Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Jos ihmisellä ei ole omaa persoonallisuutta, aktiivisuutta, on aika tylsä. Jotkut ovat perässä vedettäviä. Ovat kai eläneet pelokkaasti, joten elämänkokemus ja persoona ei oikein kehity.

Itse etsin uusia kun entiset ei ole kiinnostuneita enkä minäkään ole heistä oltiin varmaan liian erilaisia persoonia viettämään aikaa sen enempää joten siksi mulla jää on tärkeää olla samalla aaltopituudella ettei toinen ole tyyliin ihan ufo

Vierailija kirjoitti:

Itse etsin uusia kun entiset ei ole kiinnostuneita enkä minäkään ole heistä oltiin varmaan liian erilaisia persoonia viettämään aikaa sen enempää joten siksi mulla jää on tärkeää olla samalla aaltopituudella ettei toinen ole tyyliin ihan ufo

Itsekkin etsin uusia, kun elämä alkoi helpottamaan. Oli muutama vuosi todella vaikeaa ja ei ollut aikaa pitää yhteyttä entisiin ystäviin. No hehän loukkaantuivat ja totesivat, että kun sulla helpottaa, on turha tulla vinkumaan takaisin, kun sulla ei ollut meille aikaa.

Huomasin, että eipä minulla ollutkaan heidän kanssaan mitään yhteistä, kun eivät olleet kokeneet sitä, että on niin väsynyt, ettei vähäisellä vapaa-ajalla jaksa loppuunpalamatta pitää yhteyttä ystäviin. Saivat mennäkkin.

Löysin uusia ystäviä, jotka olivat kokeneet samanlaisia asioita ja heidän kanssaan puhui samaa säveltä, joten selittelyjä ja huonoa omaatuntoa ei tarvittu.

Jotenkin uskomattomia nämä ruuhkavuosi -selitykset. Itse olen kolmen teinin äiti. Työssä käyvä eikä vielä mitään ruuhkavuosia ole ollut. Ystävänkaipuu on ollut usein. Aina on ystäville ollut aikaa. Maailma vain on kuljettanut ystävät muualle ja itse olen aina ollut se aktiivisempi osapuoli pitämään yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Kävin tänään kaupassa. Näin siellä tutun ihmisen. Olin hetken ilahtunut, ja tervehtimässä. Sitten tajusin, että hän katsoi minuun - ja saman tien ohi.

Tuli sellainen kylmä olo. Hymy hyytyi ja kyyneleet kohosi silmiin. Että olinkin niin typerä, että ajattelin vaihtavani muutaman sanan hänen kanssaan. Hävetti, hävetti todella paljon.

Näin käy minulle joskus. En tiedä, käykö muille. Kuten myös niin, että moikkaan jotakin ihmistä ja se ihminen häkeltyy siinä tilenteessa. Niin kuin ei muistaisi edes kuka olen. Joskus tuntuu, että toisia ärsyttää että olen siinä. Siksi en enää puhukaan puoli tutuille, tervehdin jos minua tervehditään ensin. Se kaupassa ollut ihminen oli ennen kaverini, tai niin ainakin luulin. Nähtiin usein, juteltiin kaikenlaista.

En enää jaksa tätä 😣

Älä ota itseesi. Ihmiset ovat kovin ajatuksissaan kaupassa. Katsovat suoraan sinuun, mutta eivät katso. Käynyt myös sukulaisten kanssa, joten ei johdu muusta kuin väsymyksestä ja omissa ajatuksissaan kaupassa haahuilusta.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin uskomattomia nämä ruuhkavuosi -selitykset. Itse olen kolmen teinin äiti. Työssä käyvä eikä vielä mitään ruuhkavuosia ole ollut. Ystävänkaipuu on ollut usein. Aina on ystäville ollut aikaa. Maailma vain on kuljettanut ystävät muualle ja itse olen aina ollut se aktiivisempi osapuoli pitämään yhteyttä.

Kannattaisi sieltä kuplasta katsoa vähän ulos. Saisi niitä ystäviäkin paremmin, jos ymmärtäisi, että kaikilla ei ole elämä, kuten sinulla.

Itse ainakin kartan sellaisia ihmisiä tosi paljon, jotka omahyväisinä hokevat, että ei minulla ainakaan ollut sitä ja tätä ja minä en koskaan. Ei huvita avautua omasta tilanteesta tippaakaan tällaiselle ihmiselle ja ei kyllä muutenkaan tutustua häneen yhtään enempää, kuin on pakko.

