Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua).
En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida.
Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä?
Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua.
Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä.
Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa?
En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää.
Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.
Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä.
Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti.
Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään?
Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen.
No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa.
Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.
Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.
Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte?
En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?
Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri
No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?
Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.
Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi.
Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.
Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan.
Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse.
No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.
Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?
Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.
Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?
Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.
Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.
Vaikea kuvitella, olen siis kokeillut varmaan 20:ä eri harrastusta ja seuraan pintapuolisesti kaikenlaista ja tiedän kaikenlaisista asioista mutta en kyllä ole innostunut mistään varmaan pariinkymmeneen vuoteen, joskus 12- vuotiaana lakkasin tuntemasta varsinaista innostusta mistään. Moni asia on siis ihan ok, mutta mikään ei erityisen jännää.
Ajattelepa asiaa sitten niin, että jos sulla olisi ystävä, mistä voisit yhdessä hänen kanssaan innostua?
Miksi sen kanssa pitää innostua jostain, minulle riittäisi se että olomme olisi tyyppiä "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa".
Sun tuttavuussuhteesi ovat todennäköisesti kariutuneet tuohon. Niillä muilla on ollut ystäviä ja kavereita, joiden kanssa on hauskaa. Eivät he ole tarvinneet elämäänsä ihmistä, jonka kanssa on vaan ihan ok. Jollekin tosi yksinäiselle tuo voisi riittääkin, mutta ei heistäkään läheskään kaikille. Suurin osa yksinäisistäkin taitaa kaivata ystävyydeltä enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen aikuisiällä ystävystynyt hiekkalaatikon reunalla naapurin kanssa. Molempien lapset jo muuttaneet pois kotoa, mutta ystävyys säilynyt. Vuosien varrella on käyty jumpassa, kävelyllä, oluella, tapahtumissa,, talkoissa yms. Oli siellä hiekkalaatikon reunalla muitakin äitejä/isiä silloin, mutta jostain syystä tämän yhden kanssa syntyi ystävyys. Ollaan kotoisin samalta suunnalta Suomea, mutta siihen ne samankaltaisuudet loppuukin. No, ehkä ollaan myös molemmat aika positiivisia ja itsenäisiä ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua).
En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida.
Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä?
Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua.
Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä.
Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa?
En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää.
Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.
Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä.
Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti.
Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään?
Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen.
No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa.
Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.
Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.
Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte?
En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?
Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri
No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?
Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.
Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi.
Kyllä, mutta mulle ainakaan saunaremontti tai saman yliopiston käyminen eivät toimi edes alussa niinä kiinnostuksen herättävinä yhteisinä asioina.
Niin, ei sinulle. Jollekin toiselle taas saman yliopiston käymisestä seuraisi valtavasti juteltavaa. Tai jopa saunaremontista, jos molemmilla olisi saunaremppa menossa, toinen sellaista suunnittelemassa tai hiljattain tehnyt saunarempan. Jotta toista ihmistä haluaisi tavata useamman kerran, tarvitaan jotain sellaista yhteistä, jota ei ole kenen tahansa kanssa ainakaan juuri sillä hetkellä. Yleisluontoisista asioistahan voi jutella ihan kenen kanssa tahansa ja joka kerta vaikka eri ihmisen kanssa. Ei siihen ystävyyttä tarvita.
Kodin remontit ovat kyllä helvetin tylsä puheenaihe. - Eri
Niin on moni muukin. Mun yksi aikuisiän ystävyyteni alkoi niinkin simppelistä asiasta kuin ruoka. Monille varmaan maailman tylsin puheenaihe. Kumpikin meistä on intohimoinen kotikokki ja oltiin samassa Facebookin ruokaryhmässä noin vuoden verran, kun alettiin vaihtaa yksityisviestejä ja käytiin muutamilla ruokamessuilla. Tietenkin alettiin vähitellen puhua myös muistakin aiheista, mutta kiinnostus ruuanlaittoon yhdisti meidät ja sitä kautta syntyi ystävyys. Vieläkin puhutaan ruuanlaitosta ja käydään ruokatapahtumissa ja ravintoloissa syömässä, koska pidämme hyvästä ruuasta ja ruuanlaitto on molempien lempiharrastus.
Ruoka puheenaiheena yhdistää kyllä suurempaa osaa ihmisistä kuin remontit, koska lähes jokainen joutuu syömään päivittäin jotakin.
Silti on niitäkin, jotka ovat ostaneet esim vanhan rintamamiestalon ja joiden koko loppuelämä on enemmän tai vähemmän remontin tekemistä. Kaksi tällaista ihmistä voi olla hyvinkin kiinnostuneita puhumaan remonteista, vaikka monien muiden mielestä se onkin tylsä puheenaihe. Heidän välilleen saattaa syntyä koko loppuelämän kestävä ystävyys ja alunperin yhdistävänä asiana on ollut remontit. Tiedän ihmisiä, joiden intohimo on retro ja ovat ystävystyneet retroryhmien kautta. Pointti on, että kun löytyy jotain yhdistävää, jotain sellaista, millä on molemmille merkitystä, siitä riittää tutustumisvaiheessa niin paljon puhuttavaa ja mahdollisesti myös yhdessä tehtävää, että halutaan nähdä uudelleen. Ja taas uudelleen.
Luultavasti toisen tai molempien talot on olleet valmiita aikapäivää sitten, mutta koska muuten loppuisi puheenaiheet, repivät he aina salaa pari vessanlattiaa irti tai lyövät lekalla keittiön mäsäksi. Ja taas voidaan yhdessä vertailla kaakeleita ja kupariputkia.
Joopa joo. Sulla on ystäyydet syntyneet toisella tavalla. Mä koitan ehdottaa yksinäisille tapoja, jotka ovat toimineet mulla ja monilla muillakin. Jospa sinäkin kertoisit niitä toisenlaisia tapoja, joilla sinun aikuisiän ystävyyssuhteesi ovat syntyneet, niin ketjun yksinäiset voisivat kokeilla niitäkin tapoja.
Tuo oli vain vitsi, päähäni syntyi mielikuva kahdesta mielensäpahoittaja-tyyppisestä ukosta jotka ei puhu tunteista ja akkojen jutuista, mutta molempien vaimot on kuolleet ja he kaipaavat ystävää, ja sellainen löytyykin rautakaupasta- kunnes remontti on valmis.
Voit silti kertoa, millä tavalla olet ystävystynyt aikuisiällä.
