Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti hyvin nuorta väkeä paikalla, kun jaksaa stressata ja meuhkata ystävyydestä ja kaveruudesta ja siitä ettei kukaan soittele ja miten oli joskus "kynnysmatto" ym.

Ei ihmiset yleisesti ottaen loppupeleissä ole kovin mukavia. He etsivät omaa etuaan, aivan kuten me kaikki ja miettikää kuinka nopeasti se tosiystävyyskin voi loppua.

Ihan järjetöntä, miten ihmiset haluavat täyttää elämäänsä ihmissuhteilla ja sit stressata ja itkeä, kun ei kukaan soittele yms. Ja sen jälkee rankaisee itseään kehittämällä negatiivisia tunteita itselleen.

Suosittelen löytämään toisenlaisen ja rikkaamman tavan kokea ja elää elämää, kuin toisissa ihmisissä kiinni roikkuminen, jossa kärsii kuitenkin. Sellainen on mahdollista ja se se vasta onkin auvoista elämää. :)

Toisten seurasta aidosti nauttien, eikä tarvi loukkantua kellekkään tai miettiä mitään "oman pään pitämistä" ja kynnysmattoilua tai muuta turhauttavaa, mikä liittyy siihen näytelmään.

Mutta jos ei voi tehdä mitään yksin (koska se on noloa ja ihan tuntemattomatkin alkavat ravintoloissa ja konserteissa ristikuulustelemaan), niin silloinhan ei voi tehdä yhtään mitään. Elämä menee hukkaan, jos on aina kotona. 

On myös meitä, jotka tekevät paljon asioita nolosti yksin. Ei se tarkoita siis sitä, että jäisi kotiinsa, vaikka olisi omasta mielestä miten noloa tai tyhmää tai ankeata. Tyhjää parempi silti. 

Miksi et voi tehdä asioita, jotka eivät ole mielestäsi noloja, tyhmiä eikä ankeita? Miksi sun pitää tehdä juuri niitä? Vai onko mielestäsi kaikki asiat noloa, tyhmää ja ankeaa?

Nyt puhuttiin vain yksin tekemisestä ja sen kuvailusta. Joo, yksin tekeminen on keskimäärin aika ankeata, vaikka olisi keskimäärin hauskoistakin jutuista kyse. Joskus ihan kiva mennä yksin leffaan. 

Luonnollisestikaan moni asia ei ole nolo, tyhmä tai ankea. Joskaan aina ei saa sitä, mitä haluaa. 

Ei kukaan saa. Ei edes miljonäärit tai ne, joilla on kymmeniä ystäviä. Kannattaa opetella tekemään sellaisia asioita, joista ihan oikeasti tykkää. Tykkää niin paljon, että on täysin yhdentekevää, onko yksin vai jonkun toisen kanssa. Elää omaa elämäänsä nauttien siitä. Sellaiset ihmiset yleensä kiinnostavat muitakin niin, että saattavat jossain vaiheessa saada seuraakin asioihin, joita muutenkin tykkäävät tehdä. 

Mä vähän luulen, että jos on sosiaalinen ihminen, niin koskaan ei tule nauttimaan yksinolosta ihan hirveästi.

Mä oon jopa hieman introverttihenkinen ja oon kokenut yksinolija erinäisissä paikoissa, mutta silti kaipaan ihmisiä, keskustelua ja yhteistä tekemistä ihmisten kanssa. Varsinkin tälleen lomalla huomannut, että onhan tää taas aika sairaan tylsää elämää. En voi sanoa meneväni innolla töihin, mutta ainakin siellä voi sosialisoida ihmisten kanssa, joskin vähän liikaakin. 

Sosiaalinen ihminen viihtyy oikein hyvin myös muiden kuin vain ystäviensä ja kavereidensa  kanssa. Sosiaalinen ihminen voi lähteä ihan hyvin yksin reissuun, koska hän tapaa ja  tutustuu siellä muihinkin ihmisiin ilman, että jokaisen uuden tuttavuuden kanssa pitäisi ystävystyä. Sosiaalisella ihmisellä voi olla oikein hauskaa juhlissa, joissa hän ei entuudestaan tunne ketään. Mä olen sosiaalinen ihminen ja varmaan juuri siksi sellaisessa työssä, jossa työn puolesta tapaan paljon ja hyvin erilaisia ihmisiä eri puolilta maailmaa. Varsinaisia työkavereitani en tapaa kovin usein, koska käytän toimistohommiin mieluummin kotikonttoria kuin lähden firman varsinaiseen toimipisteeseen. Yksinolo ja yksin tekeminen ovat ihan eri asioita. Yksin tekemällä voi tutustua kymmeniin, satoihin ja jopa tuhansiin ihmisiin. Yksinolo taas on sitä, että ei ole lainkaan kanssakäymisissä kenenkään toisen kanssa.

Oon mä eri temperamenteista ja persoonallisuuksista lukenut jonkin verran, mutta en nyt osaa sanoa lainkaan, minkä verran näissä väitteissä on perää yleistää. Sosiaalisen temperamentista muistan sen, että nauttii ihmisten seurasta, mutta sosiaaliset taidot voi olla silti umpisurkeat. Sikäli siis jäin vaan miettimään tuota, onko välttämättä helppo tutustuminen uusiin ihmisiin kuitenkaan automaatio. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti hyvin nuorta väkeä paikalla, kun jaksaa stressata ja meuhkata ystävyydestä ja kaveruudesta ja siitä ettei kukaan soittele ja miten oli joskus "kynnysmatto" ym.

Ei ihmiset yleisesti ottaen loppupeleissä ole kovin mukavia. He etsivät omaa etuaan, aivan kuten me kaikki ja miettikää kuinka nopeasti se tosiystävyyskin voi loppua.

Ihan järjetöntä, miten ihmiset haluavat täyttää elämäänsä ihmissuhteilla ja sit stressata ja itkeä, kun ei kukaan soittele yms. Ja sen jälkee rankaisee itseään kehittämällä negatiivisia tunteita itselleen.

Suosittelen löytämään toisenlaisen ja rikkaamman tavan kokea ja elää elämää, kuin toisissa ihmisissä kiinni roikkuminen, jossa kärsii kuitenkin. Sellainen on mahdollista ja se se vasta onkin auvoista elämää. :)

Toisten seurasta aidosti nauttien, eikä tarvi loukkantua kellekkään tai miettiä mitään "oman pään pitämistä" ja kynnysmattoilua tai muuta turhauttavaa, mikä liittyy siihen näytelmään.

Mutta jos ei voi tehdä mitään yksin (koska se on noloa ja ihan tuntemattomatkin alkavat ravintoloissa ja konserteissa ristikuulustelemaan), niin silloinhan ei voi tehdä yhtään mitään. Elämä menee hukkaan, jos on aina kotona. 

On myös meitä, jotka tekevät paljon asioita nolosti yksin. Ei se tarkoita siis sitä, että jäisi kotiinsa, vaikka olisi omasta mielestä miten noloa tai tyhmää tai ankeata. Tyhjää parempi silti. 

Kannattaa opetella aidosti nauttimaan tekemisestä (esim Bolivian reissusta)  eikä märehtiä sitä, kenet saa mukaansa vai saako ketään. Mä en lähtisi ikinä minnekään reissuun sellaisen ihmisen kanssa, jonka mielestä ilman mua reissu olisi noloa, tyhmää tai ankeaa. Miksi ihmeessä edes lähtisin?

