Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen oman paikkakuntani ryhmässä joka on juurikin tällainen uusia tuttavuuksia etsivien aikuisten kohtauspaikka.
Moni järkkää erilaisia tapahtumia ja ryhmässä on +700 jäsentä ja aina näihin tapahtumiin on mahdollista antaa ääni, mikä päivä ja aika sopisi ja valitaan sitten suurimmalle osalle sopiva.
Silti paikalle ilmestyy aina 2-7 ihmistä.
Millaista yksinäisyyttä se sitten on, että toiminta ei kuitenkaan kiinnosta? Vai mikä tässä on takana.
Yksinäiset eivät kaipaa seuraa vaan läheistä ihmissuhdetta. Ystävää, jonka kanssa voisi jakaa niin ilot kuin surutkin. Uusiin ihmisiin tutustuminen koetaan liian pitkäksi ja vaikeaksi prosessiksi eikä näistä uusista tuttavuuksista välttämättä kenestäkään tule yksinäisen kaipaamaa ystävää.
Eihän ystäviä saa, ellei tutustu ihmisiin ensin.
Odottavatko yksinäiset kotona, että ystävät tulevat sinne tutustumaan heihin?
Tietenkään ystäviä ei saa, jos ei ensin tutustu ihmisiin. Yksinäisyys kuitenkin masentaa eikä silloin ole voimia alkaa tutustua uusiin ihmisiin. Juuri siksi on paljon yksinäisiä, jotka pysyvätkin yksinäisinä.
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen oman paikkakuntani ryhmässä joka on juurikin tällainen uusia tuttavuuksia etsivien aikuisten kohtauspaikka.
Moni järkkää erilaisia tapahtumia ja ryhmässä on +700 jäsentä ja aina näihin tapahtumiin on mahdollista antaa ääni, mikä päivä ja aika sopisi ja valitaan sitten suurimmalle osalle sopiva.
Silti paikalle ilmestyy aina 2-7 ihmistä.
Millaista yksinäisyyttä se sitten on, että toiminta ei kuitenkaan kiinnosta? Vai mikä tässä on takana.
Yksinäiset eivät kaipaa seuraa vaan läheistä ihmissuhdetta. Ystävää, jonka kanssa voisi jakaa niin ilot kuin surutkin. Uusiin ihmisiin tutustuminen koetaan liian pitkäksi ja vaikeaksi prosessiksi eikä näistä uusista tuttavuuksista välttämättä kenestäkään tule yksinäisen kaipaamaa ystävää.
Eihän ystäviä saa, ellei tutustu ihmisiin ensin.
Odottavatko yksinäiset kotona, että ystävät tulevat sinne tutustumaan heihin?
Tietenkään ystäviä ei saa, jos ei ensin tutustu ihmisiin. Yksinäisyys kuitenkin masentaa eikä silloin ole voimia alkaa tutustua uusiin ihmisiin. Juuri siksi on paljon yksinäisiä, jotka pysyvätkin yksinäisinä.
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Pakko myöntää, että pikkuisen en ymmärrä. Minulla kyllä on kavereita. Mutta silti olen tykännyt kulkea eniten aina yksin. Ei ole tullut mieleenkään, että pitäisi kokea häpeää, että on yksin jossain tai joku tuttu ihmettelisi sitä. Herranen aika, ihmisillä on monia ajatuksia ja en kait minä niistä vastuussa ole. Jos olen jonkun mielestä niin kiinnostava, että jaksaa pohtia sellaisia asioita, miksi kuljen mielelläni yksin, niin ihan vapaastihan hän saa ajatella vaikka mitä. En voi kahlita ja vaikuttaa toisten ajatuksiin. Ainoa, mihin voin vaikuttaa, on omat ajatukset.
Mutta mielenkiintoinen näkökulma. Joku jaksaisi oikein pohtimalla pohtia, miksi olen yksin jossakin paikassa.
Mutta ei muuta kuin totta kai menet. Uskon, että kenelläkään ei niin paljoa oikeasti kiinnosta toisten asiat, että pohtisi mielessään, että miksiköhän tuo naapurin TarjA Tuulikki tuli joulukonserttiin yksin. Mietitkö itse sellaisia, kun näet toisia ihmisiä. Minä en. Minä menen kuuntelemaan niitä konsertteja.
Vierailija kirjoitti:
Jos ei ole kovia vaatimuksia muille ja ei ole nirso, niin silloin on seuraa ihan riittämiin. Jos haluaa laatuseuraa, niin onhan se päivänselvä, että vaatimukset täyttäviä ihmisiä on vähemmän.
Aivan, tämä on se pointti!
Nykyaikana uuden kaveriseuran saaminen ei todellakaan ole ongelma, väyliä on paljon ja netti on iso tekijä.
