Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Kyllä, mutta mulle ainakaan saunaremontti tai saman yliopiston käyminen eivät toimi edes alussa niinä kiinnostuksen herättävinä yhteisinä asioina.

Niin, ei sinulle. Jollekin toiselle taas saman yliopiston käymisestä seuraisi valtavasti juteltavaa. Tai jopa saunaremontista, jos molemmilla olisi saunaremppa menossa, toinen sellaista suunnittelemassa tai hiljattain tehnyt saunarempan. Jotta toista ihmistä haluaisi tavata useamman kerran, tarvitaan jotain sellaista yhteistä, jota ei ole kenen tahansa kanssa ainakaan juuri sillä hetkellä. Yleisluontoisista asioistahan voi jutella ihan kenen kanssa tahansa ja joka kerta vaikka eri ihmisen kanssa. Ei siihen ystävyyttä tarvita. 

Kodin remontit ovat kyllä helvetin tylsä puheenaihe. - Eri

Niin on moni muukin. Mun yksi aikuisiän ystävyyteni alkoi niinkin simppelistä asiasta kuin ruoka. Monille varmaan maailman tylsin puheenaihe. Kumpikin meistä on intohimoinen kotikokki ja oltiin samassa Facebookin ruokaryhmässä noin vuoden verran, kun alettiin vaihtaa yksityisviestejä ja käytiin muutamilla ruokamessuilla. Tietenkin alettiin vähitellen puhua myös muistakin aiheista, mutta kiinnostus ruuanlaittoon yhdisti meidät ja sitä kautta syntyi ystävyys. Vieläkin puhutaan ruuanlaitosta ja käydään ruokatapahtumissa ja ravintoloissa syömässä, koska pidämme hyvästä ruuasta ja ruuanlaitto on molempien lempiharrastus. 

Ruoka puheenaiheena yhdistää kyllä suurempaa osaa ihmisistä kuin remontit, koska lähes jokainen joutuu syömään päivittäin jotakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

Uskallan väittää, että ainakin mulla suurempi ongelma on liika ujous ja se etten osaa jutella / saa suunvuoroa porukoissa. Vaikutan siksi esim. harrastuksissa tylsältä ja mitäänsanomattomalta, vaikka kahden kesken mulla olisi monen kanssa paljonkin sanottavaa.

Aivan varmasti, koska kukaanhan ei edes tiedä, olisiko sun kanssasi jotain yhteistä vai ei. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Kyllä, mutta mulle ainakaan saunaremontti tai saman yliopiston käyminen eivät toimi edes alussa niinä kiinnostuksen herättävinä yhteisinä asioina.

Niin, ei sinulle. Jollekin toiselle taas saman yliopiston käymisestä seuraisi valtavasti juteltavaa. Tai jopa saunaremontista, jos molemmilla olisi saunaremppa menossa, toinen sellaista suunnittelemassa tai hiljattain tehnyt saunarempan. Jotta toista ihmistä haluaisi tavata useamman kerran, tarvitaan jotain sellaista yhteistä, jota ei ole kenen tahansa kanssa ainakaan juuri sillä hetkellä. Yleisluontoisista asioistahan voi jutella ihan kenen kanssa tahansa ja joka kerta vaikka eri ihmisen kanssa. Ei siihen ystävyyttä tarvita. 

Kodin remontit ovat kyllä helvetin tylsä puheenaihe. - Eri

Niin on moni muukin. Mun yksi aikuisiän ystävyyteni alkoi niinkin simppelistä asiasta kuin ruoka. Monille varmaan maailman tylsin puheenaihe. Kumpikin meistä on intohimoinen kotikokki ja oltiin samassa Facebookin ruokaryhmässä noin vuoden verran, kun alettiin vaihtaa yksityisviestejä ja käytiin muutamilla ruokamessuilla. Tietenkin alettiin vähitellen puhua myös muistakin aiheista, mutta kiinnostus ruuanlaittoon yhdisti meidät ja sitä kautta syntyi ystävyys. Vieläkin puhutaan ruuanlaitosta ja käydään ruokatapahtumissa ja ravintoloissa syömässä, koska pidämme hyvästä ruuasta ja ruuanlaitto on molempien lempiharrastus. 

Ruoka puheenaiheena yhdistää kyllä suurempaa osaa ihmisistä kuin remontit, koska lähes jokainen joutuu syömään päivittäin jotakin.

Silti on niitäkin, jotka ovat ostaneet esim vanhan rintamamiestalon ja joiden koko loppuelämä on enemmän tai vähemmän remontin tekemistä. Kaksi tällaista ihmistä voi olla hyvinkin kiinnostuneita puhumaan remonteista, vaikka monien muiden mielestä se onkin tylsä puheenaihe. Heidän välilleen saattaa syntyä koko loppuelämän kestävä ystävyys ja alunperin yhdistävänä asiana on ollut remontit. Tiedän ihmisiä, joiden intohimo on retro ja ovat ystävystyneet retroryhmien kautta. Pointti on, että kun löytyy jotain yhdistävää, jotain sellaista, millä on molemmille merkitystä, siitä riittää tutustumisvaiheessa niin paljon puhuttavaa ja mahdollisesti myös yhdessä tehtävää, että halutaan nähdä uudelleen. Ja taas uudelleen. 

