Jos ihminen traumatisoituu lapsuuden seurauksena, onko hän aina traumatisoitunut? Mitä mieltä olette?

On aina traumatisoitunut. Mutta voi elää se trauma täysin taka-alalla, jos olosuhteet on hyvät.

Riippuu varmaan siitä mistä tai millaisista kokemuksista (onko toistuva vai kertaluonteinen trauma) on kyse, iästä kun on kokenut ja siitä onko saanut eläytyvää tukea jo lapsena. Jos on jo lapsena saanut apua ei välttämättä vammaudu psyykkisesti yhtään.

Periaatteessa aikavaikeistakin kokemuksista voi eheytyä. Riippuu aika monesta tekijästä miten käy. Useinhan traumakokemus dissosioituu ja henkilö elää ikäänkuin-normaalin elämää kunnes trauma aktivoituu ja aivan toinen persoonallisuuden osa astuu etualalle.

Tämän kokonaisuuden eheyttäminen voi viedä vuosia ja vaatii useimmiten terapeutin kärsivällistä tukea koska torjutun unohdetun trauman uudelleen läpieläminen ja integrointi on pelottavaa eikä tapahdu helposti hetkessä. Käsittämätön kokemus täytyy sanallistaa ajan kanssa siedettäväksi ja käsitettäväksi, jotta sen voima talttuu.

No eihän tämä ole mikään mielipidekysymys!

Yksilön tarina on aina omansa, mutta tutkimusten mukaan suurin osa toipuu traumastaan kokonaan, jos saa siihen apua. Tehokkainta on apu heti tuoreeltaan. Toki tähän vaikuttaa myös trauman aste. Esim. Estoniasta tai tsunamista selvinneistä iso osa on toipunut normaaliin elämään, mutta, riippuen mm. kokemuksista ja pääsystä terapiaan (vertaa vaikka länsimaat / Indonesia) tämä varmasti vaihtelee kovasti.

On hyvä huomata, että traumalla viitataan psykologiassa johonkin tiettyyn tapahtumaan tai tapahtumaketjuun tai ajanjaksoon. Kaikkinensa hirveä lapsuus ei ole sinänsä "trauma" vaan jotain ihan muuta, paljon laajempaa, joka voi kyllä sisältää myös niitä traumaattisiakin tapahtumia, esim. pahoinpitelyitä.

Eihän se trauma minnekään katoa. Mutta sen kanssa oppii ajan kanssa elämään ja esim. varsinaiset PTSD-oireet voivat loppua kokonaan tai oireilla harvakseltaan.

Koko lapsuus ja nuoruus yhtä helvettiä. Edelleen nelikymppisenä diagnoosini on stressireaktio. Tuskin pääsen koskaan siitä eroon. Yöt menee nähdessä painajaisia lapsuudesta. Mikään lääke ei siihen auta, todettu ei elimellinen unettomuus. Vielä en ole mitään apua saanut. Kyselty vain itsetuhoisuudesta. Se että kaksi kertaa jo yrittänyt ei julkisella puolella ole tuonut mitään apuja. Tuskin selviän kovin vanhaksi. Niin painavaa taakkaa raahaan mukanani.

Tyllerö456 kirjoitti:

Koko lapsuus ja nuoruus yhtä helvettiä. Edelleen nelikymppisenä diagnoosini on stressireaktio. Tuskin pääsen koskaan siitä eroon. Yöt menee nähdessä painajaisia lapsuudesta. Mikään lääke ei siihen auta, todettu ei elimellinen unettomuus. Vielä en ole mitään apua saanut. Kyselty vain itsetuhoisuudesta. Se että kaksi kertaa jo yrittänyt ei julkisella puolella ole tuonut mitään apuja. Tuskin selviän kovin vanhaksi. Niin painavaa taakkaa raahaan mukanani.

