Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)
Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!
Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.
Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.
Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu.
Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.
Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi.
Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.
Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin.
Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.
Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.
Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.
Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.
Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.
Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.
Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.
Vuosia sitten tapasin yhden naisen, josta hyvin pian huomasin, ettei häntä oikeasti kiinnostanut mikään, mitä kävin hänen kanssaan tekemässä. Ei hänellä ollut oikein itselläänkään mitään ehdotuksia ja niistäkin vähistä, mitä hänellä oli, hän ei kuitenkaan vaikuttanut olevan kiinnostunut. Alussa ajattelin, että ehkä kaikki johtuu vain hänen ujoudestaan, mutta tilanne ei muuttunut ajankaan myötä miksikään ja musta alkoi tuntua, että vaikka hän ottikin myös itse yhteyttä ja ehdotti tapaamista, silti mä tavallaan vedin häntä perässäni eikä hän innostunut mistään, mitä tehtiin. Puolen vuoden päästä luovutin eikä tästä tuttavuudesta kehittynyt kuin hyvin pinnallinen kaveruus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä en ainakaan tosielämässä ole edes nähnyt ihmisiä, jotka tekisivät paljon asioita yksin, mutta heillä olisi silti paljon kavereita. Jos he siis jotakin tekevät yksin, niin se on kuitenkin niin pientä, että todennäköisesti sanoisin henkilölle, että "ainahan sä oot jonkun kanssa". Ei siis ulospäin edes näytä siltä, että aijjaa, tuolla se tyyppi lojuu taas baarin nurkassa yksin, kuuntelee keikkaa yksin, on elokuvissa yksin, on syömässä yksin, on harrastamassa yksin.
Sä et ehkä ole nähnyt heitä sen vuoksi, että et törmää heihin silloin, kun he tekevät jotain yksin. Olen asunut koko elämäni pääkaupunkiseudulla ja on loppujen lopuksi aika harvinaista, että jossain törmäisi ihan randomisti johonkin tuttuun. Todennäköisimmin törmää kauppakeskuksissa tai ihan vaan Elielin aukiolla tai rautatieasemalla kuin että osuisi samaan aikaan samaan ravintolaan syömään, samaan aikaan samaan leffateatteriin jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en ainakaan tosielämässä ole edes nähnyt ihmisiä, jotka tekisivät paljon asioita yksin, mutta heillä olisi silti paljon kavereita. Jos he siis jotakin tekevät yksin, niin se on kuitenkin niin pientä, että todennäköisesti sanoisin henkilölle, että "ainahan sä oot jonkun kanssa". Ei siis ulospäin edes näytä siltä, että aijjaa, tuolla se tyyppi lojuu taas baarin nurkassa yksin, kuuntelee keikkaa yksin, on elokuvissa yksin, on syömässä yksin, on harrastamassa yksin.
Sä et ehkä ole nähnyt heitä sen vuoksi, että et törmää heihin silloin, kun he tekevät jotain yksin. Olen asunut koko elämäni pääkaupunkiseudulla ja on loppujen lopuksi aika harvinaista, että jossain törmäisi ihan randomisti johonkin tuttuun. Todennäköisimmin törmää kauppakeskuksissa tai ihan vaan Elielin aukiolla tai rautatieasemalla kuin että osuisi samaan aikaan samaan ravintolaan syömään, samaan aikaan samaan leffateatteriin jne.
No esim. yhdellä kaverillani on paljon kavereita. Kalenteri täyttyy siitä, kun aina on menoa jonkun kanssa. Facebook siitä, kun aina on "with se ja se". Siis juu, maitokauppaan hän varmasti pääsee yksin ja töihin, jossa sielläkin odottaa pataljoona työkavereita, mutta siinä lähinnä se. Toisaalta ei hän mitään yksinoloa ole julistanutkaan eli ehkä ei tosiaan tee juuri mitään yksin. Mut eipä nyt muistu muitakaan mieleen, että olisi keneltäkään muultakaan varsin sosiaaliselta henkilöltä edes suullista todistetta, että juu yksinhän tässä hengaillaan. Ainahan heillä seuraa on, jos kysyy, että kenen kanssa menet. Mutta ehkä en tosiaan vain tunne näitä yksinpuuhastelijoita, mutta silti kavereiden kanssa viihtyjiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)
Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!
Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.
Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.
Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu.
Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.
Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi.
Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.
Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin.
Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.
Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.
Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.
Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.
Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.
Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.
Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.
Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä.
Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)
Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!
Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.
Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.
Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu.
Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.
Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi.
Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.
Suomi on yhdistysten luvattu maa. Mun neuvo yksinäisyyttä kokeville on osallistua jonkin yhdistyksen toimintaan, aktiiveista on yleensä pulaa. Tai sitten kannattaa osallistua esim, kansalaisopistojen käsityökursseille, sellaiselta minä aikanaan uudelle paikkakunnalle muutettuani löysin ystävän ja sain monia tuttuja. Ja sekä yhdistysten tilaisuuksiin että kansanopistojen kursseille voi ihan hyvin mennä yksin, ei kukaan ihmettele.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)
Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!
Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.
Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.
Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu.
Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.
Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi.
Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.
Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin.
Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.
Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.
Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.
Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.
Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.
Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.
Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.
Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä.
Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin.
Ei se ole lainkaan hankalaa, kun on erilaisia ystäviä ja kavereita, joita tapaa kahdestaan eikä isolla porukalla. En edes ehdota Tuska-festareita sellaiselle, joka ei pidä hevimusiikista, tai viinimessuja ystävälleni, joka on absolutisti. Joko menen Tuskaan tai viinimessuille yksin tai sitten sellaisen kanssa, joka ihan oikeasti pitää hevistä tai viineistä. En pyydä kirppiksille mukaani sellaista, jota kirpputorit ei kiinnosta. En vintage-messuille sellaista, jota vintage ei kiinnosta. Mitä tulee ravintolassa syömisiin, niin jos olen esim menossa kasvissyöjäystäväni kanssa syömään, tietenkin olen jo seuraa valitessani päättänyt, että haluan itsekin syödä jossain hyvässä vegeravintolassa. Kunnon pihvipaikkaan taas menen mieluummin jonkun A-luokan lihansyöjän kanssa. Teen siis eri ihmisten kanssa eri asioita. Ja jos toisella ei ole juuri silloin mahdollisuutta lähteä, menen yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)
Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!
Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.
Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.
Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu.
Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.
Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi.
Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.
Suomi on yhdistysten luvattu maa. Mun neuvo yksinäisyyttä kokeville on osallistua jonkin yhdistyksen toimintaan, aktiiveista on yleensä pulaa. Tai sitten kannattaa osallistua esim, kansalaisopistojen käsityökursseille, sellaiselta minä aikanaan uudelle paikkakunnalle muutettuani löysin ystävän ja sain monia tuttuja. Ja sekä yhdistysten tilaisuuksiin että kansanopistojen kursseille voi ihan hyvin mennä yksin, ei kukaan ihmettele.
Mulla käy harrastuksissa aina niin, että joko jään yksin tai sitten saan sieltä vain sellaisia kavereita, joita näen pelkästään kyseisen harrastuksen merkeissä. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta tahtoisin kovasti kaverin jonka kanssa voi viettää aikaa muutenkin ja jonka kanssa pidetään yhteyttä senkin jälkeen jos yhteinen harrastus loppuu... Tahtoisin muutenkin jättää varsinaiset harrastukset vähiin, koska luonteelleni sopii paremmin vapaamuotoinen kotona oleilu ja ajan viettäminen yhden tai muutaman kaverin kanssa joko kotona tai erilaisten vaihtelevien aktiviteettien parissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en ainakaan tosielämässä ole edes nähnyt ihmisiä, jotka tekisivät paljon asioita yksin, mutta heillä olisi silti paljon kavereita. Jos he siis jotakin tekevät yksin, niin se on kuitenkin niin pientä, että todennäköisesti sanoisin henkilölle, että "ainahan sä oot jonkun kanssa". Ei siis ulospäin edes näytä siltä, että aijjaa, tuolla se tyyppi lojuu taas baarin nurkassa yksin, kuuntelee keikkaa yksin, on elokuvissa yksin, on syömässä yksin, on harrastamassa yksin.
Sä et ehkä ole nähnyt heitä sen vuoksi, että et törmää heihin silloin, kun he tekevät jotain yksin. Olen asunut koko elämäni pääkaupunkiseudulla ja on loppujen lopuksi aika harvinaista, että jossain törmäisi ihan randomisti johonkin tuttuun. Todennäköisimmin törmää kauppakeskuksissa tai ihan vaan Elielin aukiolla tai rautatieasemalla kuin että osuisi samaan aikaan samaan ravintolaan syömään, samaan aikaan samaan leffateatteriin jne.
No esim. yhdellä kaverillani on paljon kavereita. Kalenteri täyttyy siitä, kun aina on menoa jonkun kanssa. Facebook siitä, kun aina on "with se ja se". Siis juu, maitokauppaan hän varmasti pääsee yksin ja töihin, jossa sielläkin odottaa pataljoona työkavereita, mutta siinä lähinnä se. Toisaalta ei hän mitään yksinoloa ole julistanutkaan eli ehkä ei tosiaan tee juuri mitään yksin. Mut eipä nyt muistu muitakaan mieleen, että olisi keneltäkään muultakaan varsin sosiaaliselta henkilöltä edes suullista todistetta, että juu yksinhän tässä hengaillaan. Ainahan heillä seuraa on, jos kysyy, että kenen kanssa menet. Mutta ehkä en tosiaan vain tunne näitä yksinpuuhastelijoita, mutta silti kavereiden kanssa viihtyjiä.
Niin no joo. Mulla ei ole tapana kuvata elämääni Facebookissa kovin tarkkaan. Kun olen esim käynyt ostamassa itselleni talvikengät ja samalla reissulla käynyt jossain kivassa ravintolassa syömässä ja juomassa lasin viiniä, en mä siitä tee päivitystä Facebookiin enkä muutenkaan mainosta ystävilleni, että tulipa käytyä taas ravintolassa syömässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)
Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!
Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.
Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.
Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu.
Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.
Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi.
Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.
Suomi on yhdistysten luvattu maa. Mun neuvo yksinäisyyttä kokeville on osallistua jonkin yhdistyksen toimintaan, aktiiveista on yleensä pulaa. Tai sitten kannattaa osallistua esim, kansalaisopistojen käsityökursseille, sellaiselta minä aikanaan uudelle paikkakunnalle muutettuani löysin ystävän ja sain monia tuttuja. Ja sekä yhdistysten tilaisuuksiin että kansanopistojen kursseille voi ihan hyvin mennä yksin, ei kukaan ihmettele.
Mulla käy harrastuksissa aina niin, että joko jään yksin tai sitten saan sieltä vain sellaisia kavereita, joita näen pelkästään kyseisen harrastuksen merkeissä. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta tahtoisin kovasti kaverin jonka kanssa voi viettää aikaa muutenkin ja jonka kanssa pidetään yhteyttä senkin jälkeen jos yhteinen harrastus loppuu... Tahtoisin muutenkin jättää varsinaiset harrastukset vähiin, koska luonteelleni sopii paremmin vapaamuotoinen kotona oleilu ja ajan viettäminen yhden tai muutaman kaverin kanssa joko kotona tai erilaisten vaihtelevien aktiviteettien parissa.
Kärjistetysti, mutta kuitenkin: sinulle ei siis mikään kelpaa? Valitettavasti tuolla asenteella pysyykin yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)
Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!
Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.
Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.
Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu.
Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.
Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi.
Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.
Suomi on yhdistysten luvattu maa. Mun neuvo yksinäisyyttä kokeville on osallistua jonkin yhdistyksen toimintaan, aktiiveista on yleensä pulaa. Tai sitten kannattaa osallistua esim, kansalaisopistojen käsityökursseille, sellaiselta minä aikanaan uudelle paikkakunnalle muutettuani löysin ystävän ja sain monia tuttuja. Ja sekä yhdistysten tilaisuuksiin että kansanopistojen kursseille voi ihan hyvin mennä yksin, ei kukaan ihmettele.
Mulla käy harrastuksissa aina niin, että joko jään yksin tai sitten saan sieltä vain sellaisia kavereita, joita näen pelkästään kyseisen harrastuksen merkeissä. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta tahtoisin kovasti kaverin jonka kanssa voi viettää aikaa muutenkin ja jonka kanssa pidetään yhteyttä senkin jälkeen jos yhteinen harrastus loppuu... Tahtoisin muutenkin jättää varsinaiset harrastukset vähiin, koska luonteelleni sopii paremmin vapaamuotoinen kotona oleilu ja ajan viettäminen yhden tai muutaman kaverin kanssa joko kotona tai erilaisten vaihtelevien aktiviteettien parissa.
Kärjistetysti, mutta kuitenkin: sinulle ei siis mikään kelpaa? Valitettavasti tuolla asenteella pysyykin yksin.
Mitä tarkoitat sillä, ettei mikään kelpaa mulle? En ole nirso sen suhteen millaisia ihmisiä kelpuutan kavereikseni, tai ainakin olisin valmis tutustumaan lähemmin tosi monenlaisten ihmisten kanssa. En vaan osaa ystävystyä muiden kanssa niin, että saisin niistä seuraa myös harrastusten ulkopuolella. (Tai jos osaan, muita ei vaan kiinnosta tutustua muhun... Ei kai sitäkään mahdollisuutta voi sulkea pois.)
Jos tarkoitat sitä, että mun pitäisi iloita siitä että mulla on kavereita edes harrastuksissa ja lakata toivomasta enempää, myönnän "nirsouteni" - mutta en voi sille mitään, että olen tällainen. En vaan nauti elämästä, jossa täytyy mennä joka ilta tiettyyn aikaan johonkin tiettyyn harrastukseen saadakseen jutella hetken jonkun kaverin kanssa. En ole löytänyt yhtään sellaista harrastusta, jossa tahtoisin käydä säännöllisesti sen harrastuksen itsensä takia. Kaikki harrastukset on mulle enemmän tai vähemmän pakkopullaa, jotka hyväksyn osaksi elämääni lähinnä siksi etten kestäisi olla aina yksin ilman muiden seuraa.
Niin kirjoitti:
Toisaalta huvittavaa että nykypäivänä ihmiset huutaa että parempi olla lapseton ja vapaa jja sitten huomataankin että ei ole enää kolmekympppisenä niitä ystäviä joilla on aikaa kuunnella jaaritteluja baarin tapahtumista. Perheellä on omat puolensa, oma puoliso ja lapset tuo sitä seuraa mitä sinkku lapseton vaatii ja hakee ystäviltä.
Nuo baaritapahtumista jaarittelut kertoo lähinnä siitä millaista monien perheellisten sinkkuaika on ollut. Mä en suuremmin käynyt baareissa 2- enkä 3-kymppisenä sinkkuna. Kyllä ne kavereiden kanssa hengailut tapahtui eri kuvioissa. Tehtiin vaelluksia, reissuja, kokkailtiin yhdessä, kahviteltiin jne. Nyt oon 4-kymppinen ja parisuhteessa ja baarissa käyn about yhtä usein kuin sinkkuna eli en usein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)
Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!
Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.
Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.
Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu.
Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.
Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi.
Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.
Suomi on yhdistysten luvattu maa. Mun neuvo yksinäisyyttä kokeville on osallistua jonkin yhdistyksen toimintaan, aktiiveista on yleensä pulaa. Tai sitten kannattaa osallistua esim, kansalaisopistojen käsityökursseille, sellaiselta minä aikanaan uudelle paikkakunnalle muutettuani löysin ystävän ja sain monia tuttuja. Ja sekä yhdistysten tilaisuuksiin että kansanopistojen kursseille voi ihan hyvin mennä yksin, ei kukaan ihmettele.
Mulla käy harrastuksissa aina niin, että joko jään yksin tai sitten saan sieltä vain sellaisia kavereita, joita näen pelkästään kyseisen harrastuksen merkeissä. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta tahtoisin kovasti kaverin jonka kanssa voi viettää aikaa muutenkin ja jonka kanssa pidetään yhteyttä senkin jälkeen jos yhteinen harrastus loppuu... Tahtoisin muutenkin jättää varsinaiset harrastukset vähiin, koska luonteelleni sopii paremmin vapaamuotoinen kotona oleilu ja ajan viettäminen yhden tai muutaman kaverin kanssa joko kotona tai erilaisten vaihtelevien aktiviteettien parissa.
Mä olen huomannut, että aikuisena ystävystymisessä ongelma on, että ei ihmisiä kiinnosta vain olla ja chillailla. Kun ystävää tavataan, halutaan tehdä jotain, mikä kiinnostaa kumpaakin ja mihin kummallakin on mahdollisuus esim riittävästi rahaa. Ei siis riitä, että toinenkin olisi kiinnostunut vaan täytyy olla myös mahdollisuus. Mä suunnittelen juuri matkaa Puerto Ricoon, mutta tällä hetkellä niillä kavereillani, joilla olisi kiinnostusta ko paikkaan, ei ole varaa lähteä. Todennäköisesti menen siis yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)
Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!
Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.
Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.
Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu.
Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.
Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi.
Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.
Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin.
Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.
Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.
Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.
Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.
Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.
Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.
Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.
Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä.
Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin.
Ei se ole lainkaan hankalaa, kun on erilaisia ystäviä ja kavereita, joita tapaa kahdestaan eikä isolla porukalla. En edes ehdota Tuska-festareita sellaiselle, joka ei pidä hevimusiikista, tai viinimessuja ystävälleni, joka on absolutisti. Joko menen Tuskaan tai viinimessuille yksin tai sitten sellaisen kanssa, joka ihan oikeasti pitää hevistä tai viineistä. En pyydä kirppiksille mukaani sellaista, jota kirpputorit ei kiinnosta. En vintage-messuille sellaista, jota vintage ei kiinnosta. Mitä tulee ravintolassa syömisiin, niin jos olen esim menossa kasvissyöjäystäväni kanssa syömään, tietenkin olen jo seuraa valitessani päättänyt, että haluan itsekin syödä jossain hyvässä vegeravintolassa. Kunnon pihvipaikkaan taas menen mieluummin jonkun A-luokan lihansyöjän kanssa. Teen siis eri ihmisten kanssa eri asioita. Ja jos toisella ei ole juuri silloin mahdollisuutta lähteä, menen yksin.
Heh, mulle tuli aika vahva flashback, kun taas tuli nuo viinimessut kehiin. ;) Seuraavaksi sitten varmaan ne muslimit.
Anteeksi, mutta mun mielestäni tuo kuulostaa suorastaan vähän neuroottisen lokeroivalta. Mun mielestäni kavereiden kanssa voi aivan hyvin puuhastella sellaisiakin, jotka eivät kiinnosta toista tuhannella. Ajatuksenahan on se, että "tule säkin katsomaan, ehkä tykkäisit tai sitten ehkä et". Seura on kuitenkin tärkeintä, joten ei se maailma siihen kaadu, jos toinen ei pompi kattoon kaiken aikaa.
Nykyään monessa ravintolassa saa myös kasvisruokaa, eli ei siitä kasvissyöjän osasta niin huolissaan tarvitse olla. Se on sitten eri asia, jos on itsellä tarve mussuttaa lihaa siten, että se toinenkin sitä syö innoissaan. Itse en ihan ymmärrä tällästä "en mä sun kaa, jos et säkin tee näin" -samistelua aikuisena. Pahimmillaan tuo johtaa siihen, että ei voi mennä syömään jonkun kanssa pizzaa, koska mieluummin se toinen söisi pastaa. Pizzoistakaan se ei halua kuitenkaan pannupizzaa, vaan tavallisen Tropicanan. Mutta kukin kai tyylillään, en vain ihan ymmärrä, mihin tuolla varsinaisesti pyritään. Optimoimaan seuran innostuneisuus? Onko jokin synti olla 50 %:n liekillä mukana, mutta sinusta hyvin kiinnostuneena ja kiinnostuneena myös avartamaan omaa maailmaa?