Vierailija kirjoitti:

Mä mietin, että mikähän varsinaisesti mussa ja mun hyvässä, oikeastaan parhaassa, kaverissa on loppujen lopuksi samaa tai yhdistävää. Ihmisinä ollaan kuin yö ja päivä, toisella on perhettä ja toisella ei, vähän ollut elämässä samoja harrastuksia, kaveri laukkaa pää kolmantena jalkana aina joka paikassa ja minä oon erakkomaisempi ja tietyllä tavalla rauhallisempi, ei olla oltu samassa työpaikassa tai opiskeltu samaa alaa, poliittisestikin ajattelemme osin eri tavalla. No, lapsuus ja nuoruus ollaan vietetty samoilla seuduilla, ja se nyt tietysti on aika yhdistävä liima. Paljon on koettu yhdessä. Mutta onko meissä oikeastaan mitään samaa? No jaa, enpä tiedä. Tosi vähän meillä mitään teemakeskusteluja on. Että palataanpa nyt taas sen meitä yhdistävän asian äärelle. Paljon me puhutaan ihmisistä ja elämästä ylipäänsä. Välillä on ollut myrskyisääkin erilaisten mielipiteiden takia ja koska emme käyttäydy samoin tällaisissa konfliktitilanteissa, mutta ilmeisesti meillä on ollut riittävän mielekästä, kun kumpikaan ei ole lähtenyt lätkimään. :)

Joillekin tuo onkin ihan riittävästi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Kyllä, mutta mulle ainakaan saunaremontti tai saman yliopiston käyminen eivät toimi edes alussa niinä kiinnostuksen herättävinä yhteisinä asioina.

Niin, ei sinulle. Jollekin toiselle taas saman yliopiston käymisestä seuraisi valtavasti juteltavaa. Tai jopa saunaremontista, jos molemmilla olisi saunaremppa menossa, toinen sellaista suunnittelemassa tai hiljattain tehnyt saunarempan. Jotta toista ihmistä haluaisi tavata useamman kerran, tarvitaan jotain sellaista yhteistä, jota ei ole kenen tahansa kanssa ainakaan juuri sillä hetkellä. Yleisluontoisista asioistahan voi jutella ihan kenen kanssa tahansa ja joka kerta vaikka eri ihmisen kanssa. Ei siihen ystävyyttä tarvita. 

Kodin remontit ovat kyllä helvetin tylsä puheenaihe. - Eri

Niin on moni muukin. Mun yksi aikuisiän ystävyyteni alkoi niinkin simppelistä asiasta kuin ruoka. Monille varmaan maailman tylsin puheenaihe. Kumpikin meistä on intohimoinen kotikokki ja oltiin samassa Facebookin ruokaryhmässä noin vuoden verran, kun alettiin vaihtaa yksityisviestejä ja käytiin muutamilla ruokamessuilla. Tietenkin alettiin vähitellen puhua myös muistakin aiheista, mutta kiinnostus ruuanlaittoon yhdisti meidät ja sitä kautta syntyi ystävyys. Vieläkin puhutaan ruuanlaitosta ja käydään ruokatapahtumissa ja ravintoloissa syömässä, koska pidämme hyvästä ruuasta ja ruuanlaitto on molempien lempiharrastus. 

Ruoka puheenaiheena yhdistää kyllä suurempaa osaa ihmisistä kuin remontit, koska lähes jokainen joutuu syömään päivittäin jotakin.

Silti on niitäkin, jotka ovat ostaneet esim vanhan rintamamiestalon ja joiden koko loppuelämä on enemmän tai vähemmän remontin tekemistä. Kaksi tällaista ihmistä voi olla hyvinkin kiinnostuneita puhumaan remonteista, vaikka monien muiden mielestä se onkin tylsä puheenaihe. Heidän välilleen saattaa syntyä koko loppuelämän kestävä ystävyys ja alunperin yhdistävänä asiana on ollut remontit. Tiedän ihmisiä, joiden intohimo on retro ja ovat ystävystyneet retroryhmien kautta. Pointti on, että kun löytyy jotain yhdistävää, jotain sellaista, millä on molemmille merkitystä, siitä riittää tutustumisvaiheessa niin paljon puhuttavaa ja mahdollisesti myös yhdessä tehtävää, että halutaan nähdä uudelleen. Ja taas uudelleen. 

Luultavasti toisen tai molempien talot on olleet valmiita aikapäivää sitten, mutta koska muuten loppuisi puheenaiheet, repivät he aina salaa pari vessanlattiaa irti tai lyövät lekalla keittiön mäsäksi. Ja taas voidaan yhdessä vertailla kaakeleita ja kupariputkia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Kyllä, mutta mulle ainakaan saunaremontti tai saman yliopiston käyminen eivät toimi edes alussa niinä kiinnostuksen herättävinä yhteisinä asioina.

Niin, ei sinulle. Jollekin toiselle taas saman yliopiston käymisestä seuraisi valtavasti juteltavaa. Tai jopa saunaremontista, jos molemmilla olisi saunaremppa menossa, toinen sellaista suunnittelemassa tai hiljattain tehnyt saunarempan. Jotta toista ihmistä haluaisi tavata useamman kerran, tarvitaan jotain sellaista yhteistä, jota ei ole kenen tahansa kanssa ainakaan juuri sillä hetkellä. Yleisluontoisista asioistahan voi jutella ihan kenen kanssa tahansa ja joka kerta vaikka eri ihmisen kanssa. Ei siihen ystävyyttä tarvita. 

