Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Tietysti löytyy aina niitä, jotka sanovat, että siinäkään ei menetä kasvoja, kun joku ihmettelee toisen työttömyyttä (sekin on yleinen kysymys, että "mitäs sä teet?"), vaan toinen on vain tyhmä, jos suhtautuu asiaan jotenkin nuivasti. Totta tämäkin, mutta emme kuitenkaan elä missään ihannemaailmassa, jossa kaikki olisivat viisaita, vaan nimenomaanhan täytyy hyväksyä, että monet ovat niin tyhmiä, että ne kasvot menettää. Ei tässä siitä ole kyse, että olisi oikeasti jotenkin tyhmää olla jossakin yksin tai olisi tosi noloa olla työtön, vaan siitä, miten muut suhtautuvat asioihin. Muita voi olla vaikeata muuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen oman paikkakuntani ryhmässä joka on juurikin tällainen uusia tuttavuuksia etsivien aikuisten kohtauspaikka.
Moni järkkää erilaisia tapahtumia ja ryhmässä on +700 jäsentä ja aina näihin tapahtumiin on mahdollista antaa ääni, mikä päivä ja aika sopisi ja valitaan sitten suurimmalle osalle sopiva.
Silti paikalle ilmestyy aina 2-7 ihmistä.
Millaista yksinäisyyttä se sitten on, että toiminta ei kuitenkaan kiinnosta? Vai mikä tässä on takana.
Yksinäiset eivät kaipaa seuraa vaan läheistä ihmissuhdetta. Ystävää, jonka kanssa voisi jakaa niin ilot kuin surutkin. Uusiin ihmisiin tutustuminen koetaan liian pitkäksi ja vaikeaksi prosessiksi eikä näistä uusista tuttavuuksista välttämättä kenestäkään tule yksinäisen kaipaamaa ystävää.
Eihän ystäviä saa, ellei tutustu ihmisiin ensin.
Odottavatko yksinäiset kotona, että ystävät tulevat sinne tutustumaan heihin?
Tietenkään ystäviä ei saa, jos ei ensin tutustu ihmisiin. Yksinäisyys kuitenkin masentaa eikä silloin ole voimia alkaa tutustua uusiin ihmisiin. Juuri siksi on paljon yksinäisiä, jotka pysyvätkin yksinäisinä.
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Pakko myöntää, että pikkuisen en ymmärrä. Minulla kyllä on kavereita. Mutta silti olen tykännyt kulkea eniten aina yksin. Ei ole tullut mieleenkään, että pitäisi kokea häpeää, että on yksin jossain tai joku tuttu ihmettelisi sitä. Herranen aika, ihmisillä on monia ajatuksia ja en kait minä niistä vastuussa ole. Jos olen jonkun mielestä niin kiinnostava, että jaksaa pohtia sellaisia asioita, miksi kuljen mielelläni yksin, niin ihan vapaastihan hän saa ajatella vaikka mitä. En voi kahlita ja vaikuttaa toisten ajatuksiin. Ainoa, mihin voin vaikuttaa, on omat ajatukset.
Mutta mielenkiintoinen näkökulma. Joku jaksaisi oikein pohtimalla pohtia, miksi olen yksin jossakin paikassa.
Mutta ei muuta kuin totta kai menet. Uskon, että kenelläkään ei niin paljoa oikeasti kiinnosta toisten asiat, että pohtisi mielessään, että miksiköhän tuo naapurin TarjA Tuulikki tuli joulukonserttiin yksin. Mietitkö itse sellaisia, kun näet toisia ihmisiä. Minä en. Minä menen kuuntelemaan niitä konsertteja.
En ole tuo sama, mutta kun noin kovasti asiaa äimistelet, niin 20-40-vuotiaiden keskuudessa seuraava keskustelu on täysin normaalia ns. viihteellä:
"Moi! Mitäs sulle?"
"No ei mitään ihmeellistä."
"Okei. Kenen kans sä oot täällä?"
"No tota, näin mä tossa yhen tutun, mut siis... yksin mä tulin tänne."
"Ai yksin... Mitä sä täällä yksin teet?"
Kyllä, siinä menettää kasvot. Totta kai pitäisi ajatella, että mitä väliä sillä on tai silläkään, mitä joku ajattelee. Emme kaikki ole kuitenkaan näin viisaita, kun olemme tilanteessa, jossa vilpittömästi ihmetellään ja kummastellaan toisen yksinoloa. Nämä eivät ole vain ajatuksia ihmisten päässä, vaan ne tuodaan ilmi. Hämmentävää sikäli, että ne small talk -tyyliin tuodaan täysin avoimesti ilmi, koska kyse voi olla aroistakin asioista. Erityisesti tämä sietämättömyys katsoa yksinoloa kohdistuu naisiin.
Näin mä kuvittelisin ton keskustelun:
"Moi! Mitäs sulle?"
"No ei mitään ihmeellistä."
"Okei. Kenen kans sä oot täällä?"
"Yksin mä tulin tänne. Entä sinä? Ootko nähnyt jo X:n?”
"En oo nähnyt. Oon täällä Z:n ja Y:n kanssa, meillä on pöytä tuolla, sinne mahtuu vielä.”Tai:
"Moi! Mitäs sulle?"
"No ei mitään ihmeellistä."
"Okei. Kenen kans sä oot täällä?"
"Yksin mä tulin tänne."
"Ai yksin... Mitä sä täällä yksin teet?"
”Näköjään tuhlaan aikaani juttelemalla sulle. Mun tarvii nyt mennä, hauskaa iltaa sullekin!”Tämä sinun ensimmäinen keskustelusi perustuu siihen, että sinulla on ilmeisesti paljon kavereita/ystäviä/tuttavia, jotka ehkä saapuvat kaikki paikkaan yksin tai joka tapauksessa voitte kokoontua siellä hyvillä mielin. Aivan eri tilanne. Tietysti voi ylipäänsä olla, että sinulla sattuu olemaan tuttavia, jotka eivät ihmettele lainkaan, jos joku ei noudata sosiaalista konstruktiota.
Ei kaikkia tilanteita tarvitse väritellä vaaleanpunaisiksi possarilasit silmillä. Fakta on se, että usein saa perustella, kenen kanssa on liikenteessä ja miksi yksin. No, tässä isohkossa kaupungissa ainakin näin.
En ole siis tuo alkujaan asiasta maininnut, mutta tosiaan tunnistan ilmiön. Kyllähän sellainen hyvänpäiväntuttukin helposti ihmettelee, jos yksin on. Lisäksi joutuu helposti noloon tilanteeseen, koska voi kokea, että hänen pitäisi ottaa minut matkaansa tai jutella kanssani, mutta toisaalta oma tiivis kaveriporukka jo odottaa pöydässä. Lisäksi itse ainakin ajattelen, ettei minusta tarvitse huolia, jos yksin olen. Sehän on vain oma mokani, jos näin on, eikä minua näin ollen tarvitse roudata jonnekin työpaikan pikkujouluseurueeseen tmv.