Mä taas kysyisin, miksi ihmeessä et lähtisi? Miten se sulta olisi pois, vaikka toinen ei yksin lähtisi lainkaan matkaan?

En mä ainakaan tykkää yksin matkustella monestakaan eri syystä. Tuntuu vähän sairaalta, jos kerron tämän ääneen kaverille, ja hän antaa siitä rankkua siten, että no, sitten hänkään ei matkusta minun kanssani. 

Koska mun ei tarvitse. Mun ei tarvitse lähteä reissuun sellaisen ihmisen kanssa, jonka mielestä reissu ja  reissukohde on nolo, tyhmä ja ankea, mutta lähtee sinne vain siksi, että minäkin olen menossa. Menen mieluummin yksin tai sellaisen ihmisen kanssa, joka ihan aidosti on aina halunnut siihen paikkaan ja nyt vaan sattuu käymään niin, että paikka ja ajankohta sopii molemmille. Tykkään reissata niin yksin kuin kaverinkin kanssa, mutta en sellaisen kaverin, jolle mun pitäisi olla jokin henkinen tuki ja turva matkalla. Parhaimpia kaverireissuja ovat olleet sellaiset, joissa kumpikin on kokenut reissaaja eikä ole kummankaan ole tarvetta olla tukena ja turvana kummallekaan. Matkalla voi olla päiviä, jolloin toinen menee omia teitään ja toinen omiaan, koska halutaan nähdä ja kokea eri asioita eikä reissu ole niin pitkä, että ehtisi nähdä ja kokea kaiken. 

En tiedä, mitä nuo sun syysi on, miksi et halua matkustella yksin, mutta ensimmäinen ajatukseni nyt vaan on, että jollain tavalla pelkäät reissaamista ja toisen pitäisi olla sulle reissussa turvana. Tarvitset siis "äidin" mukaasi. 

Hetkonen. Nythän me hypättiin ihan uuteen keskusteluun. Aiemmin oli noloa, tyhmää ja ankeata tehdä eli matkustaa yksin. Ei siitä kohteesta (tai edes joulukonsertista) mitään puhuttu. 

Ei hypätty. Sen reissun pitäisi olla ihan yhtä kiinnostava ja innostava riippumatta siitä, tekeekö reissun yksin vai jonkun toisen kanssa. Jos se toinen ihminen on ainoa asia, joka tekee muuten nolosta, ankeasta ja tyhmästä reissusta kiinnostavan ja innostavan, niin miksi ihmeessä kenenkään pitäisi olla tämä ihminen?  Kun kerran voi valita matkaseurakseen sellaisenkin, jolle se reissu ja matkakohde on koko jutun tärkein eikä se, kenen kanssa sinne menee vai meneekö yksin. 

Hypättiin me sikäli, että sä lisäsit siihen tarinaan nyt sellasenkin aspektin, että reissu ja reissukohde on ankea ilman sua. Mä ajattelisin niin, aiemman keskustelun pohjalta, että reissu ja reissukohde on varsin kiinnostava, mutta yksin ei huvita. Siitä se joulukonserttikeskustelukin kumpusi. 

On siis kaksi eri asiaa: 

1) noloa, tyhmää ja ankeata matkustaa yksin erittäin kiinnostavaan reissukohteeseen

2) nolo, tyhmä ja ankea reissu ja reissukohde

Mutta voi toki olla, että sun mielestä myös 1)-kohdan edustaja on ihan surkea seuralainen matkalle. Se sallittakoon. Sit sun pitää vaan aina kartottaa, ettet koskaan ota sellasta seuralaista mukaan matkalle. :) 

Tavallaan ymmärrän. Haaveillaan asioista, mutta ei toteuteta niitä, jos ei ole jotain toista mukaansa toteuttamaan niitä. Koitan valottaa sulle omaa ajattelutapaani. 

On vuosi 2063. Palvelutalon oleskelutilassa istuu pyörätuolissa Jonna 87 v ja  nojatuolissa Sanna 85 v. Telkkarista tulee luontodokkari Australian luonnonvaraisista eläimistä, joista osa on jo kuollut sukupuuttoon. 

Sanna: Voi kun olisi ollut ihanaa nähdä noita eläimiä. Käydä katsomassa paikan päällä eikä vain eläintarhoissa.

Jonna: Mä olen käynyt, useammankin kerran.

Sanna: Oho, kenen kanssa?

Jonna: Neljä ensimmäistä kertaa yksin ja viimeisen kerran yhden australialaisen kanssa, johon tutustuin neljännellä reissullani.

Sanna: Mä en kyllä olisi koskaan lähtenyt sinne yksin. Olisi ollut noloa, typerää ja ankeaa. 

Jonna: En koskaan huomannut, että yksikään kenguru, krokotiili tai strutsi olisi kiinnittänyt huomiota siihen, kenen kanssa siellä olin. Eikä se australialainenkaan pitänyt tavatessamme mitenkään omituisena, että olin jo neljättä kertaa Australiassa. 

Sanna: Niin mutta olisi se silti ollut noloa, tyhmää ja ankeaa mennä sinne yksin. 

Jonna: Mun mielestä kannattaa reissata silloin, kun vielä pystyy. Nyt en ole enää pitkään aikaan pystynyt, kun lonkat ja polvet on niin muusina eikä lääkäritkään enää laita näin vanhalle tekoniveliä.

Sanna: Niin no, minulla on kyllä lonkissa tekonivelet, mutta olisi se silti ollut noloa, tyhmää ja ankeaa lähteä Australiaan yksin. 

Jonna: Vai niin....

Sanna: Mutta voi kun olisi edes kerran elämässään päässyt Australiaan! Mutta enhän mä päässyt, kun kukaan ei halunnut lähteä mukaani.

Jonna: Noh onneksi sulla on edes nämä luontodokkarit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi kiva, jos hyvän uuden vuoden tekstariin jaksettaisiin vastata.

Mutta tällaista se vaan on. 🤔

Mä en ole varmaankaan vastannut, koska en ole katsonut kännykkääni tänään. En ole edes ihan varma, missä se tällä hetkellä on. Mahdollisesti alakerrassa  keittiön pöydällä tai tuulikaapissa mun käsilaukussani. En ole tarvinnut kännykkääni eilen töiden jälkeen enkä tänään yhtään mihinkään. Vapaapäivä, joten ei ole odotettavissa työpuheluitakaan. Huomenna aamulla pitää etsiä, mihin sen jätin. 

Kyllä se ilahduttaisi, vaikka viesti tulisi viiveelläkin. ☺️

Mä vastailen kyllä, kun taas kaivan kännykän esiin ja ehdin. 

Vierailija kirjoitti:

Olisi kiva, jos hyvän uuden vuoden tekstariin jaksettaisiin vastata.

Mutta tällaista se vaan on. 🤔

Olisi kiva, jos puhelin ei täyttyisi turhanpäiväisistä uudenvuodentoivotuksista, joista jokaiseen odotetaan vielä vastausta. Mutta tällaista se vaan on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kaveritkavereina kirjoitti:

Miksi ihmisten pitää puntaroida ystävyyssuhdetta kuten parisuhdetta. Onko pakko tasavuoroin soitella ja osoittaa kiinnostusta ja tunteilua. Minusta nämä tunteilut kuuluu yleensä perisuhteeseen. 