Kodin remontit ovat kyllä helvetin tylsä puheenaihe. - Eri

Niin on moni muukin. Mun yksi aikuisiän ystävyyteni alkoi niinkin simppelistä asiasta kuin ruoka. Monille varmaan maailman tylsin puheenaihe. Kumpikin meistä on intohimoinen kotikokki ja oltiin samassa Facebookin ruokaryhmässä noin vuoden verran, kun alettiin vaihtaa yksityisviestejä ja käytiin muutamilla ruokamessuilla. Tietenkin alettiin vähitellen puhua myös muistakin aiheista, mutta kiinnostus ruuanlaittoon yhdisti meidät ja sitä kautta syntyi ystävyys. Vieläkin puhutaan ruuanlaitosta ja käydään ruokatapahtumissa ja ravintoloissa syömässä, koska pidämme hyvästä ruuasta ja ruuanlaitto on molempien lempiharrastus. 

Ruoka puheenaiheena yhdistää kyllä suurempaa osaa ihmisistä kuin remontit, koska lähes jokainen joutuu syömään päivittäin jotakin.

Silti on niitäkin, jotka ovat ostaneet esim vanhan rintamamiestalon ja joiden koko loppuelämä on enemmän tai vähemmän remontin tekemistä. Kaksi tällaista ihmistä voi olla hyvinkin kiinnostuneita puhumaan remonteista, vaikka monien muiden mielestä se onkin tylsä puheenaihe. Heidän välilleen saattaa syntyä koko loppuelämän kestävä ystävyys ja alunperin yhdistävänä asiana on ollut remontit. Tiedän ihmisiä, joiden intohimo on retro ja ovat ystävystyneet retroryhmien kautta. Pointti on, että kun löytyy jotain yhdistävää, jotain sellaista, millä on molemmille merkitystä, siitä riittää tutustumisvaiheessa niin paljon puhuttavaa ja mahdollisesti myös yhdessä tehtävää, että halutaan nähdä uudelleen. Ja taas uudelleen. 

Luultavasti toisen tai molempien talot on olleet valmiita aikapäivää sitten, mutta koska muuten loppuisi puheenaiheet, repivät he aina salaa pari vessanlattiaa irti tai lyövät lekalla keittiön mäsäksi. Ja taas voidaan yhdessä vertailla kaakeleita ja kupariputkia.

Joopa joo. Sulla on ystäyydet syntyneet toisella tavalla. Mä koitan ehdottaa yksinäisille tapoja, jotka ovat toimineet mulla ja monilla muillakin. Jospa sinäkin kertoisit niitä toisenlaisia tapoja, joilla sinun aikuisiän ystävyyssuhteesi ovat syntyneet, niin ketjun yksinäiset voisivat kokeilla niitäkin tapoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Musta tuntuu että jotkut ihmiset on arkoja paljastamaan tuota...puhutaan vain merkityksetöntä liipa laapaa ja peitetään se tärkein, just se mistä toinen voisi kiinnostua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Vastaan tähän viestiin, ihan että tietäisit, että vastaat minulle (viestejä on tämän jälkeen tullut paljon, myös tähän vastaukseesi). 

Aikaisemmin, päivä tai pari sitten kirjoitin tähän ketjuun, mihin kaipaan ystävää. Vastasin, kun joku ennen sitä oli kirjoittanut yksinäisistä ja mielenterveysongelmien kanssa painivien yksinäisyydestä, että meistä kaikki kaipaisi terapeuttia ja kopin ottajaa omasta itsestään. Ei se ihan niin mene. On kurjaa, että toisilla on mt-ongelmaisten kanssa tullut todellisia ongelmia, mutta kuten aina, sitä toivoo että ei mentäisi yleistyksiin. 

Niin, siinä minun aikaisemmassa viestissä kirjoitin, että tätä kaikkea teen jo yksin: matkustan, käyn elokuvissa ja teattereissa, konserteissa, keikoilla, museoissa, muissakin tapahtumissa. Tykkäisin saada seuraa sekä näihin, että ihan koti-iltoihin, kahvilaan tai ravintolaan tai lenkille. En ramppaa näissä yhtenään, mutta en myöskään istu kotona neljän seinän sisällä suremassa elämääni. Toivoisin elämääni ihmisiä, joiden kanssa puhua elämästä yleensä, menneestä ja tulevasta, politiikasta (sillä se on lähellä minun sydäntäni jos niin nyt uskaltaa sanoa), maailmanmenosta, ilmastonmuutoksesta, kirjoista, elokuvista, sarjoista, siitä mainitsemastasi historiasta. Remonteistakin on kokemusta, ja jos olisi kyseessä todella ystävä, voisin aika loputtomiin selata laattakuvastoja ja miettiä toisen kanssa, kuunnella ja kysellä. 

Mietit, harrastanko mitään. Kyllä. Vaikka tuntuu jotenkin turhalta sitä sinulle edes kertoa, niin jos ketään muuta kiinnostaa tässä ketjussa, jos olisi vaikka joku samanlainen, niin harrastan valokuvausta, geokätköilyä, uintia, lukemista ja elokuvia. Uinti on ainoa, mihin en halua ketään mukaani. Sitä teen ja suoritan ihan yksin. 