Myös kolmen äiti, kenellä oli ruuhkavuodet ja oli tosi uupunut. Mutta mitäpä sitä sinulle kertomaan syytä, kun vaikutat ihmiseltä, ettet voi ymmärtää, että ihmisillä voi olla erilaisia elämäntilanteita, kuin sinulla

Kirjoitin jo joskus ketjun alussa oman tarinani.Lopetin ystävälle soittamisen kun vuosia vieri 20 ja minä olin se joka aina soitti.Hän puhui kyllä mielellään vaikka yli tunnin kun sai minulta puhelun.Hän lähti useimiten kyllä ulkoileen ja vaikka uimaan, tai kahville jos minä olin se joka soitti ja ehdotti.Koskaan ei hän. Lopetin sitten vain soittamisen kun kyllästyin vuosien varrella tähän täysin yksipuoliseen yhdeyden pitoon, ja hänestä ei kuulunut lähes kahteen vuoteen mitään.Kunnes kerran törmäsin sattumalta häneen eräässä kaupassa.Hän näytti yllättyneeltä ja jopa aika iloselta ja kyseli kovasti mitä minulle kuuluu.Kertoi että hän on monesti miettinyt minua ja käynyt kuulemma ulko-oven summereista katsomassa että asunko enään  entisessä talossa, vai olenko muuttanut pois.Juttelin siinä hetken ja lähdin jatkamaan matkaani.En hallunnut enään jatkaa hänen kanssaan enkä aloittaa uudelleen tuota samaa ja olin jo mielessäni tehnyt surutyön tästä ihmisestä luopumisesta ja päätöksen soittamisen loppumisesta.Tämä ihminen ei ollut ujo eikä arka. vaan päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse etsin uusia kun entiset ei ole kiinnostuneita enkä minäkään ole heistä oltiin varmaan liian erilaisia persoonia viettämään aikaa sen enempää joten siksi mulla jää on tärkeää olla samalla aaltopituudella ettei toinen ole tyyliin ihan ufo

Itsekkin etsin uusia, kun elämä alkoi helpottamaan. Oli muutama vuosi todella vaikeaa ja ei ollut aikaa pitää yhteyttä entisiin ystäviin. No hehän loukkaantuivat ja totesivat, että kun sulla helpottaa, on turha tulla vinkumaan takaisin, kun sulla ei ollut meille aikaa.

Huomasin, että eipä minulla ollutkaan heidän kanssaan mitään yhteistä, kun eivät olleet kokeneet sitä, että on niin väsynyt, ettei vähäisellä vapaa-ajalla jaksa loppuunpalamatta pitää yhteyttä ystäviin. Saivat mennäkkin.

Löysin uusia ystäviä, jotka olivat kokeneet samanlaisia asioita ja heidän kanssaan puhui samaa säveltä, joten selittelyjä ja huonoa omaatuntoa ei tarvittu.

O

On ymmärrettävää että elämä voi olla raskasta, on vaikeuksia, eikä jaksa aktiivisesti pitää yllä ystävyyssuhteita. Mutta kannattaa muistaa, että ystävyys on vastavuoroista ja se toinenkin osapuoli kaipaa kuuntelijaa ja ystävää, et vain sinä. Asenteesi oli syyllistävä entisiä ystäviäsi kohtaan, mutta ehkä voisit hetken asettaa itsesi heidän asemaan.

Itse olen juuri tällä hetkellä siinä tilanteessa, että olen se ystävä, joka kepaa silloin kuin toiselle itselleen sattuu sopimaan, kuuntelen huolet ja jolta kaivataan lohdutusta ja neuvoja. Minun kanssani ei jakseta viettää aikaa ja tapaamisetkin yleensä perutaan. Minullakin sattuu olemaan elämässä tällä hetkellä huolia ja vaikeaa, mutta juurikin erään maratonpuhelun aikana keskityimme taas vain ystäväni asioihin vaikka itsekin kaipaisin kuuntelijaa välillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse etsin uusia kun entiset ei ole kiinnostuneita enkä minäkään ole heistä oltiin varmaan liian erilaisia persoonia viettämään aikaa sen enempää joten siksi mulla jää on tärkeää olla samalla aaltopituudella ettei toinen ole tyyliin ihan ufo

Itsekkin etsin uusia, kun elämä alkoi helpottamaan. Oli muutama vuosi todella vaikeaa ja ei ollut aikaa pitää yhteyttä entisiin ystäviin. No hehän loukkaantuivat ja totesivat, että kun sulla helpottaa, on turha tulla vinkumaan takaisin, kun sulla ei ollut meille aikaa.