Mutta, on se mutta, että ihmiset yleensä haluavat sellaista seuraa, jossa he saavat _vähintään_ yhtä paljon kuin antavat, mieluummin niin että jäävät itse plussan puolelle. Saaminenhan voi olla monenlaista ystävyydessä esim: Hauskuutta, iloa, piristystä, uusia parempia näkökulmia, henkistä tukea, apua ongelmiensa ratkaisemiseen, kuuntelijaa murheisiinsa, kaveria haluamiinsa harrasteisiin, imagon nostamista ja pääsemistä piireihin, no joskus jopa taloudellista turvaa/tukea, lastenvahtia, kivoja lahjoja ja muistamista yms.
Jos yhtään lohduttaa niin suosituilla luonnollisesti on usein se tilanne, että heillä on ympärillään joukko ihmisiä, jotka haluavat heiltä jotain. Ja usein on niin, että nämä suositut ovat varsin avaramielisiä ihmisiä ja suvaitsevat heihin itseensä verrattuna aika ärsyttäviäkin tyyppejä ympärillään. Siksi heistä on suosittuja tullutkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ei ole kovia vaatimuksia muille ja ei ole nirso, niin silloin on seuraa ihan riittämiin. Jos haluaa laatuseuraa, niin onhan se päivänselvä, että vaatimukset täyttäviä ihmisiä on vähemmän.
Aivan, tämä on se pointti!
Nykyaikana uuden kaveriseuran saaminen ei todellakaan ole ongelma, väyliä on paljon ja netti on iso tekijä.
Mutta, on se mutta, että ihmiset yleensä haluavat sellaista seuraa, jossa he saavat _vähintään_ yhtä paljon kuin antavat, mieluummin niin että jäävät itse plussan puolelle. Saaminenhan voi olla monenlaista ystävyydessä esim: Hauskuutta, iloa, piristystä, uusia parempia näkökulmia, henkistä tukea, apua ongelmiensa ratkaisemiseen, kuuntelijaa murheisiinsa, kaveria haluamiinsa harrasteisiin, imagon nostamista ja pääsemistä piireihin, no joskus jopa taloudellista turvaa/tukea, lastenvahtia, kivoja lahjoja ja muistamista yms.
Jos yhtään lohduttaa niin suosituilla luonnollisesti on usein se tilanne, että heillä on ympärillään joukko ihmisiä, jotka haluavat heiltä jotain. Ja usein on niin, että nämä suositut ovat varsin avaramielisiä ihmisiä ja suvaitsevat heihin itseensä verrattuna aika ärsyttäviäkin tyyppejä ympärillään. Siksi heistä on suosittuja tullutkin.
Juuri näin. Ja lisään vielä, että näillä suosituilla ei ole tarvetta yhdelle, jolta he saisivat kaiken haluamansa, vaan he saavat yhdeltä yhtä, toiselta toista, kolmannelta kolmatta jne. Ärsyttävä tyyppi saattaa olla loistavaa seuraa festareille, mutta ei erityisen hyvä kuuntelija huolissa ja murheissa. Ei hänen tarvitsekaan olla, koska on joku toinen, joka on hyvä kuuntelija, mutta jota taas ei kiinnosta festarit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen oman paikkakuntani ryhmässä joka on juurikin tällainen uusia tuttavuuksia etsivien aikuisten kohtauspaikka.
Moni järkkää erilaisia tapahtumia ja ryhmässä on +700 jäsentä ja aina näihin tapahtumiin on mahdollista antaa ääni, mikä päivä ja aika sopisi ja valitaan sitten suurimmalle osalle sopiva.
Silti paikalle ilmestyy aina 2-7 ihmistä.
Millaista yksinäisyyttä se sitten on, että toiminta ei kuitenkaan kiinnosta? Vai mikä tässä on takana.
Yksinäiset eivät kaipaa seuraa vaan läheistä ihmissuhdetta. Ystävää, jonka kanssa voisi jakaa niin ilot kuin surutkin. Uusiin ihmisiin tutustuminen koetaan liian pitkäksi ja vaikeaksi prosessiksi eikä näistä uusista tuttavuuksista välttämättä kenestäkään tule yksinäisen kaipaamaa ystävää.
Eihän ystäviä saa, ellei tutustu ihmisiin ensin.
Odottavatko yksinäiset kotona, että ystävät tulevat sinne tutustumaan heihin?
Tietenkään ystäviä ei saa, jos ei ensin tutustu ihmisiin. Yksinäisyys kuitenkin masentaa eikä silloin ole voimia alkaa tutustua uusiin ihmisiin. Juuri siksi on paljon yksinäisiä, jotka pysyvätkin yksinäisinä.
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Pakko myöntää, että pikkuisen en ymmärrä. Minulla kyllä on kavereita. Mutta silti olen tykännyt kulkea eniten aina yksin. Ei ole tullut mieleenkään, että pitäisi kokea häpeää, että on yksin jossain tai joku tuttu ihmettelisi sitä. Herranen aika, ihmisillä on monia ajatuksia ja en kait minä niistä vastuussa ole. Jos olen jonkun mielestä niin kiinnostava, että jaksaa pohtia sellaisia asioita, miksi kuljen mielelläni yksin, niin ihan vapaastihan hän saa ajatella vaikka mitä. En voi kahlita ja vaikuttaa toisten ajatuksiin. Ainoa, mihin voin vaikuttaa, on omat ajatukset.