Ehkä sitä ei moni osaa sitten ajatella, mutta pohjimmiltani olen ihan vain tavallinen nainen. Joskus vain elämä ei mene niin kuin elokuvissa, tai edes niin kuin suomalaisessa keskiverto elämässä. En ole syyllinen taustaani, enkä syyllinen kokemaani, enkä syyllinen sairauteeni. Synkkinä hetkinä olen joskus toivonut, että sairaus olisi jokin näkyvä, minut ihmiseksi ja inhimilliseksi tekevä. Vaikka paha reuma, jonka takia ihmisen annetaan jäädä kotiin kipujen kanssa. Mutta jos menneisyyden käsittelyssä on menossa kipeä vaihe, ja olen hiljaisempi, sisäänpäin kääntyneempi ja vähemmän minä itse, sitä ei niin annatakaan anteeksi. Vaikka en petä lupauksia, en tee ohareita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Kyllä, mutta mulle ainakaan saunaremontti tai saman yliopiston käyminen eivät toimi edes alussa niinä kiinnostuksen herättävinä yhteisinä asioina.

Niin, ei sinulle. Jollekin toiselle taas saman yliopiston käymisestä seuraisi valtavasti juteltavaa. Tai jopa saunaremontista, jos molemmilla olisi saunaremppa menossa, toinen sellaista suunnittelemassa tai hiljattain tehnyt saunarempan. Jotta toista ihmistä haluaisi tavata useamman kerran, tarvitaan jotain sellaista yhteistä, jota ei ole kenen tahansa kanssa ainakaan juuri sillä hetkellä. Yleisluontoisista asioistahan voi jutella ihan kenen kanssa tahansa ja joka kerta vaikka eri ihmisen kanssa. Ei siihen ystävyyttä tarvita. 

Kodin remontit ovat kyllä helvetin tylsä puheenaihe. - Eri

Niin on moni muukin. Mun yksi aikuisiän ystävyyteni alkoi niinkin simppelistä asiasta kuin ruoka. Monille varmaan maailman tylsin puheenaihe. Kumpikin meistä on intohimoinen kotikokki ja oltiin samassa Facebookin ruokaryhmässä noin vuoden verran, kun alettiin vaihtaa yksityisviestejä ja käytiin muutamilla ruokamessuilla. Tietenkin alettiin vähitellen puhua myös muistakin aiheista, mutta kiinnostus ruuanlaittoon yhdisti meidät ja sitä kautta syntyi ystävyys. Vieläkin puhutaan ruuanlaitosta ja käydään ruokatapahtumissa ja ravintoloissa syömässä, koska pidämme hyvästä ruuasta ja ruuanlaitto on molempien lempiharrastus. 

Ruoka puheenaiheena yhdistää kyllä suurempaa osaa ihmisistä kuin remontit, koska lähes jokainen joutuu syömään päivittäin jotakin.

Silti on niitäkin, jotka ovat ostaneet esim vanhan rintamamiestalon ja joiden koko loppuelämä on enemmän tai vähemmän remontin tekemistä. Kaksi tällaista ihmistä voi olla hyvinkin kiinnostuneita puhumaan remonteista, vaikka monien muiden mielestä se onkin tylsä puheenaihe. Heidän välilleen saattaa syntyä koko loppuelämän kestävä ystävyys ja alunperin yhdistävänä asiana on ollut remontit. Tiedän ihmisiä, joiden intohimo on retro ja ovat ystävystyneet retroryhmien kautta. Pointti on, että kun löytyy jotain yhdistävää, jotain sellaista, millä on molemmille merkitystä, siitä riittää tutustumisvaiheessa niin paljon puhuttavaa ja mahdollisesti myös yhdessä tehtävää, että halutaan nähdä uudelleen. Ja taas uudelleen. 

Luultavasti toisen tai molempien talot on olleet valmiita aikapäivää sitten, mutta koska muuten loppuisi puheenaiheet, repivät he aina salaa pari vessanlattiaa irti tai lyövät lekalla keittiön mäsäksi. Ja taas voidaan yhdessä vertailla kaakeleita ja kupariputkia.

Joopa joo. Sulla on ystäyydet syntyneet toisella tavalla. Mä koitan ehdottaa yksinäisille tapoja, jotka ovat toimineet mulla ja monilla muillakin. Jospa sinäkin kertoisit niitä toisenlaisia tapoja, joilla sinun aikuisiän ystävyyssuhteesi ovat syntyneet, niin ketjun yksinäiset voisivat kokeilla niitäkin tapoja.

Tuo oli vain vitsi, päähäni syntyi mielikuva kahdesta mielensäpahoittaja-tyyppisestä ukosta jotka ei puhu tunteista ja akkojen jutuista, mutta molempien vaimot on kuolleet ja he kaipaavat ystävää, ja sellainen löytyykin rautakaupasta- kunnes remontti on valmis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Kyllä, mutta mulle ainakaan saunaremontti tai saman yliopiston käyminen eivät toimi edes alussa niinä kiinnostuksen herättävinä yhteisinä asioina.

