovat menneisyydessä. Niistä ei tarvitse - eikä usemmiten kannatakaan - kertoa kenellekään (paitsi hoitotaholle). Ehkä läheiselle ystävälle sitten, kun ystävyys on kestänyt parikymmentä vuotta. Pointtini tässä siis on, että muut ihmiset eivät pääsääntöisesti ole kiiinnostuneita tietämään, mitä toiselle on joskus menneisyydessä tapahtunut, joka aiheuttaa myöhemmin masennusta. Ne syyt ovat menneisyyttä, tapahtunutta ei voi muuttaa ja kaikista vähiten tapahtuneille asioille uusi tuttavuus, kaveri tai ystävä voi tehdä yhtään mitään. Tieto menneisyyden tapahtumista ei ole muille ihmisille millään tavalla tarpeellinen. Kertomatta jättämisestä seuraa, ettei toinen myöskaan ajattele, että hänen pitäisi ryhtyä jollain tavalla terapeutiksesi. Toisen menneisyyden ei pidä nousta vuosien tai vuosikymmenten takaa toisen nykypäiväksi. 

Rikostausta. Pitää olla aika merkittävä rikos, jotta Suomessa julkaistaan tekijän nimi. Pikkurikoksista muut saavat tietää vain, jos itse kertoo. Tietenkin jollain pikkupaikkakunnalla kaikki tietävät toisistaan kaiken ja monesti vielä enemmänkin kuin asianomainen itse, mutta ehkä ei kannata jäädä pikkupaikkakunnalle enää sen jälkeen, jos on tyhmyyksissään rötöstellyt. On toki mahdollista, että isossa kaupungissakin sattuu osumaan paikalle joku "vanha tuttu" juuri, kun olet uuden tuttavan tai kaverin kanssa kahvilassa ja se alkaa kertoa sun menneisyydestäsi seurassasi olevalle ihmiselle, mutta veikkaanpa, että jos näin käy, kannattaa laittaa myös lotto vetämään. Rikostaustan paljastuessa kuitenkin merkitystä on tällä toisella henkilöllä, rikoksella ja iällä, jossa rikos on  tehty. 15-16 -vuotiaana tehty autovarkauksien sarja tuskin koetaan uhkana eli kaverin ei tarvitse pelätä oman autonsa puolesta. Sen sijaan aikuisena tehty tapon yritys onkin jo asia, josta on syytä olla varuillaan. Mistä tietää, ettei se toistu ja uhrina onkin kaveri? Ei mistään, joten on ymmärrettävää, jos kaveri ottaa etäisyyttä. 

Ei ole mikään näistä.

Mutta on asia, josta on PAKKO kertoa toiselle? Miksi on pakko? Voisiko asian hoitaa kuten nuo traumat yms? Ei puhu alkuperäisestä asiasta yhtään mitään, mutta jos tapahtuneella on jotain seurauksia, joka näkyy käytöksessä, käsittelee vain käytöstään eikä niitä käytöksen aiheuttaneita syitä? Tässä nyt varmaan puhutaan kuitenkin käytöksestä, joka ei ole millään tavalla epämiellyttävää tai uhkaavaa kaverille vaan ainoastaan hankaloittaa omaa elämääsi? Eli ahdistut joissain tilanteissa, et voi tehdä kaverin kanssa jotain asioita, koska ne aiheuttavat sinussa pelkotiloja tms? Jos taas käytös on kaveriin kohdistuvaa, epämiellyttävää tai uhkaavaa, silloin kaverilla tottakai on oikeus ottaa etäisyyttä eikä mitkään selitykset menneisyydestä merkitse mitään. Nyt on nyt eikä kaverin tarvitse antaa anteeksi huonoa käytöstä sen vuoksi, että joskus vuonna kirves ja miekka on tapahtunut jotain.  Sen sijaan ahtaanpaikankammot, korkeanpaikankammot, torikammot, paniikkikohtaukset mitä erilaisimmissa tilanteissa (yleensä vielä ilman mitään menneisyyden tapahtumia) yms ovat niin yleisiä, että jos ei esim halua lähteä kaverin mukaan isoon ihmisporukkaan, voi sanoa vain, että ahdistuu suurissa ihmisjoukoissa. Ei tarvitse täsmentää, että ahdistuu siksi, koska lapsuudessa tapahtui jotain kamalaa. 

Eihän ole mikään pakko kuin maksaa veroja ja kuolla. Jos taas ihmissuhteista puhutaan, niin moni toivoisi osakseen sellaisia ihmisuhteita, joissa voisi tulla hyväksytyksi omana itsenään, oman elämäntarinansa kanssa. Eihän sitä tarvitse kovin yksityiskohtaisesti avata, mutta jos aina kaikissa tilanteissa sulkeutuu täysin, ei ehkä koskaan löydä sellaisia ihmisiä, jotka oikeasti jaksaisivat sinua hyvinä ja huonoina päivinäsi. Elämää ei ole koko ajan mahdollista elää täysin varman päälle, jos joskus toivoo saavuttavansa jotakin mikä oikeasti tuntuisi hyvältä.

Ymmärrän, mitä tarkoitat. Ikävä tosiasia on, että aikuisena ystävystyminen on vaikeaa. Jo se, että löytyy riittävästi aikaa ja energiaa kaiken työn, perheen, kodin, harrastusten ja muun arkirumban keskeltä niin paljon, että ylipäätään ehditään tutustua, on monesti ongelma. Toinen ihminen voi vaikuttaa oikein mukavalta, empaattiselta, hauskalta jne. Juttu luistaa. Mutta hänelläkin voi olla omia ongelmiaan. Oma tai läheisen terveys reistailee. Töissä on tulossa yt-neuvottelut. Lapsella ongelmia koulussa. Kun sitten löytyy aikaa ja energiaa tavata toista ihmistä, hän haluaisi hetkeksi unohtaa oman elämänsä huolet ja murheet. Iloita ja nauraa. Koska silloin hän jaksaa taas omaa arkeaan. Jos kuitenkin käy niin, että hänen hengähdyshetkensä muuttuukin toisen vaikeiden asioiden tai vaikeiden tunteiden käsittelyksi, kotiin palatessaan hänellä on yksi tiiliskivi lisää (eikä vähemmän, kuten oli tarkoitus) niskassaan. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?

Työelämä on raadollista. Niin on työelämästä putoaminenkin. Tässä suoritusyhteiskunnassa yksilöstä puristetaan mehut tavalla tai toisella. Ei ole aikaa, ei ole voimia tai ei ole varaa. Monen arki on pelkkää selviytymistä eivätkä he aina edes itse tiedosta, että näin on. Ihmettelevät vain, kun viikonlopun jälkeen on vieläkin väsyneempi kuin perjantaina töiden jälkeen. Eihän viikonloppuna oltu töissä, mutta oli kuopuksen turnaus 300 km päässä ja anopin 70-vuotisjuhlat. Olen kohta kuuskymppinen ja huomannut, miten erilaista elämä oli vielä 1980-luvulla. Piti tyriä tosi pahasti töissä, jos oli pelkoa potkuista. Työaika oli 8 tuntia päivässä ja sen jälkeen kotiin. Työasiat jäi työpaikalle. Lapset harrastivat sen mitä harrastivat lähialueella. Kauemmas menivät pyörällä. Oli vapaa-aikaa. Oli aikaa pyytää ystävä kahville vaikka keskiviikkona töiden jälkeen. Tai lähteä ystävän kanssa tiistaina illalla uimahalliin. Viikonloppuna mennä koko perheen tai lasten kanssa kyläilemään. Kaverin kanssa vierähti kevyesti tunti parikin puhelimessa. Korkeintaan lapsille välillä huomautti, että olkaas hiljempaa, äiti on puhelimessa. Toisen murheita ja huolia jaksoi kuunnella ihan eri tavalla kuin nykyisin. 