Huomasin, että eipä minulla ollutkaan heidän kanssaan mitään yhteistä, kun eivät olleet kokeneet sitä, että on niin väsynyt, ettei vähäisellä vapaa-ajalla jaksa loppuunpalamatta pitää yhteyttä ystäviin. Saivat mennäkkin.

Löysin uusia ystäviä, jotka olivat kokeneet samanlaisia asioita ja heidän kanssaan puhui samaa säveltä, joten selittelyjä ja huonoa omaatuntoa ei tarvittu.

O

On ymmärrettävää että elämä voi olla raskasta, on vaikeuksia, eikä jaksa aktiivisesti pitää yllä ystävyyssuhteita. Mutta kannattaa muistaa, että ystävyys on vastavuoroista ja se toinenkin osapuoli kaipaa kuuntelijaa ja ystävää, et vain sinä. Asenteesi oli syyllistävä entisiä ystäviäsi kohtaan, mutta ehkä voisit hetken asettaa itsesi heidän asemaan.

Itse olen juuri tällä hetkellä siinä tilanteessa, että olen se ystävä, joka kepaa silloin kuin toiselle itselleen sattuu sopimaan, kuuntelen huolet ja jolta kaivataan lohdutusta ja neuvoja. Minun kanssani ei jakseta viettää aikaa ja tapaamisetkin yleensä perutaan. Minullakin sattuu olemaan elämässä tällä hetkellä huolia ja vaikeaa, mutta juurikin erään maratonpuhelun aikana keskityimme taas vain ystäväni asioihin vaikka itsekin kaipaisin kuuntelijaa välillä.

Eikö kaikki voittaneet minun tilanteessa. Entiset ystävät löysivät uusia ystäviä, kuten minäkin. Miksi roikkua suhteissa, missä ei enää kohdata ja kenelläkään ei ole hyvä olo, vain siksi, että on kuljettu samaa tietä muutama vuosi yhdessä.

Niin ja minulla ei ollut aikaa ja jaksamista maratonpuheluihin. Joskus on pritisoitava asiat tärkeysjärjestykseen oman jaksamisen kannalta

Olen oman paikkakuntani ryhmässä joka on juurikin tällainen uusia tuttavuuksia etsivien aikuisten kohtauspaikka.

Moni järkkää erilaisia tapahtumia ja ryhmässä on +700 jäsentä ja aina näihin tapahtumiin on mahdollista antaa ääni, mikä päivä ja aika sopisi ja valitaan sitten suurimmalle osalle sopiva.

Silti paikalle ilmestyy aina 2-7 ihmistä.

Millaista yksinäisyyttä se sitten on, että toiminta ei kuitenkaan kiinnosta? Vai mikä tässä on takana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse etsin uusia kun entiset ei ole kiinnostuneita enkä minäkään ole heistä oltiin varmaan liian erilaisia persoonia viettämään aikaa sen enempää joten siksi mulla jää on tärkeää olla samalla aaltopituudella ettei toinen ole tyyliin ihan ufo

Itsekkin etsin uusia, kun elämä alkoi helpottamaan. Oli muutama vuosi todella vaikeaa ja ei ollut aikaa pitää yhteyttä entisiin ystäviin. No hehän loukkaantuivat ja totesivat, että kun sulla helpottaa, on turha tulla vinkumaan takaisin, kun sulla ei ollut meille aikaa.

Huomasin, että eipä minulla ollutkaan heidän kanssaan mitään yhteistä, kun eivät olleet kokeneet sitä, että on niin väsynyt, ettei vähäisellä vapaa-ajalla jaksa loppuunpalamatta pitää yhteyttä ystäviin. Saivat mennäkkin.

Löysin uusia ystäviä, jotka olivat kokeneet samanlaisia asioita ja heidän kanssaan puhui samaa säveltä, joten selittelyjä ja huonoa omaatuntoa ei tarvittu.