Mä olen löytänyt aikuisiällä kolme ystävää työkavereiden joukosta. Samaan aikaan olen tavannut satoja ihmisiä joiden kanssa olen ollut kiinnostunut samoista asioista, mutta se ei ole ollut riittävä pohja ystävyydelle. Niiden ihmisten kanssa joista tuli ystäviä oli vain helppoa olla ja persoonatasolla synkkasi.
Työpaikat ja opiskelupaikat onkin aika hyviä paikkoja tutustua muihin ihmisiin. Ollaan sen verran monta tuntia päivässä yhdessä, että väkisinkin huomaa, synkkaako vai ei. Joillain aloilla on vielä tyypillistä, että alalle hakeutuu ainakin jossain määrin samanhenkisiä. Mutta toisaalta on niitäkin työpaikkoja, joissa ei ole kovin montaa työntekijää, ikäerot merkittävät, elämäntilanteet ihan erilaiset tai ei kenelläkään ole tarvetta uusille ystäville, joten työkavereita ei nähdä lainkaan vapaa-ajalla. Monethan sanovatkin, että työkavereista ei löydy ystäviä, kun ketään ei kiinnosta tavata työajan ulkopuolella. Tai työpaikalla on kuppikuntia, joihin ei pääse mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua).
En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida.
Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä?
Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua.
Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä.
Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa?
En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää.
Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.
Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä.
Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti.
Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään?
Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen.
No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa.
Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.
Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.
Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte?
En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?
Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri
No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?
Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.
Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi.
Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.
Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan.
Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse.
No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.
Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?
Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.
Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?
Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.
Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.
Vaikea kuvitella, olen siis kokeillut varmaan 20:ä eri harrastusta ja seuraan pintapuolisesti kaikenlaista ja tiedän kaikenlaisista asioista mutta en kyllä ole innostunut mistään varmaan pariinkymmeneen vuoteen, joskus 12- vuotiaana lakkasin tuntemasta varsinaista innostusta mistään. Moni asia on siis ihan ok, mutta mikään ei erityisen jännää.
Ajattelepa asiaa sitten niin, että jos sulla olisi ystävä, mistä voisit yhdessä hänen kanssaan innostua?
Miksi sen kanssa pitää innostua jostain, minulle riittäisi se että olomme olisi tyyppiä "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa".
Sun tuttavuussuhteesi ovat todennäköisesti kariutuneet tuohon. Niillä muilla on ollut ystäviä ja kavereita, joiden kanssa on hauskaa. Eivät he ole tarvinneet elämäänsä ihmistä, jonka kanssa on vaan ihan ok. Jollekin tosi yksinäiselle tuo voisi riittääkin, mutta ei heistäkään läheskään kaikille. Suurin osa yksinäisistäkin taitaa kaivata ystävyydeltä enemmän.
Varmaankin. Tuntuu että pitää olla sirkuspelle, jotta saa ystäviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua).
En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida.
Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä?
Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua.
Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä.
Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa?
En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää.
Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.
Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä.
Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti.
Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään?
Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen.
No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa.
Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.
Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.
Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte?
En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?
Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri
No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?
Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.
Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi.
Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.
Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan.
Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse.
No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.
Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?
Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.
Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?
Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.
Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.
Vaikea kuvitella, olen siis kokeillut varmaan 20:ä eri harrastusta ja seuraan pintapuolisesti kaikenlaista ja tiedän kaikenlaisista asioista mutta en kyllä ole innostunut mistään varmaan pariinkymmeneen vuoteen, joskus 12- vuotiaana lakkasin tuntemasta varsinaista innostusta mistään. Moni asia on siis ihan ok, mutta mikään ei erityisen jännää.
Ajattelepa asiaa sitten niin, että jos sulla olisi ystävä, mistä voisit yhdessä hänen kanssaan innostua?
Miksi sen kanssa pitää innostua jostain, minulle riittäisi se että olomme olisi tyyppiä "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa".
Joo...vaikea varmaan löytää uutta ihmistä jolle tuo riittäisi. Vanhojen kavereiden kanssa sen vielä sulattaa että joskus tapaamiset on ihan vain ookoo...kun taustalla on muisto siitä että joskus on huippukivaakin ollut.
Ymmärrän täysin, mitä henkilö tarkoittaa. Näin me ihmiset ollaan erilaisia, koska joillekin tuo ei taida aueta.
Mä en koe myöskään innostuvani juuri mistään satasella, mutta olen monien asioiden suhteen utelias. Silti mulla ja sillä omien sanojensa mukaan satasella innostuvalla voi loppujen lopuksi olla tuntemus ihan sama. Mä nyt en vaan sanota sitä asiaa niin. Työhyvinvointikyselyssä meillä oli valtavan mahtipontisia sanoja, joten musta tuli varmaan sellasen työntekijän profiili, joka inhoaa työtään, kun en kokenut ilmaisuja omikseni ja varoin vastaamasta myönteisesti ylenpalttisiin adjektiiveihin. Jos on innostunut jostain, se tarkottaa mulle sitä, että esim. on kuntosalilla käytännössä joka päivä. Jos tekee vähemmän, se on mun mielestä harrastamista, tykkäämistä, ihan ok:ta aikaa. Eikä siinä ole mitään pahaa.
Toisaalta voi tietysti esittää kysymyksen, onko se vain mun päässä, että innostuksen pitäisi olla niin kovin näkyvää ja tuntuvaa aina eli pistänkö itse riman liian korkealle.
Jos oikeasti mietitään tapaamisia kavereiden ja ystävien kanssa suurennuslasilla, niin minusta ne ovat pääasiallisesti "ihan ok, ei nyt mitään erityistä". En siis hypi tasajalkaa tapaamisten jälkeen tai ole virtaa täynnä, vaikka olenkin viettänyt mukavaa laatuaikaa ja saanut elämääni sisältöä. Mutta jos tosiaan inhorealistisesti syynätään ne tapaamiset, niin eihän ne nyt mitenkään erikoisia ole. Joskus voi olla kovat odotukset, mutta kun huomaa juttujen olevan lapsipainotteisia, niin joskus voi tulla jopa olo, että kotiinkin olisi mukava päästä.