Itse mielelläni kankeasti uraudun, mutta positiivistahan se on, jos tekee uusia asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)
Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!
Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.
Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.
Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu.
Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.
Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi.
Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.
Suomi on yhdistysten luvattu maa. Mun neuvo yksinäisyyttä kokeville on osallistua jonkin yhdistyksen toimintaan, aktiiveista on yleensä pulaa. Tai sitten kannattaa osallistua esim, kansalaisopistojen käsityökursseille, sellaiselta minä aikanaan uudelle paikkakunnalle muutettuani löysin ystävän ja sain monia tuttuja. Ja sekä yhdistysten tilaisuuksiin että kansanopistojen kursseille voi ihan hyvin mennä yksin, ei kukaan ihmettele.
Mulla käy harrastuksissa aina niin, että joko jään yksin tai sitten saan sieltä vain sellaisia kavereita, joita näen pelkästään kyseisen harrastuksen merkeissä. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta tahtoisin kovasti kaverin jonka kanssa voi viettää aikaa muutenkin ja jonka kanssa pidetään yhteyttä senkin jälkeen jos yhteinen harrastus loppuu... Tahtoisin muutenkin jättää varsinaiset harrastukset vähiin, koska luonteelleni sopii paremmin vapaamuotoinen kotona oleilu ja ajan viettäminen yhden tai muutaman kaverin kanssa joko kotona tai erilaisten vaihtelevien aktiviteettien parissa.
Kärjistetysti, mutta kuitenkin: sinulle ei siis mikään kelpaa? Valitettavasti tuolla asenteella pysyykin yksin.
Mitä tarkoitat sillä, ettei mikään kelpaa mulle? En ole nirso sen suhteen millaisia ihmisiä kelpuutan kavereikseni, tai ainakin olisin valmis tutustumaan lähemmin tosi monenlaisten ihmisten kanssa. En vaan osaa ystävystyä muiden kanssa niin, että saisin niistä seuraa myös harrastusten ulkopuolella. (Tai jos osaan, muita ei vaan kiinnosta tutustua muhun... Ei kai sitäkään mahdollisuutta voi sulkea pois.)
Jos tarkoitat sitä, että mun pitäisi iloita siitä että mulla on kavereita edes harrastuksissa ja lakata toivomasta enempää, myönnän "nirsouteni" - mutta en voi sille mitään, että olen tällainen. En vaan nauti elämästä, jossa täytyy mennä joka ilta tiettyyn aikaan johonkin tiettyyn harrastukseen saadakseen jutella hetken jonkun kaverin kanssa. En ole löytänyt yhtään sellaista harrastusta, jossa tahtoisin käydä säännöllisesti sen harrastuksen itsensä takia. Kaikki harrastukset on mulle enemmän tai vähemmän pakkopullaa, jotka hyväksyn osaksi elämääni lähinnä siksi etten kestäisi olla aina yksin ilman muiden seuraa.
Ohis. ..et kiinnosta muita, koska et ole kiinnostunut oikein mistään. Kerroin aiemmin tuttavasta, jota ei kiinnostanut mikään mun ehdottamani eikä mikään hänen ehdottamansa. Oli aika selvää, että hän vietti kanssani aikaa vain siksi, ettei hänellä ollut muutakaan tekemistä ja olisi muuten ollut yksinäinen. Ei sellaisesta mitään ystävyyttä synny.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)
Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!
Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.
Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.
Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu.
Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.
Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi.
Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.
Suomi on yhdistysten luvattu maa. Mun neuvo yksinäisyyttä kokeville on osallistua jonkin yhdistyksen toimintaan, aktiiveista on yleensä pulaa. Tai sitten kannattaa osallistua esim, kansalaisopistojen käsityökursseille, sellaiselta minä aikanaan uudelle paikkakunnalle muutettuani löysin ystävän ja sain monia tuttuja. Ja sekä yhdistysten tilaisuuksiin että kansanopistojen kursseille voi ihan hyvin mennä yksin, ei kukaan ihmettele.
Mulla käy harrastuksissa aina niin, että joko jään yksin tai sitten saan sieltä vain sellaisia kavereita, joita näen pelkästään kyseisen harrastuksen merkeissä. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta tahtoisin kovasti kaverin jonka kanssa voi viettää aikaa muutenkin ja jonka kanssa pidetään yhteyttä senkin jälkeen jos yhteinen harrastus loppuu... Tahtoisin muutenkin jättää varsinaiset harrastukset vähiin, koska luonteelleni sopii paremmin vapaamuotoinen kotona oleilu ja ajan viettäminen yhden tai muutaman kaverin kanssa joko kotona tai erilaisten vaihtelevien aktiviteettien parissa.
Kärjistetysti, mutta kuitenkin: sinulle ei siis mikään kelpaa? Valitettavasti tuolla asenteella pysyykin yksin.
Mitä tarkoitat sillä, ettei mikään kelpaa mulle? En ole nirso sen suhteen millaisia ihmisiä kelpuutan kavereikseni, tai ainakin olisin valmis tutustumaan lähemmin tosi monenlaisten ihmisten kanssa. En vaan osaa ystävystyä muiden kanssa niin, että saisin niistä seuraa myös harrastusten ulkopuolella. (Tai jos osaan, muita ei vaan kiinnosta tutustua muhun... Ei kai sitäkään mahdollisuutta voi sulkea pois.)