Minulla on esimerkiksi omassa kaveriporukassa ystävä jonka kanssa olen ollut kaveri 2vuotiaasta lätien, nyt olemme noin 30v ja hän ei ole koskaa soittanut minulle ns muuten vaan tai keksinyt/ehdottanut tekemistä. Hän on vain sellainen ihminen :D en tiedä miksi enkä ajattele sitä sen enempää. Kavereita ollaan ja yhessä aina huikeita reissuja, ei minua kiinnosta vaikka olenkin ehkä se joka hänelle soittaa ym. hän ei myöskää ole soittanut ikinä kellekkään muulle kaveriporukkaani kuuluvalle. Kerran törmäsin hänen omaan isäänsä kaupassa, ja hän tiedusteli MINULTA mitä pojalleen kuuluu koska ei ole kuullut hänestä 9kk. 

Joten kaverisuhteet ovat just sellasia kuin kyseinen kaveri on! Kaveri suhde on paras silloinkuin ei vaadi toiselta mitää, jätetään vaatimukset parisuhteeseen!

Sitähän se oikea ystävyys on, että hyväksytään toinen kaikkine piirteineen, myös se, ettei ole hyvä pitämään yhteyttä. Kyllä sen tietää ja tuntee, kun on tervetullut yhteydenotto ja jos on toiselle tärkeä, vaikkei jatkuvasti käy kahvittelemassa tai soittele.

Tuo on muuten hyvä pointti. Kyllä sen oikeasti huomaa, jos toinen ilahtuu yhteydenotosta. Se on se syy, miksi itseäni ei haittaa, että joidenkin kavereiden kanssa saan olla itse aloitteellinen.

Sitten taas toisten "kavereiden" kanssa sen väkinäisyyden huomaa, ja lopetan suosiolla yhteydenpidon.

Itse asiassa sitä ei välttämättä huomaa. Toinen ihminen voi ilmoittaa yli 10 läheiseltä vaikuttaneen "ystävyyden" jälkeenkin, että hänen mielestään olette olleet kaiken aikaa ihmisinä aivan liian erilaisia. Tällaisia ovat mielestään "kiltit" ihmiset. Pelkäävät konfliktitilanteita niin paljon, että sen takia jatkavat ja jatkavat muka kohteliasta yhteydenpitoa.

Kyllä näin myös voi käydä. Ex ystävä ilmoitti riidan yhteydessä että aina ollaan tehty niitä asioita joista minä tykkäsin!? Olin vaan että wtf, kai nyt suunsa voi avata ja sanoa jos ei halua/kiinnosta. Sitten se itse rupesi käyttäytymään töykeästi mua kohtaan ja omasta mielestään vaan alkoi elää niin kuin itse haluaa eikä niin kuin muut odottaa. Tämä siis oli käytännössä syyllistämistä ja tiuskimista, vähättelyä ja itsensä ja omien korostamista sekä manipulointia. Tällaisia ne on ne omasta mielestään kiltit ja herkät ihmiset...🙄

Osanottoni! Tuollaiset ihmiset ovat aivan hanurista.

 

Mä pystyn näkemään sen toisen puolen asiaa. Kun kiltti ihminen vihdoin lopettaa joustamisen , on takuuvarmaa, että tutut ihmiset alkavat syyttää häntä itsekkääksi ja töykeäksi. Ovat niin tottuneet siihen, että koko suhde on aikaisemmin pelannut heidän ehdoillaan.

Todellako? Voiko todellakin toista syyttää hyväksikäyttäjäksi jos tällainen "kiltti" ihminen aina hänen toiveistaan kysyttäessä vastaa, että hänelle käy se kaikki mikä toisellekin. Onko se todellakin silloin kaverin syytä, että toinen ei saa koskaan suutaan auki, ei edes vaikka hänen näkemyksiään yhteistä tekemistä koskien yms. tiedustelisi toistuvasti.

Olen ollut kiltti ihminen.

Joustaminen ei tarkoita välttämättä sitä, ettei kerro toiveistaan vaan sitä, että molempien osapuolten kerrottua toiveensa kiltti antaa periksi, että asiassa päästäisiin eteenpäin ja harmonia säilyisi.

Olen aina kertonut omista toiveistani. Sekä oma-aloitteisesti että kysyttäessä. En ole aiemmin kuitenkaan uskaltanut vaatia niitä huomioonotettaviksi.

Kun ystäväni halusi asiaa a, sanoin halavani asiaa b, jos sitä halusin. Ystäväni sanoi, että hänelle a on kuitenkin tosi tärkeä, ja koska hän ei halua b:tä, teemme a:ta.

Tyydyin aiemmin siihen. Halusin välttää riitoja ja pelkäsin ystävyytemme loppumista. Suuni kyllä sain auki.

Kun kiltteys hieman karisi ja ponnekkaammin aloin esittää, että edes joskus tehtäisiin kuten minä haluan, vaikka useimmiten tehdään kuten hän, niin olin muuttunut hankalaksi ja joustamattomaksi ihmiseksi.

Tämä voisi olla minun kirjoittamaa! Minulle on käynyt vanhemmiten ihan samoin. Onpa joku ystävyyskin siihen sitten loppunut. Se on jännä miten toisille sallitaan tämä oman päänsä pitäminen ja niin paljon muutakin, mutta kun kiltti ja joustava ihminen yrittää pitää puolensa, se on aivan kauheaa.

Miten joustava se ihminen olikaan, jos hän pitää päänsä? Ensin heittäydytään tahdottomaksi kynnysmatoksi, sitten kun ihmissuhteeseen on vakiintunut toimintatapa, koetaankin herätys ja aletaan vaatia sellaista kohtelua, jonka pitäisi olla itsestäänselvyys aina. Tosi epätoivoista suostua huonoon kohteluun saadakseen seuraa. 

Olen eri, mutta muuttuminen ja kasvaminen ihmisenä ei ole kiellettyä eikä koskaan liian myöhäistä. Kenenkään ei tarvitse olla ikuisesti kiltti siksi, että ei ole ymmärtänyt vetää heti tiukkoja rajoja. Sitä kun on olemassa ihmisiä, joiden kanssa voi olla myös kiltti eikä sitä käytetä hyväksi. Tätä ei tiedä heti. 

Minusta kaveri oli ikävä minua kohtaan, kun hän ensin esitti vuosia että kaikki käy, vaikka yritin onkia mielipiteitä esiin. Sitten hän väsyi ilmeisesti itseensä ja päätti samassa prosessissa blokata minutkin elämästään. Ystävänä hän kohteli minua todella kurjalla tavalla. En ollut syy hänen tunnelukkoihinsa ja itse yritin aina huomioida hänet parhaani mukaan. Minulle tämä ystävyys oli todella traumaattinen kokemus ja on osaltaan merkittävästi heikentänyt luottamustani ihmisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti hyvin nuorta väkeä paikalla, kun jaksaa stressata ja meuhkata ystävyydestä ja kaveruudesta ja siitä ettei kukaan soittele ja miten oli joskus "kynnysmatto" ym.

Ei ihmiset yleisesti ottaen loppupeleissä ole kovin mukavia. He etsivät omaa etuaan, aivan kuten me kaikki ja miettikää kuinka nopeasti se tosiystävyyskin voi loppua.

Ihan järjetöntä, miten ihmiset haluavat täyttää elämäänsä ihmissuhteilla ja sit stressata ja itkeä, kun ei kukaan soittele yms. Ja sen jälkee rankaisee itseään kehittämällä negatiivisia tunteita itselleen.