Ehkä tuo on vähän järkiperäisesti ja karusti sanottu, että ei ihan hukkaanheitettyä aikaa, mutta ymmärrän täysin. Ihmisillä on nykyään hirveästi odotuksia, että aina pitäisi olla jotain elämyksiä, sirkusta, intohimoa ja innostusta. Mitä jos joisi vaan vaikkapa kaakaota kaikessa rauhassa ja juttelisi mukavia. Tai leikkisi kaverin lapsen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis että tapaaminen ystävän kanssa pitäisi olla elämys?! Siis ei sellainen ystävyys ole mistään kotoisin jos pitää aina olla hauskaa, entä jos elämä potkii päähän niin eikun esittää onnellista "ystävän" kanssa että se ei hylkäisi....hohhoijjaa.
Meitä on moneksi. Mä kaipaisin juuri sellaista tasaista arkista ystävyyttä vaikka toistensa kotona kahvitellen ja niitä näitä rupatellen. Olen jonkin verran rasittunut ja väsynyt extreme-ystävyyksiin, kun en muutenkaan draamasta ja suurista tunnekuohuista välitä enkä huikeista erikseen järjestetyistä elämyksistä vaan enempi ne vaan stressaa mua. Erityisherkkänä niitä tunnemyrskyjä tulee muutenkin ihan tarpeeksi. Pyrin seesteisyyteen. Olen kyllä huomannut, että jotkut pitää mua tylsänä, mutta niin pidän minäkin itselleni usein hieman epäsopivina ihmisiä jotka kaipaa koko ajan vahvoja elämyksiä.
En ole itse yksinäinen, enemmän on ongelmana, että ehtisin kaikkia kavereitani ja ystäviäni tarpeeksi tavata. Ystävyys-aihe on kuitenkin kiinnostava. En ole juuri nirsoillut kavereideni kanssa, vaan olen ystävystynyt niiden kanssa joita elämä on tuonut kohdalle ja jotka on halunneet ystävystyä mun kanssa. Olen miettinyt ystävyyksinäni, niiden epätäydellisyyttä ja tämä ketju on siksi kiinnostava omallakin kohdallani.
Kyllä se vähän niin kuitenkin menee, että noin 80 % ystävien kanssa vietetystä ajasta on vähemmän antoisaa ja noin 20 % tulee niitä oikeasti antoisia, ikimuistoisia, omantyylisiä hetkiä, joita kaipaa. Joissain asioissa palkinto ei tule heti, vaan esim. tilanteessa jossa ystävä purkaa sulle ongelmiaan, se tuntuu siinä hetkessä rasittavalta. Myöhemmin tulee onni siitä että sai olla avuksi, ystävän kertomia kokemuksia voi itse hyödyntää myöhemmin elämässään ja hän saattaa vastavuoroisesti haluta auttaa sinua. Tai esim. oikein hitaan kaverin sietäminen voi kasvattaa kärsivällisyyttä, äkkipikaisen kaverin sietäminen voi auttaa myöhemmin tulemaan toimeen kuumakallejen kanssa jne.
Mietin sitäkin, että ennen oltiin perhe- ja yhteisökeskeisempiä. Paljon tuli sosiaalista kontaktia jo siinä kun oli itsellä paljon sisaruksia perheineen jotka asui lähistöllä, omat vanhemmat joista piti huolehtia, liuta omia lapsia ja heidän sosiaalista piiriään. Naapurit, joiden kanssa ennen vanhaan oltiinkin tekemisissä yms. Piti tulla toimeen anopin kanssa, joka toi sekä haastetta että myös kasvatti ihmisenä.
Nykyään yritetään usein ottaa hieman kuin rusinat pullan päältä, mikä loppupeleissä ei kuitenkaan useinkaan ole se antoisin vaihtoehto. Syvempi monenlaisia tunteita sietävä kanssakäyminen voi tehdä hyvää kun ei mene liiallisuuksiin sekään.
Ehkä itse kaipaan seesteistä ja "tylsää" ystävyyttä siksikin, että olen rohkeasti tutustunut tosi monenlaisiin ihmisiin ja heidän kanssa yhdessä oleminen on usein ollut kaukana tylsästä. =S
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla lopahtaa aika varmasti mielenkiinto uuteen ihmiseen, jos kuulen sen olevan eläkkeellä mt-syistä. Tosin sillä on varmasti paljon väliä, missä ja miten asia tulee ilmi.
Aina kun netissä joku etsii kaveria ja kertoo heti ensimmäisillä riveillä olevansa mt-eläkeläinen, lopetan lukemisen siihen paikkaan. Millainen ihminen tahtoo tuoda itsestään ilmi jotain niinkin rankkaa niin aikaisessa vaiheessa? Kertoisi edes ensin joukon positiivisia asioita ja muuta sellaista, jonka takia tavallinen ihminen haluaisi tutustua siihen.
Eläke mt-syistä herättää vahvoja mielikuvia ja ennakkoluuloja, jotka ei todellakaan ole täysin tuulesta temmattuja, vaikkei varmasti pädekään kaikkiin. Siksi tällaisen henkilön tulisi ymmärtää, että jos se tahtoo ihan "tavallista" kaveruutta "tavallisten" ihmisten kanssa, sen täytyy itse tuoda itsestään ilmi tarpeeksi paljon sellaista, joka vie huomion pois sen mt-ongelmista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua).
En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida.
Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä?
Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua.
Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä.
Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa?
En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää.
Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.
Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä.
Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti.
Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään?
Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen.
No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa.
Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.
Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.
Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte?
En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?
Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri
No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?
Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.
Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi.
Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.
Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan.
Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse.
No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.
Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?
Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.
Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?
Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.
Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.
Vaikea kuvitella, olen siis kokeillut varmaan 20:ä eri harrastusta ja seuraan pintapuolisesti kaikenlaista ja tiedän kaikenlaisista asioista mutta en kyllä ole innostunut mistään varmaan pariinkymmeneen vuoteen, joskus 12- vuotiaana lakkasin tuntemasta varsinaista innostusta mistään. Moni asia on siis ihan ok, mutta mikään ei erityisen jännää.
Ajattelepa asiaa sitten niin, että jos sulla olisi ystävä, mistä voisit yhdessä hänen kanssaan innostua?
Miksi sen kanssa pitää innostua jostain, minulle riittäisi se että olomme olisi tyyppiä "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa".
Joo...vaikea varmaan löytää uutta ihmistä jolle tuo riittäisi. Vanhojen kavereiden kanssa sen vielä sulattaa että joskus tapaamiset on ihan vain ookoo...kun taustalla on muisto siitä että joskus on huippukivaakin ollut.
