Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Ihan normii.

Ei kukaan tuu käymäänkään.

Sitte on nää sopuliporukat joissa on 4 typyä tuntenut ihan vauvasta, eikä kukaan oo löytäny miestä eikä oo lapsia, ja mainostetaan ystävien upeutta.

Hah, sopuliporukat! Onko tää jokin yleisempikin nuorisotermi? Mutta joo, sopulina ois mukavaa. :)

PAKKO myöntää, että syyllistyn ehkä jonkin verran erään (ex)kaverin laiminlyöntiin.. Kiva tyyppi oli, hengattiin ehkä pari kolme krt porukalla/kk, mut sit muutin töiden perässä muualle.

No, hänen ja mun välillä oli semmoset 4+ tuntia matkaa joten luonnollisesti tapaaminen olis vaikeeta mun kiireisen työnkin takia. Eka yritettiin jutustella skypessä ja puhelimetse, 5 krt onnistuttiin tapaamaan lomilla. Ongelma oli se, että me ei tehty niinä kertoina mitään erikoista (paitsi kerran mentiin leffoihin ja viinitapahtumaan) ja keskustelukin tuntu olevan laadutonta jostain syystä. Hän avautu mulle usein huolistaan ja mä kuuntelin, mut en jaksanut joka kerta tullessani olla mikään terapeutti. Ärsytti kans se, miten hän ei huomioinut mun tarpeita samalla tavalla kun mä hänen.

Alko ottaa kalloon ja aika suoraan hänelle kerroin että hei, en oo oikee ihminen sun vakavempiin murheisiin. Kaveri lupas ettei enää tee niin mutta arvatkaapa vaan pitikö hänen sanansa.

Lopulta aloin välttelemään puhelimetse ja pidin itteni kiireisenä. En jaksanut enää tuhlata bensaa niin pitkiin matkoihin et juotais kuppi kahvia/lenkkeiltäs/jutusteltais vähän aikaa, ja kaiken lisäks mun stressitaso oli ihan pilvissään kun hän oli avautunu mulle joka kerta jostain!

Huh mikä romaani.

Yksinäistä on. Näin lomalla se korostuu, kun ei näe työkavereitakaan. Miehen kanssa menee kivasti, mutta kaipaisin enemmän kuin mitään kavereita. Olen 46-vuotias, lapset jo aikuisia eli aikaa olisi. Eniten haluaisin kaverin luontoretkille. Harjoiteltaisiin yhdessä melomista, tarkkailtaisiin lintuja ja samalla parannettaisiin maailmaa. Käytäisiin elokuvissa, ihanissa kahviloissa ja ruokapaikoissa. Ihmeteltäisiin maailmanmenoa, keskityttäisiin vähemmän ulkonäköön, meikkivinkit jätettäisiin toiseen kertaan. Joskus voitaisiin mennä konserttiin ja messuille. Teatteriin tai valokuvanäyttelyihin. Tehtäisiin päiväretkiä lähikaupunkeihin, ihasteltaisiin vanhoja taloja ja tutustuttaisiin kaupungin historiaan. Syksyn hämärtyessä lojuttaisiin sohvalla ja pidettäisiin lukupiiriä kirjoista, joista molemmat ovat tykänneet. Mutta ei ole tämmöistä kaveria näköpiirissä, enkä usko, että lähitulevaisuus tuo mitään muutosta. 

Minulla meni tosi kauan tajuta, että vaikka joku ihminen olisi ystävällinen ja esim. vastaisi viesteihini, se ei välttämättä tarkoita sitä, että hän haluaa olla ystäväni. Pidän itseäni ihan normaalitasoisena älyni suhteen, joten en tiedä mikä lie sosiaalinen vamma minullakin sitten on. Hyvin usein käy kuitenkin niin, että ihmiset alkavat välttelemään minua tai sitten käyttäytyvät sydämellisesti mutta eivät silti välitä olla tekemisissä säännöllisesti. Olen tarkka käytöksestäni, joten en usko sopivani perinteisen stalkkerin tms. määritelmään. Mutta kaipa minussa sitten on jotain vialla, kun olen kolmekymppinen, eikä yhtään ystävää jäljellä. :(