O

On ymmärrettävää että elämä voi olla raskasta, on vaikeuksia, eikä jaksa aktiivisesti pitää yllä ystävyyssuhteita. Mutta kannattaa muistaa, että ystävyys on vastavuoroista ja se toinenkin osapuoli kaipaa kuuntelijaa ja ystävää, et vain sinä. Asenteesi oli syyllistävä entisiä ystäviäsi kohtaan, mutta ehkä voisit hetken asettaa itsesi heidän asemaan.

Itse olen juuri tällä hetkellä siinä tilanteessa, että olen se ystävä, joka kepaa silloin kuin toiselle itselleen sattuu sopimaan, kuuntelen huolet ja jolta kaivataan lohdutusta ja neuvoja. Minun kanssani ei jakseta viettää aikaa ja tapaamisetkin yleensä perutaan. Minullakin sattuu olemaan elämässä tällä hetkellä huolia ja vaikeaa, mutta juurikin erään maratonpuhelun aikana keskityimme taas vain ystäväni asioihin vaikka itsekin kaipaisin kuuntelijaa välillä.

No niin, nyt kun on enemmän aikaa, selitän tarkemmin.

Eli perheessämme on useampi lapsi. Samaan aikaan olin äitini omaishoitaja. Keikkatyö, missä joutui lähtemään tunnin varoitusajalla töihin ja työpäivä saattoi olla 10-12 tuntia. Tätä ruljanssia kesti muutaman vuoden, joten ei ollut aikaa maratonpuheluihin. Hädin tuskin ehti ja jaksoi vastata viesteihin. Kaikki aika tuntui menevän ihan akuutteihin asioihin ja loppuaika nukkumiseen ja lepäämiseen ja silti oli rytmihäiriöitä ja verenpaineet korkealla. Joten en todellakaan soitellut maratonpuheluita ystävilleni purkaakseni huoliani, vaan yritin pitää itsestäni huolta, että jaksoin aina seuraavan päivän.

Se on sinun tulkintasi, jos koet viestini syyllistäväksi. Minä en koe. Ystäväni ilmoittivat välillä, kun en jaksanut lähteä perjantai-iltana minnekään, että turha sitten kuvitella, että tässä odotellaan, koska sulla on aikaa. No asia ok. Tärkeintä oli se, että sain pidettyä itseni kasassa, jotta jaksoin eteen päin. Joskus oma jaksaminen on tärkeää, koska ei ole vastuussa vain itsestään.

Joten en tullut vinkumaan takaisin, kun äitini kuoli ja lapset kasvoi ja sain vakituisen työpaikan. Löysin onneksi kavereita, jotka olivat olleet myös burnoutin partaalla ja puhuimme samaa kieltä ja heidän kanssaan oli helppo olla.

Joten kaikki voitimme. Entiset ystäväni eivät ole kaivanneet minua ja minulla on uusia ystäviä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ajatellut, että oharit tarkoittaisi kohdan a) välinpitämätöntä tapaamisen väliin jättämistä ja välinpitämätöntä siitä informoi(mattomuutta)mista, joko tyyliin perut siinä vaiheessa kun toinen on jo pidempään odotellut tapaamispaikalla tai sitten et peru ollenkaan ja toinen vaan odottaa ja ihmettelee. Ja syynä perumiselle (jos edes jaksaa mitään ilmoitella itsestään) siis sellainen, ettei nyt vaan hotsittanutkaan.

Kyllä. Vanhat, kunnon oharit on nämä. Henkilö on kovasti tulossa tapaamiseen, mutta viime metreillä ei pääsekään maaliin. Usein ohareihin nimenomaan liittyy se, että innokkuus on ensiksi suurta, mutta puskista fiilikset latistuvat samaisena päivänä tai jäädään äkillisesti arpomaan, että ehkä kuitenkin sohvaperunailta. 

Missä te oikein tapaatte näitä ohareita tekeviä ihmisiä? Ja miksi ette ota oppia yksistä ohareista. Minulle ei ole koskaan sattunut tuollaista ohareiden tekijää, eikä toista kertaa olisi sellaista ihmistä kutsuttu. Toki on ihmisille tullut viime hetken esteitä, mutta niistä on aina ilmoitettu, ja kutsuttu sen verran porukkaa ettei mitään vahinkoa synny, vaikkei kaikki pääse paikalle.