Voimia

Kävin 2 kertaa kelan psykoterapian. Paljon on tapahtunut kehitystä nuoruuden jälkeen, joitakin huonoja vaikutuksia huonosta lapsuudesta on, siksi näitä mietin.

Kävitkö sinä Kelan terapiaa?

Ap

Tyllerö456 kirjoitti:

Koko lapsuus ja nuoruus yhtä helvettiä. Edelleen nelikymppisenä diagnoosini on stressireaktio. Tuskin pääsen koskaan siitä eroon. Yöt menee nähdessä painajaisia lapsuudesta. Mikään lääke ei siihen auta, todettu ei elimellinen unettomuus. Vielä en ole mitään apua saanut. Kyselty vain itsetuhoisuudesta. Se että kaksi kertaa jo yrittänyt ei julkisella puolella ole tuonut mitään apuja. Tuskin selviän kovin vanhaksi. Niin painavaa taakkaa raahaan mukanani.

Ala kirjoittaa. Minua on auttanut vastaavassa tilanteessa, olen nyt viisikymppinen ja  liikunta, musiikki ja kirjoittaminen ovat vieneet omaa elämääni (mielen tasapainoani) eteenpäin. Samoin lukeminen ja aiheeseen perehtyminen ovat auttaneet ymmärtämään ilmiötä (ylivirittyminen, unettomuus..eristäytyminen jne). Elämä ei ehkä mullistu aivan uudeksi mutta voi laadullisesti parantua huikeasti. Itselläni ei ole enää traumatakaumia sydämenhakkaamiseen ja valvottuine öineen.

Vierailija kirjoitti:

No eihän tämä ole mikään mielipidekysymys!

Yksilön tarina on aina omansa, mutta tutkimusten mukaan suurin osa toipuu traumastaan kokonaan, jos saa siihen apua. Tehokkainta on apu heti tuoreeltaan. Toki tähän vaikuttaa myös trauman aste. Esim. Estoniasta tai tsunamista selvinneistä iso osa on toipunut normaaliin elämään, mutta, riippuen mm. kokemuksista ja pääsystä terapiaan (vertaa vaikka länsimaat / Indonesia) tämä varmasti vaihtelee kovasti.

On hyvä huomata, että traumalla viitataan psykologiassa johonkin tiettyyn tapahtumaan tai tapahtumaketjuun tai ajanjaksoon. Kaikkinensa hirveä lapsuus ei ole sinänsä "trauma" vaan jotain ihan muuta, paljon laajempaa, joka voi kyllä sisältää myös niitä traumaattisiakin tapahtumia, esim. pahoinpitelyitä.

Oletko kuullut termistä kompleksinen trauma?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Tyllerö456 kirjoitti:

Koko lapsuus ja nuoruus yhtä helvettiä. Edelleen nelikymppisenä diagnoosini on stressireaktio. Tuskin pääsen koskaan siitä eroon. Yöt menee nähdessä painajaisia lapsuudesta. Mikään lääke ei siihen auta, todettu ei elimellinen unettomuus. Vielä en ole mitään apua saanut. Kyselty vain itsetuhoisuudesta. Se että kaksi kertaa jo yrittänyt ei julkisella puolella ole tuonut mitään apuja. Tuskin selviän kovin vanhaksi. Niin painavaa taakkaa raahaan mukanani.

Ala kirjoittaa. Minua on auttanut vastaavassa tilanteessa, olen nyt viisikymppinen ja  liikunta, musiikki ja kirjoittaminen ovat vieneet omaa elämääni (mielen tasapainoani) eteenpäin. Samoin lukeminen ja aiheeseen perehtyminen ovat auttaneet ymmärtämään ilmiötä (ylivirittyminen, unettomuus..eristäytyminen jne). Elämä ei ehkä mullistu aivan uudeksi mutta voi laadullisesti parantua huikeasti. Itselläni ei ole enää traumatakaumia sydämenhakkaamiseen ja valvottuine öineen.