Mitä sitten tahtoisin ystävältäni? Säännöllistä yhteydenpitoa, vaikka edes viesti viikossa-kahdessa merkkinä siitä että kaikki on ok. Seuraa juttuihin, joista molemmat pitäisimme, oli se sitten mitä hyvänsä. Kahvittelua ja kuulumisten vaihtoa ilman, että minä joudun kuitenkaan terapeutiksi (olen hyvä kuuntelemaan). Aika tavallisia juttuja, siis. Mutta kun ei niin ei. Kenellekään ei kelpaa ystävyyteni.

Ja siksi lakkasin sitä tarjoamasta. Nyt olen yksin.

Mulla on tällä hetkellä väliaikaisesti erittäin kiireinen elämänvaihe ja tämän keskustelun innoittamana havahduin miettimään kaveri/ystäväsuhteitani. 

Huomasin nimittäin, että tässä tilanteessa vilpittömästi haluan järjestää aikaa vain yhdelle ystävistäni. Ja kun mietin miksi, niin hän on ainoa, jonka seurasta aidosti nautin ja jonka kanssa akkuni latautuvat. On aika hiljainen ihminen kuten minäkin. 

Muista huomaan, etten jaksa heitä, kun olen itse väsynyt ja kiireinen. Tykkään heidän seurastaan vain silloin, kun olen itse tosi rentoutunut ja stressitön.

Minulla on pari ystävää, joihin olen lakannut pitämästä yhteyttä jatkuvan valituksen ja negatiivisuuden takia.  Ja oikeastaan olen tajunnut, että on vain muutama, joiden seurasta oikeasti nautin, keskityn heihin.

Yhden ystävän kanssa on niin hankalaa sopia tapaamisia etten sen säätämisen takia enää kauheasti jaksa ehdotella mitään tai olla muuten yhteyksissä. Aina myöhässä, aina tulee jokin muutos, mitään ei voida sopia etukäteen kun kaikki pitää jättää roikkumaan viimetippaan. Kiireisessä arjessa ei vaan jaksa sellaista vaikka muuten on kiva tyyppi.

Av-mamma ei taitaisi paljon soitella ystävälleen Pienen elämän Jude St. Francisille.

Pieni elämä aivan uskomaton kirja mm. ystävyydestä. Kadehdittavista ystävyyssuhteista.

Tämä ketjukin lopahtaa :( Tämä on tuonut paljon vertaistukea ja sitä kautta lohtua elämään.

Näkyy olevan yksinäisyys yleinen ongelma.

Olen saanut takkiini muutamia kertoja ihmissuhteissa parin vuoden aikana. Olen huomannut, että vetäydyn helposti seurasta ja jätän menemättä juttelemaan tutun ihmisen kanssa, koska en ole päässyt selvyyteen mikä minussa on vikana. Miksi minut jätetään (ystävyyssuhteissa), tai miksi sanotaan niin jyrkästi että ei tarvitse enää pitää yhteyttä (sukulaisuussuhteissa). Huomaan, etten osaa enää puhua toisille. Takeltelen sanoissani, hermostun, katse pälyilee toisaalle. 

Tulee olo, että yhtäkkiä tiedostan kaikki virheeni. Äänen kummallisen nousun ja laskun, harhailevan katseen, kun en enää tiedä mihin katsoa. Olen siis nainen, että kyse ei ole siitä mihin saisi katsoa vaan siitä, että silmiin katsominen tuntuu oudolta. Sanon vääriä sanoja, korjaan niitä, naurahdan virheelleni, sitten häpeän sitä naurahdusta. Joskus vaikka naapurin kanssa huomaan, että puhun liikaa. Sitten häpeän lisää. 