Ymmärrän täysin, mitä henkilö tarkoittaa. Näin me ihmiset ollaan erilaisia, koska joillekin tuo ei taida aueta.
Mä en koe myöskään innostuvani juuri mistään satasella, mutta olen monien asioiden suhteen utelias. Silti mulla ja sillä omien sanojensa mukaan satasella innostuvalla voi loppujen lopuksi olla tuntemus ihan sama. Mä nyt en vaan sanota sitä asiaa niin. Työhyvinvointikyselyssä meillä oli valtavan mahtipontisia sanoja, joten musta tuli varmaan sellasen työntekijän profiili, joka inhoaa työtään, kun en kokenut ilmaisuja omikseni ja varoin vastaamasta myönteisesti ylenpalttisiin adjektiiveihin. Jos on innostunut jostain, se tarkottaa mulle sitä, että esim. on kuntosalilla käytännössä joka päivä. Jos tekee vähemmän, se on mun mielestä harrastamista, tykkäämistä, ihan ok:ta aikaa. Eikä siinä ole mitään pahaa.
Toisaalta voi tietysti esittää kysymyksen, onko se vain mun päässä, että innostuksen pitäisi olla niin kovin näkyvää ja tuntuvaa aina eli pistänkö itse riman liian korkealle.
Jos oikeasti mietitään tapaamisia kavereiden ja ystävien kanssa suurennuslasilla, niin minusta ne ovat pääasiallisesti "ihan ok, ei nyt mitään erityistä". En siis hypi tasajalkaa tapaamisten jälkeen tai ole virtaa täynnä, vaikka olenkin viettänyt mukavaa laatuaikaa ja saanut elämääni sisältöä. Mutta jos tosiaan inhorealistisesti syynätään ne tapaamiset, niin eihän ne nyt mitenkään erikoisia ole. Joskus voi olla kovat odotukset, mutta kun huomaa juttujen olevan lapsipainotteisia, niin joskus voi tulla jopa olo, että kotiinkin olisi mukava päästä.
Ehkä tuo on vähän järkiperäisesti ja karusti sanottu, että ei ihan hukkaanheitettyä aikaa, mutta ymmärrän täysin. Ihmisillä on nykyään hirveästi odotuksia, että aina pitäisi olla jotain elämyksiä, sirkusta, intohimoa ja innostusta. Mitä jos joisi vaan vaikkapa kaakaota kaikessa rauhassa ja juttelisi mukavia. Tai leikkisi kaverin lapsen kanssa.
Joo, olen se ei-innostunut. Olen harrastanut yhtä lajia muutaman vuoden, seuraan ko lajin kans. välisiä keskustelufoorumeja, urheilijoita ja aiheen podcastia, käynyt katsomassa lajin sm- ja mm- kisoja, kirjoittanut aihepiiristä yhden novellin jne mutta en kyllä silti sano että olen "innostunut" lajista enkä tosiaan puhu siitä tuntitolkulla kaikille ketkä vain jaksaa kuunnella. Ehkä joku toinen sitten kutsuisi itseään jotenkin innokkaaksi ko lajin harrastajaksi, mutta itse koen tuntevani varsinaista innostusta lähinnä suklaakakun edessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ole itse aloitteellinen. Pyydä kahville, kylään, keikalle, baariin, lenkille tms. Jos ei käy, kysy sopisiko toinen ajankohta.
Aikuisilla ihmisillä on omat menonsa ja usein kalenteri tiivis, joten järjestä itse.
Luuletko sen olevan noin helppoa?
Onko sulla sitten parempiakaan ehdotuksia?
- eriYksilöllisemmän tuen antaminen yksinäiselle. Jos aikaa tai mielenkiintoa siihen ei ole, sen osoittaminen että ymmärtää yksinäisyyden olevan monimutkainen ongelma, josta on usein vaikea päästä eroon.
Helpon patenttiratkaisun tarjoaminen yksinäisille tuosta vaan on ongelman ja siitä kärsivien ihmisten vähättelyä.
Mitä saa vastineeksi siitä, että ryhtyy jonkun tukihenkilöksi? Miksei yksinäiset ryntää tukemaan toinen toisiaan?
Oon eri, mutta eihän tossa siitä puhuttu mitään, että olisi yksinäisen tukihenkilö. Mutta jokainen ihminen voi olla kanssaihmiselle ihminen ihan netissäkin ja suhtautua asiallisesti toisen ihmisen elämäntilanteeseen.
Mitä elämässä ylipäänsä saa vastineeksi siitä, että on toiselle ihmiselle mukava ja empaattinen eikä yksisilmäinen? MIksi siitä pitäisi saada jotain vastineeksi?
Miksi työstä saa palkkaa, miksei tee iloisesti ilmaiseksi omalla ajallaan? Kyllä ystävyydestä pitää saada jotakin molempien, ei niin että toinen tukee ja yksinäinen hyötyy.
Mutta jos tuon oivaltaa, silloin ei tietysti olekaan enää yksinäinen. Kun on itse tukihenkilönä muille, miten edes ehtii olla yksinäinen, kun koko ajan soi SPR:n luuri.
Okei, sä rinnastat työn ja ystävyyden/ihmisyyden. I'll get my coat.
P.S. Se, että kiirehtii vapaaehtoisena paikasta toiseen tai harrastaa kalenterinsa täyteen, ei poista yksinäisyyden tunnetta. Jälleen kerran osoitus siitä, että pitäisi miettiä vähän syvemmin asiaa.
Sekä työ että tukiprojekti on pois mun omasta ajasta, siksi rinnastan ne. Eikä asiassa ole mitään miettimistä, löydän miettimättä sata parempaa hyväntekeväisyyskohdetta kun yksinäiset.
Miksi yksinäiselle ei käy toinen yksinäinen? Tukisivat toinen toisiaan. Mutta ei, pitää vaan saada tukea, ei antaa itse mitään.
Tässähän on monta kertaa jo tullut selväksi, että sua vituttaa jostain syystä armottomasti yksinäiset. Ehkä joku yksinäinen on kohdellut sua huonosti, ehkä joskus "empaattinen" seurasi ei ole kelvannut yksinäiselle, ehkä olet itse ollut joskus yksinäinen... Emme voi tietää.
Miksi siis olet yksinäisten ketjussa kuluttamassa aikaasi, kun kerran asialliset puheenvuorot ovat etenkin pois ajastasi? Nautitko päänaukomisesta eli sekö sulle on sitä vastinetta?
