Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Väritön ja tylsä ei ei todellakaan tarkoita samaa kuin vähäpuheinen, rauhallinen tai introvertti. Se tarkoittaa jokapäiväistä, sovinnaista, latteaa, kliseistä keskustelua aripäiväisistä aiheista ilman oivalluksia, uusia näkökulmia tai mitään hauskaa. Monet mielettömän luovat, älykkäät ja originellit tyypit ovat introvertteja joten tylsyyden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.
Ikävä sanoa, kuulostan varmasti kusipäältä, mutta suurin osa yksinäisistä lienee tylsiä tyyppejä. Ei sellaisten kanssa välitä lähemmin tutustua, vaikka joskus harrastuksessa tms. hetken juttelisikin. Itse en ainakaan, vaikka olenkin kohtelias.
En tarkoita syyllistää ketään, vaan selittää asiaa omasta näkökulmastani. Ihmisenä kaikki ollaan tietysti yhtä arvokkaita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Väritön ja tylsä ei ei todellakaan tarkoita samaa kuin vähäpuheinen, rauhallinen tai introvertti. Se tarkoittaa jokapäiväistä, sovinnaista, latteaa, kliseistä keskustelua aripäiväisistä aiheista ilman oivalluksia, uusia näkökulmia tai mitään hauskaa. Monet mielettömän luovat, älykkäät ja originellit tyypit ovat introvertteja joten tylsyyden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.
Ikävä sanoa, kuulostan varmasti kusipäältä, mutta suurin osa yksinäisistä lienee tylsiä tyyppejä. Ei sellaisten kanssa välitä lähemmin tutustua, vaikka joskus harrastuksessa tms. hetken juttelisikin. Itse en ainakaan, vaikka olenkin kohtelias.
En tarkoita syyllistää ketään, vaan selittää asiaa omasta näkökulmastani. Ihmisenä kaikki ollaan tietysti yhtä arvokkaita.
Sun kaipaamasi ystävyys kuulostaa ihan mun työltäni. Teen sitä keskimäärin 50 tuntia viikossa (ja siitä maksetaan onneksi erittäin hyvin), mutta vapaa-ajallani juttelen ystävieni kanssa kaikista mieluiten arkisista asioista.
Vierailija kirjoitti:
Väritön ja tylsä ei ei todellakaan tarkoita samaa kuin vähäpuheinen, rauhallinen tai introvertti. Se tarkoittaa jokapäiväistä, sovinnaista, latteaa, kliseistä keskustelua aripäiväisistä aiheista ilman oivalluksia, uusia näkökulmia tai mitään hauskaa. Monet mielettömän luovat, älykkäät ja originellit tyypit ovat introvertteja joten tylsyyden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.
Ikävä sanoa, kuulostan varmasti kusipäältä, mutta suurin osa yksinäisistä lienee tylsiä tyyppejä. Ei sellaisten kanssa välitä lähemmin tutustua, vaikka joskus harrastuksessa tms. hetken juttelisikin. Itse en ainakaan, vaikka olenkin kohtelias.
En tarkoita syyllistää ketään, vaan selittää asiaa omasta näkökulmastani. Ihmisenä kaikki ollaan tietysti yhtä arvokkaita.
Oletko se edelleen sä, joka töissäkin haluaa olla kaikille mukava? Hih. Mahtaa olla todellista mukavuutta.