On ihana asia tulla hyväksytyksi omana itsenään. Hyvinä ja huonoina päivinä. Nykymaailmassa se vaan ei tunnu kovin hyvin onnistuvan aina edes parisuhteissakaan, vaikka papin edessä niin on luvattu. Miten sitten onnistuisi ystävyys- tai kaverisuhteissakaan? Tänä päivänä joutuu paljon aiempaa enemmän miettimään, mitä tämä mun kaverini jaksaa ja haluaa minusta juuri nyt kuulla. Onko nyt hyvä vai huono hetki ottaa asia puheeksi? Haluaako hän tietää asiasta lainkaan? Mitä hän tekee sillä tiedolla? Tarvitseeko hän sitä johonkin? Helpottaako se hänen elämäänsä tai tekeekö se hänet iloiseksi? 

Ihmissuhteet ovat muuttuneet tietyllä tavalla pinnallisemmiksi. Monet eivät edes halua suurta ystävä- ja kaveriporukkaa. Ei jakseta. Ystävyydeltä odotetaan enemmän piristystä arkeen kuin oman elämänsä ja syvimpien tunteidensa jakamista. Toki ystävyydessä edelleenkin halutaan olla toisen tukena vaikeina aikoina, mutta tukea voi antaa toiselle vain silloin, kun itse voi hyvin. 

Minusta tuntuu siltä, että edelleen kuvittelet minun etsivän itselleni ystävästä terapeuttia, vaikka en ole asiaa myöntänyt. En etsi. Se nyt vain on niin, että tietyistä asioista edes yhden yksittäisen kerran voi johtaa siihen, että tämän jälkeen sinut yhdistetään niihin jatkossakin ja otetaan etäisyyttä, vaikket niistä enää puhuisi. Tai sitten vaihtoehtoisesti ihmiset mieltävät sinut kokemustesi takia hyväksi ja empaattiseksi kuuntelijaksi etkä enää tule pääsemään uskotun roolista pois erehdyttyäsi kerran mainitsemaan jotain elämästäsi.

En mä kuvittele sun etsivän itsellesi terapeuttia. Mä vain kerroin sulle, että tänä päivänä ystävyydestä halutaan ensisijaisesti piristystä ja iloa muuten oravanpyörässä pyörivään arkeen. Sen vuoksi ei ole kovin järkevää ottaa puheeksi mitään rankkoja asioita menneisyydestään. Ei toisesta ihmisestä tarvitse tietää kaikkea ja silti voi olla ystävä. Loppujen lopuksi toisen menneisyydestä ei tarvitse tietää yhtään mitään vaan oleellisempaa ystävyyden kannalta on tässä ja nyt. Ja mitä on ehkä tulevaisuudessa. Joskus voi olla jopa  ihan hyvä löytää uusi ihmissuhde, jossa voi aloittaa täysin puhtaalta pöydältä ja jättää hänen kohdallaan menneisyyden kokonaan taakseen. Mä luulen, että kaipaat hyväksyntää sellaisena kuin olet. Todenäköisesti saat sen hyväksynnän parhaiten jättämällä menneet taakse. Puhtaalta pöydältä. Jos käytöksesi aiheuttaa ongelmia kaverisuhteissasi, älä selittele käytöstäsi menneisyydelläsi vaan pyri muuttamaan käytöstäsi kavereidesi seurassa siten, että muutkin voivat käytöksesi hyväksyä. Huonoon käytökseen ei selittelyt auta vaan anteeksipyyntö. Ja sitten et toiste tee samalla tavalla. Jos taas käytös on jotain sellaista, joka vain estää sua osallistumasta johonkin, silloin voi jättää osallistumatta ja sanoa, että ei halua, kokee ahdistavana tms.

Ja tuokin on hyvä huomio, että jos kerrot jostain, saatkin loppuelämäksesi kuuntelijan roolin. Ei kannata kertoa, jos et sitä roolia halua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei ole täällä kommentoinut sitä, että miten kohtuullista on se, että joku jää kerta toisen jälkeen yksin sen takia, että ihmisten on tuttavuuden syventyessä suhtautua johonkin asiaan, mitä tälle ihmiselle on tapahtunut? Loputtomiin asiaa ei pysty piilottelemaan, koska se jossain määrin vaikuttaa elämään. Varmasti moni on myös tällaisista syistä yksin tutusmisyrityksistään huolimatta.

Mä en hetken mietittyäni keksinyt kuin kolme asiaa, jotka tai joiden seuraukset voivat tulla esille ajan myötä, vaikka asianomainen ei koskaan puhuisi menneisyydestään halaistua sanaakaan. Ensimmäinen on alkoholismi. Entisenä alkoholistina kun joutuu aina kieltäytymään tarjotusta alkoholista. Pienestäkin määrästä. Toisaalta...on ihmisiä, jotka eivät ole koskaan käyttäneet pisaraakaan alkoholia. Kuka mistäkin syystä. Elämänkatsomuksensa vuoksi tai kenties on kasvanut perheessä, jossa vanhemmilla on ollut alkoholiongelmaa eikä sen vuoksi ole halunnut omille lapsilleen samanlaista lapsuutta. Joku taas ei juo tippaakaan sen vuoksi, ettei pidä alkoholin mausta, siitä tulee huono olo tai on jokin lääkitys, minkä vuoksi ei saa juoda alkoholia. Tai siksi, että haluaa elää terveellisesti.  Tai siksi, että ei vaan halua. Absolutistia toki suomalaisten keskuudessa on pidetty jonkinlaisena kummajaisena, hihhulina tai muuna, mutta ajat ovat onneksi jo muuttuneet niin, ettei enää tarvitse selitellä, miksi ei halua juoda alkoholia. Pointtini siis on, että jos ei juo alkoholismitaustasi vuoksi, ei sitä ole mikään tarve kertoa kenellekään vaan sanoa vain, että ei tykkää alkolista. Piste. 

Erilaiset traumat tietenkin voivat aiheuttaa masennnusta myöhemmissä elämänvaiheissa ja se näkyy. Masennus on kuitenkin niin yleistä nykyisin, siitä puhutaan aiempaa enemmän ja sen vuoksi se ei enää ole ihmisille keskimäärin mikään "hullun leima otsassa". Syyt, mitkä ovat johtaneet masennukseen, ovat jokaisen yksityisasia eikä niistä tarvitse kertoa kuin terapeutille. Ei uusille tuttaville, ei kavereille eikä ystävillekään. Masennus on tässä ja nyt, sen kanssa joutuu elämään, mutta traumat ja muut masennuksen aiheuttajat ovat menneisyydessä. Niistä ei tarvitse - eikä usemmiten kannatakaan - kertoa kenellekään (paitsi hoitotaholle). Ehkä läheiselle ystävälle sitten, kun ystävyys on kestänyt parikymmentä vuotta. Pointtini tässä siis on, että muut ihmiset eivät pääsääntöisesti ole kiiinnostuneita tietämään, mitä toiselle on joskus menneisyydessä tapahtunut, joka aiheuttaa myöhemmin masennusta. Ne syyt ovat menneisyyttä, tapahtunutta ei voi muuttaa ja kaikista vähiten tapahtuneille asioille uusi tuttavuus, kaveri tai ystävä voi tehdä yhtään mitään. Tieto menneisyyden tapahtumista ei ole muille ihmisille millään tavalla tarpeellinen. Kertomatta jättämisestä seuraa, ettei toinen myöskaan ajattele, että hänen pitäisi ryhtyä jollain tavalla terapeutiksesi. Toisen menneisyyden ei pidä nousta vuosien tai vuosikymmenten takaa toisen nykypäiväksi. 