Ei minulle kukaan ainakaan ole sanonut, että oletpa rohkea, kun menet 40+:na yksin elokuviin, baariin, teatteriin, konserttiin. Enemmänkin suhtautuminen on voivottelevaa. Jopa oma äiti voi kysyä, että etkö sinä nyt jonkun kanssa mene.
Mä käyn välillä meidän lähibaarissa. Yksin. Menen aina istumaankin sille puolelle ravintolaa, jossa on yleensä vain ruokailijat. Myös siis silloin, kun en ole mennyt syömään. Baarissa on hyvänpäiväntuttuja samalta asuinalueelta, mutta ovat jo oppineet, että istun mieluummin yksin kuin menen jonkun toisen pöytään. Joskus joku tulee kysymään, saako tulla mun pöytään hetkeksi juttelemaan ja se on mulle aina ihan ok. Käyn myös teattereissa, konserteissa, ulkomaanreissuilla yms yksin. Joskus jonkun toisen kanssa, mutta useimmiten yksin. Samoin kun käyn stadissa, istun ihan mielelläni jossain viini- tai tapas-paikassa yksin. Juon viinini, syön ja luen lehteä. Tai kesällä istun jollain terassilla, juon lasillisen kuohuviiniä ja katselen ihmisvilinää. Ei ole vielä toistaiseksi kukaan tullut voivottelemaan, että olen yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen oman paikkakuntani ryhmässä joka on juurikin tällainen uusia tuttavuuksia etsivien aikuisten kohtauspaikka.
Moni järkkää erilaisia tapahtumia ja ryhmässä on +700 jäsentä ja aina näihin tapahtumiin on mahdollista antaa ääni, mikä päivä ja aika sopisi ja valitaan sitten suurimmalle osalle sopiva.
Silti paikalle ilmestyy aina 2-7 ihmistä.
Millaista yksinäisyyttä se sitten on, että toiminta ei kuitenkaan kiinnosta? Vai mikä tässä on takana.
Yksinäiset eivät kaipaa seuraa vaan läheistä ihmissuhdetta. Ystävää, jonka kanssa voisi jakaa niin ilot kuin surutkin. Uusiin ihmisiin tutustuminen koetaan liian pitkäksi ja vaikeaksi prosessiksi eikä näistä uusista tuttavuuksista välttämättä kenestäkään tule yksinäisen kaipaamaa ystävää.
Eihän ystäviä saa, ellei tutustu ihmisiin ensin.
Odottavatko yksinäiset kotona, että ystävät tulevat sinne tutustumaan heihin?
Tietenkään ystäviä ei saa, jos ei ensin tutustu ihmisiin. Yksinäisyys kuitenkin masentaa eikä silloin ole voimia alkaa tutustua uusiin ihmisiin. Juuri siksi on paljon yksinäisiä, jotka pysyvätkin yksinäisinä.
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Pakko myöntää, että pikkuisen en ymmärrä. Minulla kyllä on kavereita. Mutta silti olen tykännyt kulkea eniten aina yksin. Ei ole tullut mieleenkään, että pitäisi kokea häpeää, että on yksin jossain tai joku tuttu ihmettelisi sitä. Herranen aika, ihmisillä on monia ajatuksia ja en kait minä niistä vastuussa ole. Jos olen jonkun mielestä niin kiinnostava, että jaksaa pohtia sellaisia asioita, miksi kuljen mielelläni yksin, niin ihan vapaastihan hän saa ajatella vaikka mitä. En voi kahlita ja vaikuttaa toisten ajatuksiin. Ainoa, mihin voin vaikuttaa, on omat ajatukset.
Mutta mielenkiintoinen näkökulma. Joku jaksaisi oikein pohtimalla pohtia, miksi olen yksin jossakin paikassa.
Mutta ei muuta kuin totta kai menet. Uskon, että kenelläkään ei niin paljoa oikeasti kiinnosta toisten asiat, että pohtisi mielessään, että miksiköhän tuo naapurin TarjA Tuulikki tuli joulukonserttiin yksin. Mietitkö itse sellaisia, kun näet toisia ihmisiä. Minä en. Minä menen kuuntelemaan niitä konsertteja.
En ole tuo sama, mutta kun noin kovasti asiaa äimistelet, niin 20-40-vuotiaiden keskuudessa seuraava keskustelu on täysin normaalia ns. viihteellä:
"Moi! Mitäs sulle?"
"No ei mitään ihmeellistä."
"Okei. Kenen kans sä oot täällä?"
"No tota, näin mä tossa yhen tutun, mut siis... yksin mä tulin tänne."
"Ai yksin... Mitä sä täällä yksin teet?"
Kyllä, siinä menettää kasvot. Totta kai pitäisi ajatella, että mitä väliä sillä on tai silläkään, mitä joku ajattelee. Emme kaikki ole kuitenkaan näin viisaita, kun olemme tilanteessa, jossa vilpittömästi ihmetellään ja kummastellaan toisen yksinoloa. Nämä eivät ole vain ajatuksia ihmisten päässä, vaan ne tuodaan ilmi. Hämmentävää sikäli, että ne small talk -tyyliin tuodaan täysin avoimesti ilmi, koska kyse voi olla aroistakin asioista. Erityisesti tämä sietämättömyys katsoa yksinoloa kohdistuu naisiin.
Näin mä kuvittelisin ton keskustelun:
"Moi! Mitäs sulle?"
"No ei mitään ihmeellistä."
"Okei. Kenen kans sä oot täällä?"
"Yksin mä tulin tänne. Entä sinä? Ootko nähnyt jo X:n?”
"En oo nähnyt. Oon täällä Z:n ja Y:n kanssa, meillä on pöytä tuolla, sinne mahtuu vielä.”Tai:
"Moi! Mitäs sulle?"
"No ei mitään ihmeellistä."
"Okei. Kenen kans sä oot täällä?"
"Yksin mä tulin tänne."
"Ai yksin... Mitä sä täällä yksin teet?"
”Näköjään tuhlaan aikaani juttelemalla sulle. Mun tarvii nyt mennä, hauskaa iltaa sullekin!”Tämä sinun ensimmäinen keskustelusi perustuu siihen, että sinulla on ilmeisesti paljon kavereita/ystäviä/tuttavia, jotka ehkä saapuvat kaikki paikkaan yksin tai joka tapauksessa voitte kokoontua siellä hyvillä mielin. Aivan eri tilanne. Tietysti voi ylipäänsä olla, että sinulla sattuu olemaan tuttavia, jotka eivät ihmettele lainkaan, jos joku ei noudata sosiaalista konstruktiota.