Jos täällä olet joka tapauksessa valmis käyttämään aikaasi yksinäisiin, kannattaisi ehkä ennemmin käyttää se positiivisesti eikä nokkapokkailuun ja ilkeilyyn.
Tässä ketjussa on ollut hyvin paljon ilkeitä yksinäisiä, ehkä siksi tämä ketju ei motivoi olemaan kiva ainakaan tämän ketjun yksinäisille. -eri
Näkyy tämä ketju pongahtaneen taas pinnalle. Itsekkin tähän muutama kuukausi sitten kirjoitin alkupuolelle pari viestiä. Sitä, että tahallaan ei jätä pitämättä yhteyttä, mutta kun on kädet täynnä töitä ja omaisen hoitamista yms.
Niin sain vastaukseksi vain ilkeilyjä, jotta miksi en ota sitä yksinäistä matkaan hoitamaan äitiäni ja miksi lapset muka on niin tärkeitä, etten voi lähteä sinne ja tänne. Ja väsymyskin oli vain turhaa, kun se yksinäinen nyt kaipaa. Itsekästä jättää vastaamatta väsyneenä, kun yksinäinen haluaa puhua maratonpuhelun.
Jätin ketjun seuraamisen siihen ja ajattelin, että mahdottomia on yksinäisten vaatimukset.
En kyllä voi muistaa, koska mäkin jätin alkusyksystä ketjun seuraamisen töitten takia. Mutta eikös se ollut niin, että esim. soittelua ehdotettiin matkojen aikana? Eihän sellasessa ehdotuksessa kai mitään pahaa ole. Ylipäänsä eikö noi sun mainitsemat seikat olleet ensisijaisesti kysymyksiä ja ehdotuksia?
Mun mielestä ylipäänsä tämmönen profilointi ja yleistäminen täällä kuten "yksinäiset sitä ja tätä" on melko toimimatonta. Ulkoapäin ei voi tietää, kuka kokee olonsa yksinäiseksi eli ei ole olemassa mitään yksinäisten ressukkaihmisten joukkoa. Yksinäisyys on enemmänkin tunne. Se voi olla, että se onkin just se työpaikan ulospäin suuntautunut tyyppi, joka kokee olevansa yksinäinen. Ei täällä ketjussakaan kaikki ole varsinaisesti yksinäisiä, mutta heillä voi olla kontakteja tai näkemisiä kavereiden kanssa silti vähän. Eikä muuten itsensä yksinäiseksi kokevien tehtäväkään ole olla mitään jeesuksia, jotka ikuisesti ottavat heitä parjaavilta vastaan kuraa ja nyökyttelevät AV:llä, vaan toki vääriä käsityksiä heistä itsestään saa korjata.
Jos taas sattuu olemaan paljon kavereita ja myös näkee heitä paljon, niin eihän sekään ole automaattisesti mikään "wuhuu, sun täytyy olla siis hyvä tyyppi" -statuskysymys. Se voi olla, että ympärillä on enemmän tai vähemmän sattumalta vaikkapa mammaporukkaa, sinkkuporukkaa tai työporukkaa. Ehkä kaikkiakin. Toki nekään eivät siinä automaattisesti pyöri, mutta jos on kytkyjä, on aika paljon helpompi liikehtiä toisten kanssa kuin esim. tilanteessa, jossa ei tunne ketään toista omanikäistä äitiä tai vastaavasti ketään toista yksineläjää.
Nää menoehdotukset yksinäisyyden poistamiseksi voi mun mielestäni laittaa omaan sarjaansa. Ihan hienoa, jos jonkun yksinäisyys poistuu sillä, että tekee yksin, matkustaa yksin tai vaikkapa perustaa oman yrityksen, joka toimii ihmisten parissa. Ne tuovat elämään sisältöä, mutta eivät mielestäni niinkään kumoa yksinäisyyttä. Joku toinen voi tietysti kokiessaan itsensä aktiiviiseksi toimijaksi olla jo sitä mieltä, ettei olekaan yksinäinen.
Ohis..miksi juuri sen, joka on auton ratissa matkalla jonnekin, pitäisi alkaa ajaessaan soitella muille? Eikö yksinäinen voi soittaa, jos haluaa jutella?
Mua ei häiritse yksinäisyyskeskusteluissa mikään muu kuin sellaisten ihmisten kommentit, joiden mielestä muiden pitäisi tehdä sitä ja tätä, jotta joku muu ei tuntisi itseään yksinäiseksi. Yksinäisyys on nimenomaan tunne ja jos sille haluaa tehdä jotain, pitää tehdä itse eikä olettaa, että joku muu tekee.
Minä en soittele ajaessa, koska ne ajomatkat ovat juuri sitä minun omaa aikaa. Kun töissä joudun antamaan isestäni muille koko ajan. Kotona lapset odottavat huomiotani ja vanhemmat odottavat myös apua ja hoitamista ja kuuntelemista. Ne ajomatkat ovat se ainoa juuri minun aika, jolloin voin miettiä vain omat ajatukseni loppuun. Ei tulisi mieleenkään sitäkin vähää aikaa antaa jollekkin yksinäiselle ja kuunnella ja tukea, kuinka elämä on kurjaa.
Vierailija kirjoitti:
Mulla lopahtaa aika varmasti mielenkiinto uuteen ihmiseen, jos kuulen sen olevan eläkkeellä mt-syistä. Tosin sillä on varmasti paljon väliä, missä ja miten asia tulee ilmi.
Aina kun netissä joku etsii kaveria ja kertoo heti ensimmäisillä riveillä olevansa mt-eläkeläinen, lopetan lukemisen siihen paikkaan. Millainen ihminen tahtoo tuoda itsestään ilmi jotain niinkin rankkaa niin aikaisessa vaiheessa? Kertoisi edes ensin joukon positiivisia asioita ja muuta sellaista, jonka takia tavallinen ihminen haluaisi tutustua siihen.
Eläke mt-syistä herättää vahvoja mielikuvia ja ennakkoluuloja, jotka ei todellakaan ole täysin tuulesta temmattuja, vaikkei varmasti pädekään kaikkiin. Siksi tällaisen henkilön tulisi ymmärtää, että jos se tahtoo ihan "tavallista" kaveruutta "tavallisten" ihmisten kanssa, sen täytyy itse tuoda itsestään ilmi tarpeeksi paljon sellaista, joka vie huomion pois sen mt-ongelmista.