Jos tarkoitat sitä, että mun pitäisi iloita siitä että mulla on kavereita edes harrastuksissa ja lakata toivomasta enempää, myönnän "nirsouteni" - mutta en voi sille mitään, että olen tällainen. En vaan nauti elämästä, jossa täytyy mennä joka ilta tiettyyn aikaan johonkin tiettyyn harrastukseen saadakseen jutella hetken jonkun kaverin kanssa. En ole löytänyt yhtään sellaista harrastusta, jossa tahtoisin käydä säännöllisesti sen harrastuksen itsensä takia. Kaikki harrastukset on mulle enemmän tai vähemmän pakkopullaa, jotka hyväksyn osaksi elämääni lähinnä siksi etten kestäisi olla aina yksin ilman muiden seuraa.
Ohis. ..et kiinnosta muita, koska et ole kiinnostunut oikein mistään. Kerroin aiemmin tuttavasta, jota ei kiinnostanut mikään mun ehdottamani eikä mikään hänen ehdottamansa. Oli aika selvää, että hän vietti kanssani aikaa vain siksi, ettei hänellä ollut muutakaan tekemistä ja olisi muuten ollut yksinäinen. Ei sellaisesta mitään ystävyyttä synny.
Olihan hän siis kiinnostunut viettämään aikaa kanssasi? Kai te silloin teitte jotain, esim juttelitte. Hän oli siis kiinnostunut juttelusta.
Vierailija kirjoitti:
Niin kirjoitti:
Toisaalta huvittavaa että nykypäivänä ihmiset huutaa että parempi olla lapseton ja vapaa jja sitten huomataankin että ei ole enää kolmekympppisenä niitä ystäviä joilla on aikaa kuunnella jaaritteluja baarin tapahtumista. Perheellä on omat puolensa, oma puoliso ja lapset tuo sitä seuraa mitä sinkku lapseton vaatii ja hakee ystäviltä.
Nuo baaritapahtumista jaarittelut kertoo lähinnä siitä millaista monien perheellisten sinkkuaika on ollut. Mä en suuremmin käynyt baareissa 2- enkä 3-kymppisenä sinkkuna. Kyllä ne kavereiden kanssa hengailut tapahtui eri kuvioissa. Tehtiin vaelluksia, reissuja, kokkailtiin yhdessä, kahviteltiin jne. Nyt oon 4-kymppinen ja parisuhteessa ja baarissa käyn about yhtä usein kuin sinkkuna eli en usein.
Minä taas oon aina käynyt kohtuullisen paljon baarissa, olin parisuhteessa tai en. Nyt oon 43, tosin viimeks käynyt kapakassa elo- vai syyskuussa. Mutta siis niin, mä en edelleenkään ymmärrä ihmisten ahdistumista jostain baarijutuista. En mä tosin omia juttujani juuri ole ihmisille jaaritellutkaan, mutta ei mulle myöskään kukaan ole sanonut, että mitvit sä tollasia puhut. Pikemminkin itse ovat voineet kysellä. Kaikkihan tollasista ovat puhuneet, olivat vapaita, varattuja tai eronneita. Ihan perusjuttua kysellä, oliko joku uus paikka hyvä tai missä ihmiset kävivät. En tajua, miksi jotkut niin ahdistuvat baarijutuista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)
Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!
Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.
Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.
Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu.
Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.
Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi.
Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.
Suomi on yhdistysten luvattu maa. Mun neuvo yksinäisyyttä kokeville on osallistua jonkin yhdistyksen toimintaan, aktiiveista on yleensä pulaa. Tai sitten kannattaa osallistua esim, kansalaisopistojen käsityökursseille, sellaiselta minä aikanaan uudelle paikkakunnalle muutettuani löysin ystävän ja sain monia tuttuja. Ja sekä yhdistysten tilaisuuksiin että kansanopistojen kursseille voi ihan hyvin mennä yksin, ei kukaan ihmettele.
Mulla käy harrastuksissa aina niin, että joko jään yksin tai sitten saan sieltä vain sellaisia kavereita, joita näen pelkästään kyseisen harrastuksen merkeissä. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta tahtoisin kovasti kaverin jonka kanssa voi viettää aikaa muutenkin ja jonka kanssa pidetään yhteyttä senkin jälkeen jos yhteinen harrastus loppuu... Tahtoisin muutenkin jättää varsinaiset harrastukset vähiin, koska luonteelleni sopii paremmin vapaamuotoinen kotona oleilu ja ajan viettäminen yhden tai muutaman kaverin kanssa joko kotona tai erilaisten vaihtelevien aktiviteettien parissa.
Kärjistetysti, mutta kuitenkin: sinulle ei siis mikään kelpaa? Valitettavasti tuolla asenteella pysyykin yksin.