Ei kaikkia tilanteita tarvitse väritellä vaaleanpunaisiksi possarilasit silmillä. Fakta on se, että usein saa perustella, kenen kanssa on liikenteessä ja miksi yksin. No, tässä isohkossa kaupungissa ainakin näin.
En ole siis tuo alkujaan asiasta maininnut, mutta tosiaan tunnistan ilmiön. Kyllähän sellainen hyvänpäiväntuttukin helposti ihmettelee, jos yksin on. Lisäksi joutuu helposti noloon tilanteeseen, koska voi kokea, että hänen pitäisi ottaa minut matkaansa tai jutella kanssani, mutta toisaalta oma tiivis kaveriporukka jo odottaa pöydässä. Lisäksi itse ainakin ajattelen, ettei minusta tarvitse huolia, jos yksin olen. Sehän on vain oma mokani, jos näin on, eikä minua näin ollen tarvitse roudata jonnekin työpaikan pikkujouluseurueeseen tmv.
Ei minulle kukaan ainakaan ole sanonut, että oletpa rohkea, kun menet 40+:na yksin elokuviin, baariin, teatteriin, konserttiin. Enemmänkin suhtautuminen on voivottelevaa. Jopa oma äiti voi kysyä, että etkö sinä nyt jonkun kanssa mene.
Mä käyn välillä meidän lähibaarissa. Yksin. Menen aina istumaankin sille puolelle ravintolaa, jossa on yleensä vain ruokailijat. Myös siis silloin, kun en ole mennyt syömään. Baarissa on hyvänpäiväntuttuja samalta asuinalueelta, mutta ovat jo oppineet, että istun mieluummin yksin kuin menen jonkun toisen pöytään. Joskus joku tulee kysymään, saako tulla mun pöytään hetkeksi juttelemaan ja se on mulle aina ihan ok. Käyn myös teattereissa, konserteissa, ulkomaanreissuilla yms yksin. Joskus jonkun toisen kanssa, mutta useimmiten yksin. Samoin kun käyn stadissa, istun ihan mielelläni jossain viini- tai tapas-paikassa yksin. Juon viinini, syön ja luen lehteä. Tai kesällä istun jollain terassilla, juon lasillisen kuohuviiniä ja katselen ihmisvilinää. Ei ole vielä toistaiseksi kukaan tullut voivottelemaan, että olen yksin.
Kukaan ei ole siis tullut kyselemään, miksi olet yksin? Tai että kenen kanssa olet eli oletuksena on, että ei sitä nyt yksin olla? Okei, onnekas. Ehkä susta hohkaa päällepäin jotain erakkohenkeä. Tai esim. minä tiedän yhden, joka usein tulee kapakkaan yksin, koska on kanta-asiakas. Paljon tuttuja hänellä kylläkin on. Ihmiset ovat siis oppineet, että se nyt vaan on niin.
Elokuvissa sentään kukaan ei kehtaa kysyä, että mites mä yksin olen. Tai kukaan ei ehdi kysyä. Keikat tai festarit on ehkä yksiä nöyryyttävimpiä kokemuksia yksin, mutta menen silti joskus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen oman paikkakuntani ryhmässä joka on juurikin tällainen uusia tuttavuuksia etsivien aikuisten kohtauspaikka.
Moni järkkää erilaisia tapahtumia ja ryhmässä on +700 jäsentä ja aina näihin tapahtumiin on mahdollista antaa ääni, mikä päivä ja aika sopisi ja valitaan sitten suurimmalle osalle sopiva.
Silti paikalle ilmestyy aina 2-7 ihmistä.
Millaista yksinäisyyttä se sitten on, että toiminta ei kuitenkaan kiinnosta? Vai mikä tässä on takana.
Yksinäiset eivät kaipaa seuraa vaan läheistä ihmissuhdetta. Ystävää, jonka kanssa voisi jakaa niin ilot kuin surutkin. Uusiin ihmisiin tutustuminen koetaan liian pitkäksi ja vaikeaksi prosessiksi eikä näistä uusista tuttavuuksista välttämättä kenestäkään tule yksinäisen kaipaamaa ystävää.
Eihän ystäviä saa, ellei tutustu ihmisiin ensin.
Odottavatko yksinäiset kotona, että ystävät tulevat sinne tutustumaan heihin?
Tietenkään ystäviä ei saa, jos ei ensin tutustu ihmisiin. Yksinäisyys kuitenkin masentaa eikä silloin ole voimia alkaa tutustua uusiin ihmisiin. Juuri siksi on paljon yksinäisiä, jotka pysyvätkin yksinäisinä.
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Pakko myöntää, että pikkuisen en ymmärrä. Minulla kyllä on kavereita. Mutta silti olen tykännyt kulkea eniten aina yksin. Ei ole tullut mieleenkään, että pitäisi kokea häpeää, että on yksin jossain tai joku tuttu ihmettelisi sitä. Herranen aika, ihmisillä on monia ajatuksia ja en kait minä niistä vastuussa ole. Jos olen jonkun mielestä niin kiinnostava, että jaksaa pohtia sellaisia asioita, miksi kuljen mielelläni yksin, niin ihan vapaastihan hän saa ajatella vaikka mitä. En voi kahlita ja vaikuttaa toisten ajatuksiin. Ainoa, mihin voin vaikuttaa, on omat ajatukset.
Mutta mielenkiintoinen näkökulma. Joku jaksaisi oikein pohtimalla pohtia, miksi olen yksin jossakin paikassa.
Mutta ei muuta kuin totta kai menet. Uskon, että kenelläkään ei niin paljoa oikeasti kiinnosta toisten asiat, että pohtisi mielessään, että miksiköhän tuo naapurin TarjA Tuulikki tuli joulukonserttiin yksin. Mietitkö itse sellaisia, kun näet toisia ihmisiä. Minä en. Minä menen kuuntelemaan niitä konsertteja.
En ole tuo sama, mutta kun noin kovasti asiaa äimistelet, niin 20-40-vuotiaiden keskuudessa seuraava keskustelu on täysin normaalia ns. viihteellä:
"Moi! Mitäs sulle?"
"No ei mitään ihmeellistä."
"Okei. Kenen kans sä oot täällä?"
"No tota, näin mä tossa yhen tutun, mut siis... yksin mä tulin tänne."
"Ai yksin... Mitä sä täällä yksin teet?"