Ihmisten ilmoilla on päällimäisenä ajatus, että ketään ei kiinnosta. Yritän kyllä työntää sen ajatuksen pois ja tehdä sitä, mitä olin tekemässä. Mutta jossain takaraivossa se nakuttaa: olen typerä, olen outo, olen inhottava, olen näkymätön, olen luuseri. 

(Eilen Facebookissa pamahti naamalle festarikuva. Siinä on se ihminen, joka sanoi että ei moikata kun tavataan, muiden ystäviensä kanssa. Minä en ole hänen ystävänvä, minä olin vääränlainen. Itkin. Tottuuko tähän koskaan?)

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut takkiini muutamia kertoja ihmissuhteissa parin vuoden aikana. Olen huomannut, että vetäydyn helposti seurasta ja jätän menemättä juttelemaan tutun ihmisen kanssa, koska en ole päässyt selvyyteen mikä minussa on vikana. Miksi minut jätetään (ystävyyssuhteissa), tai miksi sanotaan niin jyrkästi että ei tarvitse enää pitää yhteyttä (sukulaisuussuhteissa). Huomaan, etten osaa enää puhua toisille. Takeltelen sanoissani, hermostun, katse pälyilee toisaalle. 

Tulee olo, että yhtäkkiä tiedostan kaikki virheeni. Äänen kummallisen nousun ja laskun, harhailevan katseen, kun en enää tiedä mihin katsoa. Olen siis nainen, että kyse ei ole siitä mihin saisi katsoa vaan siitä, että silmiin katsominen tuntuu oudolta. Sanon vääriä sanoja, korjaan niitä, naurahdan virheelleni, sitten häpeän sitä naurahdusta. Joskus vaikka naapurin kanssa huomaan, että puhun liikaa. Sitten häpeän lisää. 

Ihmisten ilmoilla on päällimäisenä ajatus, että ketään ei kiinnosta. Yritän kyllä työntää sen ajatuksen pois ja tehdä sitä, mitä olin tekemässä. Mutta jossain takaraivossa se nakuttaa: olen typerä, olen outo, olen inhottava, olen näkymätön, olen luuseri. 

(Eilen Facebookissa pamahti naamalle festarikuva. Siinä on se ihminen, joka sanoi että ei moikata kun tavataan, muiden ystäviensä kanssa. Minä en ole hänen ystävänvä, minä olin vääränlainen. Itkin. Tottuuko tähän koskaan?)

Olen niin pahoillani puolestasi.

.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäistä on. Näin lomalla se korostuu, kun ei näe työkavereitakaan. Miehen kanssa menee kivasti, mutta kaipaisin enemmän kuin mitään kavereita. Olen 46-vuotias, lapset jo aikuisia eli aikaa olisi. Eniten haluaisin kaverin luontoretkille. Harjoiteltaisiin yhdessä melomista, tarkkailtaisiin lintuja ja samalla parannettaisiin maailmaa. Käytäisiin elokuvissa, ihanissa kahviloissa ja ruokapaikoissa. Ihmeteltäisiin maailmanmenoa, keskityttäisiin vähemmän ulkonäköön, meikkivinkit jätettäisiin toiseen kertaan. Joskus voitaisiin mennä konserttiin ja messuille. Teatteriin tai valokuvanäyttelyihin. Tehtäisiin päiväretkiä lähikaupunkeihin, ihasteltaisiin vanhoja taloja ja tutustuttaisiin kaupungin historiaan. Syksyn hämärtyessä lojuttaisiin sohvalla ja pidettäisiin lukupiiriä kirjoista, joista molemmat ovat tykänneet. Mutta ei ole tämmöistä kaveria näköpiirissä, enkä usko, että lähitulevaisuus tuo mitään muutosta. 

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampaa on löytää itsensä kaksoisolentoa. Siis yhtä ihmistä, joka haluaisi kaikkea samaa kuin itsekin haluaa. Jotta saisi seuraa haluamiinsa asioihin, ystäviä ja kavereita täytyy olla useampia.