Rikostausta. Pitää olla aika merkittävä rikos, jotta Suomessa julkaistaan tekijän nimi. Pikkurikoksista muut saavat tietää vain, jos itse kertoo. Tietenkin jollain pikkupaikkakunnalla kaikki tietävät toisistaan kaiken ja monesti vielä enemmänkin kuin asianomainen itse, mutta ehkä ei kannata jäädä pikkupaikkakunnalle enää sen jälkeen, jos on tyhmyyksissään rötöstellyt. On toki mahdollista, että isossa kaupungissakin sattuu osumaan paikalle joku "vanha tuttu" juuri, kun olet uuden tuttavan tai kaverin kanssa kahvilassa ja se alkaa kertoa sun menneisyydestäsi seurassasi olevalle ihmiselle, mutta veikkaanpa, että jos näin käy, kannattaa laittaa myös lotto vetämään. Rikostaustan paljastuessa kuitenkin merkitystä on tällä toisella henkilöllä, rikoksella ja iällä, jossa rikos on  tehty. 15-16 -vuotiaana tehty autovarkauksien sarja tuskin koetaan uhkana eli kaverin ei tarvitse pelätä oman autonsa puolesta. Sen sijaan aikuisena tehty tapon yritys onkin jo asia, josta on syytä olla varuillaan. Mistä tietää, ettei se toistu ja uhrina onkin kaveri? Ei mistään, joten on ymmärrettävää, jos kaveri ottaa etäisyyttä. 

Ei ole mikään näistä.

Mutta on asia, josta on PAKKO kertoa toiselle? Miksi on pakko? Voisiko asian hoitaa kuten nuo traumat yms? Ei puhu alkuperäisestä asiasta yhtään mitään, mutta jos tapahtuneella on jotain seurauksia, joka näkyy käytöksessä, käsittelee vain käytöstään eikä niitä käytöksen aiheuttaneita syitä? Tässä nyt varmaan puhutaan kuitenkin käytöksestä, joka ei ole millään tavalla epämiellyttävää tai uhkaavaa kaverille vaan ainoastaan hankaloittaa omaa elämääsi? Eli ahdistut joissain tilanteissa, et voi tehdä kaverin kanssa jotain asioita, koska ne aiheuttavat sinussa pelkotiloja tms? Jos taas käytös on kaveriin kohdistuvaa, epämiellyttävää tai uhkaavaa, silloin kaverilla tottakai on oikeus ottaa etäisyyttä eikä mitkään selitykset menneisyydestä merkitse mitään. Nyt on nyt eikä kaverin tarvitse antaa anteeksi huonoa käytöstä sen vuoksi, että joskus vuonna kirves ja miekka on tapahtunut jotain.  Sen sijaan ahtaanpaikankammot, korkeanpaikankammot, torikammot, paniikkikohtaukset mitä erilaisimmissa tilanteissa (yleensä vielä ilman mitään menneisyyden tapahtumia) yms ovat niin yleisiä, että jos ei esim halua lähteä kaverin mukaan isoon ihmisporukkaan, voi sanoa vain, että ahdistuu suurissa ihmisjoukoissa. Ei tarvitse täsmentää, että ahdistuu siksi, koska lapsuudessa tapahtui jotain kamalaa. 

Eihän ole mikään pakko kuin maksaa veroja ja kuolla. Jos taas ihmissuhteista puhutaan, niin moni toivoisi osakseen sellaisia ihmisuhteita, joissa voisi tulla hyväksytyksi omana itsenään, oman elämäntarinansa kanssa. Eihän sitä tarvitse kovin yksityiskohtaisesti avata, mutta jos aina kaikissa tilanteissa sulkeutuu täysin, ei ehkä koskaan löydä sellaisia ihmisiä, jotka oikeasti jaksaisivat sinua hyvinä ja huonoina päivinäsi. Elämää ei ole koko ajan mahdollista elää täysin varman päälle, jos joskus toivoo saavuttavansa jotakin mikä oikeasti tuntuisi hyvältä.

Ymmärrän, mitä tarkoitat. Ikävä tosiasia on, että aikuisena ystävystyminen on vaikeaa. Jo se, että löytyy riittävästi aikaa ja energiaa kaiken työn, perheen, kodin, harrastusten ja muun arkirumban keskeltä niin paljon, että ylipäätään ehditään tutustua, on monesti ongelma. Toinen ihminen voi vaikuttaa oikein mukavalta, empaattiselta, hauskalta jne. Juttu luistaa. Mutta hänelläkin voi olla omia ongelmiaan. Oma tai läheisen terveys reistailee. Töissä on tulossa yt-neuvottelut. Lapsella ongelmia koulussa. Kun sitten löytyy aikaa ja energiaa tavata toista ihmistä, hän haluaisi hetkeksi unohtaa oman elämänsä huolet ja murheet. Iloita ja nauraa. Koska silloin hän jaksaa taas omaa arkeaan. Jos kuitenkin käy niin, että hänen hengähdyshetkensä muuttuukin toisen vaikeiden asioiden tai vaikeiden tunteiden käsittelyksi, kotiin palatessaan hänellä on yksi tiiliskivi lisää (eikä vähemmän, kuten oli tarkoitus) niskassaan. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?

Työelämä on raadollista. Niin on työelämästä putoaminenkin. Tässä suoritusyhteiskunnassa yksilöstä puristetaan mehut tavalla tai toisella. Ei ole aikaa, ei ole voimia tai ei ole varaa. Monen arki on pelkkää selviytymistä eivätkä he aina edes itse tiedosta, että näin on. Ihmettelevät vain, kun viikonlopun jälkeen on vieläkin väsyneempi kuin perjantaina töiden jälkeen. Eihän viikonloppuna oltu töissä, mutta oli kuopuksen turnaus 300 km päässä ja anopin 70-vuotisjuhlat. Olen kohta kuuskymppinen ja huomannut, miten erilaista elämä oli vielä 1980-luvulla. Piti tyriä tosi pahasti töissä, jos oli pelkoa potkuista. Työaika oli 8 tuntia päivässä ja sen jälkeen kotiin. Työasiat jäi työpaikalle. Lapset harrastivat sen mitä harrastivat lähialueella. Kauemmas menivät pyörällä. Oli vapaa-aikaa. Oli aikaa pyytää ystävä kahville vaikka keskiviikkona töiden jälkeen. Tai lähteä ystävän kanssa tiistaina illalla uimahalliin. Viikonloppuna mennä koko perheen tai lasten kanssa kyläilemään. Kaverin kanssa vierähti kevyesti tunti parikin puhelimessa. Korkeintaan lapsille välillä huomautti, että olkaas hiljempaa, äiti on puhelimessa. Toisen murheita ja huolia jaksoi kuunnella ihan eri tavalla kuin nykyisin. 

On ihana asia tulla hyväksytyksi omana itsenään. Hyvinä ja huonoina päivinä. Nykymaailmassa se vaan ei tunnu kovin hyvin onnistuvan aina edes parisuhteissakaan, vaikka papin edessä niin on luvattu. Miten sitten onnistuisi ystävyys- tai kaverisuhteissakaan? Tänä päivänä joutuu paljon aiempaa enemmän miettimään, mitä tämä mun kaverini jaksaa ja haluaa minusta juuri nyt kuulla. Onko nyt hyvä vai huono hetki ottaa asia puheeksi? Haluaako hän tietää asiasta lainkaan? Mitä hän tekee sillä tiedolla? Tarvitseeko hän sitä johonkin? Helpottaako se hänen elämäänsä tai tekeekö se hänet iloiseksi? 