Niin, ei sinulle. Jollekin toiselle taas saman yliopiston käymisestä seuraisi valtavasti juteltavaa. Tai jopa saunaremontista, jos molemmilla olisi saunaremppa menossa, toinen sellaista suunnittelemassa tai hiljattain tehnyt saunarempan. Jotta toista ihmistä haluaisi tavata useamman kerran, tarvitaan jotain sellaista yhteistä, jota ei ole kenen tahansa kanssa ainakaan juuri sillä hetkellä. Yleisluontoisista asioistahan voi jutella ihan kenen kanssa tahansa ja joka kerta vaikka eri ihmisen kanssa. Ei siihen ystävyyttä tarvita. 

Kodin remontit ovat kyllä helvetin tylsä puheenaihe. - Eri

Niin on moni muukin. Mun yksi aikuisiän ystävyyteni alkoi niinkin simppelistä asiasta kuin ruoka. Monille varmaan maailman tylsin puheenaihe. Kumpikin meistä on intohimoinen kotikokki ja oltiin samassa Facebookin ruokaryhmässä noin vuoden verran, kun alettiin vaihtaa yksityisviestejä ja käytiin muutamilla ruokamessuilla. Tietenkin alettiin vähitellen puhua myös muistakin aiheista, mutta kiinnostus ruuanlaittoon yhdisti meidät ja sitä kautta syntyi ystävyys. Vieläkin puhutaan ruuanlaitosta ja käydään ruokatapahtumissa ja ravintoloissa syömässä, koska pidämme hyvästä ruuasta ja ruuanlaitto on molempien lempiharrastus. 

Ruoka puheenaiheena yhdistää kyllä suurempaa osaa ihmisistä kuin remontit, koska lähes jokainen joutuu syömään päivittäin jotakin.

Silti on niitäkin, jotka ovat ostaneet esim vanhan rintamamiestalon ja joiden koko loppuelämä on enemmän tai vähemmän remontin tekemistä. Kaksi tällaista ihmistä voi olla hyvinkin kiinnostuneita puhumaan remonteista, vaikka monien muiden mielestä se onkin tylsä puheenaihe. Heidän välilleen saattaa syntyä koko loppuelämän kestävä ystävyys ja alunperin yhdistävänä asiana on ollut remontit. Tiedän ihmisiä, joiden intohimo on retro ja ovat ystävystyneet retroryhmien kautta. Pointti on, että kun löytyy jotain yhdistävää, jotain sellaista, millä on molemmille merkitystä, siitä riittää tutustumisvaiheessa niin paljon puhuttavaa ja mahdollisesti myös yhdessä tehtävää, että halutaan nähdä uudelleen. Ja taas uudelleen. 

Luultavasti toisen tai molempien talot on olleet valmiita aikapäivää sitten, mutta koska muuten loppuisi puheenaiheet, repivät he aina salaa pari vessanlattiaa irti tai lyövät lekalla keittiön mäsäksi. Ja taas voidaan yhdessä vertailla kaakeleita ja kupariputkia.

Joopa joo. Sulla on ystäyydet syntyneet toisella tavalla. Mä koitan ehdottaa yksinäisille tapoja, jotka ovat toimineet mulla ja monilla muillakin. Jospa sinäkin kertoisit niitä toisenlaisia tapoja, joilla sinun aikuisiän ystävyyssuhteesi ovat syntyneet, niin ketjun yksinäiset voisivat kokeilla niitäkin tapoja.

Tuo oli vain vitsi, päähäni syntyi mielikuva kahdesta mielensäpahoittaja-tyyppisestä ukosta jotka ei puhu tunteista ja akkojen jutuista, mutta molempien vaimot on kuolleet ja he kaipaavat ystävää, ja sellainen löytyykin rautakaupasta- kunnes remontti on valmis.

Voit silti kertoa, millä tavalla olet ystävystynyt aikuisiällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.

Vaikea kuvitella, olen siis kokeillut varmaan 20:ä eri harrastusta ja seuraan pintapuolisesti kaikenlaista ja tiedän kaikenlaisista asioista mutta en kyllä ole innostunut mistään varmaan pariinkymmeneen vuoteen, joskus 12- vuotiaana lakkasin tuntemasta varsinaista innostusta mistään. Moni asia on siis ihan ok, mutta mikään ei erityisen jännää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.

Vaikea kuvitella, olen siis kokeillut varmaan 20:ä eri harrastusta ja seuraan pintapuolisesti kaikenlaista ja tiedän kaikenlaisista asioista mutta en kyllä ole innostunut mistään varmaan pariinkymmeneen vuoteen, joskus 12- vuotiaana lakkasin tuntemasta varsinaista innostusta mistään. Moni asia on siis ihan ok, mutta mikään ei erityisen jännää.

Ajattelepa asiaa sitten niin, että jos sulla olisi ystävä, mistä voisit yhdessä hänen kanssaan innostua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.

Vaikea kuvitella, olen siis kokeillut varmaan 20:ä eri harrastusta ja seuraan pintapuolisesti kaikenlaista ja tiedän kaikenlaisista asioista mutta en kyllä ole innostunut mistään varmaan pariinkymmeneen vuoteen, joskus 12- vuotiaana lakkasin tuntemasta varsinaista innostusta mistään. Moni asia on siis ihan ok, mutta mikään ei erityisen jännää.

Ajattelepa asiaa sitten niin, että jos sulla olisi ystävä, mistä voisit yhdessä hänen kanssaan innostua?