Mutta mielenkiintoinen näkökulma. Joku jaksaisi oikein pohtimalla pohtia, miksi olen yksin jossakin paikassa.
Mutta ei muuta kuin totta kai menet. Uskon, että kenelläkään ei niin paljoa oikeasti kiinnosta toisten asiat, että pohtisi mielessään, että miksiköhän tuo naapurin TarjA Tuulikki tuli joulukonserttiin yksin. Mietitkö itse sellaisia, kun näet toisia ihmisiä. Minä en. Minä menen kuuntelemaan niitä konsertteja.
En ole tuo sama, mutta kun noin kovasti asiaa äimistelet, niin 20-40-vuotiaiden keskuudessa seuraava keskustelu on täysin normaalia ns. viihteellä:
"Moi! Mitäs sulle?"
"No ei mitään ihmeellistä."
"Okei. Kenen kans sä oot täällä?"
"No tota, näin mä tossa yhen tutun, mut siis... yksin mä tulin tänne."
"Ai yksin... Mitä sä täällä yksin teet?"
Kyllä, siinä menettää kasvot. Totta kai pitäisi ajatella, että mitä väliä sillä on tai silläkään, mitä joku ajattelee. Emme kaikki ole kuitenkaan näin viisaita, kun olemme tilanteessa, jossa vilpittömästi ihmetellään ja kummastellaan toisen yksinoloa. Nämä eivät ole vain ajatuksia ihmisten päässä, vaan ne tuodaan ilmi. Hämmentävää sikäli, että ne small talk -tyyliin tuodaan täysin avoimesti ilmi, koska kyse voi olla aroistakin asioista. Erityisesti tämä sietämättömyys katsoa yksinoloa kohdistuu naisiin.
Minullakin tuli tämä ketju mieleen tuosta "oletko joskus katkaissut välit ystävään/onko joku katkaissut teihin välit?"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen tyytyväinen kun kukaan ei soittele, saapahan ees hetken olla rauhassa.
Arki yksin, joulu yksin, kohta uusivuosi yksin, tätähän se on vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Pelkään nyt jo eläkevuosia, koska silloin ei ole sitten edes työtä joka välillä katkaisee yksinäisyyden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselleni soitetaan myös viikoittain, he ovat läheisiä ja puhelut lyhyitä. Muutama ystävä soittaa silloin tällöin ja puhelut ovat todella pitkiä. Kyllä meillä asiaakin on paljon, mutta liian pitkä puhelu on silti rasittava. Tuntuu, että pää kuumenee pitäessä luuria korvalla tunnin, jopa kaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)
Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suositut ihmiset ei minusta ole niinkään sellaisia, joille kelpaa kaikki, vaan ihmiset hakeutuu heidän luo joilla on (joko aidosti tai feikisti, ei väliä) hyvä itsetunto, paljon mielipiteitä kaikesta, ns iso persoona, he ovat itsevarmoja jne, puheliaita, energisiä. Itse olen kaiken tuon vastakohta, nuorempana jaksoin esittää ja kavereitakin oli enemmän, mutta he häipyivät aina heti kun show lakkasi ja kävin tylsäksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen oman paikkakuntani ryhmässä joka on juurikin tällainen uusia tuttavuuksia etsivien aikuisten kohtauspaikka.
Moni järkkää erilaisia tapahtumia ja ryhmässä on +700 jäsentä ja aina näihin tapahtumiin on mahdollista antaa ääni, mikä päivä ja aika sopisi ja valitaan sitten suurimmalle osalle sopiva.
Silti paikalle ilmestyy aina 2-7 ihmistä.
Millaista yksinäisyyttä se sitten on, että toiminta ei kuitenkaan kiinnosta? Vai mikä tässä on takana.
Yksinäiset eivät kaipaa seuraa vaan läheistä ihmissuhdetta. Ystävää, jonka kanssa voisi jakaa niin ilot kuin surutkin. Uusiin ihmisiin tutustuminen koetaan liian pitkäksi ja vaikeaksi prosessiksi eikä näistä uusista tuttavuuksista välttämättä kenestäkään tule yksinäisen kaipaamaa ystävää.
Eihän ystäviä saa, ellei tutustu ihmisiin ensin.
Odottavatko yksinäiset kotona, että ystävät tulevat sinne tutustumaan heihin?
Tietenkään ystäviä ei saa, jos ei ensin tutustu ihmisiin. Yksinäisyys kuitenkin masentaa eikä silloin ole voimia alkaa tutustua uusiin ihmisiin. Juuri siksi on paljon yksinäisiä, jotka pysyvätkin yksinäisinä.