Ihmissuhteet ovat muuttuneet tietyllä tavalla pinnallisemmiksi. Monet eivät edes halua suurta ystävä- ja kaveriporukkaa. Ei jakseta. Ystävyydeltä odotetaan enemmän piristystä arkeen kuin oman elämänsä ja syvimpien tunteidensa jakamista. Toki ystävyydessä edelleenkin halutaan olla toisen tukena vaikeina aikoina, mutta tukea voi antaa toiselle vain silloin, kun itse voi hyvin. 

Minusta tuntuu siltä, että edelleen kuvittelet minun etsivän itselleni ystävästä terapeuttia, vaikka en ole asiaa myöntänyt. En etsi. Se nyt vain on niin, että tietyistä asioista edes yhden yksittäisen kerran voi johtaa siihen, että tämän jälkeen sinut yhdistetään niihin jatkossakin ja otetaan etäisyyttä, vaikket niistä enää puhuisi. Tai sitten vaihtoehtoisesti ihmiset mieltävät sinut kokemustesi takia hyväksi ja empaattiseksi kuuntelijaksi etkä enää tule pääsemään uskotun roolista pois erehdyttyäsi kerran mainitsemaan jotain elämästäsi.

En mä kuvittele sun etsivän itsellesi terapeuttia. Mä vain kerroin sulle, että tänä päivänä ystävyydestä halutaan ensisijaisesti piristystä ja iloa muuten oravanpyörässä pyörivään arkeen. Sen vuoksi ei ole kovin järkevää ottaa puheeksi mitään rankkoja asioita menneisyydestään. Ei toisesta ihmisestä tarvitse tietää kaikkea ja silti voi olla ystävä. Loppujen lopuksi toisen menneisyydestä ei tarvitse tietää yhtään mitään vaan oleellisempaa ystävyyden kannalta on tässä ja nyt. Ja mitä on ehkä tulevaisuudessa. Joskus voi olla jopa  ihan hyvä löytää uusi ihmissuhde, jossa voi aloittaa täysin puhtaalta pöydältä ja jättää hänen kohdallaan menneisyyden kokonaan taakseen. Mä luulen, että kaipaat hyväksyntää sellaisena kuin olet. Todenäköisesti saat sen hyväksynnän parhaiten jättämällä menneet taakse. Puhtaalta pöydältä. Jos käytöksesi aiheuttaa ongelmia kaverisuhteissasi, älä selittele käytöstäsi menneisyydelläsi vaan pyri muuttamaan käytöstäsi kavereidesi seurassa siten, että muutkin voivat käytöksesi hyväksyä. Huonoon käytökseen ei selittelyt auta vaan anteeksipyyntö. Ja sitten et toiste tee samalla tavalla. Jos taas käytös on jotain sellaista, joka vain estää sua osallistumasta johonkin, silloin voi jättää osallistumatta ja sanoa, että ei halua, kokee ahdistavana tms.

Ja tuokin on hyvä huomio, että jos kerrot jostain, saatkin loppuelämäksesi kuuntelijan roolin. Ei kannata kertoa, jos et sitä roolia halua. 

Nostan kädet pystyyn. En onnistu välittämään kokemustani oikealla tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei ole täällä kommentoinut sitä, että miten kohtuullista on se, että joku jää kerta toisen jälkeen yksin sen takia, että ihmisten on tuttavuuden syventyessä suhtautua johonkin asiaan, mitä tälle ihmiselle on tapahtunut? Loputtomiin asiaa ei pysty piilottelemaan, koska se jossain määrin vaikuttaa elämään. Varmasti moni on myös tällaisista syistä yksin tutusmisyrityksistään huolimatta.

Mä en hetken mietittyäni keksinyt kuin kolme asiaa, jotka tai joiden seuraukset voivat tulla esille ajan myötä, vaikka asianomainen ei koskaan puhuisi menneisyydestään halaistua sanaakaan. Ensimmäinen on alkoholismi. Entisenä alkoholistina kun joutuu aina kieltäytymään tarjotusta alkoholista. Pienestäkin määrästä. Toisaalta...on ihmisiä, jotka eivät ole koskaan käyttäneet pisaraakaan alkoholia. Kuka mistäkin syystä. Elämänkatsomuksensa vuoksi tai kenties on kasvanut perheessä, jossa vanhemmilla on ollut alkoholiongelmaa eikä sen vuoksi ole halunnut omille lapsilleen samanlaista lapsuutta. Joku taas ei juo tippaakaan sen vuoksi, ettei pidä alkoholin mausta, siitä tulee huono olo tai on jokin lääkitys, minkä vuoksi ei saa juoda alkoholia. Tai siksi, että haluaa elää terveellisesti.  Tai siksi, että ei vaan halua. Absolutistia toki suomalaisten keskuudessa on pidetty jonkinlaisena kummajaisena, hihhulina tai muuna, mutta ajat ovat onneksi jo muuttuneet niin, ettei enää tarvitse selitellä, miksi ei halua juoda alkoholia. Pointtini siis on, että jos ei juo alkoholismitaustasi vuoksi, ei sitä ole mikään tarve kertoa kenellekään vaan sanoa vain, että ei tykkää alkolista. Piste. 

Erilaiset traumat tietenkin voivat aiheuttaa masennnusta myöhemmissä elämänvaiheissa ja se näkyy. Masennus on kuitenkin niin yleistä nykyisin, siitä puhutaan aiempaa enemmän ja sen vuoksi se ei enää ole ihmisille keskimäärin mikään "hullun leima otsassa". Syyt, mitkä ovat johtaneet masennukseen, ovat jokaisen yksityisasia eikä niistä tarvitse kertoa kuin terapeutille. Ei uusille tuttaville, ei kavereille eikä ystävillekään. Masennus on tässä ja nyt, sen kanssa joutuu elämään, mutta traumat ja muut masennuksen aiheuttajat ovat menneisyydessä. Niistä ei tarvitse - eikä usemmiten kannatakaan - kertoa kenellekään (paitsi hoitotaholle). Ehkä läheiselle ystävälle sitten, kun ystävyys on kestänyt parikymmentä vuotta. Pointtini tässä siis on, että muut ihmiset eivät pääsääntöisesti ole kiiinnostuneita tietämään, mitä toiselle on joskus menneisyydessä tapahtunut, joka aiheuttaa myöhemmin masennusta. Ne syyt ovat menneisyyttä, tapahtunutta ei voi muuttaa ja kaikista vähiten tapahtuneille asioille uusi tuttavuus, kaveri tai ystävä voi tehdä yhtään mitään. Tieto menneisyyden tapahtumista ei ole muille ihmisille millään tavalla tarpeellinen. Kertomatta jättämisestä seuraa, ettei toinen myöskaan ajattele, että hänen pitäisi ryhtyä jollain tavalla terapeutiksesi. Toisen menneisyyden ei pidä nousta vuosien tai vuosikymmenten takaa toisen nykypäiväksi. 

Rikostausta. Pitää olla aika merkittävä rikos, jotta Suomessa julkaistaan tekijän nimi. Pikkurikoksista muut saavat tietää vain, jos itse kertoo. Tietenkin jollain pikkupaikkakunnalla kaikki tietävät toisistaan kaiken ja monesti vielä enemmänkin kuin asianomainen itse, mutta ehkä ei kannata jäädä pikkupaikkakunnalle enää sen jälkeen, jos on tyhmyyksissään rötöstellyt. On toki mahdollista, että isossa kaupungissakin sattuu osumaan paikalle joku "vanha tuttu" juuri, kun olet uuden tuttavan tai kaverin kanssa kahvilassa ja se alkaa kertoa sun menneisyydestäsi seurassasi olevalle ihmiselle, mutta veikkaanpa, että jos näin käy, kannattaa laittaa myös lotto vetämään. Rikostaustan paljastuessa kuitenkin merkitystä on tällä toisella henkilöllä, rikoksella ja iällä, jossa rikos on  tehty. 15-16 -vuotiaana tehty autovarkauksien sarja tuskin koetaan uhkana eli kaverin ei tarvitse pelätä oman autonsa puolesta. Sen sijaan aikuisena tehty tapon yritys onkin jo asia, josta on syytä olla varuillaan. Mistä tietää, ettei se toistu ja uhrina onkin kaveri? Ei mistään, joten on ymmärrettävää, jos kaveri ottaa etäisyyttä. 