Mitä tarkoitat sillä, ettei mikään kelpaa mulle? En ole nirso sen suhteen millaisia ihmisiä kelpuutan kavereikseni, tai ainakin olisin valmis tutustumaan lähemmin tosi monenlaisten ihmisten kanssa. En vaan osaa ystävystyä muiden kanssa niin, että saisin niistä seuraa myös harrastusten ulkopuolella. (Tai jos osaan, muita ei vaan kiinnosta tutustua muhun... Ei kai sitäkään mahdollisuutta voi sulkea pois.)
Jos tarkoitat sitä, että mun pitäisi iloita siitä että mulla on kavereita edes harrastuksissa ja lakata toivomasta enempää, myönnän "nirsouteni" - mutta en voi sille mitään, että olen tällainen. En vaan nauti elämästä, jossa täytyy mennä joka ilta tiettyyn aikaan johonkin tiettyyn harrastukseen saadakseen jutella hetken jonkun kaverin kanssa. En ole löytänyt yhtään sellaista harrastusta, jossa tahtoisin käydä säännöllisesti sen harrastuksen itsensä takia. Kaikki harrastukset on mulle enemmän tai vähemmän pakkopullaa, jotka hyväksyn osaksi elämääni lähinnä siksi etten kestäisi olla aina yksin ilman muiden seuraa.
Ohis. ..et kiinnosta muita, koska et ole kiinnostunut oikein mistään. Kerroin aiemmin tuttavasta, jota ei kiinnostanut mikään mun ehdottamani eikä mikään hänen ehdottamansa. Oli aika selvää, että hän vietti kanssani aikaa vain siksi, ettei hänellä ollut muutakaan tekemistä ja olisi muuten ollut yksinäinen. Ei sellaisesta mitään ystävyyttä synny.
Olihan hän siis kiinnostunut viettämään aikaa kanssasi? Kai te silloin teitte jotain, esim juttelitte. Hän oli siis kiinnostunut juttelusta.
Jutella voi puhelimessakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)
Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!
Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.
Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.
Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu.
Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.
Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi.
Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.
Suomi on yhdistysten luvattu maa. Mun neuvo yksinäisyyttä kokeville on osallistua jonkin yhdistyksen toimintaan, aktiiveista on yleensä pulaa. Tai sitten kannattaa osallistua esim, kansalaisopistojen käsityökursseille, sellaiselta minä aikanaan uudelle paikkakunnalle muutettuani löysin ystävän ja sain monia tuttuja. Ja sekä yhdistysten tilaisuuksiin että kansanopistojen kursseille voi ihan hyvin mennä yksin, ei kukaan ihmettele.
Mulla käy harrastuksissa aina niin, että joko jään yksin tai sitten saan sieltä vain sellaisia kavereita, joita näen pelkästään kyseisen harrastuksen merkeissä. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta tahtoisin kovasti kaverin jonka kanssa voi viettää aikaa muutenkin ja jonka kanssa pidetään yhteyttä senkin jälkeen jos yhteinen harrastus loppuu... Tahtoisin muutenkin jättää varsinaiset harrastukset vähiin, koska luonteelleni sopii paremmin vapaamuotoinen kotona oleilu ja ajan viettäminen yhden tai muutaman kaverin kanssa joko kotona tai erilaisten vaihtelevien aktiviteettien parissa.
Kärjistetysti, mutta kuitenkin: sinulle ei siis mikään kelpaa? Valitettavasti tuolla asenteella pysyykin yksin.
Mitä tarkoitat sillä, ettei mikään kelpaa mulle? En ole nirso sen suhteen millaisia ihmisiä kelpuutan kavereikseni, tai ainakin olisin valmis tutustumaan lähemmin tosi monenlaisten ihmisten kanssa. En vaan osaa ystävystyä muiden kanssa niin, että saisin niistä seuraa myös harrastusten ulkopuolella. (Tai jos osaan, muita ei vaan kiinnosta tutustua muhun... Ei kai sitäkään mahdollisuutta voi sulkea pois.)
Jos tarkoitat sitä, että mun pitäisi iloita siitä että mulla on kavereita edes harrastuksissa ja lakata toivomasta enempää, myönnän "nirsouteni" - mutta en voi sille mitään, että olen tällainen. En vaan nauti elämästä, jossa täytyy mennä joka ilta tiettyyn aikaan johonkin tiettyyn harrastukseen saadakseen jutella hetken jonkun kaverin kanssa. En ole löytänyt yhtään sellaista harrastusta, jossa tahtoisin käydä säännöllisesti sen harrastuksen itsensä takia. Kaikki harrastukset on mulle enemmän tai vähemmän pakkopullaa, jotka hyväksyn osaksi elämääni lähinnä siksi etten kestäisi olla aina yksin ilman muiden seuraa.
Ohis. ..et kiinnosta muita, koska et ole kiinnostunut oikein mistään. Kerroin aiemmin tuttavasta, jota ei kiinnostanut mikään mun ehdottamani eikä mikään hänen ehdottamansa. Oli aika selvää, että hän vietti kanssani aikaa vain siksi, ettei hänellä ollut muutakaan tekemistä ja olisi muuten ollut yksinäinen. Ei sellaisesta mitään ystävyyttä synny.