Samalla tosin täytyy sanoa, että monet sovinnaiset, "latteat" ja kliseiset ihmiset eivät todellakaan ole yksinäisiä, vaan varsinaisia sosiaaliperhosia. Yksinäisissä taas voi hyvinkin olla erikoisia persoonia, jotka eivät välitä esim. pinnallisesta small talkista, joten sikäli sinun kannattaisi tutustua heihin/meihin. Jos on sovinnainen ihminen, saa usein laajan verkoston ympärilleen, koska ei sano tai tee mitään erityisen radikaalia, vaan seura on kepeätä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitten on näitä jotka alkaa seurustella ja katoaa. Sitten haluaa joskus harvoin nähdä niin että oma mieskin on mukana. Ei siinä mitään, jos joskus näkee porukalla, mutta en minä hänen miestään ole kaveriksi valinnut, joten en näe mitään syytä ystävystyä hänen kanssa, kun muutenkin nähdään kerran vuodessa suunnileen. Kyseessä ei ole mikään kovin läheinen kaveri, joten en kehdannut kieltäytyäkään (kun eihän saa olla liian vaativa kaveri? :D) mutta sitten on tiettyjä aiheita joista en halua puhua tämän miehensä seurassa, josta tämä kaveri sitten aktiivisesti uteli. Olisi vaan ollut kiva jutella rauhassa tyttöjen juttuja ja lähentyä, ennen kuin tulee jotain täysin ulkopuolisia mukaan. Täytyy sitten jos joskus vielä ehdottaa tapaamista, niin ehdottaa että nähtäisiin kahdestaan (olen ehdottanut usein tapaamisia ja sitten luovuttanut kuin ei koskaan käynyt).
Tämä! Varsinkin noin kolmekymppisenä kärvistelin itse tämän asian parissa. Tuntui, että yhtäkkiä olikin vastassa me eikä minä, kun ystävää koitti nähdä. Asenne tuntui olevan se, että ota molemmat tai et saa kumpaakaan. Aivan samoin mietin, että kun minä en ole hänen miehensä ystävä, niin en tiedä, miksi väkipakolla pitäisi hengailla yhdessä. Tähän vielä päälle se, että illanistujaisissa oli usein miehen kavereita, enkä aina innostunut näistä, koska eivät he olleet lainkaan minun kavereitani tai edes kaverinkavereita.
Myöhemmin olen kai vähän alistunut kohtalooni, varmaan tutustunutkin paremmin mieheen vuosien vieriessä. Jälkikasvuakin tullut. No, onneksi sentään näemme kahden keskenkin tai kaveriporukalla, joskin aika hankalaa sen järjestäminen tuntuu olevan.
Joo mäkin alistuin näkemään mutta nyt kun mietin jälkikäteen niin ei ollut mikään miellyttävä tapaaminen, oon tätä ennen tavannut hänen miehen vaan kerran juhlissa ja vaihtanut pari sanaa, eli aika tuntematon mulle. Nyt ei enää edes huvita tavata niitä yhdessä. Mullakin on mies mutten raahaa sitä joka kaveritapaamiseen mukaan, jotkut juhlat/isommalla porukalla tapaaminen sitten eri asia. Nyt mun mies ei edes päässyt mukaan niin oltiin sitten kolmestaan. Sitten alkoi kyselytulva, että aiotteko tehdä lapsia jne🙈
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itseä on kiusattu niin paljon, etten enää pysty luottamaan ihmisiin. Osaan jotenkin jutustella pinnallisesti, mutta en uskalla paljastaa itsestäni mitään. Jotenkin olen liian tottunut olemaan yksin ja sen takia varmaan en edes enää osaa olla ihmisten kanssa. Toisaalta tämä asia hävettää ja toisaalta olen pahoillani siitä, etten enää pysty olemaan oma itseni. Näiden asioiden takia en varmaan ole mitään hyvää seuraa. Toisaalta en kyllä alkaisi asioistani valittamaan tai ainakaan tahtoisi olla rasittavaa seuraa. Varmaan vaan liian tylsä ja varovainen. Ei sitten ole ihme miksi olen tässä tilanteessa. Olen muutenkin aina ollut melko ujo ihminen ja nyt tämä tilanne on sitten vain pahentunut.
Mulla ihan sama tilanne! Teininä mua kiusattiin ala- ja -yläasteella sekä kotona isä arvosteli, siitä kehittyi todella huono itsetunto josta kärsin edelleen kolmekymppisenä vaikka se on toki iän myötä parantunut ja oon saanut itsevarmuutta. Edelleen olen tosi arka uusien ihmisten kanssa ja ystävystyminen on vaikeaa. Onneks oon saanut joka työpaikasta 1-2 kaveria ja pari kaveria säilynyt teiniajoilta. Mutta yksinäistä täälläkin, vaikka on mies kotona. Kavereilla perheet ja omat menonsa niin ei ehdi näkemään kuin muutaman kerran vuodessa.