Eri paikoissahan näitä tapaa, alakoulusta aikuisiälle. 

Useimmiten ohareiden tekijässäkin on jotain muutakin ihmisenä, ja jos sellainen sattuu kuulumaan isompaan porukkaan, hän voi jollekin olla hyvinkin tärkeä ryhmän jäsen. Ei voi siis tuomita pelkästään ohareiden takia. Sitä paitsi tosiaan käytännön syyt mutkistavat asioita eli esim. WhatsApp-ryhmässä ei sanota, että "tää kutsu on vain näille ja näille, mut sä, sä teet kuitenkin oharit, joten ohita asia". Siksi toiseksi yleensä kuitenkaan kys. toiminta ei ole niin säännönmukaista, että siitä voisi eliminoida koko henkilön kaveriporukan ulkopuolelle. 

No miksei kutsu sitten toisella tavalla? Ja entä mikä vahinko tulee, ellei paikalle tule se yksi ihminen, josta jo ennakolta arveltiin, ettei tule? Ei tarjoilua voi niin tarkasti ennakolta kuitenkaan varata, että yhden tuleminen/poisjäänti mitään mininkään vaikuttaisi. Onko tuo sitä tarkkuutta, että tekemällä tehdään ongelma?

Mitä tarkoitat, että miksei kutsu toisella tavalla? Laittaa selän takana tekstareita laittamatta yhdelle?

Niin, kaikkihan sen voivatkin tietää, että ehkä tuo yksi ei tule. Kuitenkin henkilö voi olla innokkaasti mukana järjestelemässä, joten koko ajan ei viitsisi kyseenalaistaa ja esim. varmuudeksi kehottaa myös muita ostamaan toisen lupaamat tuomiset.

Me emme kaveriporukassa pääsääntöisesti koskaan järjestä juhlia, jotka vain yksi henkilö maksaa. Tähän voin kerrankin todeta, vaikka inhoan sinällään lausetta, että tällaiset bileet olemme jättäneet pitkälti nuoruuteen, jolloin bilevuoro helposti kiersi. 

Missä se vahinko on, jos tuleekin vain ne muut, eikä tämä yksi, josta kerran jo ennalta tiedetään, että tekee ohareita? Minusta nyyttikestit eivät ole aikuisten juttu ylipäätään, ellei ole varaa pitää juhlia, niin ei sitten pidä.

Sillä ei ole mitään merkitystä, järjestäisikö siskonkumminkaima nyyttäreitä, jos niitä nyt kuitenkin siinä omassa porukassa järjestetään. Kuten sanoin, me taas olemme jättäneet teini-ikään ja nuoruuteen nämä bileet, joissa yksi kustantaa kaiken. Tuskin tuo raha-asioihin läheskään kaikkien kohdalla liittyy. 

Jos aikataulut on rukattu kaikkien toiveiden mukaan ja ylipäänsä pyritään näkemään kaikki sekä lisäksi nämä ruokajutut, niin totta kai yhdenkin poissaolo on tappio. 

Minun tuttavapiirissä kyllä kutsuja on kustantanut tarjoilut. Ei ole vieraiden tarvinnut tuoda eväitä. Mutta ehkä olet niitä, jotka hääkutsussakin toivoivat rahaa lahjaksi sen verran, kuin tarjoilut maksoivat

Niin mä mielestäni sanoin jo parikin kertaa, että sillä ei ole merkitystä, miten jotkut muut toimivat, koska me toimimme näin. Me emme halua kaataa yhden ihmisen niskaan kuluja. Sinun kaveripiirissäsi näin halutaan tehdä, ja se on toki mulle ihan ok. Itse pidän sitä epäkohteliaana. Jos joku ehdottaa illanistujaisia, hänen velvollisuutensa ei ole silti tarjota sekä tiloja että muonitusta, vaan paikkakin voi olla ihan muualla kuin ehdottajan luona.

Jos kutsuu omaa osuutta nyyttäreihin "eväiksi", niin nyyttärit taitavat jo käsitteenä olla aika tuntematon. Ne eivät ole siis omat eväät, sillä ne jaetaan. 

En ole naimisissa, enkä ajatellut mennäkään, mutta en ymmärrä lainkaan mainitsemaasi lahjapolitiikkaa. Jos sillä nyt tämän asian kannalta kylläkään mitään merkitystä on. 