Jatkan itse vielä, että kaksi terapiaa käytynä, eka nuorena ei juurikaan auttanut, olin liian lukossa. Toinen keski-iässä jo enemmän, vaikka oikeastaan vasta sen päätyttyä olen tehnyt isommat muutokset. Terapiassa on aina se hyvä, että saa opetella puhumaan ja kuultuna, jos sitä kokemusta ei ole.

Laulun sanoin: Jos menneisyyden haamut seuraa mukana, opetellaan tanssii niiden kaa.

Up

Mulla on C-PTSD. Koska olen elänyt traumatisoivassa ympäristössä silloin kun aivoni ovat kehittyneet, eli lapsuuteni, niin aina siellä ne jäljet on. Se on sitten eri asia miten niiden kanssa oppii elämään ja käsittelemään niitä reaktioita joita aivoni tuottavat. Mulle on ollut jo se todella hyödyllistä että olen oppinut mitkä reaktioistani ovat traumaperäisiä (tärkein oivallus oli tajuta että mulla on emotionaalisia flashbackeja ja että kaikki mun ihmeelliset ja käsittämättömät "ajanko autolla tahallaan puuhun" ajatukset tulee sieltä ) ja osaan suhtautua niihin analyyttisemmin, tyyliin ai jaa, taas tuli tämmönen olo, ei hätää ei ole oikea tunne, ei tartte reagoida.

Se on hyvin yksilöllistä. Vaikka ei paranisi kokonaan, hyvä elämä on silti täysin mahdollista.

Mulla on traumaattinen lapsuus. Siitä on jäänyt sellainen epävarmuus kaikkeen mieleen kummittelemaan. Lisäksi olen hemmetin vihainen. En ole päässyt siitä vihasta ylitse. Viha ja suru hulmahtaa aina silloin tällöin ylitseni vaikka pysyvät välillä pois. Viha on vihaa toista vanhempaani kohtaan. Yritän ymmärtää mutta jotenkin siitä vihasta en pääse vaan täysin ylitse.

Olen yrittänyt antaa anteeksi mutta ei se vaan niin onnistu. Kyllä tämä elinikäistä on. Tosin en mieti vanhoja asioita juurikaan enää mutta on hetkiä että nuo tunteet hulmahtaa ylitse.

Ei ole koko ikäänsä traumatisoitunut. Valtaosa meistä heittää lapsuuden ikävät muistot mielestään ja ihan ilman terapiaistuntojakin.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole koko ikäänsä traumatisoitunut. Valtaosa meistä heittää lapsuuden ikävät muistot mielestään ja ihan ilman terapiaistuntojakin.

Mun pitäisi unohtaa liki koko lapsuus ja se on vähän vaikeaa.

Ei tästä eroon pääse. Jotenkin vain oppii elämään. Kituuttaen ja alituisessa jännityksessä lähes ilman vaihtoehtoja. Päihteet tarjoavat hiukan lohtua.

Mies on selkeästi traumatisoitunut lapsuuden juoppoperheestä, väkivallasta, hyväksikäytöstä, epäterveistä parisuhteista. Hän ei edelleenkään ole hakenut apua, kuulemma ei ole tarvetta. Kaikki kaatuu minun niskaani ilman, että hän kuitenkaan juttelee syvällisemmin mistään. Käytös on sellaista, että en minä tätä enää kauaa jaksa. Takana 5 yhteistä vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Ei tästä eroon pääse. Jotenkin vain oppii elämään. Kituuttaen ja alituisessa jännityksessä lähes ilman vaihtoehtoja. Päihteet tarjoavat hiukan lohtua.

Mä kannustaisin sua terapiaan tai edes siihen, että alat ite lukea aiheesta. Helpottaa kummasti oloa, kun löytää syys-seuraussuhteita.

Joo. Jos niistä joku pääsee eroon, voi tulla uudet traumat teininä ja nuorena aikuisena. Ja kun niistä pääsee eroon, voi tulla taas joku triggeri tai usea.