No ns tavallisillakin ihmisillä on vaikka mitä luurankoja komeroissaan ja pääkopassaan, joista he eivät ole edes tietoisia useinkaan. Sinäkin puhut ihmisistä kuin koirista. Outoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua).
En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida.
Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä?
Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua.
Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä.
Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa?
En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää.
Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.
Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä.
Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti.
Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään?
Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen.
No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa.
Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.
Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.
Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte?
En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?
Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri
No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?
Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.
Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi.
Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.
Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan.
Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse.
No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.
Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?
Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.
Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?
Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.
Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.
Vaikea kuvitella, olen siis kokeillut varmaan 20:ä eri harrastusta ja seuraan pintapuolisesti kaikenlaista ja tiedän kaikenlaisista asioista mutta en kyllä ole innostunut mistään varmaan pariinkymmeneen vuoteen, joskus 12- vuotiaana lakkasin tuntemasta varsinaista innostusta mistään. Moni asia on siis ihan ok, mutta mikään ei erityisen jännää.
Ajattelepa asiaa sitten niin, että jos sulla olisi ystävä, mistä voisit yhdessä hänen kanssaan innostua?
Miksi sen kanssa pitää innostua jostain, minulle riittäisi se että olomme olisi tyyppiä "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa".
Riittääkö sulle myös, että olet viimeinen, jolle ystäväsi tai kaverisi soittaa tai pyytää jonnekin mukaan? Että olisit hänelle viimeinen vaihtoehto eli tyyppi, jonka kanssa vietetty aika ei ole ihan hukkaanheitettyä, mutta ei paljon muutakaan?
Vierailija kirjoitti:
Mulla lopahtaa aika varmasti mielenkiinto uuteen ihmiseen, jos kuulen sen olevan eläkkeellä mt-syistä. Tosin sillä on varmasti paljon väliä, missä ja miten asia tulee ilmi.
Aina kun netissä joku etsii kaveria ja kertoo heti ensimmäisillä riveillä olevansa mt-eläkeläinen, lopetan lukemisen siihen paikkaan. Millainen ihminen tahtoo tuoda itsestään ilmi jotain niinkin rankkaa niin aikaisessa vaiheessa? Kertoisi edes ensin joukon positiivisia asioita ja muuta sellaista, jonka takia tavallinen ihminen haluaisi tutustua siihen.
Eläke mt-syistä herättää vahvoja mielikuvia ja ennakkoluuloja, jotka ei todellakaan ole täysin tuulesta temmattuja, vaikkei varmasti pädekään kaikkiin. Siksi tällaisen henkilön tulisi ymmärtää, että jos se tahtoo ihan "tavallista" kaveruutta "tavallisten" ihmisten kanssa, sen täytyy itse tuoda itsestään ilmi tarpeeksi paljon sellaista, joka vie huomion pois sen mt-ongelmista.
On täysin eri asia nettikeskustelussa läväyttää se naamalle, että mt-eläkeläinen, kuin kasvotusten tapahtuvassa kanssakäymisessä. Minä en ainakaan kerro sitä koskaan heti, enkä kerro 99% tapaamistani ihmisistä ikinä. Mitä se kenellekään random ihmisille kuuluu edes? Kuitenkin kun aikaa kuluu, toisille herää kysymyksiä siitä, että no oletko menossa vielä töihin tai opiskelemaan jne. Voisin ikuisesti olla kertomatta todellisesta tilanteestani, mutta kannattaako se? Kokemus on osoittanut, että molemmat vaihtoehdot on huonoja vaihtoehtoja.
Ja kun osallistuu yksinäisyyskeskusteluun, kannattaa se minusta kertoa heti. Koska ei ole sitä työpaikkaa tai opiskelupaikkaa, mistä luonnollisesti suuri osa ihmisistä sen sosiaalisen kontaktinsa saa. Että heti kättelyssä, se nyt ainakin on pois laskuista. Miten sitä on niin vaikea ymmärtää?
Ja muutenkin, nämä keskustelut on joidenkin kanssa turhauttavia ja ankeita, kun sanoo asian X, ja sitten menee kymmenen viestiä väärinkäsitysten, ennakkoluulojen ja suoranaisen tyhmyyden korjaamisen. Luulisi, että kaikkein negatiivisimmin suhtautuvat ihmiset todella vain sivuuttaisi mt-eläkeläisen kommentit ja jatkaisivat matkaa, ja ne joilla olisi jotain hyvää sanottavaa, sanoisivat sen.
Siihen en aio kuitenkaan - btw - koskaan suostua, että minua katsottaisiin alaspäin sairaudestani johtuen. Netissä, tai irl. En ole huonompi, kuin muut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla lopahtaa aika varmasti mielenkiinto uuteen ihmiseen, jos kuulen sen olevan eläkkeellä mt-syistä. Tosin sillä on varmasti paljon väliä, missä ja miten asia tulee ilmi.
Aina kun netissä joku etsii kaveria ja kertoo heti ensimmäisillä riveillä olevansa mt-eläkeläinen, lopetan lukemisen siihen paikkaan. Millainen ihminen tahtoo tuoda itsestään ilmi jotain niinkin rankkaa niin aikaisessa vaiheessa? Kertoisi edes ensin joukon positiivisia asioita ja muuta sellaista, jonka takia tavallinen ihminen haluaisi tutustua siihen.
Eläke mt-syistä herättää vahvoja mielikuvia ja ennakkoluuloja, jotka ei todellakaan ole täysin tuulesta temmattuja, vaikkei varmasti pädekään kaikkiin. Siksi tällaisen henkilön tulisi ymmärtää, että jos se tahtoo ihan "tavallista" kaveruutta "tavallisten" ihmisten kanssa, sen täytyy itse tuoda itsestään ilmi tarpeeksi paljon sellaista, joka vie huomion pois sen mt-ongelmista.
No ns tavallisillakin ihmisillä on vaikka mitä luurankoja komeroissaan ja pääkopassaan, joista he eivät ole edes tietoisia useinkaan. Sinäkin puhut ihmisistä kuin koirista. Outoa.