 

Kiitos selvennyksestä. Itse olen saanut sellaisen kasvatuksen, että jos kutsun jonkun kylään, hoidan tarjoilut. Vieraan ei tarvitse tuoda mitään. Se ei ole yhden niskaan kaatamista, vaan peruskohteliaisuutta.

Pikemminkin olisi noloa vieraita kutsuessa laittaa listaa, että sinä tuota jälkiruoan ja sinä juomat ja sinä pihvit. Ja jos yksi sairastuisi, niin siinä sitten kykkisimme ilman niitä pihvejä. 

Mutta tämä siis on nähtävästi kulttuuriero. Itse en ikinä kehtaisi pyytää vieraita tuomaan tarjoiltavia, jos kutsun heidät kylään. Sen verran on varaa aina, että pystyy vieraidensa ruoat maksamaan.

Nyyttärit on yleensä sellaiset, että joku tekee piirakkaa, toinen salaattia, kolmas tuo patonkia ja vaikka juustoa, neljäs pullon viiniä, viides jälkkäriä ja isäntäväki tekee vaikka pääruoan tai ihan mitä vaan.

Meillä oli aikoinaan pienen äitiporukan kanssa useinkin nyyttäreitä ja oli ihan huippua. Varaa olisi ollut tarjota, mutta näin tapaamisen pystyi järjestämään matalalla kynnyksellä.

Vierailija kirjoitti:

Olen oman paikkakuntani ryhmässä joka on juurikin tällainen uusia tuttavuuksia etsivien aikuisten kohtauspaikka.

Moni järkkää erilaisia tapahtumia ja ryhmässä on +700 jäsentä ja aina näihin tapahtumiin on mahdollista antaa ääni, mikä päivä ja aika sopisi ja valitaan sitten suurimmalle osalle sopiva.

Silti paikalle ilmestyy aina 2-7 ihmistä.

Millaista yksinäisyyttä se sitten on, että toiminta ei kuitenkaan kiinnosta? Vai mikä tässä on takana.

Yksinäiset eivät kaipaa seuraa vaan läheistä ihmissuhdetta. Ystävää, jonka kanssa voisi jakaa niin ilot kuin surutkin. Uusiin ihmisiin tutustuminen koetaan liian pitkäksi ja vaikeaksi prosessiksi eikä näistä uusista tuttavuuksista välttämättä kenestäkään tule yksinäisen kaipaamaa ystävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen oman paikkakuntani ryhmässä joka on juurikin tällainen uusia tuttavuuksia etsivien aikuisten kohtauspaikka.

Moni järkkää erilaisia tapahtumia ja ryhmässä on +700 jäsentä ja aina näihin tapahtumiin on mahdollista antaa ääni, mikä päivä ja aika sopisi ja valitaan sitten suurimmalle osalle sopiva.

Silti paikalle ilmestyy aina 2-7 ihmistä.

Millaista yksinäisyyttä se sitten on, että toiminta ei kuitenkaan kiinnosta? Vai mikä tässä on takana.

Yksinäiset eivät kaipaa seuraa vaan läheistä ihmissuhdetta. Ystävää, jonka kanssa voisi jakaa niin ilot kuin surutkin. Uusiin ihmisiin tutustuminen koetaan liian pitkäksi ja vaikeaksi prosessiksi eikä näistä uusista tuttavuuksista välttämättä kenestäkään tule yksinäisen kaipaamaa ystävää.

Eihän ystäviä saa, ellei tutustu ihmisiin ensin.

Odottavatko yksinäiset kotona, että ystävät tulevat sinne tutustumaan heihin?

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin uskomattomia nämä ruuhkavuosi -selitykset. Itse olen kolmen teinin äiti. Työssä käyvä eikä vielä mitään ruuhkavuosia ole ollut. Ystävänkaipuu on ollut usein. Aina on ystäville ollut aikaa. Maailma vain on kuljettanut ystävät muualle ja itse olen aina ollut se aktiivisempi osapuoli pitämään yhteyttä.

Voi sinua reppanaa.  Kysehän ei mitenkään voi olla siitä, että a) itse olet epätoivoisen läheisriippuvainen ja b) kukaan ei jaksa kuunnella juttujasi, joten ystävät mystisesti "kulkeutuvat" muualle...