Mutta yksinäistä täälläkin, vaikka on mies kotona. Kavereilla perheet ja omat menonsa niin ei ehdi näkemään kuin muutaman kerran vuodessa.[/quote]
Kuinka monta kertaa te koette, että ystävää pitäisi tavata? Teininä ehkä koulunkin vuoksi nähdään usein, mutta aikuisena muiden kiireiden keskellä tuo muutama kerta vuodessa luulisi riittävän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta olisi mukavaa välillä keskustella ihan arkiasioista ystävien kanssa. Sinkkuna kaipaa sellaista, kun kotona ei ole puhekaveria jonka kanssa jakaa elämää.
Vierailija kirjoitti:
Mutta yksinäistä täälläkin, vaikka on mies kotona. Kavereilla perheet ja omat menonsa niin ei ehdi näkemään kuin muutaman kerran vuodessa.
Kuinka monta kertaa te koette, että ystävää pitäisi tavata? Teininä ehkä koulunkin vuoksi nähdään usein, mutta aikuisena muiden kiireiden keskellä tuo muutama kerta vuodessa luulisi riittävän.
No olisin tyytyväinen jos näkisin vaikka kerran kuussa jotain kaveria. Nyt nähdään 3-4kk välein ja se on pitkä aika mun mielestä. Toki välillä viestitellään ja yhden kanssa soitellaan ehkä just 2-3kk välein. Ei se oman miehen seura siitä pidemmän päälle ja äidin tai työkavereiden kaa ei voi puhua kaikesta. Mut parempi kai tää kuin ei mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en jaksa sellaisia ihmisiä jotka kärttää näkemään koko ajan. En vaan jaksa sellaista. Itselläni on perhe ja muutama hyvä ystävä, heitä tapaan kun ehdin/jaksan, toimii molempiin suuntiin.
Sitten on yks ex työkaveri joka pyytää jatkuvasti ulos, tapahtumiin, harrastamaan. En jaksa tavata joka viikko, enkä edes 2 vkon välein. Kaipaan myös omaa aikaa, ja jos mulla on arkivapaita niin en tod jaksa buukata aina jotain ohjelmaa näille päiville. Nyt olen sopinut tapaamaan hänet x ajankohtana ja ihan oikeesti mietin että sit saan taas olla rauhassa edes hetken...
Hän loukkaantuu helposti, joten ei haluais loukata kuitenkaan.Huoh.Öh, jos näin ärsyynnyt ja puhut kaverista/ystävästä, niin ehkäpä olisi parasta kertoa hänelle, ettet välitä hänestä kuin työpaikalla.
Hän on mukava tyyppi, ei siitä ollut kyse. Pointti oli siinä etten jaksa tavata niin usein kuin hän. Mulla on muitakin ystäviä joita haluan tavata joskus, aika/energia ei riitä kaikkeen. Itse olen perheellinen ja kaveri on lapseton, joten elämäntilannekin on eri.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta yksinäistä täälläkin, vaikka on mies kotona. Kavereilla perheet ja omat menonsa niin ei ehdi näkemään kuin muutaman kerran vuodessa.
Kuinka monta kertaa te koette, että ystävää pitäisi tavata? Teininä ehkä koulunkin vuoksi nähdään usein, mutta aikuisena muiden kiireiden keskellä tuo muutama kerta vuodessa luulisi riittävän.
No olisin tyytyväinen jos näkisin vaikka kerran kuussa jotain kaveria. Nyt nähdään 3-4kk välein ja se on pitkä aika mun mielestä. Toki välillä viestitellään ja yhden kanssa soitellaan ehkä just 2-3kk välein. Ei se oman miehen seura siitä pidemmän päälle ja äidin tai työkavereiden kaa ei voi puhua kaikesta. Mut parempi kai tää kuin ei mitään.