Kyllä, siinä menettää kasvot. Totta kai pitäisi ajatella, että mitä väliä sillä on tai silläkään, mitä joku ajattelee. Emme kaikki ole kuitenkaan näin viisaita, kun olemme tilanteessa, jossa vilpittömästi ihmetellään ja kummastellaan toisen yksinoloa. Nämä eivät ole vain ajatuksia ihmisten päässä, vaan ne tuodaan ilmi. Hämmentävää sikäli, että ne small talk -tyyliin tuodaan täysin avoimesti ilmi, koska kyse voi olla aroistakin asioista. Erityisesti tämä sietämättömyys katsoa yksinoloa kohdistuu naisiin.
Näin mä kuvittelisin ton keskustelun:
"Moi! Mitäs sulle?"
"No ei mitään ihmeellistä."
"Okei. Kenen kans sä oot täällä?"
"Yksin mä tulin tänne. Entä sinä? Ootko nähnyt jo X:n?”
"En oo nähnyt. Oon täällä Z:n ja Y:n kanssa, meillä on pöytä tuolla, sinne mahtuu vielä.”Tai:
"Moi! Mitäs sulle?"
"No ei mitään ihmeellistä."
"Okei. Kenen kans sä oot täällä?"
"Yksin mä tulin tänne."
"Ai yksin... Mitä sä täällä yksin teet?"
”Näköjään tuhlaan aikaani juttelemalla sulle. Mun tarvii nyt mennä, hauskaa iltaa sullekin!”Tämä sinun ensimmäinen keskustelusi perustuu siihen, että sinulla on ilmeisesti paljon kavereita/ystäviä/tuttavia, jotka ehkä saapuvat kaikki paikkaan yksin tai joka tapauksessa voitte kokoontua siellä hyvillä mielin. Aivan eri tilanne. Tietysti voi ylipäänsä olla, että sinulla sattuu olemaan tuttavia, jotka eivät ihmettele lainkaan, jos joku ei noudata sosiaalista konstruktiota.
Ei kaikkia tilanteita tarvitse väritellä vaaleanpunaisiksi possarilasit silmillä. Fakta on se, että usein saa perustella, kenen kanssa on liikenteessä ja miksi yksin. No, tässä isohkossa kaupungissa ainakin näin.
En ole siis tuo alkujaan asiasta maininnut, mutta tosiaan tunnistan ilmiön. Kyllähän sellainen hyvänpäiväntuttukin helposti ihmettelee, jos yksin on. Lisäksi joutuu helposti noloon tilanteeseen, koska voi kokea, että hänen pitäisi ottaa minut matkaansa tai jutella kanssani, mutta toisaalta oma tiivis kaveriporukka jo odottaa pöydässä. Lisäksi itse ainakin ajattelen, ettei minusta tarvitse huolia, jos yksin olen. Sehän on vain oma mokani, jos näin on, eikä minua näin ollen tarvitse roudata jonnekin työpaikan pikkujouluseurueeseen tmv.
Ei minulle kukaan ainakaan ole sanonut, että oletpa rohkea, kun menet 40+:na yksin elokuviin, baariin, teatteriin, konserttiin. Enemmänkin suhtautuminen on voivottelevaa. Jopa oma äiti voi kysyä, että etkö sinä nyt jonkun kanssa mene.
Mä käyn välillä meidän lähibaarissa. Yksin. Menen aina istumaankin sille puolelle ravintolaa, jossa on yleensä vain ruokailijat. Myös siis silloin, kun en ole mennyt syömään. Baarissa on hyvänpäiväntuttuja samalta asuinalueelta, mutta ovat jo oppineet, että istun mieluummin yksin kuin menen jonkun toisen pöytään. Joskus joku tulee kysymään, saako tulla mun pöytään hetkeksi juttelemaan ja se on mulle aina ihan ok. Käyn myös teattereissa, konserteissa, ulkomaanreissuilla yms yksin. Joskus jonkun toisen kanssa, mutta useimmiten yksin. Samoin kun käyn stadissa, istun ihan mielelläni jossain viini- tai tapas-paikassa yksin. Juon viinini, syön ja luen lehteä. Tai kesällä istun jollain terassilla, juon lasillisen kuohuviiniä ja katselen ihmisvilinää. Ei ole vielä toistaiseksi kukaan tullut voivottelemaan, että olen yksin.
Kukaan ei ole siis tullut kyselemään, miksi olet yksin? Tai että kenen kanssa olet eli oletuksena on, että ei sitä nyt yksin olla? Okei, onnekas. Ehkä susta hohkaa päällepäin jotain erakkohenkeä. Tai esim. minä tiedän yhden, joka usein tulee kapakkaan yksin, koska on kanta-asiakas. Paljon tuttuja hänellä kylläkin on. Ihmiset ovat siis oppineet, että se nyt vaan on niin.
Elokuvissa sentään kukaan ei kehtaa kysyä, että mites mä yksin olen. Tai kukaan ei ehdi kysyä. Keikat tai festarit on ehkä yksiä nöyryyttävimpiä kokemuksia yksin, mutta menen silti joskus.
Ei koskaan ole kysynyt. En tiedä, huokuuko musta jotain erakkohenkeä vai ei. Mulla on ystäviä ja kavereita, mutta käyn aika paljon yksinkin ihan vain siksi, että teen asioita usein hetken mielijohteesta ja toisen kanssa taas pitäisi sopia etukäteen, milloin mennään ja minne, missä nähdään jne. Pari vuotta sitten kävin yksin Queen&Adam Lambert -keikalla. Eipä käynyt mielessäkään, etteikö sinne olisi voinut mennä ilman seuralaista. Päätin koko lähtemisestäkin niin myöhään, ettei ollut jäljellä enää kuin vippilippuja enkä usko, että kukaan mun ystävistäni olisi halunnut laittaa 250 € yhteen konserttilippuun. En siis edes kysynyt, lähtiskö joku mun mukaani. Siellä oli aika hyvä buffetpöytä ja isoja pyöreitä pöytiä, joiden ääressä syödä. En ollut ainoa yksin tullut samassa pöydässäkään. Ehkä mulle vaan on niin normaalia tehdä asioita yksinkin eikä aina jonkun seurassa, ettei ympäristökään pidä sitä mitenkään omituisena. Tarkoitan, että olen niin sinut sen kanssa, että voin ja SAAN käydä välillä yksinkin, että se ehkä jotenkin näkyy päällepäin eikä ihmiset tule kyselemään tyhmiä.
Muistan noin 15-vuotta sitten kun hieman vanhempi norjalainen ystäväni totesi että ei yksinertaisesti ole kiinnostunut toisten ihmisten kuulumisista. Meitä oli monikulttuurinen porukka Albanista, Norjasta, Tsakasta, Saksasata ja nauroimme asialle. Nyt olen tullut lähes samaan ajatukseen että ei vois vähempää kiinnostaa muiden tekemiset ja oikeastaan ottaa päähän kun suurin osa porukasta on niin helvetin tyhmiä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)
Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!
Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.
Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)
Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!
Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.
Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.
Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni. Monet asiat olisi elämässä jäänyt tekemättä, näkemättä ja kokematta, jos olisi pitänyt aina sopia vain sellaisia, mihin jollain toisella on just silloin mahdollisuus lähteä. Mulla on tällä hetkellä vain yksi ystävä, jolla on sekä varaa että mahdollisuus lähteä lomareissulle ulkomaille ilman perhettään. Me ei kuitenkaan aina saada lomiamme samaan aikaan, joten en tosiaankaan jää lomallani kotiin vain siksi, ettei tämä ystäväni saanut omaa lomaansa samaan aikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen oman paikkakuntani ryhmässä joka on juurikin tällainen uusia tuttavuuksia etsivien aikuisten kohtauspaikka.
Moni järkkää erilaisia tapahtumia ja ryhmässä on +700 jäsentä ja aina näihin tapahtumiin on mahdollista antaa ääni, mikä päivä ja aika sopisi ja valitaan sitten suurimmalle osalle sopiva.
Silti paikalle ilmestyy aina 2-7 ihmistä.
Millaista yksinäisyyttä se sitten on, että toiminta ei kuitenkaan kiinnosta? Vai mikä tässä on takana.
Yksinäiset eivät kaipaa seuraa vaan läheistä ihmissuhdetta. Ystävää, jonka kanssa voisi jakaa niin ilot kuin surutkin. Uusiin ihmisiin tutustuminen koetaan liian pitkäksi ja vaikeaksi prosessiksi eikä näistä uusista tuttavuuksista välttämättä kenestäkään tule yksinäisen kaipaamaa ystävää.
Eihän ystäviä saa, ellei tutustu ihmisiin ensin.
Odottavatko yksinäiset kotona, että ystävät tulevat sinne tutustumaan heihin?
Tietenkään ystäviä ei saa, jos ei ensin tutustu ihmisiin. Yksinäisyys kuitenkin masentaa eikä silloin ole voimia alkaa tutustua uusiin ihmisiin. Juuri siksi on paljon yksinäisiä, jotka pysyvätkin yksinäisinä.
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Pakko myöntää, että pikkuisen en ymmärrä. Minulla kyllä on kavereita. Mutta silti olen tykännyt kulkea eniten aina yksin. Ei ole tullut mieleenkään, että pitäisi kokea häpeää, että on yksin jossain tai joku tuttu ihmettelisi sitä. Herranen aika, ihmisillä on monia ajatuksia ja en kait minä niistä vastuussa ole. Jos olen jonkun mielestä niin kiinnostava, että jaksaa pohtia sellaisia asioita, miksi kuljen mielelläni yksin, niin ihan vapaastihan hän saa ajatella vaikka mitä. En voi kahlita ja vaikuttaa toisten ajatuksiin. Ainoa, mihin voin vaikuttaa, on omat ajatukset.
Mutta mielenkiintoinen näkökulma. Joku jaksaisi oikein pohtimalla pohtia, miksi olen yksin jossakin paikassa.
Mutta ei muuta kuin totta kai menet. Uskon, että kenelläkään ei niin paljoa oikeasti kiinnosta toisten asiat, että pohtisi mielessään, että miksiköhän tuo naapurin TarjA Tuulikki tuli joulukonserttiin yksin. Mietitkö itse sellaisia, kun näet toisia ihmisiä. Minä en. Minä menen kuuntelemaan niitä konsertteja.
En ole tuo sama, mutta kun noin kovasti asiaa äimistelet, niin 20-40-vuotiaiden keskuudessa seuraava keskustelu on täysin normaalia ns. viihteellä:
"Moi! Mitäs sulle?"
"No ei mitään ihmeellistä."
"Okei. Kenen kans sä oot täällä?"
"No tota, näin mä tossa yhen tutun, mut siis... yksin mä tulin tänne."
"Ai yksin... Mitä sä täällä yksin teet?"
Kyllä, siinä menettää kasvot. Totta kai pitäisi ajatella, että mitä väliä sillä on tai silläkään, mitä joku ajattelee. Emme kaikki ole kuitenkaan näin viisaita, kun olemme tilanteessa, jossa vilpittömästi ihmetellään ja kummastellaan toisen yksinoloa. Nämä eivät ole vain ajatuksia ihmisten päässä, vaan ne tuodaan ilmi. Hämmentävää sikäli, että ne small talk -tyyliin tuodaan täysin avoimesti ilmi, koska kyse voi olla aroistakin asioista. Erityisesti tämä sietämättömyys katsoa yksinoloa kohdistuu naisiin.
Näin mä kuvittelisin ton keskustelun:
"Moi! Mitäs sulle?"
"No ei mitään ihmeellistä."
"Okei. Kenen kans sä oot täällä?"
"Yksin mä tulin tänne. Entä sinä? Ootko nähnyt jo X:n?”
"En oo nähnyt. Oon täällä Z:n ja Y:n kanssa, meillä on pöytä tuolla, sinne mahtuu vielä.”Tai:
"Moi! Mitäs sulle?"
"No ei mitään ihmeellistä."
"Okei. Kenen kans sä oot täällä?"
"Yksin mä tulin tänne."
"Ai yksin... Mitä sä täällä yksin teet?"
”Näköjään tuhlaan aikaani juttelemalla sulle. Mun tarvii nyt mennä, hauskaa iltaa sullekin!”Tämä sinun ensimmäinen keskustelusi perustuu siihen, että sinulla on ilmeisesti paljon kavereita/ystäviä/tuttavia, jotka ehkä saapuvat kaikki paikkaan yksin tai joka tapauksessa voitte kokoontua siellä hyvillä mielin. Aivan eri tilanne. Tietysti voi ylipäänsä olla, että sinulla sattuu olemaan tuttavia, jotka eivät ihmettele lainkaan, jos joku ei noudata sosiaalista konstruktiota.
Ei kaikkia tilanteita tarvitse väritellä vaaleanpunaisiksi possarilasit silmillä. Fakta on se, että usein saa perustella, kenen kanssa on liikenteessä ja miksi yksin. No, tässä isohkossa kaupungissa ainakin näin.
En ole siis tuo alkujaan asiasta maininnut, mutta tosiaan tunnistan ilmiön. Kyllähän sellainen hyvänpäiväntuttukin helposti ihmettelee, jos yksin on. Lisäksi joutuu helposti noloon tilanteeseen, koska voi kokea, että hänen pitäisi ottaa minut matkaansa tai jutella kanssani, mutta toisaalta oma tiivis kaveriporukka jo odottaa pöydässä. Lisäksi itse ainakin ajattelen, ettei minusta tarvitse huolia, jos yksin olen. Sehän on vain oma mokani, jos näin on, eikä minua näin ollen tarvitse roudata jonnekin työpaikan pikkujouluseurueeseen tmv.