Olet oikeassa sen suhteen, että kaikilla on luurankoja kaapeissaan - mutta vain harva tahtoo kertoa niistä heti kättelyssä tutustuessaan uusiin ihmisiin. Jos tahtoo "tavallista" kaveruutta "tavallisten" ihmisten kanssa, kannatta miettiä mitä itsestään kertoo ja millä tavalla. Eikä ainakaan kannata ihmetellä, miksei muut tahdo tutustua, jos ensimmäinen asia jonka kertoo itsestään on, että on eläkkeellä mt-syistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua).
En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida.
Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä?
Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua.
Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä.
Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa?
En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää.
Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.
Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä.
Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti.
Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään?
Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen.
No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa.
Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.
Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.
Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte?
En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?
Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri
No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?
Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.
Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi.
Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.
Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan.
Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse.
No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.
Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?
Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.
Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?
Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.
Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.
Vaikea kuvitella, olen siis kokeillut varmaan 20:ä eri harrastusta ja seuraan pintapuolisesti kaikenlaista ja tiedän kaikenlaisista asioista mutta en kyllä ole innostunut mistään varmaan pariinkymmeneen vuoteen, joskus 12- vuotiaana lakkasin tuntemasta varsinaista innostusta mistään. Moni asia on siis ihan ok, mutta mikään ei erityisen jännää.
Ajattelepa asiaa sitten niin, että jos sulla olisi ystävä, mistä voisit yhdessä hänen kanssaan innostua?
Miksi sen kanssa pitää innostua jostain, minulle riittäisi se että olomme olisi tyyppiä "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa".
Riittääkö sulle myös, että olet viimeinen, jolle ystäväsi tai kaverisi soittaa tai pyytää jonnekin mukaan? Että olisit hänelle viimeinen vaihtoehto eli tyyppi, jonka kanssa vietetty aika ei ole ihan hukkaanheitettyä, mutta ei paljon muutakaan?
No mulle kaikki ajanviete on "ihan ok, ei sitä nyt voi sängyssäkään koko päivää maata".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla lopahtaa aika varmasti mielenkiinto uuteen ihmiseen, jos kuulen sen olevan eläkkeellä mt-syistä. Tosin sillä on varmasti paljon väliä, missä ja miten asia tulee ilmi.
Aina kun netissä joku etsii kaveria ja kertoo heti ensimmäisillä riveillä olevansa mt-eläkeläinen, lopetan lukemisen siihen paikkaan. Millainen ihminen tahtoo tuoda itsestään ilmi jotain niinkin rankkaa niin aikaisessa vaiheessa? Kertoisi edes ensin joukon positiivisia asioita ja muuta sellaista, jonka takia tavallinen ihminen haluaisi tutustua siihen.
Eläke mt-syistä herättää vahvoja mielikuvia ja ennakkoluuloja, jotka ei todellakaan ole täysin tuulesta temmattuja, vaikkei varmasti pädekään kaikkiin. Siksi tällaisen henkilön tulisi ymmärtää, että jos se tahtoo ihan "tavallista" kaveruutta "tavallisten" ihmisten kanssa, sen täytyy itse tuoda itsestään ilmi tarpeeksi paljon sellaista, joka vie huomion pois sen mt-ongelmista.
No ns tavallisillakin ihmisillä on vaikka mitä luurankoja komeroissaan ja pääkopassaan, joista he eivät ole edes tietoisia useinkaan. Sinäkin puhut ihmisistä kuin koirista. Outoa.
Olet oikeassa sen suhteen, että kaikilla on luurankoja kaapeissaan - mutta vain harva tahtoo kertoa niistä heti kättelyssä tutustuessaan uusiin ihmisiin. Jos tahtoo "tavallista" kaveruutta "tavallisten" ihmisten kanssa, kannatta miettiä mitä itsestään kertoo ja millä tavalla. Eikä ainakaan kannata ihmetellä, miksei muut tahdo tutustua, jos ensimmäinen asia jonka kertoo itsestään on, että on eläkkeellä mt-syistä.
Miten se sitten on normaalia käytöstä, että kaikki teeskentelevät ensin muuta kuin ovat?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla lopahtaa aika varmasti mielenkiinto uuteen ihmiseen, jos kuulen sen olevan eläkkeellä mt-syistä. Tosin sillä on varmasti paljon väliä, missä ja miten asia tulee ilmi.
Aina kun netissä joku etsii kaveria ja kertoo heti ensimmäisillä riveillä olevansa mt-eläkeläinen, lopetan lukemisen siihen paikkaan. Millainen ihminen tahtoo tuoda itsestään ilmi jotain niinkin rankkaa niin aikaisessa vaiheessa? Kertoisi edes ensin joukon positiivisia asioita ja muuta sellaista, jonka takia tavallinen ihminen haluaisi tutustua siihen.
Eläke mt-syistä herättää vahvoja mielikuvia ja ennakkoluuloja, jotka ei todellakaan ole täysin tuulesta temmattuja, vaikkei varmasti pädekään kaikkiin. Siksi tällaisen henkilön tulisi ymmärtää, että jos se tahtoo ihan "tavallista" kaveruutta "tavallisten" ihmisten kanssa, sen täytyy itse tuoda itsestään ilmi tarpeeksi paljon sellaista, joka vie huomion pois sen mt-ongelmista.
On täysin eri asia nettikeskustelussa läväyttää se naamalle, että mt-eläkeläinen, kuin kasvotusten tapahtuvassa kanssakäymisessä. Minä en ainakaan kerro sitä koskaan heti, enkä kerro 99% tapaamistani ihmisistä ikinä. Mitä se kenellekään random ihmisille kuuluu edes? Kuitenkin kun aikaa kuluu, toisille herää kysymyksiä siitä, että no oletko menossa vielä töihin tai opiskelemaan jne. Voisin ikuisesti olla kertomatta todellisesta tilanteestani, mutta kannattaako se? Kokemus on osoittanut, että molemmat vaihtoehdot on huonoja vaihtoehtoja.
Ja kun osallistuu yksinäisyyskeskusteluun, kannattaa se minusta kertoa heti. Koska ei ole sitä työpaikkaa tai opiskelupaikkaa, mistä luonnollisesti suuri osa ihmisistä sen sosiaalisen kontaktinsa saa. Että heti kättelyssä, se nyt ainakin on pois laskuista. Miten sitä on niin vaikea ymmärtää?
Ja muutenkin, nämä keskustelut on joidenkin kanssa turhauttavia ja ankeita, kun sanoo asian X, ja sitten menee kymmenen viestiä väärinkäsitysten, ennakkoluulojen ja suoranaisen tyhmyyden korjaamisen. Luulisi, että kaikkein negatiivisimmin suhtautuvat ihmiset todella vain sivuuttaisi mt-eläkeläisen kommentit ja jatkaisivat matkaa, ja ne joilla olisi jotain hyvää sanottavaa, sanoisivat sen.