Kuka on sanonut että pitää mennä joka ilta johonkin tiettyyn harrastukseen? Valitse yksi harrastus, käy siellä kerran viikossa vaikka syksystä kevääseen, niin voit löytääkin ihmisen, joka haluaa kanssasi vaikka kävelylle, kirpparille, syömään tms. Ja siitä se ystävys sitten voi alkaa kehittyä. Mutta älä oleta että joku on bestis heti saman tien tai että joku haluaa heti viettää aikaa sun kanssa vaan sohvalla istuskellen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)
Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!
Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.
Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.
Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu.
Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.
Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi.
Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.
Suomi on yhdistysten luvattu maa. Mun neuvo yksinäisyyttä kokeville on osallistua jonkin yhdistyksen toimintaan, aktiiveista on yleensä pulaa. Tai sitten kannattaa osallistua esim, kansalaisopistojen käsityökursseille, sellaiselta minä aikanaan uudelle paikkakunnalle muutettuani löysin ystävän ja sain monia tuttuja. Ja sekä yhdistysten tilaisuuksiin että kansanopistojen kursseille voi ihan hyvin mennä yksin, ei kukaan ihmettele.
Mulla käy harrastuksissa aina niin, että joko jään yksin tai sitten saan sieltä vain sellaisia kavereita, joita näen pelkästään kyseisen harrastuksen merkeissä. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta tahtoisin kovasti kaverin jonka kanssa voi viettää aikaa muutenkin ja jonka kanssa pidetään yhteyttä senkin jälkeen jos yhteinen harrastus loppuu... Tahtoisin muutenkin jättää varsinaiset harrastukset vähiin, koska luonteelleni sopii paremmin vapaamuotoinen kotona oleilu ja ajan viettäminen yhden tai muutaman kaverin kanssa joko kotona tai erilaisten vaihtelevien aktiviteettien parissa.
Kärjistetysti, mutta kuitenkin: sinulle ei siis mikään kelpaa? Valitettavasti tuolla asenteella pysyykin yksin.
Mitä tarkoitat sillä, ettei mikään kelpaa mulle? En ole nirso sen suhteen millaisia ihmisiä kelpuutan kavereikseni, tai ainakin olisin valmis tutustumaan lähemmin tosi monenlaisten ihmisten kanssa. En vaan osaa ystävystyä muiden kanssa niin, että saisin niistä seuraa myös harrastusten ulkopuolella. (Tai jos osaan, muita ei vaan kiinnosta tutustua muhun... Ei kai sitäkään mahdollisuutta voi sulkea pois.)
Jos tarkoitat sitä, että mun pitäisi iloita siitä että mulla on kavereita edes harrastuksissa ja lakata toivomasta enempää, myönnän "nirsouteni" - mutta en voi sille mitään, että olen tällainen. En vaan nauti elämästä, jossa täytyy mennä joka ilta tiettyyn aikaan johonkin tiettyyn harrastukseen saadakseen jutella hetken jonkun kaverin kanssa. En ole löytänyt yhtään sellaista harrastusta, jossa tahtoisin käydä säännöllisesti sen harrastuksen itsensä takia. Kaikki harrastukset on mulle enemmän tai vähemmän pakkopullaa, jotka hyväksyn osaksi elämääni lähinnä siksi etten kestäisi olla aina yksin ilman muiden seuraa.
Ohis. ..et kiinnosta muita, koska et ole kiinnostunut oikein mistään. Kerroin aiemmin tuttavasta, jota ei kiinnostanut mikään mun ehdottamani eikä mikään hänen ehdottamansa. Oli aika selvää, että hän vietti kanssani aikaa vain siksi, ettei hänellä ollut muutakaan tekemistä ja olisi muuten ollut yksinäinen. Ei sellaisesta mitään ystävyyttä synny.
Vedät liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Olen kiinnostunut tosi monista asioista ja kaikki harrastuksenikin on kiinnostavia, mutta en jaksaisi mitään harrastusrumbaa töiden päälle. Tuntuu vaan kamalalta, kun koko elämä on aikataulutettua ja kaikki tapahtuu aina tiettyyn ennalta määrättyyn aikaan tietyssä ennalta määrätyssä paikassa, eikä jouston varaa ole. Olen asperger-piirteinen introvertti ja epäsäännöllinen, asiakaspalvelua sisältävä keikkatyö imee musta muutenkin kaikki mehut.
Alue: Aihe vapaa
Mä en ainakaan tosielämässä ole edes nähnyt ihmisiä, jotka tekisivät paljon asioita yksin, mutta heillä olisi silti paljon kavereita. Jos he siis jotakin tekevät yksin, niin se on kuitenkin niin pientä, että todennäköisesti sanoisin henkilölle, että "ainahan sä oot jonkun kanssa". Ei siis ulospäin edes näytä siltä, että aijjaa, tuolla se tyyppi lojuu taas baarin nurkassa yksin, kuuntelee keikkaa yksin, on elokuvissa yksin, on syömässä yksin, on harrastamassa yksin.