Ei minulle kukaan ainakaan ole sanonut, että oletpa rohkea, kun menet 40+:na yksin elokuviin, baariin, teatteriin, konserttiin. Enemmänkin suhtautuminen on voivottelevaa. Jopa oma äiti voi kysyä, että etkö sinä nyt jonkun kanssa mene.
Minullepa on monikin sanonut että olen rohkea ja että eivät itse uskalla/osaa lähteä yksin. Ehkä te pelkurit sitten ootte enemmistössä?
N42
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen oman paikkakuntani ryhmässä joka on juurikin tällainen uusia tuttavuuksia etsivien aikuisten kohtauspaikka.
Moni järkkää erilaisia tapahtumia ja ryhmässä on +700 jäsentä ja aina näihin tapahtumiin on mahdollista antaa ääni, mikä päivä ja aika sopisi ja valitaan sitten suurimmalle osalle sopiva.
Silti paikalle ilmestyy aina 2-7 ihmistä.
Millaista yksinäisyyttä se sitten on, että toiminta ei kuitenkaan kiinnosta? Vai mikä tässä on takana.
Yksinäiset eivät kaipaa seuraa vaan läheistä ihmissuhdetta. Ystävää, jonka kanssa voisi jakaa niin ilot kuin surutkin. Uusiin ihmisiin tutustuminen koetaan liian pitkäksi ja vaikeaksi prosessiksi eikä näistä uusista tuttavuuksista välttämättä kenestäkään tule yksinäisen kaipaamaa ystävää.
Eihän ystäviä saa, ellei tutustu ihmisiin ensin.
Odottavatko yksinäiset kotona, että ystävät tulevat sinne tutustumaan heihin?
Tietenkään ystäviä ei saa, jos ei ensin tutustu ihmisiin. Yksinäisyys kuitenkin masentaa eikä silloin ole voimia alkaa tutustua uusiin ihmisiin. Juuri siksi on paljon yksinäisiä, jotka pysyvätkin yksinäisinä.
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Pakko myöntää, että pikkuisen en ymmärrä. Minulla kyllä on kavereita. Mutta silti olen tykännyt kulkea eniten aina yksin. Ei ole tullut mieleenkään, että pitäisi kokea häpeää, että on yksin jossain tai joku tuttu ihmettelisi sitä. Herranen aika, ihmisillä on monia ajatuksia ja en kait minä niistä vastuussa ole. Jos olen jonkun mielestä niin kiinnostava, että jaksaa pohtia sellaisia asioita, miksi kuljen mielelläni yksin, niin ihan vapaastihan hän saa ajatella vaikka mitä. En voi kahlita ja vaikuttaa toisten ajatuksiin. Ainoa, mihin voin vaikuttaa, on omat ajatukset.
Mutta mielenkiintoinen näkökulma. Joku jaksaisi oikein pohtimalla pohtia, miksi olen yksin jossakin paikassa.
Mutta ei muuta kuin totta kai menet. Uskon, että kenelläkään ei niin paljoa oikeasti kiinnosta toisten asiat, että pohtisi mielessään, että miksiköhän tuo naapurin TarjA Tuulikki tuli joulukonserttiin yksin. Mietitkö itse sellaisia, kun näet toisia ihmisiä. Minä en. Minä menen kuuntelemaan niitä konsertteja.
En ole tuo sama, mutta kun noin kovasti asiaa äimistelet, niin 20-40-vuotiaiden keskuudessa seuraava keskustelu on täysin normaalia ns. viihteellä:
"Moi! Mitäs sulle?"
"No ei mitään ihmeellistä."
"Okei. Kenen kans sä oot täällä?"
"No tota, näin mä tossa yhen tutun, mut siis... yksin mä tulin tänne."
"Ai yksin... Mitä sä täällä yksin teet?"
Kyllä, siinä menettää kasvot. Totta kai pitäisi ajatella, että mitä väliä sillä on tai silläkään, mitä joku ajattelee. Emme kaikki ole kuitenkaan näin viisaita, kun olemme tilanteessa, jossa vilpittömästi ihmetellään ja kummastellaan toisen yksinoloa. Nämä eivät ole vain ajatuksia ihmisten päässä, vaan ne tuodaan ilmi. Hämmentävää sikäli, että ne small talk -tyyliin tuodaan täysin avoimesti ilmi, koska kyse voi olla aroistakin asioista. Erityisesti tämä sietämättömyys katsoa yksinoloa kohdistuu naisiin.
Näin mä kuvittelisin ton keskustelun:
"Moi! Mitäs sulle?"
"No ei mitään ihmeellistä."
"Okei. Kenen kans sä oot täällä?"
"Yksin mä tulin tänne. Entä sinä? Ootko nähnyt jo X:n?”
"En oo nähnyt. Oon täällä Z:n ja Y:n kanssa, meillä on pöytä tuolla, sinne mahtuu vielä.”Tai:
"Moi! Mitäs sulle?"
"No ei mitään ihmeellistä."
"Okei. Kenen kans sä oot täällä?"
"Yksin mä tulin tänne."
"Ai yksin... Mitä sä täällä yksin teet?"
”Näköjään tuhlaan aikaani juttelemalla sulle. Mun tarvii nyt mennä, hauskaa iltaa sullekin!”Tämä sinun ensimmäinen keskustelusi perustuu siihen, että sinulla on ilmeisesti paljon kavereita/ystäviä/tuttavia, jotka ehkä saapuvat kaikki paikkaan yksin tai joka tapauksessa voitte kokoontua siellä hyvillä mielin. Aivan eri tilanne. Tietysti voi ylipäänsä olla, että sinulla sattuu olemaan tuttavia, jotka eivät ihmettele lainkaan, jos joku ei noudata sosiaalista konstruktiota.
Ei kaikkia tilanteita tarvitse väritellä vaaleanpunaisiksi possarilasit silmillä. Fakta on se, että usein saa perustella, kenen kanssa on liikenteessä ja miksi yksin. No, tässä isohkossa kaupungissa ainakin näin.
En ole siis tuo alkujaan asiasta maininnut, mutta tosiaan tunnistan ilmiön. Kyllähän sellainen hyvänpäiväntuttukin helposti ihmettelee, jos yksin on. Lisäksi joutuu helposti noloon tilanteeseen, koska voi kokea, että hänen pitäisi ottaa minut matkaansa tai jutella kanssani, mutta toisaalta oma tiivis kaveriporukka jo odottaa pöydässä. Lisäksi itse ainakin ajattelen, ettei minusta tarvitse huolia, jos yksin olen. Sehän on vain oma mokani, jos näin on, eikä minua näin ollen tarvitse roudata jonnekin työpaikan pikkujouluseurueeseen tmv.