Suosittelen löytämään toisenlaisen ja rikkaamman tavan kokea ja elää elämää, kuin toisissa ihmisissä kiinni roikkuminen, jossa kärsii kuitenkin. Sellainen on mahdollista ja se se vasta onkin auvoista elämää. :)

Toisten seurasta aidosti nauttien, eikä tarvi loukkantua kellekkään tai miettiä mitään "oman pään pitämistä" ja kynnysmattoilua tai muuta turhauttavaa, mikä liittyy siihen näytelmään.

Mutta jos ei voi tehdä mitään yksin (koska se on noloa ja ihan tuntemattomatkin alkavat ravintoloissa ja konserteissa ristikuulustelemaan), niin silloinhan ei voi tehdä yhtään mitään. Elämä menee hukkaan, jos on aina kotona. 

On myös meitä, jotka tekevät paljon asioita nolosti yksin. Ei se tarkoita siis sitä, että jäisi kotiinsa, vaikka olisi omasta mielestä miten noloa tai tyhmää tai ankeata. Tyhjää parempi silti. 

Kannattaa opetella aidosti nauttimaan tekemisestä (esim Bolivian reissusta)  eikä märehtiä sitä, kenet saa mukaansa vai saako ketään. Mä en lähtisi ikinä minnekään reissuun sellaisen ihmisen kanssa, jonka mielestä ilman mua reissu olisi noloa, tyhmää tai ankeaa. Miksi ihmeessä edes lähtisin?

Mä taas kysyisin, miksi ihmeessä et lähtisi? Miten se sulta olisi pois, vaikka toinen ei yksin lähtisi lainkaan matkaan?

En mä ainakaan tykkää yksin matkustella monestakaan eri syystä. Tuntuu vähän sairaalta, jos kerron tämän ääneen kaverille, ja hän antaa siitä rankkua siten, että no, sitten hänkään ei matkusta minun kanssani. 

Koska mun ei tarvitse. Mun ei tarvitse lähteä reissuun sellaisen ihmisen kanssa, jonka mielestä reissu ja  reissukohde on nolo, tyhmä ja ankea, mutta lähtee sinne vain siksi, että minäkin olen menossa. Menen mieluummin yksin tai sellaisen ihmisen kanssa, joka ihan aidosti on aina halunnut siihen paikkaan ja nyt vaan sattuu käymään niin, että paikka ja ajankohta sopii molemmille. Tykkään reissata niin yksin kuin kaverinkin kanssa, mutta en sellaisen kaverin, jolle mun pitäisi olla jokin henkinen tuki ja turva matkalla. Parhaimpia kaverireissuja ovat olleet sellaiset, joissa kumpikin on kokenut reissaaja eikä ole kummankaan ole tarvetta olla tukena ja turvana kummallekaan. Matkalla voi olla päiviä, jolloin toinen menee omia teitään ja toinen omiaan, koska halutaan nähdä ja kokea eri asioita eikä reissu ole niin pitkä, että ehtisi nähdä ja kokea kaiken. 

En tiedä, mitä nuo sun syysi on, miksi et halua matkustella yksin, mutta ensimmäinen ajatukseni nyt vaan on, että jollain tavalla pelkäät reissaamista ja toisen pitäisi olla sulle reissussa turvana. Tarvitset siis "äidin" mukaasi. 

Hetkonen. Nythän me hypättiin ihan uuteen keskusteluun. Aiemmin oli noloa, tyhmää ja ankeata tehdä eli matkustaa yksin. Ei siitä kohteesta (tai edes joulukonsertista) mitään puhuttu. 

Ei hypätty. Sen reissun pitäisi olla ihan yhtä kiinnostava ja innostava riippumatta siitä, tekeekö reissun yksin vai jonkun toisen kanssa. Jos se toinen ihminen on ainoa asia, joka tekee muuten nolosta, ankeasta ja tyhmästä reissusta kiinnostavan ja innostavan, niin miksi ihmeessä kenenkään pitäisi olla tämä ihminen?  Kun kerran voi valita matkaseurakseen sellaisenkin, jolle se reissu ja matkakohde on koko jutun tärkein eikä se, kenen kanssa sinne menee vai meneekö yksin. 

Hypättiin me sikäli, että sä lisäsit siihen tarinaan nyt sellasenkin aspektin, että reissu ja reissukohde on ankea ilman sua. Mä ajattelisin niin, aiemman keskustelun pohjalta, että reissu ja reissukohde on varsin kiinnostava, mutta yksin ei huvita. Siitä se joulukonserttikeskustelukin kumpusi. 

On siis kaksi eri asiaa: 

1) noloa, tyhmää ja ankeata matkustaa yksin erittäin kiinnostavaan reissukohteeseen

2) nolo, tyhmä ja ankea reissu ja reissukohde

Mutta voi toki olla, että sun mielestä myös 1)-kohdan edustaja on ihan surkea seuralainen matkalle. Se sallittakoon. Sit sun pitää vaan aina kartottaa, ettet koskaan ota sellasta seuralaista mukaan matkalle. :) 

Tavallaan ymmärrän. Haaveillaan asioista, mutta ei toteuteta niitä, jos ei ole jotain toista mukaansa toteuttamaan niitä. Koitan valottaa sulle omaa ajattelutapaani. 

On vuosi 2063. Palvelutalon oleskelutilassa istuu pyörätuolissa Jonna 87 v ja  nojatuolissa Sanna 85 v. Telkkarista tulee luontodokkari Australian luonnonvaraisista eläimistä, joista osa on jo kuollut sukupuuttoon. 

Sanna: Voi kun olisi ollut ihanaa nähdä noita eläimiä. Käydä katsomassa paikan päällä eikä vain eläintarhoissa.

Jonna: Mä olen käynyt, useammankin kerran.

Sanna: Oho, kenen kanssa?

Jonna: Neljä ensimmäistä kertaa yksin ja viimeisen kerran yhden australialaisen kanssa, johon tutustuin neljännellä reissullani.

Sanna: Mä en kyllä olisi koskaan lähtenyt sinne yksin. Olisi ollut noloa, typerää ja ankeaa. 

Jonna: En koskaan huomannut, että yksikään kenguru, krokotiili tai strutsi olisi kiinnittänyt huomiota siihen, kenen kanssa siellä olin. Eikä se australialainenkaan pitänyt tavatessamme mitenkään omituisena, että olin jo neljättä kertaa Australiassa. 

Sanna: Niin mutta olisi se silti ollut noloa, tyhmää ja ankeaa mennä sinne yksin. 

Jonna: Mun mielestä kannattaa reissata silloin, kun vielä pystyy. Nyt en ole enää pitkään aikaan pystynyt, kun lonkat ja polvet on niin muusina eikä lääkäritkään enää laita näin vanhalle tekoniveliä.

Sanna: Niin no, minulla on kyllä lonkissa tekonivelet, mutta olisi se silti ollut noloa, tyhmää ja ankeaa lähteä Australiaan yksin. 

Jonna: Vai niin....

Sanna: Mutta voi kun olisi edes kerran elämässään päässyt Australiaan! Mutta enhän mä päässyt, kun kukaan ei halunnut lähteä mukaani.

Jonna: Noh onneksi sulla on edes nämä luontodokkarit.