Ei ole mikään näistä.

Mutta on asia, josta on PAKKO kertoa toiselle? Miksi on pakko? Voisiko asian hoitaa kuten nuo traumat yms? Ei puhu alkuperäisestä asiasta yhtään mitään, mutta jos tapahtuneella on jotain seurauksia, joka näkyy käytöksessä, käsittelee vain käytöstään eikä niitä käytöksen aiheuttaneita syitä? Tässä nyt varmaan puhutaan kuitenkin käytöksestä, joka ei ole millään tavalla epämiellyttävää tai uhkaavaa kaverille vaan ainoastaan hankaloittaa omaa elämääsi? Eli ahdistut joissain tilanteissa, et voi tehdä kaverin kanssa jotain asioita, koska ne aiheuttavat sinussa pelkotiloja tms? Jos taas käytös on kaveriin kohdistuvaa, epämiellyttävää tai uhkaavaa, silloin kaverilla tottakai on oikeus ottaa etäisyyttä eikä mitkään selitykset menneisyydestä merkitse mitään. Nyt on nyt eikä kaverin tarvitse antaa anteeksi huonoa käytöstä sen vuoksi, että joskus vuonna kirves ja miekka on tapahtunut jotain.  Sen sijaan ahtaanpaikankammot, korkeanpaikankammot, torikammot, paniikkikohtaukset mitä erilaisimmissa tilanteissa (yleensä vielä ilman mitään menneisyyden tapahtumia) yms ovat niin yleisiä, että jos ei esim halua lähteä kaverin mukaan isoon ihmisporukkaan, voi sanoa vain, että ahdistuu suurissa ihmisjoukoissa. Ei tarvitse täsmentää, että ahdistuu siksi, koska lapsuudessa tapahtui jotain kamalaa. 

Eihän ole mikään pakko kuin maksaa veroja ja kuolla. Jos taas ihmissuhteista puhutaan, niin moni toivoisi osakseen sellaisia ihmisuhteita, joissa voisi tulla hyväksytyksi omana itsenään, oman elämäntarinansa kanssa. Eihän sitä tarvitse kovin yksityiskohtaisesti avata, mutta jos aina kaikissa tilanteissa sulkeutuu täysin, ei ehkä koskaan löydä sellaisia ihmisiä, jotka oikeasti jaksaisivat sinua hyvinä ja huonoina päivinäsi. Elämää ei ole koko ajan mahdollista elää täysin varman päälle, jos joskus toivoo saavuttavansa jotakin mikä oikeasti tuntuisi hyvältä.

On ihana asia tulla hyväksytyksi omana itsenään. Hyvinä ja huonoina päivinä. Nykymaailmassa se vaan ei tunnu kovin hyvin onnistuvan aina edes parisuhteissakaan, vaikka papin edessä niin on luvattu. Miten sitten onnistuisi ystävyys- tai kaverisuhteissakaan? Tänä päivänä joutuu paljon aiempaa enemmän miettimään, mitä tämä mun kaverini jaksaa ja haluaa minusta juuri nyt kuulla. Onko nyt hyvä vai huono hetki ottaa asia puheeksi? Haluaako hän tietää asiasta lainkaan? Mitä hän tekee sillä tiedolla? Tarvitseeko hän sitä johonkin? Helpottaako se hänen elämäänsä tai tekeekö se hänet iloiseksi? 

Ihmissuhteet ovat muuttuneet tietyllä tavalla pinnallisemmiksi. Monet eivät edes halua suurta ystävä- ja kaveriporukkaa. Ei jakseta. Ystävyydeltä odotetaan enemmän piristystä arkeen kuin oman elämänsä ja syvimpien tunteidensa jakamista. Toki ystävyydessä edelleenkin halutaan olla toisen tukena vaikeina aikoina, mutta tukea voi antaa toiselle vain silloin, kun itse voi hyvin. 

Niinpä! Ystävyyden pitäisi nykyään monille olla vain jotakin piristysruisketta, pakoa tosielämästä. Tämän takia itsestäni tuntuukin, että olen jäänyt jonnekin 80-luvulle, vaikka olin silloin vasta lapsi. Menotkin olivat silloin simppeleitä: mennään perjantaina elokuviin ja sillä sipuli. Käytännössä kukaan ei tehnyt numeroa, että käviskö se vai eikö kävis, comme ci comme ca, voin kertoa tuntia ennen elokuvaa. Ei lapset eikä vanhat. 

80-luku oli kyllä muutenkin ihan parasta aikaa. 

Mulla on sen verran ikää, että voi vaan katsella sivusta nuorempien ihmisten hullunmyllyä. Ja huokaista helpotuksesta, kun itse ei vastaavassa elämäntilanteessa sellaista vielä ollut. Omaa elämää on pystynyt kohtuullistamaan, kun lapset ovat jo maailmalla, asuntolainat maksettuna jne. Yhden ikäiseni työkaverin kanssa hiljattain juteltiin, että mitä jos tulisi potkut. Noh, koti myyntiin ja Aurinkorannalle eläkepäiviä odottelemaan.

Ystävyyssuhteetkin ovat aika rentoja. Ei ole kalenterit täynnä eikä tarvitse sopia monta viikkoa aikaisemmin menoja. Ei edes kysyä, onko huono aika soittaa. Extempore tapaamiset on aika tavallisia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Miten sinut on lapsena kohdattu? Onko sinut nähty kauniina, arvokkaana ja hyvänä? Onko sinulle kerrottu, että olet vanhemmillesi rakas? Jos on, niin olet saanut kerättyä arvokasta sosiaalista pääomaa pienestä pitäen.

Vierailija kirjoitti:

Kuten tullut joskus ketjun alussa mainittua: 

- salilla kuntoillaan sunnuntaiharrastelijana, ei kyylätä toisia tai mennä hieromaan tuttavuuksia

- kielikursseilla opiskellaan, ei häiritä toisten kuuntelemista ja paritehtäviä omilla kahvitteluhöpinöillä

- vapaaehtoistyössä keskitytään itse asiaan, esim. tukihenkilönä toimimiseen

- baarissa ollaan yksin hiljaa, kuunnellaan musiikkia tai ehkä kysytään jopa jonkun tuntemattoman nimi ym. eli tavallista baarijuttelua, joka ei tarkoita mitään kenellekään

- kadulla kävellään ja hoidetaan asiat, ei mennä creepysti toisten luokse ahdistelemaan ihmisiä

- uimahallissa uidaan, ei pysäytellä mummuja tai muitakaan kanssauimareita saati hiuksia kuivatessa ahdistella kahvittelukysymyksillä

Mitä taas voi tehdä:

- jutella bileissä uusille ihmisille (missä bileet?)

- tutustua kavereiden kautta uusiin ihmisiin (missä bileet?)

- tutustua työpaikalla uusiin ihmisiin, jos töitä on

- jne. jne.