Siihen en aio kuitenkaan - btw - koskaan suostua, että minua katsottaisiin alaspäin sairaudestani johtuen. Netissä, tai irl. En ole huonompi, kuin muut.
Netin yksinäisyyskeskustelut onkin ihan eri asia kuin uusiin ihmisiin tutustuminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla lopahtaa aika varmasti mielenkiinto uuteen ihmiseen, jos kuulen sen olevan eläkkeellä mt-syistä. Tosin sillä on varmasti paljon väliä, missä ja miten asia tulee ilmi.
Aina kun netissä joku etsii kaveria ja kertoo heti ensimmäisillä riveillä olevansa mt-eläkeläinen, lopetan lukemisen siihen paikkaan. Millainen ihminen tahtoo tuoda itsestään ilmi jotain niinkin rankkaa niin aikaisessa vaiheessa? Kertoisi edes ensin joukon positiivisia asioita ja muuta sellaista, jonka takia tavallinen ihminen haluaisi tutustua siihen.
Eläke mt-syistä herättää vahvoja mielikuvia ja ennakkoluuloja, jotka ei todellakaan ole täysin tuulesta temmattuja, vaikkei varmasti pädekään kaikkiin. Siksi tällaisen henkilön tulisi ymmärtää, että jos se tahtoo ihan "tavallista" kaveruutta "tavallisten" ihmisten kanssa, sen täytyy itse tuoda itsestään ilmi tarpeeksi paljon sellaista, joka vie huomion pois sen mt-ongelmista.
No ns tavallisillakin ihmisillä on vaikka mitä luurankoja komeroissaan ja pääkopassaan, joista he eivät ole edes tietoisia useinkaan. Sinäkin puhut ihmisistä kuin koirista. Outoa.
Olet oikeassa sen suhteen, että kaikilla on luurankoja kaapeissaan - mutta vain harva tahtoo kertoa niistä heti kättelyssä tutustuessaan uusiin ihmisiin. Jos tahtoo "tavallista" kaveruutta "tavallisten" ihmisten kanssa, kannatta miettiä mitä itsestään kertoo ja millä tavalla. Eikä ainakaan kannata ihmetellä, miksei muut tahdo tutustua, jos ensimmäinen asia jonka kertoo itsestään on, että on eläkkeellä mt-syistä.
Miten se sitten on normaalia käytöstä, että kaikki teeskentelevät ensin muuta kuin ovat?
Kuka tässä on puhunut teeskentelystä? Vai etkö näe muita vaihtoehtoja teeskentelylle kuin sen, että jokainen luettelee kaikki huonotkin puolet itsestään heti ensitapaamisella?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla lopahtaa aika varmasti mielenkiinto uuteen ihmiseen, jos kuulen sen olevan eläkkeellä mt-syistä. Tosin sillä on varmasti paljon väliä, missä ja miten asia tulee ilmi.
Aina kun netissä joku etsii kaveria ja kertoo heti ensimmäisillä riveillä olevansa mt-eläkeläinen, lopetan lukemisen siihen paikkaan. Millainen ihminen tahtoo tuoda itsestään ilmi jotain niinkin rankkaa niin aikaisessa vaiheessa? Kertoisi edes ensin joukon positiivisia asioita ja muuta sellaista, jonka takia tavallinen ihminen haluaisi tutustua siihen.
Eläke mt-syistä herättää vahvoja mielikuvia ja ennakkoluuloja, jotka ei todellakaan ole täysin tuulesta temmattuja, vaikkei varmasti pädekään kaikkiin. Siksi tällaisen henkilön tulisi ymmärtää, että jos se tahtoo ihan "tavallista" kaveruutta "tavallisten" ihmisten kanssa, sen täytyy itse tuoda itsestään ilmi tarpeeksi paljon sellaista, joka vie huomion pois sen mt-ongelmista.
On täysin eri asia nettikeskustelussa läväyttää se naamalle, että mt-eläkeläinen, kuin kasvotusten tapahtuvassa kanssakäymisessä. Minä en ainakaan kerro sitä koskaan heti, enkä kerro 99% tapaamistani ihmisistä ikinä. Mitä se kenellekään random ihmisille kuuluu edes? Kuitenkin kun aikaa kuluu, toisille herää kysymyksiä siitä, että no oletko menossa vielä töihin tai opiskelemaan jne. Voisin ikuisesti olla kertomatta todellisesta tilanteestani, mutta kannattaako se? Kokemus on osoittanut, että molemmat vaihtoehdot on huonoja vaihtoehtoja.
Ja kun osallistuu yksinäisyyskeskusteluun, kannattaa se minusta kertoa heti. Koska ei ole sitä työpaikkaa tai opiskelupaikkaa, mistä luonnollisesti suuri osa ihmisistä sen sosiaalisen kontaktinsa saa. Että heti kättelyssä, se nyt ainakin on pois laskuista. Miten sitä on niin vaikea ymmärtää?
Ja muutenkin, nämä keskustelut on joidenkin kanssa turhauttavia ja ankeita, kun sanoo asian X, ja sitten menee kymmenen viestiä väärinkäsitysten, ennakkoluulojen ja suoranaisen tyhmyyden korjaamisen. Luulisi, että kaikkein negatiivisimmin suhtautuvat ihmiset todella vain sivuuttaisi mt-eläkeläisen kommentit ja jatkaisivat matkaa, ja ne joilla olisi jotain hyvää sanottavaa, sanoisivat sen.
Siihen en aio kuitenkaan - btw - koskaan suostua, että minua katsottaisiin alaspäin sairaudestani johtuen. Netissä, tai irl. En ole huonompi, kuin muut.
Netin yksinäisyyskeskustelut onkin ihan eri asia kuin uusiin ihmisiin tutustuminen.
Niin on. Jotkut ei vain sitä mitenkään tajua.
Alue: Aihe vapaa
Joo...vaikea varmaan löytää uutta ihmistä jolle tuo riittäisi. Vanhojen kavereiden kanssa sen vielä sulattaa että joskus tapaamiset on ihan vain ookoo...kun taustalla on muisto siitä että joskus on huippukivaakin ollut.