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Pakko myöntää, että pikkuisen en ymmärrä. Minulla kyllä on kavereita. Mutta silti olen tykännyt kulkea eniten aina yksin. Ei ole tullut mieleenkään, että pitäisi kokea häpeää, että on yksin jossain tai joku tuttu ihmettelisi sitä. Herranen aika, ihmisillä on monia ajatuksia ja en kait minä niistä vastuussa ole. Jos olen jonkun mielestä niin kiinnostava, että jaksaa pohtia sellaisia asioita, miksi kuljen mielelläni yksin, niin ihan vapaastihan hän saa ajatella vaikka mitä. En voi kahlita ja vaikuttaa toisten ajatuksiin. Ainoa, mihin voin vaikuttaa, on omat ajatukset.
Mutta mielenkiintoinen näkökulma. Joku jaksaisi oikein pohtimalla pohtia, miksi olen yksin jossakin paikassa.
Mutta ei muuta kuin totta kai menet. Uskon, että kenelläkään ei niin paljoa oikeasti kiinnosta toisten asiat, että pohtisi mielessään, että miksiköhän tuo naapurin TarjA Tuulikki tuli joulukonserttiin yksin. Mietitkö itse sellaisia, kun näet toisia ihmisiä. Minä en. Minä menen kuuntelemaan niitä konsertteja.
En ole tuo sama, mutta kun noin kovasti asiaa äimistelet, niin 20-40-vuotiaiden keskuudessa seuraava keskustelu on täysin normaalia ns. viihteellä:
"Moi! Mitäs sulle?"
"No ei mitään ihmeellistä."
"Okei. Kenen kans sä oot täällä?"
"No tota, näin mä tossa yhen tutun, mut siis... yksin mä tulin tänne."
"Ai yksin... Mitä sä täällä yksin teet?"
Kyllä, siinä menettää kasvot. Totta kai pitäisi ajatella, että mitä väliä sillä on tai silläkään, mitä joku ajattelee. Emme kaikki ole kuitenkaan näin viisaita, kun olemme tilanteessa, jossa vilpittömästi ihmetellään ja kummastellaan toisen yksinoloa. Nämä eivät ole vain ajatuksia ihmisten päässä, vaan ne tuodaan ilmi. Hämmentävää sikäli, että ne small talk -tyyliin tuodaan täysin avoimesti ilmi, koska kyse voi olla aroistakin asioista. Erityisesti tämä sietämättömyys katsoa yksinoloa kohdistuu naisiin.
Menettää kasvot jos on yksin liikkeellä? En ymmärrä. Olen viisikymppinen ja olen aina tykännyt osallistua ja mennä myös yksin erilaisiin tapahtumiin, leffaan, konsertteihin ja matkustellutkin olen ihan yksin. Silä tavallahan sitä helposti tutustuu muihin ihmisiin - tai sitten voi olla rauhassa, ihan miten haluaa, aina voittaa :) Useinkin on kysytty kenen kanssa olen ja kun olen vastannut että yksin, en ole huomannut että olisin ”menettänyt kasvojani”. Sen sijaan olen saanut paljon uusia tuttavia ja kavereita. Koskaan en ole ymmärtänyt että joku voisi jotenkin ajatella vähemmän minusta kun olen liikkeellä yksin. Ehkä yksinäisyyden kokemuksen ytimessä onkin heikko itsetunto tms.?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen oman paikkakuntani ryhmässä joka on juurikin tällainen uusia tuttavuuksia etsivien aikuisten kohtauspaikka.
Moni järkkää erilaisia tapahtumia ja ryhmässä on +700 jäsentä ja aina näihin tapahtumiin on mahdollista antaa ääni, mikä päivä ja aika sopisi ja valitaan sitten suurimmalle osalle sopiva.
Silti paikalle ilmestyy aina 2-7 ihmistä.
Millaista yksinäisyyttä se sitten on, että toiminta ei kuitenkaan kiinnosta? Vai mikä tässä on takana.
Yksinäiset eivät kaipaa seuraa vaan läheistä ihmissuhdetta. Ystävää, jonka kanssa voisi jakaa niin ilot kuin surutkin. Uusiin ihmisiin tutustuminen koetaan liian pitkäksi ja vaikeaksi prosessiksi eikä näistä uusista tuttavuuksista välttämättä kenestäkään tule yksinäisen kaipaamaa ystävää.
Eihän ystäviä saa, ellei tutustu ihmisiin ensin.
Odottavatko yksinäiset kotona, että ystävät tulevat sinne tutustumaan heihin?
Tietenkään ystäviä ei saa, jos ei ensin tutustu ihmisiin. Yksinäisyys kuitenkin masentaa eikä silloin ole voimia alkaa tutustua uusiin ihmisiin. Juuri siksi on paljon yksinäisiä, jotka pysyvätkin yksinäisinä.
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Pakko myöntää, että pikkuisen en ymmärrä. Minulla kyllä on kavereita. Mutta silti olen tykännyt kulkea eniten aina yksin. Ei ole tullut mieleenkään, että pitäisi kokea häpeää, että on yksin jossain tai joku tuttu ihmettelisi sitä. Herranen aika, ihmisillä on monia ajatuksia ja en kait minä niistä vastuussa ole. Jos olen jonkun mielestä niin kiinnostava, että jaksaa pohtia sellaisia asioita, miksi kuljen mielelläni yksin, niin ihan vapaastihan hän saa ajatella vaikka mitä. En voi kahlita ja vaikuttaa toisten ajatuksiin. Ainoa, mihin voin vaikuttaa, on omat ajatukset.