Poittina tässä on, että seuraa hakevat tai yksinäiset eivät ole silti törppöjä, vaan kavereita voi saada helpommin tilanteissa, joissa ihmisten kanssa on luonnollisessa vuorovaikutuksessa. On ihmisiä, jotka löytävät kavereita vaikkapa bussipysäkiltä tai elokuvateatterista, mutta meitä suomalaisia on myös monia, jotka emme pidä tällaista toimintatapaa ihan normaalina tai luontevana. 

pelkistä bileistä ja duunista niitä hyviä ystäviä löytyy? tota noin ei. oon käynyt viimesen 15v aikana yksissä bileissä ja niissäkin kuskina ja kyllä on uusia ystäviä kertynyt matkaan. tolla asenteella ei mikään ihme ettei mistään löydy mitään uusia ystäviä. oot jo päättänyt ennen kun kukaan ehtii suuta avaamaan..

Vierailija kirjoitti:

Huomasin taas että olen jälleen jäänyt porukan ulkopuolelle. Vietettiin harrastuskaverin kanssa aikaa muuallakin, joten luulin että olemme ystävystymässä. Jossain vaiheessa tajusin että hän ei ole aikoihin pitänyt itse yhteyttä vaan aloitteen tekijä olen ollut minä. Vähensin itsekin yhteydenpitoa kun en halunnut tunkeilla. Tänään kuulin sivusta kun hän ja toinen harrastekaveri suunnittelivat perjantaille illanistujaisia, jonne oli tulossa pari muutakin. Arvaatte varmaan ettei minua ole sinne kutsuttu. Mussa on pakko olla jotain vikaa. Saan helposti tuttuja mutta suhteet ei syvene, ja aina lopulta huomaan että kaikki muut tekee keskenään kaiken maailman mökkireissuja jne ja itse pysyn vain tuttuna jota moikataan kun tavataan. En halua tunkea itseäni väkisin mihinkään mukaan.

minä olen vähän sellainen ihminen, joka lähtee jos.kutsutaan. mutta olen itse huomo järjestämään ja kutsumaan. Mielelläni tössyttelen ylsin. Enpä sillä pahaa tarkoita, mutta en vain jotenkin huomaa kutsua toista vastikkeeksi. Onneksi tutut tietää sen ja ei loulkaannu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Miten sinut on lapsena kohdattu? Onko sinut nähty kauniina, arvokkaana ja hyvänä? Onko sinulle kerrottu, että olet vanhemmillesi rakas? Jos on, niin olet saanut kerättyä arvokasta sosiaalista pääomaa pienestä pitäen.

En ole tuo aiempi kirjoittaja, mutta luulen, että tuossa sun kommentissa on yksi ongelman keskeisistä asioista. Kun on saanut pienestä pitäen sosiaalista pääomaa, kohauttaa vain olkiaan asioille, jotka toiselle taas tuottavat pettymyksen. Samanlainen kohtaaminen jonkun kanssa ei hetkauta toista suuntaan eikä toiseen, mutta tuottaa pettymyksen toiselle. Ja tästä seuraa, että toinen kohtaa pettymyksiä vain harvoin ja toinen jatkuvasti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuten tullut joskus ketjun alussa mainittua: 

- salilla kuntoillaan sunnuntaiharrastelijana, ei kyylätä toisia tai mennä hieromaan tuttavuuksia

- kielikursseilla opiskellaan, ei häiritä toisten kuuntelemista ja paritehtäviä omilla kahvitteluhöpinöillä

- vapaaehtoistyössä keskitytään itse asiaan, esim. tukihenkilönä toimimiseen

- baarissa ollaan yksin hiljaa, kuunnellaan musiikkia tai ehkä kysytään jopa jonkun tuntemattoman nimi ym. eli tavallista baarijuttelua, joka ei tarkoita mitään kenellekään

- kadulla kävellään ja hoidetaan asiat, ei mennä creepysti toisten luokse ahdistelemaan ihmisiä

- uimahallissa uidaan, ei pysäytellä mummuja tai muitakaan kanssauimareita saati hiuksia kuivatessa ahdistella kahvittelukysymyksillä

Mitä taas voi tehdä:

- jutella bileissä uusille ihmisille (missä bileet?)

- tutustua kavereiden kautta uusiin ihmisiin (missä bileet?)

- tutustua työpaikalla uusiin ihmisiin, jos töitä on

- jne. jne.

Poittina tässä on, että seuraa hakevat tai yksinäiset eivät ole silti törppöjä, vaan kavereita voi saada helpommin tilanteissa, joissa ihmisten kanssa on luonnollisessa vuorovaikutuksessa. On ihmisiä, jotka löytävät kavereita vaikkapa bussipysäkiltä tai elokuvateatterista, mutta meitä suomalaisia on myös monia, jotka emme pidä tällaista toimintatapaa ihan normaalina tai luontevana. 

pelkistä bileistä ja duunista niitä hyviä ystäviä löytyy? tota noin ei. oon käynyt viimesen 15v aikana yksissä bileissä ja niissäkin kuskina ja kyllä on uusia ystäviä kertynyt matkaan. tolla asenteella ei mikään ihme ettei mistään löydy mitään uusia ystäviä. oot jo päättänyt ennen kun kukaan ehtii suuta avaamaan..

No arvatenkin minä tosiaan olen sitä mieltä, kun tuon kirjoitin, että tosiaan pitkälti töistä,  opiskeluista, illanistujaisista ym. luonnollisista kohtaamistilanteista kavereita voi löytyä, koska niissä juurikin seurustellaan pitkälti - tauoilla töissä, opiskeluissa tauoilla ja opiskelijabileissä, tarvitaan myös vertaistukea opiskeluihin.

Muutakin elämää olen nähnyt, mutta oma kokemus on tämä. 

Oletko sä siis 15 vuoden aikana löytänyt juurikin noista mielestäni ei-paikoista kavereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Miten sinut on lapsena kohdattu? Onko sinut nähty kauniina, arvokkaana ja hyvänä? Onko sinulle kerrottu, että olet vanhemmillesi rakas? Jos on, niin olet saanut kerättyä arvokasta sosiaalista pääomaa pienestä pitäen.

Itseasiassa avan päin vastoin, minkä vuoksi minusta tuli koulupudokas ja rehellisesti syrjäytynyt vuosiksi. Siksi tämä pohdituttaakin.

On helppoa katsoa ihmisen sen hetkistä tilannetta ja ajatella, että hänelle kaikki on pudonnut valmiina taivaasta. Vähän kuin kateudessa toisen saavutuksia kohtaan, ei kuitenkaan pysähdytä miettimään, mitä kaikkea toinen on tehnyt menestyksen eteen, mitä se on vaatinut. Kateushan on hyödyllinen tunne vain jos se saa ponnistelemaan oman elämän eteen.

Olen käynyt läpi sisäisen puheen, jossa vastuutin muita, olosuhteita jne. En pysty, muilla on paremmin, kyllähän minä, mutta... sitten tajusin, että ainoa oikeus ja velvollisuuteni on tehdä itse elämästäni mahdollisimman hyvä. Perhettään ei voi valita, onneksi ystävien kanssa on toisin. Kun sanon, että tilanne voi muuttua, ei se ole tyhjien tynnyrien kolinaa, vaan tiedän sen olevan niin. Sanon vielä, että kyllä se ainakin itselläni myös omaa panosta on vaatinut, jos tuuriakin. Menneisyyden hyväksyminen on pitkä tie, mutta katkeruudesta kannattaa päästää irti, se tuo tilaa hyville asioille.

Ihmiset ovat tulleet monia teitä siihen missä ovat, joskus kannattaa katsoa, mitä tuo teki toisin jotta lopputulos on erilainen. Mitä pitää muuttaa.

Kun tietää muutoksen mahdolliseksi, haluaa saman mahdollisuuden muillekin, muu on kaikissa itsessään olevan potentiaalin hukkaan heittämistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Miten sinut on lapsena kohdattu? Onko sinut nähty kauniina, arvokkaana ja hyvänä? Onko sinulle kerrottu, että olet vanhemmillesi rakas? Jos on, niin olet saanut kerättyä arvokasta sosiaalista pääomaa pienestä pitäen.