Vierailija kirjoitti:

Minulla meni tosi kauan tajuta, että vaikka joku ihminen olisi ystävällinen ja esim. vastaisi viesteihini, se ei välttämättä tarkoita sitä, että hän haluaa olla ystäväni. Pidän itseäni ihan normaalitasoisena älyni suhteen, joten en tiedä mikä lie sosiaalinen vamma minullakin sitten on. Hyvin usein käy kuitenkin niin, että ihmiset alkavat välttelemään minua tai sitten käyttäytyvät sydämellisesti mutta eivät silti välitä olla tekemisissä säännöllisesti. Olen tarkka käytöksestäni, joten en usko sopivani perinteisen stalkkerin tms. määritelmään. Mutta kaipa minussa sitten on jotain vialla, kun olen kolmekymppinen, eikä yhtään ystävää jäljellä. :(

Mitä sitten tahtoisin ystävältäni? Säännöllistä yhteydenpitoa, vaikka edes viesti viikossa-kahdessa merkkinä siitä että kaikki on ok. Seuraa juttuihin, joista molemmat pitäisimme, oli se sitten mitä hyvänsä. Kahvittelua ja kuulumisten vaihtoa ilman, että minä joudun kuitenkaan terapeutiksi (olen hyvä kuuntelemaan). Aika tavallisia juttuja, siis. Mutta kun ei niin ei. Kenellekään ei kelpaa ystävyyteni.

Ja siksi lakkasin sitä tarjoamasta. Nyt olen yksin.

Niin monelle haluttaisi vastata, mutta en jaksa montaa viestiä kirjoittaa. Mutta sinulle vastaan ja jatkan erään toisen ajatuksia myös.

Olen ehkä juuri se ihminen, joka on ystävällinen ihmisille ja johon tutustuu helposti ja joka kuuntelee ja ymmärtää toisten murheita yms. Vastaan viesteihin, jos joku viestittelee.

Mutta se mutta on siinä, että en välttämättä itse kaipaa ystävyyssuhteita. Olen ihan tyytyväinen näin ja itseni kanssa ja minulle riittää ihan sosiaalinen elämä töissä ja tuttujen kanssa. En ole välittänyt sitten 15 ikävuoden jälkeen kiinteistä tyttösuhteista. Joten olen varmaan loukannut monia ihmisiä, kun en ole astunut askelta syvemmälle ystävyyssuhteissa. Olen sinulle ystävällinen ja juttelen ja kuuntelen ja vastaan viesteihin. Voin käydä kanssasi jossakin, jos jaksan. Mutta olen siinä mielin aika itsekäs, että en lähde, jos en jaksa. En itse kauhean paljon soittele tai viestittele ihmisille, koska en koe tarvetta siihen.

Joten en halua sinua loukata, mutta en kaipaa mitään ihmeellisimpiä suhteita. Voin silti olla sinulle ystävällinen, mutta koen oloni kiusaantuneeksi, jos joku haluaa syvempää suhdetta kanssani. Koska en voi luvata kenellekään mitään elämänikuista ystävyyttä ja seuraa.

Ja tuolle toiselle, joka kaipasi luontoretkeilyyn yms. haluan sanoa, että ehkä jo tässä iässä (olen itse 52v) ei halua sitoa itseään kehenkään yhteen ihmiseen, kenen kanssa käydään luontoilemassa, melomassa ja soitellaan ja käydään iltaa istumassa ja vietetään kiinteästi aikaa yhdessä. Se minusta vaikuttaa jo seurustelusuhteelta. Mutta olisi kyllä hienoa, jos sellaista ystävyyssuhdetta kaipaat ja sellaisen löytäisit. Mutta ymmärrän sen, että ihmiset pakenee, koska tuollainen ystävyys vaikuttaa aika sitovalta yhteen ihmiseen. Elämä on tässä vaiheessa niin lyhyt, että en koe tarvetta enää sitoutua ystävään ja tehdä asioita vain hänen kanssaan. Nautin siitä vapaudesta, että saan mennä omia polkujani nyt kun lapset on kasvatettu isoksi. En kaipaa mitään sitoumuksia enää.