Ihan vain tiedoksesi: olen lapseton nelikymppinen, mutta minulla ne kuuluisat ruuhkavuodet (= parisuhde, kokopäivätyö + lukuisat harrastukset) takaavat sen, etten todellakaan ole enää aikoihin ehtinyt paapoa "ystävänkaipuisia" nuoruudenkavereita. Olen pahoillani puolestasi, jos et ole keksinyt elämällesi muuta tarkoitusta kuin "maailmalle kulkeutuneiden" lapsuudenystävien haikailu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin uskomattomia nämä ruuhkavuosi -selitykset. Itse olen kolmen teinin äiti. Työssä käyvä eikä vielä mitään ruuhkavuosia ole ollut. Ystävänkaipuu on ollut usein. Aina on ystäville ollut aikaa. Maailma vain on kuljettanut ystävät muualle ja itse olen aina ollut se aktiivisempi osapuoli pitämään yhteyttä.

Voi sinua reppanaa.  Kysehän ei mitenkään voi olla siitä, että a) itse olet epätoivoisen läheisriippuvainen ja b) kukaan ei jaksa kuunnella juttujasi, joten ystävät mystisesti "kulkeutuvat" muualle...

Ihan vain tiedoksesi: olen lapseton nelikymppinen, mutta minulla ne kuuluisat ruuhkavuodet (= parisuhde, kokopäivätyö + lukuisat harrastukset) takaavat sen, etten todellakaan ole enää aikoihin ehtinyt paapoa "ystävänkaipuisia" nuoruudenkavereita. Olen pahoillani puolestasi, jos et ole keksinyt elämällesi muuta tarkoitusta kuin "maailmalle kulkeutuneiden" lapsuudenystävien haikailu.

Kannattaa pitää itsensä kiireisenä, kun tämän perusteella niitä ystäviä ei kyllä ole tulevaisuudessakaan. :D

Ruuhkavuodet tarkoittavat aikaa kun kun ihmisellä on pienet lapset, omat vanhemmat tarvitsevat apua, ja molemmat perheen aikuiset käyvät kokoaikatöissä. Sillä ei tarkoiteta normaalia lapsiperhetta eikä todellakaan lapsetonta. Ruuhkavuodet eivät ole synonyymi tietylle iälle vaan ELÄMÄNTILANTEELLE!

Kuinka laiska pitää olla että lapseton kutsuu työssäkäyntiä ja harrastamista ruuhkavuosiksi 😂?!

T. Lapseton 38v jolla ei todellakaan ruuhkavuosia ole eikä tule

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen oman paikkakuntani ryhmässä joka on juurikin tällainen uusia tuttavuuksia etsivien aikuisten kohtauspaikka.

Moni järkkää erilaisia tapahtumia ja ryhmässä on +700 jäsentä ja aina näihin tapahtumiin on mahdollista antaa ääni, mikä päivä ja aika sopisi ja valitaan sitten suurimmalle osalle sopiva.

Silti paikalle ilmestyy aina 2-7 ihmistä.

Millaista yksinäisyyttä se sitten on, että toiminta ei kuitenkaan kiinnosta? Vai mikä tässä on takana.

Yksinäiset eivät kaipaa seuraa vaan läheistä ihmissuhdetta. Ystävää, jonka kanssa voisi jakaa niin ilot kuin surutkin. Uusiin ihmisiin tutustuminen koetaan liian pitkäksi ja vaikeaksi prosessiksi eikä näistä uusista tuttavuuksista välttämättä kenestäkään tule yksinäisen kaipaamaa ystävää.

Eihän ystäviä saa, ellei tutustu ihmisiin ensin.

Odottavatko yksinäiset kotona, että ystävät tulevat sinne tutustumaan heihin?

Tietenkään ystäviä ei saa, jos ei ensin tutustu ihmisiin. Yksinäisyys kuitenkin masentaa eikä silloin ole voimia alkaa tutustua uusiin ihmisiin. Juuri siksi on paljon yksinäisiä, jotka pysyvätkin yksinäisinä.

Olen alle 35v kahden lapsen yksinhuoltaja (toinen ei vielä koulussa), käyn päivätöissä. Fyysisesti näen ystäviä/ystävää 2 tai 3vk välein ja pääsääntöisesti aina tällöin minä olen kysynyt "tuletteko käymään" tai "oletteko kotona".