Itseasiassa avan päin vastoin, minkä vuoksi minusta tuli koulupudokas ja rehellisesti syrjäytynyt vuosiksi. Siksi tämä pohdituttaakin.

On helppoa katsoa ihmisen sen hetkistä tilannetta ja ajatella, että hänelle kaikki on pudonnut valmiina taivaasta. Vähän kuin kateudessa toisen saavutuksia kohtaan, ei kuitenkaan pysähdytä miettimään, mitä kaikkea toinen on tehnyt menestyksen eteen, mitä se on vaatinut. Kateushan on hyödyllinen tunne vain jos se saa ponnistelemaan oman elämän eteen.

Olen käynyt läpi sisäisen puheen, jossa vastuutin muita, olosuhteita jne. En pysty, muilla on paremmin, kyllähän minä, mutta... sitten tajusin, että ainoa oikeus ja velvollisuuteni on tehdä itse elämästäni mahdollisimman hyvä. Perhettään ei voi valita, onneksi ystävien kanssa on toisin. Kun sanon, että tilanne voi muuttua, ei se ole tyhjien tynnyrien kolinaa, vaan tiedän sen olevan niin. Sanon vielä, että kyllä se ainakin itselläni myös omaa panosta on vaatinut, jos tuuriakin. Menneisyyden hyväksyminen on pitkä tie, mutta katkeruudesta kannattaa päästää irti, se tuo tilaa hyville asioille.

Ihmiset ovat tulleet monia teitä siihen missä ovat, joskus kannattaa katsoa, mitä tuo teki toisin jotta lopputulos on erilainen. Mitä pitää muuttaa.

Kun tietää muutoksen mahdolliseksi, haluaa saman mahdollisuuden muillekin, muu on kaikissa itsessään olevan potentiaalin hukkaan heittämistä.

Näetkö sinä kaiken sen työn, jota yksinäiset ovat tehneet elämänsä eri vaiheissa? Jos ei ole yrityksistään huolimatta löytänyt ystäviä, niin ei ole siinä tilanteessa, että heidät pystyisi valitsemaan. Se on hienoa, että sinun asiasi ovat järjestyneet, mutta jokaisen ihmisen tilanne on omanlaisensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Lannistunut ei tarvitse tukea, hänen tarvitsee ajatella asiaa myös toisten näkökulmasta.

Ja siihen eivät yksinäiset yleensä pysty, heidän maailmassaan on vain heidän tarpeensa ja halunsa. Jolloin he jäävät yksin, kun harva haluaa mitään kiviriippaa tai tukiprojektia, jos voi valita tasa-arvoisen ystävyyssuhteen, josta molemmat saavat iloa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomasin taas että olen jälleen jäänyt porukan ulkopuolelle. Vietettiin harrastuskaverin kanssa aikaa muuallakin, joten luulin että olemme ystävystymässä. Jossain vaiheessa tajusin että hän ei ole aikoihin pitänyt itse yhteyttä vaan aloitteen tekijä olen ollut minä. Vähensin itsekin yhteydenpitoa kun en halunnut tunkeilla. Tänään kuulin sivusta kun hän ja toinen harrastekaveri suunnittelivat perjantaille illanistujaisia, jonne oli tulossa pari muutakin. Arvaatte varmaan ettei minua ole sinne kutsuttu. Mussa on pakko olla jotain vikaa. Saan helposti tuttuja mutta suhteet ei syvene, ja aina lopulta huomaan että kaikki muut tekee keskenään kaiken maailman mökkireissuja jne ja itse pysyn vain tuttuna jota moikataan kun tavataan. En halua tunkea itseäni väkisin mihinkään mukaan.

Kuinka usein olet itse ollut illanistujaisten ja mökkireissujen järjestäjä? En kysy tätä pahalla, mutta mä olin jo nuorena opiskeluaikoina porukassa se, joka innokkaimmin järjesti kaikenlaista yhteistä. Ja sain kyllä aina vastakutsun, kun joku muu järjesti. Ensimmäisessä työpaikassani oli aika paljon välivuottaan pitäviä nuoria ja sielläkin mä järjestin tälle nuorten porukalle kaikenlaista vapaa-ajan juttua. Osa heistä on kavereitani vieläkin, vaikka aikaa onkin kulunut jo yli 30 vuotta. Alaa vaihdoin nelikymppisenä. Opiskelin ammattikorkeassa aikuispuolella ja vanhin opiskelija oli vähän päälle viiskymppinen ja nuorin taisi olla jotain 35. Ensimmäisen perjantain päätteeksi huikkasin, että jaahas, ketkäs tästä porukasta lähtee tuohon viereiseen ravintolaan parantamaan maailmaa. Yli puolet lähti. Osa joi limsaa, koska olivat autolla, osa otti oluen tms. Yhdet juotiin ja sitten tietenkin kaikilla alkoi olla jo kotiinlähdön aika, perheellisiä kun oltiin. Lähiopetusta oli vain harvoin, mutta aina, kun oli läsnäoloviikko, perinteeksi tuli perjantainen maailman parannus. Kouluasioita, omia asioita, yleisiä asioita. Helppo tutustua. Ja siten koulullakin oli kaikkien luontevaa olla porukassa, tehdä ryhmätöitä yhdessä, pyytää apua toiselta jossain ongelmassa jne. 

Porukoissa pysymiseen on kaksi varsin yksinkertaista keinoa. Toinen on, että perustaa porukan itse. Kuten tuo mun huikkaus amk:ssa, että ketkä lähtevät parantamaan maailmaa. Ja toinen on, että on aktiivisesti osa porukkaa. Ehdottaa, hoitaa järjestelyt, huolehtii, että kaikki ovat tietoisia aikatauluista ja paikosta jne. Tähän jälkimmäiseen on lähdettävä aika varhaisessa vaiheessa ryhmän muodostumisen jälkeen, koska jos kovin pitkään odottaa, jää helposti ryhmän reunalle ja sieltä ei ole enää sen jälkeen ihan helppoa nousta aktiiviseksi toimijaksi ryhmässä. Jos ryhmän aktiiviseksi toimijaksi ryhtyy henkilö, joka tykkää kuppikunnista ja haluaa valita vain tietyt henkilöt, käy hyvin helposti juuri kuten sulle on käynyt. Jos taas kuuluu niihin ihmisiin, joiden mielestä kaikki ryhmässä kutsutaan, kannattaa ryhtyä aktiiviseksi toimijaksi itse.

On hyvä muistaa, että kenelläkään ryhmässä ei ole mitään velvollisuutta järjestää yhtään mitään ja jokaisella on oikeus valita, keitä pyytää mukaansa. Ei siis kannata jämähtää siihen ajatukseen, että kaiken kivan järjestäminen on kaikkien muiden paitsi ei minun tehtäväni. Jos ei koskaan ehdota ja järjestä mitään eikä edes osallistu järjestelyihin, silloinkin tipahtaa helposti porukasta pois. 

Muuten hyvä, mutta jos huomaat että olet AINA itse se järjestäjä niin ei se kovin kivalta tunnu: muut ovat seurassani vain jos minä pyydän/järjestän/teen? Eikö ketään kiinnosta seurani oikeasti niin, että HE vuorostaan kutsuisivat minut johonkin tai kyselisivät kuulumisia? Ei sitä pidemmän päälle jaksa. Luovuinkin järjestämisestä ja eipä ole enää sosiaalista elämää juuri ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Lannistunut ei tarvitse tukea, hänen tarvitsee ajatella asiaa myös toisten näkökulmasta.

Ja siihen eivät yksinäiset yleensä pysty, heidän maailmassaan on vain heidän tarpeensa ja halunsa. Jolloin he jäävät yksin, kun harva haluaa mitään kiviriippaa tai tukiprojektia, jos voi valita tasa-arvoisen ystävyyssuhteen, josta molemmat saavat iloa.