Ei minulle kukaan ainakaan ole sanonut, että oletpa rohkea, kun menet 40+:na yksin elokuviin, baariin, teatteriin, konserttiin. Enemmänkin suhtautuminen on voivottelevaa. Jopa oma äiti voi kysyä, että etkö sinä nyt jonkun kanssa mene.
Minullepa on monikin sanonut että olen rohkea ja että eivät itse uskalla/osaa lähteä yksin. Ehkä te pelkurit sitten ootte enemmistössä?
N42
Mulle ei ole kukaan sanonut noinkaan. Eikä kysynyt, miksi olen yksin. Jos joku kysyisi, todennäköisesti sanoisin, että mitä ihmettä se sulle kuuluu :D
Yksinäisten kohdalla kyse saattaa olla ihan vaan siitä, että he kaipaisivat toisen seuraa eivätkä niinkään halua nähdä tiettyä elokuvaa tai teatteriesitystä, matkustaa Prahaan jne. Heille se elokuva, teatteriesitys tai Praha on epäoleellinen asia ja paljon oleellisempaa olisi ystävä, jonka kanssa istua vaikka puiston penkillä ja jutella. Mulle - ja ehkä sullekin? - ko elokuvan tai teatteriesityksen näkeminen tai pidennetty viikonloppu Prahassa on se kiinnostava juttu ja sen vuoksi ihan sama, onko seuraa vai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen oman paikkakuntani ryhmässä joka on juurikin tällainen uusia tuttavuuksia etsivien aikuisten kohtauspaikka.
Moni järkkää erilaisia tapahtumia ja ryhmässä on +700 jäsentä ja aina näihin tapahtumiin on mahdollista antaa ääni, mikä päivä ja aika sopisi ja valitaan sitten suurimmalle osalle sopiva.
Silti paikalle ilmestyy aina 2-7 ihmistä.
Millaista yksinäisyyttä se sitten on, että toiminta ei kuitenkaan kiinnosta? Vai mikä tässä on takana.
Yksinäiset eivät kaipaa seuraa vaan läheistä ihmissuhdetta. Ystävää, jonka kanssa voisi jakaa niin ilot kuin surutkin. Uusiin ihmisiin tutustuminen koetaan liian pitkäksi ja vaikeaksi prosessiksi eikä näistä uusista tuttavuuksista välttämättä kenestäkään tule yksinäisen kaipaamaa ystävää.
Eihän ystäviä saa, ellei tutustu ihmisiin ensin.
Odottavatko yksinäiset kotona, että ystävät tulevat sinne tutustumaan heihin?
Tietenkään ystäviä ei saa, jos ei ensin tutustu ihmisiin. Yksinäisyys kuitenkin masentaa eikä silloin ole voimia alkaa tutustua uusiin ihmisiin. Juuri siksi on paljon yksinäisiä, jotka pysyvätkin yksinäisinä.
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Pakko myöntää, että pikkuisen en ymmärrä. Minulla kyllä on kavereita. Mutta silti olen tykännyt kulkea eniten aina yksin. Ei ole tullut mieleenkään, että pitäisi kokea häpeää, että on yksin jossain tai joku tuttu ihmettelisi sitä. Herranen aika, ihmisillä on monia ajatuksia ja en kait minä niistä vastuussa ole. Jos olen jonkun mielestä niin kiinnostava, että jaksaa pohtia sellaisia asioita, miksi kuljen mielelläni yksin, niin ihan vapaastihan hän saa ajatella vaikka mitä. En voi kahlita ja vaikuttaa toisten ajatuksiin. Ainoa, mihin voin vaikuttaa, on omat ajatukset.
Mutta mielenkiintoinen näkökulma. Joku jaksaisi oikein pohtimalla pohtia, miksi olen yksin jossakin paikassa.
Mutta ei muuta kuin totta kai menet. Uskon, että kenelläkään ei niin paljoa oikeasti kiinnosta toisten asiat, että pohtisi mielessään, että miksiköhän tuo naapurin TarjA Tuulikki tuli joulukonserttiin yksin. Mietitkö itse sellaisia, kun näet toisia ihmisiä. Minä en. Minä menen kuuntelemaan niitä konsertteja.
En ole tuo sama, mutta kun noin kovasti asiaa äimistelet, niin 20-40-vuotiaiden keskuudessa seuraava keskustelu on täysin normaalia ns. viihteellä:
"Moi! Mitäs sulle?"
"No ei mitään ihmeellistä."
"Okei. Kenen kans sä oot täällä?"
"No tota, näin mä tossa yhen tutun, mut siis... yksin mä tulin tänne."
"Ai yksin... Mitä sä täällä yksin teet?"
Kyllä, siinä menettää kasvot. Totta kai pitäisi ajatella, että mitä väliä sillä on tai silläkään, mitä joku ajattelee. Emme kaikki ole kuitenkaan näin viisaita, kun olemme tilanteessa, jossa vilpittömästi ihmetellään ja kummastellaan toisen yksinoloa. Nämä eivät ole vain ajatuksia ihmisten päässä, vaan ne tuodaan ilmi. Hämmentävää sikäli, että ne small talk -tyyliin tuodaan täysin avoimesti ilmi, koska kyse voi olla aroistakin asioista. Erityisesti tämä sietämättömyys katsoa yksinoloa kohdistuu naisiin.
Näin mä kuvittelisin ton keskustelun:
"Moi! Mitäs sulle?"
"No ei mitään ihmeellistä."
"Okei. Kenen kans sä oot täällä?"
"Yksin mä tulin tänne. Entä sinä? Ootko nähnyt jo X:n?”
"En oo nähnyt. Oon täällä Z:n ja Y:n kanssa, meillä on pöytä tuolla, sinne mahtuu vielä.”Tai:
"Moi! Mitäs sulle?"
"No ei mitään ihmeellistä."
"Okei. Kenen kans sä oot täällä?"
"Yksin mä tulin tänne."
"Ai yksin... Mitä sä täällä yksin teet?"
”Näköjään tuhlaan aikaani juttelemalla sulle. Mun tarvii nyt mennä, hauskaa iltaa sullekin!”Tämä sinun ensimmäinen keskustelusi perustuu siihen, että sinulla on ilmeisesti paljon kavereita/ystäviä/tuttavia, jotka ehkä saapuvat kaikki paikkaan yksin tai joka tapauksessa voitte kokoontua siellä hyvillä mielin. Aivan eri tilanne. Tietysti voi ylipäänsä olla, että sinulla sattuu olemaan tuttavia, jotka eivät ihmettele lainkaan, jos joku ei noudata sosiaalista konstruktiota.