 

Tätä tarinaa voisi jatkaa vielä. Janica 81 v havahtuu sohvalta päivätorkuiltaan ja kysyy, mistä muut puhuvat. Sitten hän kertoo, että vuonna 2031 hän kävi Australiassa. Yksin. Kenguruista ei näkynyt kuin hännänpäät, kun ne juoksivat jo kauas pois. Kukaan australialainen ei tullut juttelemaan. Krokotiilitkin makasivat vain joenrannassa vedessä ja mulkoilivat paheksuvasti, kun olin siellä yksin. En mennyt toista kertaa, koska kengurut ja krokotiilitkin olivat niin epäkohteliaita.  Tosiaankin olet Sanna oikeassa, että nolo, tylsä ja ankea reissu. Et jäänyt mistään paitsi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi kiva, jos hyvän uuden vuoden tekstariin jaksettaisiin vastata.

Mutta tällaista se vaan on. 🤔

Olisi kiva, jos puhelin ei täyttyisi turhanpäiväisistä uudenvuodentoivotuksista, joista jokaiseen odotetaan vielä vastausta. Mutta tällaista se vaan on.

Tässä ketjussa keskustellaan yksinäisyydestä, joten harvemmilla puhelin viesteistä täyttyy...

Matkustelusta sen verran vielä, että nykyaikana onneksi on hyvin luontoystävällistä pyrkiä siihen, ettei tee lentomatkoja. Voi siis sinällään taputella itseään olalle, jos matkustelee vähän pienimuotoisemmin. ;) Ei tarvi siitäkin vielä varsinaisesti stressata, että voi voi kun minä en nyt yksin lähtenyt jonnekin hornantuuttiin reissuun. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kaveritkavereina kirjoitti:

Miksi ihmisten pitää puntaroida ystävyyssuhdetta kuten parisuhdetta. Onko pakko tasavuoroin soitella ja osoittaa kiinnostusta ja tunteilua. Minusta nämä tunteilut kuuluu yleensä perisuhteeseen. 

Minulla on esimerkiksi omassa kaveriporukassa ystävä jonka kanssa olen ollut kaveri 2vuotiaasta lätien, nyt olemme noin 30v ja hän ei ole koskaa soittanut minulle ns muuten vaan tai keksinyt/ehdottanut tekemistä. Hän on vain sellainen ihminen :D en tiedä miksi enkä ajattele sitä sen enempää. Kavereita ollaan ja yhessä aina huikeita reissuja, ei minua kiinnosta vaikka olenkin ehkä se joka hänelle soittaa ym. hän ei myöskää ole soittanut ikinä kellekkään muulle kaveriporukkaani kuuluvalle. Kerran törmäsin hänen omaan isäänsä kaupassa, ja hän tiedusteli MINULTA mitä pojalleen kuuluu koska ei ole kuullut hänestä 9kk. 

Joten kaverisuhteet ovat just sellasia kuin kyseinen kaveri on! Kaveri suhde on paras silloinkuin ei vaadi toiselta mitää, jätetään vaatimukset parisuhteeseen!

Sitähän se oikea ystävyys on, että hyväksytään toinen kaikkine piirteineen, myös se, ettei ole hyvä pitämään yhteyttä. Kyllä sen tietää ja tuntee, kun on tervetullut yhteydenotto ja jos on toiselle tärkeä, vaikkei jatkuvasti käy kahvittelemassa tai soittele.

Tuo on muuten hyvä pointti. Kyllä sen oikeasti huomaa, jos toinen ilahtuu yhteydenotosta. Se on se syy, miksi itseäni ei haittaa, että joidenkin kavereiden kanssa saan olla itse aloitteellinen.

Sitten taas toisten "kavereiden" kanssa sen väkinäisyyden huomaa, ja lopetan suosiolla yhteydenpidon.

Itse asiassa sitä ei välttämättä huomaa. Toinen ihminen voi ilmoittaa yli 10 läheiseltä vaikuttaneen "ystävyyden" jälkeenkin, että hänen mielestään olette olleet kaiken aikaa ihmisinä aivan liian erilaisia. Tällaisia ovat mielestään "kiltit" ihmiset. Pelkäävät konfliktitilanteita niin paljon, että sen takia jatkavat ja jatkavat muka kohteliasta yhteydenpitoa.

Kyllä näin myös voi käydä. Ex ystävä ilmoitti riidan yhteydessä että aina ollaan tehty niitä asioita joista minä tykkäsin!? Olin vaan että wtf, kai nyt suunsa voi avata ja sanoa jos ei halua/kiinnosta. Sitten se itse rupesi käyttäytymään töykeästi mua kohtaan ja omasta mielestään vaan alkoi elää niin kuin itse haluaa eikä niin kuin muut odottaa. Tämä siis oli käytännössä syyllistämistä ja tiuskimista, vähättelyä ja itsensä ja omien korostamista sekä manipulointia. Tällaisia ne on ne omasta mielestään kiltit ja herkät ihmiset...🙄

Osanottoni! Tuollaiset ihmiset ovat aivan hanurista.

 

Mä pystyn näkemään sen toisen puolen asiaa. Kun kiltti ihminen vihdoin lopettaa joustamisen , on takuuvarmaa, että tutut ihmiset alkavat syyttää häntä itsekkääksi ja töykeäksi. Ovat niin tottuneet siihen, että koko suhde on aikaisemmin pelannut heidän ehdoillaan.

Todellako? Voiko todellakin toista syyttää hyväksikäyttäjäksi jos tällainen "kiltti" ihminen aina hänen toiveistaan kysyttäessä vastaa, että hänelle käy se kaikki mikä toisellekin. Onko se todellakin silloin kaverin syytä, että toinen ei saa koskaan suutaan auki, ei edes vaikka hänen näkemyksiään yhteistä tekemistä koskien yms. tiedustelisi toistuvasti.

Olen ollut kiltti ihminen.

Joustaminen ei tarkoita välttämättä sitä, ettei kerro toiveistaan vaan sitä, että molempien osapuolten kerrottua toiveensa kiltti antaa periksi, että asiassa päästäisiin eteenpäin ja harmonia säilyisi.

Olen aina kertonut omista toiveistani. Sekä oma-aloitteisesti että kysyttäessä. En ole aiemmin kuitenkaan uskaltanut vaatia niitä huomioonotettaviksi.

Kun ystäväni halusi asiaa a, sanoin halavani asiaa b, jos sitä halusin. Ystäväni sanoi, että hänelle a on kuitenkin tosi tärkeä, ja koska hän ei halua b:tä, teemme a:ta.

Tyydyin aiemmin siihen. Halusin välttää riitoja ja pelkäsin ystävyytemme loppumista. Suuni kyllä sain auki.

Kun kiltteys hieman karisi ja ponnekkaammin aloin esittää, että edes joskus tehtäisiin kuten minä haluan, vaikka useimmiten tehdään kuten hän, niin olin muuttunut hankalaksi ja joustamattomaksi ihmiseksi.

Tämä voisi olla minun kirjoittamaa! Minulle on käynyt vanhemmiten ihan samoin. Onpa joku ystävyyskin siihen sitten loppunut. Se on jännä miten toisille sallitaan tämä oman päänsä pitäminen ja niin paljon muutakin, mutta kun kiltti ja joustava ihminen yrittää pitää puolensa, se on aivan kauheaa.

Miten joustava se ihminen olikaan, jos hän pitää päänsä? Ensin heittäydytään tahdottomaksi kynnysmatoksi, sitten kun ihmissuhteeseen on vakiintunut toimintatapa, koetaankin herätys ja aletaan vaatia sellaista kohtelua, jonka pitäisi olla itsestäänselvyys aina. Tosi epätoivoista suostua huonoon kohteluun saadakseen seuraa. 