Miksi sen kanssa pitää innostua jostain, minulle riittäisi se että olomme olisi tyyppiä "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Kyllä, mutta mulle ainakaan saunaremontti tai saman yliopiston käyminen eivät toimi edes alussa niinä kiinnostuksen herättävinä yhteisinä asioina.

Niin, ei sinulle. Jollekin toiselle taas saman yliopiston käymisestä seuraisi valtavasti juteltavaa. Tai jopa saunaremontista, jos molemmilla olisi saunaremppa menossa, toinen sellaista suunnittelemassa tai hiljattain tehnyt saunarempan. Jotta toista ihmistä haluaisi tavata useamman kerran, tarvitaan jotain sellaista yhteistä, jota ei ole kenen tahansa kanssa ainakaan juuri sillä hetkellä. Yleisluontoisista asioistahan voi jutella ihan kenen kanssa tahansa ja joka kerta vaikka eri ihmisen kanssa. Ei siihen ystävyyttä tarvita. 

Kodin remontit ovat kyllä helvetin tylsä puheenaihe. - Eri

Niin on moni muukin. Mun yksi aikuisiän ystävyyteni alkoi niinkin simppelistä asiasta kuin ruoka. Monille varmaan maailman tylsin puheenaihe. Kumpikin meistä on intohimoinen kotikokki ja oltiin samassa Facebookin ruokaryhmässä noin vuoden verran, kun alettiin vaihtaa yksityisviestejä ja käytiin muutamilla ruokamessuilla. Tietenkin alettiin vähitellen puhua myös muistakin aiheista, mutta kiinnostus ruuanlaittoon yhdisti meidät ja sitä kautta syntyi ystävyys. Vieläkin puhutaan ruuanlaitosta ja käydään ruokatapahtumissa ja ravintoloissa syömässä, koska pidämme hyvästä ruuasta ja ruuanlaitto on molempien lempiharrastus. 

Ruoka puheenaiheena yhdistää kyllä suurempaa osaa ihmisistä kuin remontit, koska lähes jokainen joutuu syömään päivittäin jotakin.

Silti on niitäkin, jotka ovat ostaneet esim vanhan rintamamiestalon ja joiden koko loppuelämä on enemmän tai vähemmän remontin tekemistä. Kaksi tällaista ihmistä voi olla hyvinkin kiinnostuneita puhumaan remonteista, vaikka monien muiden mielestä se onkin tylsä puheenaihe. Heidän välilleen saattaa syntyä koko loppuelämän kestävä ystävyys ja alunperin yhdistävänä asiana on ollut remontit. Tiedän ihmisiä, joiden intohimo on retro ja ovat ystävystyneet retroryhmien kautta. Pointti on, että kun löytyy jotain yhdistävää, jotain sellaista, millä on molemmille merkitystä, siitä riittää tutustumisvaiheessa niin paljon puhuttavaa ja mahdollisesti myös yhdessä tehtävää, että halutaan nähdä uudelleen. Ja taas uudelleen. 

Luultavasti toisen tai molempien talot on olleet valmiita aikapäivää sitten, mutta koska muuten loppuisi puheenaiheet, repivät he aina salaa pari vessanlattiaa irti tai lyövät lekalla keittiön mäsäksi. Ja taas voidaan yhdessä vertailla kaakeleita ja kupariputkia.

Joopa joo. Sulla on ystäyydet syntyneet toisella tavalla. Mä koitan ehdottaa yksinäisille tapoja, jotka ovat toimineet mulla ja monilla muillakin. Jospa sinäkin kertoisit niitä toisenlaisia tapoja, joilla sinun aikuisiän ystävyyssuhteesi ovat syntyneet, niin ketjun yksinäiset voisivat kokeilla niitäkin tapoja.

Tuo oli vain vitsi, päähäni syntyi mielikuva kahdesta mielensäpahoittaja-tyyppisestä ukosta jotka ei puhu tunteista ja akkojen jutuista, mutta molempien vaimot on kuolleet ja he kaipaavat ystävää, ja sellainen löytyykin rautakaupasta- kunnes remontti on valmis.

Voit silti kertoa, millä tavalla olet ystävystynyt aikuisiällä.

Mä olen löytänyt aikuisiällä kolme ystävää työkavereiden joukosta. Samaan aikaan olen tavannut satoja ihmisiä joiden kanssa olen ollut kiinnostunut samoista asioista, mutta se ei ole ollut riittävä pohja ystävyydelle. Niiden ihmisten kanssa joista tuli ystäviä oli vain helppoa olla ja persoonatasolla synkkasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka on eläkkeellä mielenterveydellisistä syistä. Se, joka kaipaisi normaalia kanssa käymistä ihmisten kanssa, ja joka ei hukuta muita murheisiinsa (minulla on ihan terapeutti, jolle puhua). 

En haluaisi itsekään kertoa totuutta kenellekään, mutta en myöskään elää valheessa. Miten sitten toimia? Leväyttää diagnoosit pöytään ja sanoa ota tai jätä? Vannoa ja vakuuttaa, että ei ole maaninen eikä psykoottinen, että edessä on tasainen tie minun kanssani elämäntilanteestani huolimatta? Huomasin muutama vuosi sitten myös sellaisen ikävän seikan, että kun olin tuonut julki eräälle ihmiselle diagnoosini, en sen jälkeen enää ollut mitään muuta. Jos olin nukkunut huonosti yskän takia ja näytin todella väsyneeltä, tätä ihmistä alkoi ahdistaa että no nyt sä olet sitten tosi masis. Tai jos huomautin jostain epäkohdasta (niin kohteliaan nätisti kuin osasin), se kääntyikin siihen, että minun täytyy tällaisena ihmisenä vähän nyt kyllä ylireagoida. 