Mitä ovat ne asiat, joista et voi puhua miehesi, äitisi tai työkavereidesi kanssa? Anna jotain esimerkkejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen päättänyt seurata kerrankin fiiliksiäni, ja jättää yhteydenpidon muutaman "ystävän" kanssa tietoisesti vähemmälle.
Syynä yhä lisääntyvä yksipuolisuus. Se olen toistuvasti minä jonka pitää: viihdyttää, puhua, hauskuuttaa, keksiä aktiviteetteja, keksiä puheenaiheita, auttaa, lohduttaa, tukea, helppiä muutoissa, antaa yösijaa, antaa lastenhoitoapua, järjestää juhlia ja dinner-partyja etc. Ilman että itse saan siitä mitään takaisin.
En todellakaan ole mikään kynnysmatto. Olen luonteeltani huumorintajuinen, luova, vaihtelua kaipaava, vuorovaikutustaitoinen ja itsevarma. Sellainen jonka luo voi tulla oksentamaan ongelmansa, ja saamaan hyviä neuvoja ja viihdykettä - mutta sitten kun haluaisin itse avautua ja kaipaisin tukea, viihdytystä tai apua arjen ongelmissa niin saan vain hiljaisuutta ja olakohautuksia osakseni, ja vastauksia että "on kiirettä", "ei ole nyt rahaa", "sitä ja tätä tekosyytä".
Mielestäni ystävyys on molemminpuolinen henkinen vaihtokauppa. Sellainen jossa molemmilla on hyvä olla. Jos järjestän illanistujaiset parille kaverille, en automaattisesti odota mitään palkkiota siitä - muuta kuin hauskan illan yhdessä. Mutta olisi itsekin kiva joskus mennä kaverin luo valmiiseen pöytään syömään ja nauttimaan, tai kun olen allapäin, että joku ilmestyisi skumppapullon kanssa oven taakse valmiina parantamaan maailmaa kanssani.
Yksi pitäaikainen ystäväni kutsui minut kerran kuussa kahville luokseen. Nämä kahvihetket olivat kuitenkin sen verran masentavia ja uuvuttavia, että aloin keksimään tekosyitä olla menemättä. Siellä me istuttiin pimeässä huoneessa (tuo ihminen haluaa säästää sähköä hysteerisesti) pelkkää kahvia ryystäen, puhumatta mitään ja kuunnelleen kaappikellon raksutusta. Yritin keksiä puhuttavaa, mutta tajusin että meillä ei ole mitään puhuttavaa. Olemme kasvaneet kouluvuosien jälkeen erillemme, ja kemiamme on täysin erilaiset.
Jotkut ihmiset viihtyvät toistensa seurassa ilman suurempaa kommunikaatiota, ja pullakahveet kaikessa hiljaisuudessa riittää heille yhteydenpidoksi. Itse kuitenkin olen kypsyttyäni huomannut, että haluan elämääni enemmän iloa ja vaihtelua! Nämä nykyiset ystäväni aiheuttavat enemmänkin apatiaa ja uupumista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en jaksa sellaisia ihmisiä jotka kärttää näkemään koko ajan. En vaan jaksa sellaista. Itselläni on perhe ja muutama hyvä ystävä, heitä tapaan kun ehdin/jaksan, toimii molempiin suuntiin.
Sitten on yks ex työkaveri joka pyytää jatkuvasti ulos, tapahtumiin, harrastamaan. En jaksa tavata joka viikko, enkä edes 2 vkon välein. Kaipaan myös omaa aikaa, ja jos mulla on arkivapaita niin en tod jaksa buukata aina jotain ohjelmaa näille päiville. Nyt olen sopinut tapaamaan hänet x ajankohtana ja ihan oikeesti mietin että sit saan taas olla rauhassa edes hetken...
Hän loukkaantuu helposti, joten ei haluais loukata kuitenkaan.Huoh.Öh, jos näin ärsyynnyt ja puhut kaverista/ystävästä, niin ehkäpä olisi parasta kertoa hänelle, ettet välitä hänestä kuin työpaikalla.