Ei kaikkia tilanteita tarvitse väritellä vaaleanpunaisiksi possarilasit silmillä. Fakta on se, että usein saa perustella, kenen kanssa on liikenteessä ja miksi yksin. No, tässä isohkossa kaupungissa ainakin näin.
En ole siis tuo alkujaan asiasta maininnut, mutta tosiaan tunnistan ilmiön. Kyllähän sellainen hyvänpäiväntuttukin helposti ihmettelee, jos yksin on. Lisäksi joutuu helposti noloon tilanteeseen, koska voi kokea, että hänen pitäisi ottaa minut matkaansa tai jutella kanssani, mutta toisaalta oma tiivis kaveriporukka jo odottaa pöydässä. Lisäksi itse ainakin ajattelen, ettei minusta tarvitse huolia, jos yksin olen. Sehän on vain oma mokani, jos näin on, eikä minua näin ollen tarvitse roudata jonnekin työpaikan pikkujouluseurueeseen tmv.
Ei minulle kukaan ainakaan ole sanonut, että oletpa rohkea, kun menet 40+:na yksin elokuviin, baariin, teatteriin, konserttiin. Enemmänkin suhtautuminen on voivottelevaa. Jopa oma äiti voi kysyä, että etkö sinä nyt jonkun kanssa mene.
Minullepa on monikin sanonut että olen rohkea ja että eivät itse uskalla/osaa lähteä yksin. Ehkä te pelkurit sitten ootte enemmistössä?
N42
En ymmärrä. Miten voi olla pelkuri, jos tekee asioita yksin? Mutta kukaan ei siitä vain ylistä. Kuten edellä kerroin. Silloinhan nimenomaan ei ole pelkuri. Vai onko silloin pelkuri, jos tekee asioita yksin, mutta kukaan ei sitä pidä minään, vaan nimenomaan se on vähän säälittävää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)
Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!
Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.
Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.
Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu.
Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)
Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!
Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.
Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.
Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu.
Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.
Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)
Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!
Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.
Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.
Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu.
Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.
Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi.
Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei niitä nirppanokkaisia lapsuuden kavereita tai tyttö-/poikaystäväehdokkaita kannata enää haikailla. Nyt on markkinoilla seksirobotit! Parhaat niistä osaa jo sanoa pari vikittelevää sanaakin. Sekin on paljon enemmän kuin sun paras hoitosi on koskaan saanut suustaan, joten ole iloinen ja hanki omaan vartaloosi sopiva ROBO!:)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)
Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!
Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.
Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.
Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu.
Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.
Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi.
Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.
Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin.
Miksi pitää soittaa? Meillä on muutaman ystävän kesken yhteinen whatsapp -ryhmä jonne huikataan kuulumisia. Kaikki meistä elävät ruuhkavuosia joten voimavarat ja aika on kortilla. Välillä heitetään fiiliksiä mikä meininki ja välillä mustaa huumoria tai muuten vain piristetään päivää. Vaikka ei heti kukaan ehdi vastata, kaikki ymmärtää. En jaksaisi mitenkään jutella mitään tunnin puhelua!
Toisaalta huvittavaa että nykypäivänä ihmiset huutaa että parempi olla lapseton ja vapaa jja sitten huomataankin että ei ole enää kolmekympppisenä niitä ystäviä joilla on aikaa kuunnella jaaritteluja baarin tapahtumista. Perheellä on omat puolensa, oma puoliso ja lapset tuo sitä seuraa mitä sinkku lapseton vaatii ja hakee ystäviltä.
Niin kirjoitti:
Toisaalta huvittavaa että nykypäivänä ihmiset huutaa että parempi olla lapseton ja vapaa jja sitten huomataankin että ei ole enää kolmekympppisenä niitä ystäviä joilla on aikaa kuunnella jaaritteluja baarin tapahtumista. Perheellä on omat puolensa, oma puoliso ja lapset tuo sitä seuraa mitä sinkku lapseton vaatii ja hakee ystäviltä.
Niin siis mä en lapsettomana sinkkuna ainakaan koskaan tällaista ole hokenut. Päin vastoin, harmillistahan se on, että ei ole niin itseä hyödyttävässä tilanteessa, että esim. vanhuksena omat lapset kävisivät katsomassa jossakin laitoksessa. Suuri osa hankkii lapsia siksi, että elämä on aika synkeää ilman niitä, varsinkin pidemmän päälle eli vanhempana.
Tilanne on kuitenkin tämä, joten minkäs teet. Ei löytynyt sopivaa miestä eikä ole koskaan kiinnostanut tehdä lasta jonkun randomin kanssa tmv.
Mielestäni tosin silti aika surullista, jos suhtautuu kavereiden juttuihin siten jo kolmekymppisenä, että ne ovat aikaavieviä "jaaritteluja". Eiköhän kullakin ole omat asiansa, ja hyvä ystävä kuuntelee tarinointia vaikkapa roskapussin viemisestä, eikä arvota sitä, onko tarina tarpeeksi mielenkiintoinen hänen arvolleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.
Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.
Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)
Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!
Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.
Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.
Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu.
Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.
Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi.
Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.
Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin.
Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.
Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.
Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.
Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.
Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.
Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.
Alue: Aihe vapaa
Tässähän on paljon kyse myös siitä, miten ihmiset rekisteröivät ja kokevat asioita. Joku ei edes huomaa tai muista, että niin juu, se kiinnitti huomiota, että olin yksin. Tai että joo, olipas se hämmästynyt asiasta. Kylläpäs sen kasvot näytti oudoilta, kun kuuli asian, ja keskustelukin suorastaan pysähtyi. Toinen toteaa, että jaa, no saattohan se vähän ihmetellä asioita, mutta mitäs sitten eli ikään kuin unohtaa asian jo siinä. Kolmas saattaa todeta, että jep, ihmetteli paljon, ja onhan se erikoista olla monesti yksin, mutta menen silti seuraavallakin kerralla yksin. Neljäs taas voi jäädä jo kotiinsa.
En sanoisi ihan noinkaan yksinäisyydestä. Jos seuraa ei ole, niin ihminen melko todistetusti on yksinäinen. Mutta ihmiset havainnoivat eri tavalla asioita ja välittävät niistä eri verran. Esim. itse huomaan helposti ihmisten eleet, ilmeet ja äänenpainot tai vaikkapa sen, millainen paita jollakulla oli.
Sitä en tiedä, miten elokuvateatterissa tai konserteissa tutustuu helposti toisiin ihmisiin. Muistuttamalla kännykän sulkemisesta?