Mutta mielenkiintoinen näkökulma. Joku jaksaisi oikein pohtimalla pohtia, miksi olen yksin jossakin paikassa.
Mutta ei muuta kuin totta kai menet. Uskon, että kenelläkään ei niin paljoa oikeasti kiinnosta toisten asiat, että pohtisi mielessään, että miksiköhän tuo naapurin TarjA Tuulikki tuli joulukonserttiin yksin. Mietitkö itse sellaisia, kun näet toisia ihmisiä. Minä en. Minä menen kuuntelemaan niitä konsertteja.
En ole tuo sama, mutta kun noin kovasti asiaa äimistelet, niin 20-40-vuotiaiden keskuudessa seuraava keskustelu on täysin normaalia ns. viihteellä:
"Moi! Mitäs sulle?"
"No ei mitään ihmeellistä."
"Okei. Kenen kans sä oot täällä?"
"No tota, näin mä tossa yhen tutun, mut siis... yksin mä tulin tänne."
"Ai yksin... Mitä sä täällä yksin teet?"
Kyllä, siinä menettää kasvot. Totta kai pitäisi ajatella, että mitä väliä sillä on tai silläkään, mitä joku ajattelee. Emme kaikki ole kuitenkaan näin viisaita, kun olemme tilanteessa, jossa vilpittömästi ihmetellään ja kummastellaan toisen yksinoloa. Nämä eivät ole vain ajatuksia ihmisten päässä, vaan ne tuodaan ilmi. Hämmentävää sikäli, että ne small talk -tyyliin tuodaan täysin avoimesti ilmi, koska kyse voi olla aroistakin asioista. Erityisesti tämä sietämättömyys katsoa yksinoloa kohdistuu naisiin. [/
Näin mä kuvittelisin ton keskustelun:
"Moi! Mitäs sulle?"
"No ei mitään ihmeellistä."
"Okei. Kenen kans sä oot täällä?"
"Yksin mä tulin tänne. Entä sinä? Ootko nähnyt jo X:n?”
"En oo nähnyt. Oon täällä Z:n ja Y:n kanssa, meillä on pöytä tuolla, sinne mahtuu vielä.”Tai:
"Moi! Mitäs sulle?"
"No ei mitään ihmeellistä."
"Okei. Kenen kans sä oot täällä?"
"Yksin mä tulin tänne."
"Ai yksin... Mitä sä täällä yksin teet?"
”Näköjään tuhlaan aikaani juttelemalla sulle. Mun tarvii nyt mennä, hauskaa iltaa sullekin!”
Minulle taas yksi aikaa sitten eronnut kaveri soittelee pääsääntöisesti kännissä. Olen monesti miettinyt, mitä teen moisella kaverilla. Jos ihmiset ryypiskelette, jättäkää silloin kaverinne rauhaan! Ei se teidän kaverinne halua kuunnella tunnin verran jotain kännijankkaamista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen oman paikkakuntani ryhmässä joka on juurikin tällainen uusia tuttavuuksia etsivien aikuisten kohtauspaikka.
Moni järkkää erilaisia tapahtumia ja ryhmässä on +700 jäsentä ja aina näihin tapahtumiin on mahdollista antaa ääni, mikä päivä ja aika sopisi ja valitaan sitten suurimmalle osalle sopiva.
Silti paikalle ilmestyy aina 2-7 ihmistä.
Millaista yksinäisyyttä se sitten on, että toiminta ei kuitenkaan kiinnosta? Vai mikä tässä on takana.
Yksinäiset eivät kaipaa seuraa vaan läheistä ihmissuhdetta. Ystävää, jonka kanssa voisi jakaa niin ilot kuin surutkin. Uusiin ihmisiin tutustuminen koetaan liian pitkäksi ja vaikeaksi prosessiksi eikä näistä uusista tuttavuuksista välttämättä kenestäkään tule yksinäisen kaipaamaa ystävää.
Eihän ystäviä saa, ellei tutustu ihmisiin ensin.
Odottavatko yksinäiset kotona, että ystävät tulevat sinne tutustumaan heihin?
Tietenkään ystäviä ei saa, jos ei ensin tutustu ihmisiin. Yksinäisyys kuitenkin masentaa eikä silloin ole voimia alkaa tutustua uusiin ihmisiin. Juuri siksi on paljon yksinäisiä, jotka pysyvätkin yksinäisinä.
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Pakko myöntää, että pikkuisen en ymmärrä. Minulla kyllä on kavereita. Mutta silti olen tykännyt kulkea eniten aina yksin. Ei ole tullut mieleenkään, että pitäisi kokea häpeää, että on yksin jossain tai joku tuttu ihmettelisi sitä. Herranen aika, ihmisillä on monia ajatuksia ja en kait minä niistä vastuussa ole. Jos olen jonkun mielestä niin kiinnostava, että jaksaa pohtia sellaisia asioita, miksi kuljen mielelläni yksin, niin ihan vapaastihan hän saa ajatella vaikka mitä. En voi kahlita ja vaikuttaa toisten ajatuksiin. Ainoa, mihin voin vaikuttaa, on omat ajatukset.