Hän on mukava tyyppi, ei siitä ollut kyse. Pointti oli siinä etten jaksa tavata niin usein kuin hän. Mulla on muitakin ystäviä joita haluan tavata joskus, aika/energia ei riitä kaikkeen. Itse olen perheellinen ja kaveri on lapseton, joten elämäntilannekin on eri.
Selitit jo. Jos silti näkee jotakuta miettien sitä, että sitten ei hetkeen enää tarvitse, niin ei se kovin hyvältä kuulosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos joskus itseä harmittaa, että perheelliset, eronneet tai muut ei halua nähdä, niin esim. Facebookissa katsoo sitäkin elämää vähän säälivästi, että joku on lähes aina kuvissa vain puolisonsa kanssa. Kaikki tehdään puolison kanssa. Aivan kuin mitään muuta elämää ei olisi. Ehkä kaikki eivät kaipaa muuta, mutta ajatus siitä, että on noin riippuvainen jostain toisesta, on kamala. Kaikkea voi sattuakin elämässä, joten tuskin lienee mukavaa tippua jonnekin jäniksenkoloon, kun elämänsä on rakentanut täysin toisen varaan.
Vierailija kirjoitti:
Jos joskus itseä harmittaa, että perheelliset, eronneet tai muut ei halua nähdä, niin esim. Facebookissa katsoo sitäkin elämää vähän säälivästi, että joku on lähes aina kuvissa vain puolisonsa kanssa. Kaikki tehdään puolison kanssa. Aivan kuin mitään muuta elämää ei olisi. Ehkä kaikki eivät kaipaa muuta, mutta ajatus siitä, että on noin riippuvainen jostain toisesta, on kamala. Kaikkea voi sattuakin elämässä, joten tuskin lienee mukavaa tippua jonnekin jäniksenkoloon, kun elämänsä on rakentanut täysin toisen varaan.
Juuri tuollaisten kommenttien takia lopetin yhteydenpidon erääseen katkeraan ex-ystävään. Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.
Vierailija kirjoitti:
Mutta yksinäistä täälläkin, vaikka on mies kotona. Kavereilla perheet ja omat menonsa niin ei ehdi näkemään kuin muutaman kerran vuodessa.
Kuinka monta kertaa te koette, että ystävää pitäisi tavata? Teininä ehkä koulunkin vuoksi nähdään usein, mutta aikuisena muiden kiireiden keskellä tuo muutama kerta vuodessa luulisi riittävän.
Ei riitä minulle. Koen tuolla tahdilla tavatessa, että etäännyn liikaa toisesta. Tuo ei minusta tunnu toimivalta ystävyydeltä, vaan enemmän tuttavuudelta. Hei törmäillään!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joskus itseä harmittaa, että perheelliset, eronneet tai muut ei halua nähdä, niin esim. Facebookissa katsoo sitäkin elämää vähän säälivästi, että joku on lähes aina kuvissa vain puolisonsa kanssa. Kaikki tehdään puolison kanssa. Aivan kuin mitään muuta elämää ei olisi. Ehkä kaikki eivät kaipaa muuta, mutta ajatus siitä, että on noin riippuvainen jostain toisesta, on kamala. Kaikkea voi sattuakin elämässä, joten tuskin lienee mukavaa tippua jonnekin jäniksenkoloon, kun elämänsä on rakentanut täysin toisen varaan.
Juuri tuollaisten kommenttien takia lopetin yhteydenpidon erääseen katkeraan ex-ystävään. Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.
Eipä välttämättä kovinkaan happamia. Esim. itselläni on yksi tuttu, jota en itse näkisi muutenkaan kahden kesken, koska on kaverinkaveri. Mutta silmiin on osunut se, että käytännössä koko ajan ollaan kaksin. Aika vaikeata kadehtia tällaistakaan elämää - siis minun, joka juuri sanoin, että tuollainen riippuvuus on mielestäni kamalaa. Mutta varmasti sitten jollekulle sopii.
Kateus- ja katkeruuskortti on ihan kätevä, mutta harvemmin pitää paikkansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta yksinäistä täälläkin, vaikka on mies kotona. Kavereilla perheet ja omat menonsa niin ei ehdi näkemään kuin muutaman kerran vuodessa.