Tuntuu joskus, että pitäisi olla super-ihminen, että pääsisi yksinäisyydestä eroon. Luin myös tuota yhtä ketjua siitä, miten kouluttamattomuus oli ollut miehelle paha turn off. Minullakaan ei ole mitään koulutusta alla, mutta kanssani voi kyllä silti puhua maailmanmenosta. Olen utelias ihminen. Mutta meneekö se niin, että vain normaalilla elämällä, normaaliuden mitoissa olevalla taustalla ihminen saa toisia ihmisiä elämäänsä? 

Yhtään sivuraiteilla, niin se on sitten siinä. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työelämästä. Yksi virhe, yksi erilaisuus, ja ovet alkaa sulkeutua. 

Ei mene. Kuitenkin sanonta "lika barn leka bäst" pitää hyvin pitkälti paikkansa. Ihmissuhteissa on tärkeää, että toisen kanssa on riittävästi yhteistä ja että yhteinen on jotain, mitä kumpikin pitää tärkeänä. Jos yhteinen tekijä on toiselle tai molemmille merkityksetön, se ei yhdistä. 

Mutta mitä se minun kohdalla tarkoittaa? 

En ole työelämässä, mutta pidän sitä tärkeänä että ihmiset saisivat olla, saisivat palkkaa jolla pystyisi elämään. En ole kouluttautunut, mutta en ole koulutusvastainen, vaan aivan päinvastoin: pidän kaikkea koulutusta, alkaen hyvästä varhaiskasvatuksesta, tärkeänä. Korottaisin oppivelvollisuusikää, jos saisin siitä päättää. 

Toisaalta en minäkään halua olla kenenkään terapeutti. En siis pidä ajatuksesta, että tiettyjen diagnoosien kanssa minun pitäisi "pysyä lestissäni" ja seurustella vain sen oman viiteryhmäni kanssa.

Meinaatko ettet enää voi opiskella mitään missään muodossa, koska et ole oppivelvollinen? Opinnoista ja harrastuksista saadaan tuttavia, joista osasta voi ajan mittaan tulla ystäviä. 

Et varmasti ole mitenkään huono ihminen, mutta en keksi mistä esim minä keskustelisin kanssasi. Omien kavereiden kanssa keskustelen yhteisistä harrastuksistamme, historiasta, työelämästä, opinnoista. Jos nuo puuttuisivat, ei helposti keksi molempia kiinnostavaa aihetta kovin helposti. 

Meinaatko, että en aio koskaan opiskella tai että minulla ei olisi harrastuksia, mielenkiinnon kohteita tai muutenkaan ymmärrystä mistään? 

Pelkästään sen tiedon pohjalta, että minulla ei ole koulutusta ja että olen eläkkeellä, sinä teitä päätelmän että minun kanssani ei voi keskustella "mistään". Lisäksi ymmärsit oppivelvollisuuskommentini vähän oudosti. Oppilvelvollisuuskommentti liittyi siihen, että en ole koulutusvastainen. 

No anna esimerkki sitten, mistä juttelemme? Mitä yhteistä meillä on? Siitä, ettei periaatteessa ole koulutusvastainen ei kummoista keskustelua saa, kuten saa oman alan kollegan kanssa helposti, löytyy luonnostaan sitä yhteistä kiinnostuksenkohdetta. Tai edes saman yliopiston käyneen kanssa, joka myös on paininut samojen työelämän ongelmien kanssa. 

Jaksaisitko oikeasti olla kiinnostunut harrastusreissuistani, työasioista (kuten millaista työmarkkinoilla nykyään on), kuulostaisiko minun elämäni sinusta pelkästään ärsyttävältä kehuskelulta? Miltä tuntuisi kuunnella miten meillä on yhä talon saunaremontti kesken, jos itse et voi koskaan saada minkäänlaista omaa taloa (ehkä et haluakaan, mutta useimmat pitävät kivasta talosta ja puutarhasta). Minä en tiedä yhtään aihetta, missä tajuaisimme toisiamme. Ei se meitä huonoiksi tee, mutta sopimattomiksi ystävyyteen.

Miksi ystävyytenne perustuisi siihen, että vain sinä kerrot elämästäsi? Jos joku ystäväsi, tai sinä, sairastuu, menettää työpaikkansa ja talonsa, niin "ystävyytenne" loppuu...varmaan myös parisuhdekin.

Et vastannut edellisen kirjoittajan kysymykseen. Mitä yhteistä teillä olisi? Mistä te juttelisitte? 

En ole tuo jolla "ei ole kivaa taloa ja puutarhaa" mutta varmaan tuo saunaremontoija puhuu muustakin kuin työstä tai remontista, jotka noin muutenkin todella tylsiä puheenaiheita. Kai hänellä on ajatuksia muistakin kuin omaa konkreettista elämäänsä koskevista konkreettisista asioista?