Mutta mielenkiintoinen näkökulma. Joku jaksaisi oikein pohtimalla pohtia, miksi olen yksin jossakin paikassa.
Mutta ei muuta kuin totta kai menet. Uskon, että kenelläkään ei niin paljoa oikeasti kiinnosta toisten asiat, että pohtisi mielessään, että miksiköhän tuo naapurin TarjA Tuulikki tuli joulukonserttiin yksin. Mietitkö itse sellaisia, kun näet toisia ihmisiä. Minä en. Minä menen kuuntelemaan niitä konsertteja.
En ole tuo sama, mutta kun noin kovasti asiaa äimistelet, niin 20-40-vuotiaiden keskuudessa seuraava keskustelu on täysin normaalia ns. viihteellä:
"Moi! Mitäs sulle?"
"No ei mitään ihmeellistä."
"Okei. Kenen kans sä oot täällä?"
"No tota, näin mä tossa yhen tutun, mut siis... yksin mä tulin tänne."
"Ai yksin... Mitä sä täällä yksin teet?"
Kyllä, siinä menettää kasvot. Totta kai pitäisi ajatella, että mitä väliä sillä on tai silläkään, mitä joku ajattelee. Emme kaikki ole kuitenkaan näin viisaita, kun olemme tilanteessa, jossa vilpittömästi ihmetellään ja kummastellaan toisen yksinoloa. Nämä eivät ole vain ajatuksia ihmisten päässä, vaan ne tuodaan ilmi. Hämmentävää sikäli, että ne small talk -tyyliin tuodaan täysin avoimesti ilmi, koska kyse voi olla aroistakin asioista. Erityisesti tämä sietämättömyys katsoa yksinoloa kohdistuu naisiin.
Menettää kasvot jos on yksin liikkeellä? En ymmärrä. Olen viisikymppinen ja olen aina tykännyt osallistua ja mennä myös yksin erilaisiin tapahtumiin, leffaan, konsertteihin ja matkustellutkin olen ihan yksin. Silä tavallahan sitä helposti tutustuu muihin ihmisiin - tai sitten voi olla rauhassa, ihan miten haluaa, aina voittaa :) Useinkin on kysytty kenen kanssa olen ja kun olen vastannut että yksin, en ole huomannut että olisin ”menettänyt kasvojani”. Sen sijaan olen saanut paljon uusia tuttavia ja kavereita. Koskaan en ole ymmärtänyt että joku voisi jotenkin ajatella vähemmän minusta kun olen liikkeellä yksin. Ehkä yksinäisyyden kokemuksen ytimessä onkin heikko itsetunto tms.?
Tosi rasittavan kuuloinen tyyppi, jos "menettää kasvonsa" siitä että on jossakin yksin. Tai korkeintaan 11 vuotias.
Vierailija kirjoitti:
Mä oon itse kyllästynyt siihen, että aikuisenakin vielä tuntuu, että kavereilta pitää sietää nakkelua ja kiukuttelua. Joskus 25v katkaisin välit isoon kaveriporukkaan, kun siellä oli aina joku draama menossa. Kahdelle ihmiselle olin kiukuttelun ja mustamaalaamisen kohde, koska heidän ihastuksensa kohde ihastui minuun. Itse en ollut tästä herrasta kiinnostunut, mutta puoli vuotta sain sietää näiden kahden naisen silmille hyppelyä. Muut kaverit seurasivat vierestä, kun mua haukuttiin päin naamaa ja selän takana. Lopulta katkaisin välit, koska sanalla sanoen kyllästyin ja hämmästyin suuresti, kun nämä kiukuttelevat naiset suuttuivat mulle tästä ja kaikki muutkin. Likaämpäri oli siis roolini tuossa porukassa. Se jätti elämänmittaiset arvet ystävyyssuhteisiini. Olinhan tuntenut nämä ihmiset vuosia.
Olen nykyään keski-ikäisenä herkkä vetäytymään kaverisuhteista. Jos tarpeeksi monta kertaa ehdotan tapaamista tai tekemistä ja toisella on aina joku syy olla osallistumatta, niin en mä enää muutaman kerran jälkeen ala ehdottelemaan. En myöskään jaksa mitään kiukuttelua, jota yhä monet 40-50 vuotiaatkin naiset harrastavat. Esimerkiksi ei vastata viestiin, koska nokka on linkussa syystä, jota en tiedä. Sitten yhtäkkiä otetaankin itse yhteyttä aivan kuin ei mitään. Mulla on perhe ja muutama aito ystävä. Olen kyllä surutta katkaissut välit sellaisiin naisiin, jotka purkavat minuun pahaa oloaan ilkeilemällä. Ärsyttävintä on, että nämä naiset raivostuvat kaverisuhteen etääntymisestä, vaikka itse ovat pärseilleet pidempään. Näitä ihmisiä ei jää kaipaamaan. Mitä vanhemmaksi tulen, sen tarkemmin haluan valita lähipiirini.