Ja aina nämä tapaamiset on semmoisia että mulla on lapset. Kaikki lapsivapaat viikonloput vietän pääsääntöisesti yksin (lenkkeilen, siivoan, leivon, katon leffoja). Olen opetellut käymään leffateatterissa yksin kun seuraa ei ole. Seuraavaksi ajattelin käydä Ateneumissa ja Amos Rexissä. Pitää vaan opetella etten jumahda kotiin ja täysin erakoidu.

Hyvin, hyvin usein olen se Plan B. "Joo ei meillä vielä mitään suunnitelmia ole lauantaiksi, ollaan yhteydessä, katsellaan, kysyn mieheltä.", jos kysyn ystävältä ovatko kotona ja nähdäänkö. Tai toinen kaveri kysyy voisiko tulla meille katsomaan leffaa kanssani kun on kinaa miehen kanssa ja minä yksin kotona. Hän pistää lapsen vaan eka nukkumaan ja katsoo sitten jaksaako tulla. Ei koskaan ole vielä meille asti päässyt.

Eilen kävin kahdella ystävällä (ne mulle läheisimmät) oven takana. Ekalle vein yhden lainaamani tavaran, viestiteltiin jo aamulla et onko hän kotona et tulisin parin tunnin päästä ja hän vastas et luultavasti on, mut jos ei niin jätä miehelle. Kaveri ei kotona joten jätin kamat oven taakse. Siitä menin toisen ystävän luokse hakemaan jotain mitä hän taas oli multa lainannut. Seistiin eteisessä. Hänen lapsi pyyteli mua sisälle katsomaan sitä ja tätä lelua. Ystävä sanoi ettei tarvis kenkiä ottaa pois joka mulle = älä jää pitkäksi aikaa. Takki päällä sitten kävin lastenhuoneessa ja 5min myöhemmin jatkoin matkaa "omaan rauhaani", kotiin.

Tässä yksi viimeaikoina ihmetyttänyt kuvio: pidin 2vk sometaukoa jonka aikana olin täysin ulkona esim. tän mun ns bestiksen (tää kelle jätin paketin oven taakse) järkkäämistä juhlista. Juhlat joita mä itse asiassa järkkäsin kesällä (pidetään ne meidän yhteiselle ystävälle joka sairastunut vakavasti) mutta tällöin kukaan ei innostunut lähtee järkkää niitä kanssani (ja koska mulla pienet muksut ja hektinen työ jossa silloin massiivinen projekti loppusuoralla, olisin toivonut apua).. kenellekään kutsutuista (30+ henkeä) ei sopinut silloin sovittu kemupäivä koska "Meil on just kesäloma silloin/lapsella korispeli/yms" . Minä peruin valokuvaajan, tilavuokran ja tiskijukan. Ja nyt yhtäkkiä tää ystäväni sit hyppäsikin mitään puhumatta jatkamaan näiden bileiden järkkäystä itsekseen - josta kaikki viestintä on tapahtunut somessa. Kukaan ei soittanut tai pistänyt niistä viestiä mulle. Huomenna ne juhlat sitten on ja pitkään mietin et skippaisin ne kokonaan..

Nää kuviot saa mut ihnettelemään. Ovatko ihmiset vaan ajattelemattomia vai onko totuus se etten ole kenellekään tärkeä? Tavallaan tuntuu niinkuin en olisi olemassa. Ei ketään kenen kanssa kasvotusten jutella arjesta ja ihmissuhteista ja työstä ja lastenkasvatuksesta ja muista ajatuksista pään sisällä.

Usein ystävät mulle sanoo, kun mainitsen et olis ihanaa kun ois joskus aikuistakin seuraa, et "nauti nyt lapsivapaasta kun sun elämä on muuten niin kiireistä ja arki härdelliä" . Tottahan se on. Silti aina välillä kauhee yksinäisyys ja pelko tulevasta iskee päälle. Miten yksin mä sitten olenkaan kun lapset tulevat teini-ikään ja talo alkaa tyhjenemään.

Jos ei ole kovia vaatimuksia muille ja ei ole nirso, niin silloin on seuraa ihan riittämiin. Jos haluaa laatuseuraa, niin onhan se päivänselvä, että vaatimukset täyttäviä ihmisiä on vähemmän.