Kuinka monta kertaa te koette, että ystävää pitäisi tavata? Teininä ehkä koulunkin vuoksi nähdään usein, mutta aikuisena muiden kiireiden keskellä tuo muutama kerta vuodessa luulisi riittävän.
No olisin tyytyväinen jos näkisin vaikka kerran kuussa jotain kaveria. Nyt nähdään 3-4kk välein ja se on pitkä aika mun mielestä. Toki välillä viestitellään ja yhden kanssa soitellaan ehkä just 2-3kk välein. Ei se oman miehen seura siitä pidemmän päälle ja äidin tai työkavereiden kaa ei voi puhua kaikesta. Mut parempi kai tää kuin ei mitään.
Jos on vaikkapa 3 ystävää ja 4 kaveria (mikä lienee ihan normaali määrä useimmille) ja jokaista pitäisi tavata kerran kuukaudessa, niin aika usein pitää olla menossa. Mikäli on vielä puoliso ja harrastavia lapsia, niin heillekin pitää olla aikaa. Useimmiten lasten myötä halutaan luoda lapsille suhteet isovanhempiin eli pitäisi ehtiä juosta omien vanhempien luona ja anoppilassa. Jotkut haluavat tarjota lapsilleen myös mahdollisuuden luoda suhteet serkkuihinsa eli tällöin on vielä kummankin sisarukset, joita tavata. On myös naisia, jotka eivät livistä karkuun, kun miehen kaveri vaimoineen/tyttäystävineen tulee käymään. Eli tällaisia "pariskuntaillanviettojakin" voi olla kaiken muun lisäksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joskus itseä harmittaa, että perheelliset, eronneet tai muut ei halua nähdä, niin esim. Facebookissa katsoo sitäkin elämää vähän säälivästi, että joku on lähes aina kuvissa vain puolisonsa kanssa. Kaikki tehdään puolison kanssa. Aivan kuin mitään muuta elämää ei olisi. Ehkä kaikki eivät kaipaa muuta, mutta ajatus siitä, että on noin riippuvainen jostain toisesta, on kamala. Kaikkea voi sattuakin elämässä, joten tuskin lienee mukavaa tippua jonnekin jäniksenkoloon, kun elämänsä on rakentanut täysin toisen varaan.
Juuri tuollaisten kommenttien takia lopetin yhteydenpidon erääseen katkeraan ex-ystävään. Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.
Eipä välttämättä kovinkaan happamia. Esim. itselläni on yksi tuttu, jota en itse näkisi muutenkaan kahden kesken, koska on kaverinkaveri. Mutta silmiin on osunut se, että käytännössä koko ajan ollaan kaksin. Aika vaikeata kadehtia tällaistakaan elämää - siis minun, joka juuri sanoin, että tuollainen riippuvuus on mielestäni kamalaa. Mutta varmasti sitten jollekulle sopii.
Kateus- ja katkeruuskortti on ihan kätevä, mutta harvemmin pitää paikkansa.
Mistä tiedät että kyseessä riippuvuus? Jos 2 ihmistä viihtyy yhdessä. Itsekin lisäilen kuvia vain mieheni kanssa, käytännössä nykyään kuvat on lomareissuiltamme, ja kyllä matkustan mieheni kanssa koska osa kavereista ei lähde ikinä matkoille ja osa lähtee bilematkoille, pääsisin itsekin mukaan mutten jaksa sellaista menoa. Näen kyllä kavereitakin muttei nykyään tule otettua kuvia. Jokainen päättää mitä kuvia haluaa laittaa someen, eikä some kerro koko totuutta toisen elämästä.
Jos en kysy sinua mihinkään tai kysele kuulumisiasi, niin ehkä minä en välitä nähdä tai ole kiinnostunut asioistasi. Ei se jankkaamalla parane. Joskus aikuinen ihminen voisi vaan antaa olla. Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää? Pitääkö joillekin ihan rautalangasta vääntää päin naamaa että ei pidä heistä enää,ennen kuin ymmärtävät?