Olen kyllä tutkinut sisimpääni ja omaakin roolia epäonnistuneissa ihmissuhteissa. Sivusta seurannut myös sitä, että ihmiset, joilla on paljon ystäviä, antavat paljon siimaa toisten huonollekin käytökselle. Itselläni on niin huonoja kokemuksia muutama, että olen paljon tarkempi. En myöskään jaksa ihmissuhteita, joissa ei anna itsestään yhtään mitään. Kun kysyy mitä kuuluu, vastaus on eipä tässä mitään. Kun yrität jutella mistä tahansa asiasta, niin vastaukset ovat yksisanaisia. Vastavuoroisuutta ei ole vaan kaiken normaalinkin joutuu lypsämään. Mitä sellaisella kaverilla tekee, jonka kanssa pitäisi istua vaan mykkänä seinää tuijottaen? Sit kuitenkin tää ihminen haluaa tavata. En ymmärrä.
Masentunut, yksinäinen ihminen toimii juuri kuvailemallasi tavalla. Silloin haluaa vain, että joku on läsnä, vaikka ei juuri paljoa puhuttaisikaan.
Ymmärrän toki, että kaikille ei tuollainen ystävyyssuhde sovi. Halsin vain tuoda ilmi, että eivät ihmiset tuota pahuuttaan tee. Heillä on vain tosi paha olla.
Tähän sopii hienosti suuren ajattelin Jari Sarasvuon sanat "elämä on liian lyhyt elääksen sen kusipäitten kanssa"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen oman paikkakuntani ryhmässä joka on juurikin tällainen uusia tuttavuuksia etsivien aikuisten kohtauspaikka.
Moni järkkää erilaisia tapahtumia ja ryhmässä on +700 jäsentä ja aina näihin tapahtumiin on mahdollista antaa ääni, mikä päivä ja aika sopisi ja valitaan sitten suurimmalle osalle sopiva.
Silti paikalle ilmestyy aina 2-7 ihmistä.
Millaista yksinäisyyttä se sitten on, että toiminta ei kuitenkaan kiinnosta? Vai mikä tässä on takana.
Yksinäiset eivät kaipaa seuraa vaan läheistä ihmissuhdetta. Ystävää, jonka kanssa voisi jakaa niin ilot kuin surutkin. Uusiin ihmisiin tutustuminen koetaan liian pitkäksi ja vaikeaksi prosessiksi eikä näistä uusista tuttavuuksista välttämättä kenestäkään tule yksinäisen kaipaamaa ystävää.
Eihän ystäviä saa, ellei tutustu ihmisiin ensin.
Odottavatko yksinäiset kotona, että ystävät tulevat sinne tutustumaan heihin?
Tietenkään ystäviä ei saa, jos ei ensin tutustu ihmisiin. Yksinäisyys kuitenkin masentaa eikä silloin ole voimia alkaa tutustua uusiin ihmisiin. Juuri siksi on paljon yksinäisiä, jotka pysyvätkin yksinäisinä.
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Pakko myöntää, että pikkuisen en ymmärrä. Minulla kyllä on kavereita. Mutta silti olen tykännyt kulkea eniten aina yksin. Ei ole tullut mieleenkään, että pitäisi kokea häpeää, että on yksin jossain tai joku tuttu ihmettelisi sitä. Herranen aika, ihmisillä on monia ajatuksia ja en kait minä niistä vastuussa ole. Jos olen jonkun mielestä niin kiinnostava, että jaksaa pohtia sellaisia asioita, miksi kuljen mielelläni yksin, niin ihan vapaastihan hän saa ajatella vaikka mitä. En voi kahlita ja vaikuttaa toisten ajatuksiin. Ainoa, mihin voin vaikuttaa, on omat ajatukset.
Mutta mielenkiintoinen näkökulma. Joku jaksaisi oikein pohtimalla pohtia, miksi olen yksin jossakin paikassa.
Mutta ei muuta kuin totta kai menet. Uskon, että kenelläkään ei niin paljoa oikeasti kiinnosta toisten asiat, että pohtisi mielessään, että miksiköhän tuo naapurin TarjA Tuulikki tuli joulukonserttiin yksin. Mietitkö itse sellaisia, kun näet toisia ihmisiä. Minä en. Minä menen kuuntelemaan niitä konsertteja.
En ole tuo sama, mutta kun noin kovasti asiaa äimistelet, niin 20-40-vuotiaiden keskuudessa seuraava keskustelu on täysin normaalia ns. viihteellä:
"Moi! Mitäs sulle?"
"No ei mitään ihmeellistä."
"Okei. Kenen kans sä oot täällä?"
"No tota, näin mä tossa yhen tutun, mut siis... yksin mä tulin tänne."
"Ai yksin... Mitä sä täällä yksin teet?"