Olen eri, mutta muuttuminen ja kasvaminen ihmisenä ei ole kiellettyä eikä koskaan liian myöhäistä. Kenenkään ei tarvitse olla ikuisesti kiltti siksi, että ei ole ymmärtänyt vetää heti tiukkoja rajoja. Sitä kun on olemassa ihmisiä, joiden kanssa voi olla myös kiltti eikä sitä käytetä hyväksi. Tätä ei tiedä heti. 

Minusta kaveri oli ikävä minua kohtaan, kun hän ensin esitti vuosia että kaikki käy, vaikka yritin onkia mielipiteitä esiin. Sitten hän väsyi ilmeisesti itseensä ja päätti samassa prosessissa blokata minutkin elämästään. Ystävänä hän kohteli minua todella kurjalla tavalla. En ollut syy hänen tunnelukkoihinsa ja itse yritin aina huomioida hänet parhaani mukaan. Minulle tämä ystävyys oli todella traumaattinen kokemus ja on osaltaan merkittävästi heikentänyt luottamustani ihmisiin.

Melko turhaa ivaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kaveritkavereina kirjoitti:

Miksi ihmisten pitää puntaroida ystävyyssuhdetta kuten parisuhdetta. Onko pakko tasavuoroin soitella ja osoittaa kiinnostusta ja tunteilua. Minusta nämä tunteilut kuuluu yleensä perisuhteeseen. 

Minulla on esimerkiksi omassa kaveriporukassa ystävä jonka kanssa olen ollut kaveri 2vuotiaasta lätien, nyt olemme noin 30v ja hän ei ole koskaa soittanut minulle ns muuten vaan tai keksinyt/ehdottanut tekemistä. Hän on vain sellainen ihminen :D en tiedä miksi enkä ajattele sitä sen enempää. Kavereita ollaan ja yhessä aina huikeita reissuja, ei minua kiinnosta vaikka olenkin ehkä se joka hänelle soittaa ym. hän ei myöskää ole soittanut ikinä kellekkään muulle kaveriporukkaani kuuluvalle. Kerran törmäsin hänen omaan isäänsä kaupassa, ja hän tiedusteli MINULTA mitä pojalleen kuuluu koska ei ole kuullut hänestä 9kk. 

Joten kaverisuhteet ovat just sellasia kuin kyseinen kaveri on! Kaveri suhde on paras silloinkuin ei vaadi toiselta mitää, jätetään vaatimukset parisuhteeseen!

Sitähän se oikea ystävyys on, että hyväksytään toinen kaikkine piirteineen, myös se, ettei ole hyvä pitämään yhteyttä. Kyllä sen tietää ja tuntee, kun on tervetullut yhteydenotto ja jos on toiselle tärkeä, vaikkei jatkuvasti käy kahvittelemassa tai soittele.

Tuo on muuten hyvä pointti. Kyllä sen oikeasti huomaa, jos toinen ilahtuu yhteydenotosta. Se on se syy, miksi itseäni ei haittaa, että joidenkin kavereiden kanssa saan olla itse aloitteellinen.

Sitten taas toisten "kavereiden" kanssa sen väkinäisyyden huomaa, ja lopetan suosiolla yhteydenpidon.

Itse asiassa sitä ei välttämättä huomaa. Toinen ihminen voi ilmoittaa yli 10 läheiseltä vaikuttaneen "ystävyyden" jälkeenkin, että hänen mielestään olette olleet kaiken aikaa ihmisinä aivan liian erilaisia. Tällaisia ovat mielestään "kiltit" ihmiset. Pelkäävät konfliktitilanteita niin paljon, että sen takia jatkavat ja jatkavat muka kohteliasta yhteydenpitoa.

Kyllä näin myös voi käydä. Ex ystävä ilmoitti riidan yhteydessä että aina ollaan tehty niitä asioita joista minä tykkäsin!? Olin vaan että wtf, kai nyt suunsa voi avata ja sanoa jos ei halua/kiinnosta. Sitten se itse rupesi käyttäytymään töykeästi mua kohtaan ja omasta mielestään vaan alkoi elää niin kuin itse haluaa eikä niin kuin muut odottaa. Tämä siis oli käytännössä syyllistämistä ja tiuskimista, vähättelyä ja itsensä ja omien korostamista sekä manipulointia. Tällaisia ne on ne omasta mielestään kiltit ja herkät ihmiset...🙄

Osanottoni! Tuollaiset ihmiset ovat aivan hanurista.

 

Mä pystyn näkemään sen toisen puolen asiaa. Kun kiltti ihminen vihdoin lopettaa joustamisen , on takuuvarmaa, että tutut ihmiset alkavat syyttää häntä itsekkääksi ja töykeäksi. Ovat niin tottuneet siihen, että koko suhde on aikaisemmin pelannut heidän ehdoillaan.

Todellako? Voiko todellakin toista syyttää hyväksikäyttäjäksi jos tällainen "kiltti" ihminen aina hänen toiveistaan kysyttäessä vastaa, että hänelle käy se kaikki mikä toisellekin. Onko se todellakin silloin kaverin syytä, että toinen ei saa koskaan suutaan auki, ei edes vaikka hänen näkemyksiään yhteistä tekemistä koskien yms. tiedustelisi toistuvasti.

Olen ollut kiltti ihminen.

Joustaminen ei tarkoita välttämättä sitä, ettei kerro toiveistaan vaan sitä, että molempien osapuolten kerrottua toiveensa kiltti antaa periksi, että asiassa päästäisiin eteenpäin ja harmonia säilyisi.

Olen aina kertonut omista toiveistani. Sekä oma-aloitteisesti että kysyttäessä. En ole aiemmin kuitenkaan uskaltanut vaatia niitä huomioonotettaviksi.

Kun ystäväni halusi asiaa a, sanoin halavani asiaa b, jos sitä halusin. Ystäväni sanoi, että hänelle a on kuitenkin tosi tärkeä, ja koska hän ei halua b:tä, teemme a:ta.

Tyydyin aiemmin siihen. Halusin välttää riitoja ja pelkäsin ystävyytemme loppumista. Suuni kyllä sain auki.

Kun kiltteys hieman karisi ja ponnekkaammin aloin esittää, että edes joskus tehtäisiin kuten minä haluan, vaikka useimmiten tehdään kuten hän, niin olin muuttunut hankalaksi ja joustamattomaksi ihmiseksi.

Tämä voisi olla minun kirjoittamaa! Minulle on käynyt vanhemmiten ihan samoin. Onpa joku ystävyyskin siihen sitten loppunut. Se on jännä miten toisille sallitaan tämä oman päänsä pitäminen ja niin paljon muutakin, mutta kun kiltti ja joustava ihminen yrittää pitää puolensa, se on aivan kauheaa.

Miten joustava se ihminen olikaan, jos hän pitää päänsä? Ensin heittäydytään tahdottomaksi kynnysmatoksi, sitten kun ihmissuhteeseen on vakiintunut toimintatapa, koetaankin herätys ja aletaan vaatia sellaista kohtelua, jonka pitäisi olla itsestäänselvyys aina. Tosi epätoivoista suostua huonoon kohteluun saadakseen seuraa. 

Olen eri, mutta muuttuminen ja kasvaminen ihmisenä ei ole kiellettyä eikä koskaan liian myöhäistä. Kenenkään ei tarvitse olla ikuisesti kiltti siksi, että ei ole ymmärtänyt vetää heti tiukkoja rajoja. Sitä kun on olemassa ihmisiä, joiden kanssa voi olla myös kiltti eikä sitä käytetä hyväksi. Tätä ei tiedä heti. 