Jokainen ihminen on arvokas sellaisena kuin on, myös yksinäinen. Ilman tukea ihmisellä ei ole voimavaroja muuttaa toimintatapojaan, mitä sinä et tunnu käsittävän. Olet ylimielinen ja osaat ainoastaan moittia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Luuletko sinä, että sinut sieltä kotoa tullaan hakemaan ystäväksi. Kyllä siihen ihan itsekkin täytyy jotain tehdä. Ei niitä ystäviä ihan ilmasta putkahda olohuoneenne sohvalle.

Varsinkin kun monella tuntuu olevan se asenne, että eivät tuhlaa aikaa tuttuihin ja kavereihin, vaan etsivät sitä syvempää ystävyyssuhdetta ja ovat yksinäisiä, kun sitä ei löydy

Jep, JOKAINEN hyvä ystävyys alkaa sillä että ensin ollaan vasta tuttavia. Joistakin sitten ajan mittaan tulee läheisempiä ystäviä, mutta suoraan läheisiksi ystäviksi ei voi hypätä ilman sitä tutustumisvaihetta.

Jotta saa useamman hyvän ystävän, tuttavapiirin kannattaa olla aika iso ja koostua monenlaisista ihmisistä. Jos edes tuttavuus ei onnistu, ei taatusti osaa olla ystäväkään.

Sosiaaliset taidot ovat ihan kuten muutkin taidot, opittavissa. Niitä pitää harjoitella, eikä vänistä miten muut ovat ilkeitä eivätkä tue, ja kun sattui huonot kortit. Ystävyys ei ole tukiprojekti, se ei voi alkaa niin että kaipaa tukea, mutta ei anna vastavuoroisesti itse mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani niistä ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, ei ole löytänyt ystäviään harrastuksista, vapaaehtoistöistä ym. On jotenkin aina yhtä huvittavaa, että kavereita haluaville vyörytetään silti iso vastuu siitä, että pitää tehdä sitä ja tätä ja jos ei sitä kautta onnistu, vika on itsessä - perustuen siis mihin tutkimukseen ja otantaan? 

Kavereita haluavilla on vastuu omasta elämästään, ei sitä tarvitse vyöryttää. Kuten kaikilla muillakin. Henkilön yksinäisyys taas ei haittaa ketään muuta kuin häntä, joten muilla ei ole mitään motivaatiota puuttua asiaan tai vastuuttaa ketään asiasta joka ei itseä koske.

Hah! Ihanaa kokkaripuhetta, oman onnensa seppä jne.

Vissiin myös työtön on työtön sen takia, koska ei nyt vain halua töitä eikä ainakaan yritä tarpeeksi?

Mukava asenne myös toisten ihmisten ongelmiin. 

Pointti oli joka tapauksessa se, että yksinäiselle - aivan kuten työttömällekin - tehdään valtaisa bucket list, mutta itse sitä listaa ei olla koskaan täytetty. Kunhan vain huudellaan sivusta, kun on esim. itse ollut 20 vuotta vakitöissä tai viettänyt perhe-elämää samat määrät. Ei kannata huudella, jos ei tiedä, mistä puhuu. 

No justhan tuossa joku toiseen maahan muuttanut kertoi tarinansa näistä vaiheista, mutta ei, se ei ole kuin me, koska sillä on ystäviä! Ööh.... lievä kehäpäätelmä.

Ette te mitään empatiaa tarvitse, koska ette osaa ottaa sitä vastaan. Vänkäys on ainoa mikä tuottaa tyydytyksen.

Onko sinulla muuta motiivia kommentointiin kuin halu kritisoida yksinäisiä?

On, seurata muiden kokemuksia ja saada kuvaa erilaisista elämäntilanteista ja kohtaloista omaa välitöntä elinpiiriä laajemmin. Näistä olen kiinnostunut yleensäkin. Pyrin myös pohtimaan ratkaisuja ongelmiin, omiin ja muiden. Tämä keskustelu saa kyllä triggeröitymään ja turhautumaan, kun tuntuu etteivät ihmiset halua auttaa itse itseään. En toivoisi, että kukaan kärsisi jos se ei ole tarpeen ja tiedän, että omiin uskomuksiin voi jäädä jumiin näkemättä muita vaihtoja. Ei se ole synti, muttei se ole ideaali vaihtoehtokaan. Usein yksilöllä itsellään on ainakin jossain määrin avain tilanteen ratkaisemiseen.

Kuinka monta kertaa sinun mielestäsi on hyväksyttyä pettyä ihmisiin ennen kuin voi todeta, ettei tämä tästä taida sen kummemmaksi muuttua vaikka mitä yrittäisi?

Jokainen määrittelee rajat toki itse. Oman elämän takia kannattaa mielestäni kuitenkin yrittää, koska se toinen vaihtoehtokaan on tuskin sen parempi.

Mietin, miksi pettymykset kasautuvat? Kuinka voi tavata vain pettymyksiä aiheuttavia ihmisiä? Onko joukossa positiivisiakin kokemuksia? Hakeutuuko vääränlaiseen seuraan? Onko kovat odotukset toisia kohtaan? En syyllistä, haluan vain ymmärtää ilmiötä joka on itselleni mysteeri.

Olet varmaan kuullut teorian pääomien kerääntymisestä toisille ja köyhien köyhtymisestä entisestään? Ei se sen kummoisella juttu ole ihmissuhteidenkaan kohdalla. Jos on saanut jossain vaiheessa huonot kortit käteen, niin niillä on vaikea pelata hyvin.

Determinismi on kyllä lamauttava näkemys maailman järjestyksestä ja sen mukaan ei tosiaan kannata yrittää. Niinpä jätän teidät vääjäämättömään yksinäisyyteen ja jatkan itse kertymäni kanssa, mitä on vissiinkin tulossa tähän suuntaan lisää, halusin tai en. Tuon perusteella minun kannattaa myös lopettaa työni, joka pyrkii muutoksen mahdollistamiseen. Palkkaa ja ystäviähän saan kuitenkin koska hyvä tulee hyvän luo, moro!

Vaikutat kyllä empatiakykysi puolesta kyvyttömältä sellaiseen työhön, jossa pitäisi saada aikaan muutoksia, jos et osaa kuin syyllistää ihmisiä. Lannistunut ihminen tarvitsee tukea ja kannustusta, ei ruoskaa. Moni osaa ruoskia ja sättiä itseään vääränlaiseksi itsekin, ilman että se mitään myönteistä muutosta saisi aikaan.

Lannistunut ei tarvitse tukea, hänen tarvitsee ajatella asiaa myös toisten näkökulmasta.

Ja siihen eivät yksinäiset yleensä pysty, heidän maailmassaan on vain heidän tarpeensa ja halunsa. Jolloin he jäävät yksin, kun harva haluaa mitään kiviriippaa tai tukiprojektia, jos voi valita tasa-arvoisen ystävyyssuhteen, josta molemmat saavat iloa.

Jokainen ihminen on arvokas sellaisena kuin on, myös yksinäinen. Ilman tukea ihmisellä ei ole voimavaroja muuttaa toimintatapojaan, mitä sinä et tunnu käsittävän. Olet ylimielinen ja osaat ainoastaan moittia.

Sitten hankit sitä tukea ammattilaisilta, ystävyys ei ole yksipuolinen tukiprojekti. Sinä kuulostat tyypilliseltä kiviriipalta, joka osaa vaan vaatia ja haukkua.

Mitä sinulla on tarjottavaa muille? Pystytkö ajattelemaan hetkeäkään tuosta näkökulmasta, eikä vain siitä mitä sinä tarvitset?