Kyllä, siinä menettää kasvot. Totta kai pitäisi ajatella, että mitä väliä sillä on tai silläkään, mitä joku ajattelee. Emme kaikki ole kuitenkaan näin viisaita, kun olemme tilanteessa, jossa vilpittömästi ihmetellään ja kummastellaan toisen yksinoloa. Nämä eivät ole vain ajatuksia ihmisten päässä, vaan ne tuodaan ilmi. Hämmentävää sikäli, että ne small talk -tyyliin tuodaan täysin avoimesti ilmi, koska kyse voi olla aroistakin asioista. Erityisesti tämä sietämättömyys katsoa yksinoloa kohdistuu naisiin.
Näin mä kuvittelisin ton keskustelun:
"Moi! Mitäs sulle?"
"No ei mitään ihmeellistä."
"Okei. Kenen kans sä oot täällä?"
"Yksin mä tulin tänne. Entä sinä? Ootko nähnyt jo X:n?”
"En oo nähnyt. Oon täällä Z:n ja Y:n kanssa, meillä on pöytä tuolla, sinne mahtuu vielä.”Tai:
"Moi! Mitäs sulle?"
"No ei mitään ihmeellistä."
"Okei. Kenen kans sä oot täällä?"
"Yksin mä tulin tänne."
"Ai yksin... Mitä sä täällä yksin teet?"
”Näköjään tuhlaan aikaani juttelemalla sulle. Mun tarvii nyt mennä, hauskaa iltaa sullekin!”
Tämä sinun ensimmäinen keskustelusi perustuu siihen, että sinulla on ilmeisesti paljon kavereita/ystäviä/tuttavia, jotka ehkä saapuvat kaikki paikkaan yksin tai joka tapauksessa voitte kokoontua siellä hyvillä mielin. Aivan eri tilanne. Tietysti voi ylipäänsä olla, että sinulla sattuu olemaan tuttavia, jotka eivät ihmettele lainkaan, jos joku ei noudata sosiaalista konstruktiota.
Ei kaikkia tilanteita tarvitse väritellä vaaleanpunaisiksi possarilasit silmillä. Fakta on se, että usein saa perustella, kenen kanssa on liikenteessä ja miksi yksin. No, tässä isohkossa kaupungissa ainakin näin.
En ole siis tuo alkujaan asiasta maininnut, mutta tosiaan tunnistan ilmiön. Kyllähän sellainen hyvänpäiväntuttukin helposti ihmettelee, jos yksin on. Lisäksi joutuu helposti noloon tilanteeseen, koska voi kokea, että hänen pitäisi ottaa minut matkaansa tai jutella kanssani, mutta toisaalta oma tiivis kaveriporukka jo odottaa pöydässä. Lisäksi itse ainakin ajattelen, ettei minusta tarvitse huolia, jos yksin olen. Sehän on vain oma mokani, jos näin on, eikä minua näin ollen tarvitse roudata jonnekin työpaikan pikkujouluseurueeseen tmv.
Ei minulle kukaan ainakaan ole sanonut, että oletpa rohkea, kun menet 40+:na yksin elokuviin, baariin, teatteriin, konserttiin. Enemmänkin suhtautuminen on voivottelevaa. Jopa oma äiti voi kysyä, että etkö sinä nyt jonkun kanssa mene.
Alue: Aihe vapaa
Oma kokemus on, että yleensä ihmiset pyörii siinä oman elämänsä ympärillä. Siinä omissa kiireissään ja murheissaan. Harva jaksaa perehtyä jonkun kaverinsa elämään, vaan tarpoo sitä omaa tietään ympärilleen vilkuilematta.
Yleensä myös ihminen, joka poistuu näkyvyydestä, unohtuu aika äkkiä. Itsekkin olen huomannut, että on saattanut mennä useampi kuukausi, etten ole huomannut, että joku kaveri on poistunut kaverilistalta.
Useimmilla on se oma elämä täynnä, eikä huomaa katsoa ulkopuolelle, että onko joku ollut somesta pois kaksi kuukautta vai kuukauden. Ihmiset elävät itselleen.
Siksi ei kannata odottaa, että kaverit huomioisivat sinua. On itse lykättävä itsensä mukaan, jos haluaa seuraa. Sieltä kotoa kun kukaan ei oikeasti hae ketään.
Kun haluan olla rauhassa, en vain kirjoittele someen mitään ja en soittele. Huomaan, ettei kukaan ota yhteyttä ja minut unohdetaan. Mikä sopii minulle oikein hyvin. Kun haluan taas tulla omasta rauhasta pois, jatkan yhteydenpitoa, kuin ennenkin ja kukaan ei edes huomannut taukoa. Sekin sopii minulle oikein hyvin.
Tuskinpa kaverisi pahalla tuota tekevät, vaan heillä on oikeasti lapsen harkat ja muita kiireitä ollut juuri niinä päivinä ja eivät sen oman elämänsä yli huomaa tai jaksa ajatella muiden elämää ja muiden tunteita.