Minusta kaveri oli ikävä minua kohtaan, kun hän ensin esitti vuosia että kaikki käy, vaikka yritin onkia mielipiteitä esiin. Sitten hän väsyi ilmeisesti itseensä ja päätti samassa prosessissa blokata minutkin elämästään. Ystävänä hän kohteli minua todella kurjalla tavalla. En ollut syy hänen tunnelukkoihinsa ja itse yritin aina huomioida hänet parhaani mukaan. Minulle tämä ystävyys oli todella traumaattinen kokemus ja on osaltaan merkittävästi heikentänyt luottamustani ihmisiin.

Melko turhaa ivaa. 

Mitä ihmeen ivaa? Vuosien jälkeenkin on yhä todella paha olo, kun tämä ihminen palautuu toisinaan mieleeni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti hyvin nuorta väkeä paikalla, kun jaksaa stressata ja meuhkata ystävyydestä ja kaveruudesta ja siitä ettei kukaan soittele ja miten oli joskus "kynnysmatto" ym.

Ei ihmiset yleisesti ottaen loppupeleissä ole kovin mukavia. He etsivät omaa etuaan, aivan kuten me kaikki ja miettikää kuinka nopeasti se tosiystävyyskin voi loppua.

Ihan järjetöntä, miten ihmiset haluavat täyttää elämäänsä ihmissuhteilla ja sit stressata ja itkeä, kun ei kukaan soittele yms. Ja sen jälkee rankaisee itseään kehittämällä negatiivisia tunteita itselleen.

Suosittelen löytämään toisenlaisen ja rikkaamman tavan kokea ja elää elämää, kuin toisissa ihmisissä kiinni roikkuminen, jossa kärsii kuitenkin. Sellainen on mahdollista ja se se vasta onkin auvoista elämää. :)

Toisten seurasta aidosti nauttien, eikä tarvi loukkantua kellekkään tai miettiä mitään "oman pään pitämistä" ja kynnysmattoilua tai muuta turhauttavaa, mikä liittyy siihen näytelmään.

Mutta jos ei voi tehdä mitään yksin (koska se on noloa ja ihan tuntemattomatkin alkavat ravintoloissa ja konserteissa ristikuulustelemaan), niin silloinhan ei voi tehdä yhtään mitään. Elämä menee hukkaan, jos on aina kotona. 

On myös meitä, jotka tekevät paljon asioita nolosti yksin. Ei se tarkoita siis sitä, että jäisi kotiinsa, vaikka olisi omasta mielestä miten noloa tai tyhmää tai ankeata. Tyhjää parempi silti. 

Kannattaa opetella aidosti nauttimaan tekemisestä (esim Bolivian reissusta)  eikä märehtiä sitä, kenet saa mukaansa vai saako ketään. Mä en lähtisi ikinä minnekään reissuun sellaisen ihmisen kanssa, jonka mielestä ilman mua reissu olisi noloa, tyhmää tai ankeaa. Miksi ihmeessä edes lähtisin?

Mä taas kysyisin, miksi ihmeessä et lähtisi? Miten se sulta olisi pois, vaikka toinen ei yksin lähtisi lainkaan matkaan?

En mä ainakaan tykkää yksin matkustella monestakaan eri syystä. Tuntuu vähän sairaalta, jos kerron tämän ääneen kaverille, ja hän antaa siitä rankkua siten, että no, sitten hänkään ei matkusta minun kanssani. 

Koska mun ei tarvitse. Mun ei tarvitse lähteä reissuun sellaisen ihmisen kanssa, jonka mielestä reissu ja  reissukohde on nolo, tyhmä ja ankea, mutta lähtee sinne vain siksi, että minäkin olen menossa. Menen mieluummin yksin tai sellaisen ihmisen kanssa, joka ihan aidosti on aina halunnut siihen paikkaan ja nyt vaan sattuu käymään niin, että paikka ja ajankohta sopii molemmille. Tykkään reissata niin yksin kuin kaverinkin kanssa, mutta en sellaisen kaverin, jolle mun pitäisi olla jokin henkinen tuki ja turva matkalla. Parhaimpia kaverireissuja ovat olleet sellaiset, joissa kumpikin on kokenut reissaaja eikä ole kummankaan ole tarvetta olla tukena ja turvana kummallekaan. Matkalla voi olla päiviä, jolloin toinen menee omia teitään ja toinen omiaan, koska halutaan nähdä ja kokea eri asioita eikä reissu ole niin pitkä, että ehtisi nähdä ja kokea kaiken. 

En tiedä, mitä nuo sun syysi on, miksi et halua matkustella yksin, mutta ensimmäinen ajatukseni nyt vaan on, että jollain tavalla pelkäät reissaamista ja toisen pitäisi olla sulle reissussa turvana. Tarvitset siis "äidin" mukaasi. 

Hetkonen. Nythän me hypättiin ihan uuteen keskusteluun. Aiemmin oli noloa, tyhmää ja ankeata tehdä eli matkustaa yksin. Ei siitä kohteesta (tai edes joulukonsertista) mitään puhuttu. 

Ei hypätty. Sen reissun pitäisi olla ihan yhtä kiinnostava ja innostava riippumatta siitä, tekeekö reissun yksin vai jonkun toisen kanssa. Jos se toinen ihminen on ainoa asia, joka tekee muuten nolosta, ankeasta ja tyhmästä reissusta kiinnostavan ja innostavan, niin miksi ihmeessä kenenkään pitäisi olla tämä ihminen?  Kun kerran voi valita matkaseurakseen sellaisenkin, jolle se reissu ja matkakohde on koko jutun tärkein eikä se, kenen kanssa sinne menee vai meneekö yksin. 

Hypättiin me sikäli, että sä lisäsit siihen tarinaan nyt sellasenkin aspektin, että reissu ja reissukohde on ankea ilman sua. Mä ajattelisin niin, aiemman keskustelun pohjalta, että reissu ja reissukohde on varsin kiinnostava, mutta yksin ei huvita. Siitä se joulukonserttikeskustelukin kumpusi. 

On siis kaksi eri asiaa: 

1) noloa, tyhmää ja ankeata matkustaa yksin erittäin kiinnostavaan reissukohteeseen

2) nolo, tyhmä ja ankea reissu ja reissukohde

Mutta voi toki olla, että sun mielestä myös 1)-kohdan edustaja on ihan surkea seuralainen matkalle. Se sallittakoon. Sit sun pitää vaan aina kartottaa, ettet koskaan ota sellasta seuralaista mukaan matkalle. :) 

3) Erittäin kiinnostava reissukohde, mutta ei huvita lähteä

- eri

Vierailija kirjoitti:

Ei suoranaisesti liity asiaan, mutta meillä kotona oli klassinen tunteita mitätöidä ja suorituksia ihannoiva kasvatustapa. Tunteet kehotettiin jättämään huomiotta ja toimimaan vanhempien vaatimusten mukaan. Tämän kasvatustyön seurauksena minusta on tullut ihminen, joka kokee normaalina sen, että ihmissuhteissa on epämukava olo.

Nyt kun olen saanut itsetuntoani hiukan vahvistettua ja tätä aiempaa ajattelutapaa vähän kyseenalaistettua, niin en sitten enää tiedäkään miltä ihmissuhteissa oikein pitäisi tuntua. Minulla ei yli 3-kymppisenä ole mitään käsitystä siitä, että miten paljon epämukavuutta ja ristiriitoja olisi ns. normaalia sietää. Jonkin verran tietysti, mutta alitajuisesti pelkään koko ajan sitä, että ellen ärhäkästi suojele itseäni, niin liu'un huomaamatta takaisin aiempaan tilanteeseen ja psyykkinen vointi heikkenee huonon kohtelun seurauksena.