Tämä! Itse ihmettelen miten monien älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ajatukset liikkuu noin konkreettisissa sfääreissä. Suvun kautta useamman kouluttamattoman mielenterveyskuntoutujan tuntevana voin sanoa että miljoona kertaa mieluummin keskustelun heidän kanssaan elämästä ja ihmisyydestä kuin jonkun pinnallisen pölhön saunaremontista. -eri

No sanopa yksi esimerkki niistä hienoista sfääreistäsi, jos kerran tavallisesta elämästä ei sovi puhua. Mistä sitten haluat puhua?

Tavallisista asioista todellakin sopii puhua, mutta arjen asiat eivät ole olennaisia ystävyyden kannalta. Ystävyydessähän puheenaiheiden määrä on rajaton...viimeisin käymäni mielenkiintoiseksi kokemani keskustelu taisi liittyä kuoleman läsnäoloon elämässä.

Olen eri henkilö ja minustakin ystävyydessä puheenaiheiden määrä on rajaton. Mutta jotta tuttavuudesta koskaan syntyisi ystävyyttä, minustakin kahdella ihmisellä pitää kuitenkin olla jotain yhteistä. Jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin. Jos ei ole, niin tuttavuus jää tuttavuudeksi. 

Niin no jos sen yhteisen pitää olla sama koulutus ja työ, esim samanlaisen huumorintajun, samanlaisen maailmankatsomuksen, samanlaisen ihmiskäsityksen, samanlaisten arvojen sijaan niin sitten ihminen kaiketi puhuu vain palavereistaan ja tutkinnostaan. Voi sitä toki niinkin tehdä.

Eri ihmisillä yhdistävät asiat ovat erilaisia. Olen ollut samassa työpaikassa jo 16 vuotta. Olen puhunut työkavereitteni kanssa monenlaisista asioista. Silti kukaan työkavereistani ei ole ystäväni enkä tapaa ketään heistä työajan ulkopuolella. Miksi en? Koska mulla ei ole heidän kanssaan mitään muuta yhteistä kuin työpaikka ja se ei riitä mulle syyksi tavata työpaikan ulkopuolella tai ystävystyä heidän kanssaan. 

Mun mielestä tuo toinen kirjoittaja on varsin oikeilla jäljillä. Moni yksinäinen ihmettelee, että vaikka tutustuu uusiin ihmisiin, silti ei kenenkään kanssa ystävysty. Olen aika varma, että syynä on yksinkertaisesti vain, että tarvittava määrä yhteistä puuttuu ja sen vuoksi suhde väljähtyy jo ennenkuin ollaan lähelläkään ystävyyttä. Mikä on tarvittava määrä? Jokainen määrittelee sen itse. Mitä yhteistä tarvitaan? Jokainen määrittelee senkin itse. 

No sitähän tässä ihmettelee, kun kenenkään kanssa ei ole juuri koskaan ollut riittävästi mitään yhteistä (niiden toisten mielestä, minulle riittää pienikin yhteinen asia) , vaikka elämäntilanne on vaihdellut mt ongelmaisesta eläkeläisestä ulkomailla työskentelyyn jne.

Mitä sellaista sinussa on, että joku haluaisi tutustua sinuun? Millaisia ovat ihmiset, joita kiinnostavat juuri ne asiat tai ominaisuudet ? Missä voisit tutustua sellaisiin ihmisiin?

Ei sellaisia ominaisuuksia minussa varmaankaan ole.

Ei tarvitse olla varsinaisesti ominaisuus vaan riittää jokin, josta olet todella paljon kiinnostunut. Joku asia, josta varmasti joku muukin on todella kiinnostunut. Mikä on lempiharrastuksesi? Mitä teet eniten ja mieluiten vapaa-ajalla? Tai mikä on aihe, johon olet perehtynyt paljon ja josta puhuessasi innostut ja ajantaju lähes katoaa?

Eniten ja mieluiten katson televisiota, olen perehtynyt moneen aiheeseen mutta mistään en kyllä ole innostunut. Opiskelen ja urheilen jne koska on pakko opiskella jotain ja jos en urheile niin kunto on huono, mutta en ole niistä mitenkään innostunut.

Voisitko ajatella innostuvasi jostain? Aidosti kiinnnostua? Nettiaikakaudella ei ole niin väliä mistä. Mitä erilaisimpiin asioihin löytyy ryhmiä ja keskustelupalstoja ja niissä samasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomen.

Vaikea kuvitella, olen siis kokeillut varmaan 20:ä eri harrastusta ja seuraan pintapuolisesti kaikenlaista ja tiedän kaikenlaisista asioista mutta en kyllä ole innostunut mistään varmaan pariinkymmeneen vuoteen, joskus 12- vuotiaana lakkasin tuntemasta varsinaista innostusta mistään. Moni asia on siis ihan ok, mutta mikään ei erityisen jännää.

Ajattelepa asiaa sitten niin, että jos sulla olisi ystävä, mistä voisit yhdessä hänen kanssaan innostua?

Miksi sen kanssa pitää innostua jostain, minulle riittäisi se että olomme olisi tyyppiä "ihan ok, ei nyt ihan hukkaanheitettyä aikaa".

Ei tietenkään ole pakko 😂 Mutta on aika vaikea keksiä kohtaamispaikkoja, josta löytäisi ihmisiä, joita mikään ei varsinaisesti kiinnosta, mutta jotka haluaisivat uusia ystäviä vain ajatuksella, että toisen kanssa vietetty aika ei nyt ihan hukkaanheitettyäkään ole.