Päätin etten enää ole se aktiivinen osapuoli ja jäin odottamaan ystäväni soittoa. Aika pitkä aika meni, sillä viisi vuotta tuli juuri täyteen ja nyt ystäväni haluaisi nähdä. Laittoi eilen viestiä.

Näin tällä viikolla vanhan opiskelukaverin, tai ehkä suorastaan ystävän, joka asuu eri paikkakunnalla. "Onpa ihanaa nähdä!", isot halaukset ja tuttu nauru lämmittivät sisuksia myöten. Eikä se johtunut vain helteisestä kesäillasta. :) 

Ihmiset turhaan kainostelevat sen sanomista ääneen, miten kivaa on nähdä. En osaa sitä oikein itsekään, mutta ehkä aloitan sen opettelun!

Soittele vaan jatkossakin. Itse olen juuri tuota tyyppiä joka ei muille soittele, koska viihdyn hyvin itsekseni, mutta toisaalta ne jotka soittaa koen sitten läheisiksi ystäviksi. Jos siitä nyt jotain iloa on.

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut takkiini muutamia kertoja ihmissuhteissa parin vuoden aikana. Olen huomannut, että vetäydyn helposti seurasta ja jätän menemättä juttelemaan tutun ihmisen kanssa, koska en ole päässyt selvyyteen mikä minussa on vikana. Miksi minut jätetään (ystävyyssuhteissa), tai miksi sanotaan niin jyrkästi että ei tarvitse enää pitää yhteyttä (sukulaisuussuhteissa). Huomaan, etten osaa enää puhua toisille. Takeltelen sanoissani, hermostun, katse pälyilee toisaalle. 

Tulee olo, että yhtäkkiä tiedostan kaikki virheeni. Äänen kummallisen nousun ja laskun, harhailevan katseen, kun en enää tiedä mihin katsoa. Olen siis nainen, että kyse ei ole siitä mihin saisi katsoa vaan siitä, että silmiin katsominen tuntuu oudolta. Sanon vääriä sanoja, korjaan niitä, naurahdan virheelleni, sitten häpeän sitä naurahdusta. Joskus vaikka naapurin kanssa huomaan, että puhun liikaa. Sitten häpeän lisää. 

Ihmisten ilmoilla on päällimäisenä ajatus, että ketään ei kiinnosta. Yritän kyllä työntää sen ajatuksen pois ja tehdä sitä, mitä olin tekemässä. Mutta jossain takaraivossa se nakuttaa: olen typerä, olen outo, olen inhottava, olen näkymätön, olen luuseri. 

(Eilen Facebookissa pamahti naamalle festarikuva. Siinä on se ihminen, joka sanoi että ei moikata kun tavataan, muiden ystäviensä kanssa. Minä en ole hänen ystävänvä, minä olin vääränlainen. Itkin. Tottuuko tähän koskaan?)

Minulla on tismalleen samanlainen tilanne kuin sinulla. En ymmärrä itsekkään mikä minussa on vikana. Olen reilu, kiltti, hyvätahtoinen, iloinen, hienotunteinen, luotettava, en siltikään saa pidettyä yhtään ystävää. Olen kuitenkin sosiaalinen, en arastele mennä ja tehdä asioita, en kuitenkaan koskaan jyrää ketään, mitä isompi porukka, sen enemmän kuuntelen.

En ole tietääkseni edes raskas, pystyn avautumaan huolistani mutta en Märehdi niitä jatkuvasti ja osaan puhua myös vaikeista asioista huumorin kautta. Minulla on aina aikaa ystäville enkä koskaan tuomitse.

Olen tullut siihen tulokseen että ihmiset pitää kavereinaan paljon tyyppejä jotka ovat heille loppupeleissä toisarvoisia, yksinjäämisenpelko on niin suuri. Itse karsiudun ja karsin tälläisiä ihmisiä elämästäni ja siksi tilanne on tämä.