Tämä on varmasti niin monen ongelma! Ehkä vain pelkäät. Itse ajattelen että koska ennen oltiin vaativia tunteiden suhteen, nopeasti luen muita elekieltä ym ja näen jo ennalta missä kohtaa hitsaa yhteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi kiva, jos hyvän uuden vuoden tekstariin jaksettaisiin vastata.

Mutta tällaista se vaan on. 🤔

Olisi kiva, jos puhelin ei täyttyisi turhanpäiväisistä uudenvuodentoivotuksista, joista jokaiseen odotetaan vielä vastausta. Mutta tällaista se vaan on.

Tässä ketjussa keskustellaan yksinäisyydestä, joten harvemmilla puhelin viesteistä täyttyy...

Oma saldoni oli 22 uudenvuodenviestiä, joista 1 tuli työnantajalta, 2 harrastusten vetäjiltä, 6 sukulaisilta, 1 entiseltä lapsuudenystävältäni ja loput sellaisilta "kavereilta", joiden kanssa kaveruus on pelkkää pinnallista jutustelua työpaikalla tai yhteisessä harrastuksessa. En saanut taaskaan seuraa uudenvuoden viettoon eikä ketään kiinnostanut edes kysyä kuulumisiani, joten voin kai sanoa ettei tuollaiset turhanpäiväiset uudenvuodentoivotukset poista yksinäisyyttä?

Riippuu vähän kaverien luonteestakin. Itsellä on muutamia kovin introverttejä kavereita, jotka eivät oikeasti ota yhteyttä kehenkään ikinä. Aina joku muu on siinä aktiivisessa roolissa. Ihan perusmukavaa porukkaa jne., mutta yhteydenotto kehenkään koskaan mistään syystä ei vain kuulu heidän repertuaariinsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi kiva, jos hyvän uuden vuoden tekstariin jaksettaisiin vastata.

Mutta tällaista se vaan on. 🤔

Olisi kiva, jos puhelin ei täyttyisi turhanpäiväisistä uudenvuodentoivotuksista, joista jokaiseen odotetaan vielä vastausta. Mutta tällaista se vaan on.

Tässä ketjussa keskustellaan yksinäisyydestä, joten harvemmilla puhelin viesteistä täyttyy...

Oma saldoni oli 22 uudenvuodenviestiä, joista 1 tuli työnantajalta, 2 harrastusten vetäjiltä, 6 sukulaisilta, 1 entiseltä lapsuudenystävältäni ja loput sellaisilta "kavereilta", joiden kanssa kaveruus on pelkkää pinnallista jutustelua työpaikalla tai yhteisessä harrastuksessa. En saanut taaskaan seuraa uudenvuoden viettoon eikä ketään kiinnostanut edes kysyä kuulumisiani, joten voin kai sanoa ettei tuollaiset turhanpäiväiset uudenvuodentoivotukset poista yksinäisyyttä?

Juuri tuo onkin yksinäiselle pahinta. Muodon vuoksi muistetaan juhlapyhinä, mutta arkisiin tapaamisiin ei saa seuraa.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu vähän kaverien luonteestakin. Itsellä on muutamia kovin introverttejä kavereita, jotka eivät oikeasti ota yhteyttä kehenkään ikinä. Aina joku muu on siinä aktiivisessa roolissa. Ihan perusmukavaa porukkaa jne., mutta yhteydenotto kehenkään koskaan mistään syystä ei vain kuulu heidän repertuaariinsa.

Olen introvertti, mutta olin se aloitteentekijä - lähes aina. Lopetin sen niin eipä ole juuri ketään kiinnostanut pitää yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi kiva, jos hyvän uuden vuoden tekstariin jaksettaisiin vastata.

Mutta tällaista se vaan on. 🤔

Olisi kiva, jos puhelin ei täyttyisi turhanpäiväisistä uudenvuodentoivotuksista, joista jokaiseen odotetaan vielä vastausta. Mutta tällaista se vaan on.

Tässä ketjussa keskustellaan yksinäisyydestä, joten harvemmilla puhelin viesteistä täyttyy...

Oma saldoni oli 22 uudenvuodenviestiä, joista 1 tuli työnantajalta, 2 harrastusten vetäjiltä, 6 sukulaisilta, 1 entiseltä lapsuudenystävältäni ja loput sellaisilta "kavereilta", joiden kanssa kaveruus on pelkkää pinnallista jutustelua työpaikalla tai yhteisessä harrastuksessa. En saanut taaskaan seuraa uudenvuoden viettoon eikä ketään kiinnostanut edes kysyä kuulumisiani, joten voin kai sanoa ettei tuollaiset turhanpäiväiset uudenvuodentoivotukset poista yksinäisyyttä?

Juuri tuo onkin yksinäiselle pahinta. Muodon vuoksi muistetaan juhlapyhinä, mutta arkisiin tapaamisiin ei saa seuraa.

No, mä en saanut yhtään toivotusta keltään. Ei tääkään kivaa ole.

Ole itse aloitteellinen. Pyydä kahville, kylään, keikalle, baariin, lenkille tms. Jos ei käy, kysy sopisiko toinen ajankohta.

Aikuisilla ihmisillä on omat menonsa ja usein kalenteri tiivis, joten järjestä itse.

Vierailija kirjoitti:

Ole itse aloitteellinen. Pyydä kahville, kylään, keikalle, baariin, lenkille tms. Jos ei käy, kysy sopisiko toinen ajankohta.

Aikuisilla ihmisillä on omat menonsa ja usein kalenteri tiivis, joten järjestä itse.

Luuletko sen olevan noin helppoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi kiva, jos hyvän uuden vuoden tekstariin jaksettaisiin vastata.

Mutta tällaista se vaan on. 🤔

Olisi kiva, jos puhelin ei täyttyisi turhanpäiväisistä uudenvuodentoivotuksista, joista jokaiseen odotetaan vielä vastausta. Mutta tällaista se vaan on.

Tässä ketjussa keskustellaan yksinäisyydestä, joten harvemmilla puhelin viesteistä täyttyy...

Oma saldoni oli 22 uudenvuodenviestiä, joista 1 tuli työnantajalta, 2 harrastusten vetäjiltä, 6 sukulaisilta, 1 entiseltä lapsuudenystävältäni ja loput sellaisilta "kavereilta", joiden kanssa kaveruus on pelkkää pinnallista jutustelua työpaikalla tai yhteisessä harrastuksessa. En saanut taaskaan seuraa uudenvuoden viettoon eikä ketään kiinnostanut edes kysyä kuulumisiani, joten voin kai sanoa ettei tuollaiset turhanpäiväiset uudenvuodentoivotukset poista yksinäisyyttä?

Juuri tuo onkin yksinäiselle pahinta. Muodon vuoksi muistetaan juhlapyhinä, mutta arkisiin tapaamisiin ei saa seuraa.

Mä sain vaan pari uv-viestiä, mutta joo, onhan ne vähän korneja joskus. Etenkin jos ovat kovin ylenpalttisia eli suurin piirtein toivotetaan ratkiriemukasta uuttavuotta, vaikka tiedetään, että henkilö on erittäin todennäköisesti yksin kotona tai yksin jossain muualla. Ite yritän joulukortteihinkin miettiä vähän sanavalintoja eri henkilöille.