Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alanuolista päätellen haetaan siis ihmistä, joka:
- ei mielellään puhu kauheasti itse
- osaa jakaa kaiken aikaa puheenvuorot ja kuuntelut vähintään 50-50
- osaa ennustaa, milloin häntä tarvitaan kuuntelemaan eli "sinulla taitaa olla jotakin kerrottavaa, ole hyvä, voin kuunnella" (ei kelpaa se, että toinen vain alkaa puhua, minkä jälkeen toinen kuuntelee -> liian työlästä puheenvuoron ottamista ja sosiaalista törppöyttä)
- ei silti kysele, mitä kerrottavaa toisella olisi
Minä olen tähän asti ensisijaisesti ajatellut, että puhetta kuunnellaan. Ei siis niin päin, että toinen ikään kuin asettautuu kuuntelemaan puhetta, jota ei kuulu. Näin se minusta menee ihmisillä täälläpäin.
Mielestäni se on taas oma juttunsa, millä intensiteetillä kukin kuuntelee. Joku ei muista hetken päästä yhtään mitään, mitä minä juuri sanoin. Mutta jos hän on silti paikan päällä kuunnellut, niin kuuntelua sekin kai on.
Minusta on ihanaa olla sellaisessa seurassa, jossa välillä kumpikin pystyy olemaan hetken yhdessä hiljaa ilman, että se koettaisiin on kiusallisena. Kumpikin saa siis rauhassa hetken halutessaan kerätä ajatuksiaan ja juttu jatkuu, kun hinnalle kummalle tulee mieleen jotain sellaista, josta huvittaisi puhua. Keskustelua mukavassa ja rennossa seurassa ei siis tarvitse kaiken aikaa tietoisesti ylläpitää.
Samaa mieltä! Ja juuri se hiljaisuus on se juttu, joka tekee tilaa merkitykselliselle puheelle. Ja mahdollistaa sen havainnoinnin, jonka aikaisempi kirjoittaja olettaa vaativan selvännäkijän taitoja. Mutta joo, ehkä vaan intuitiiviset ja kaikkia aisteja käyttävät keskustelijat ei ole niitä, joiden vuorovaikutustyyli sopii yksiin niiden kanssa, joiden mielestä puhe ratkaisee .
No mä oon paljonkin hiljaa hyvän ystäväni seurassa. Voidaan vaikka kattella telkkaria puhumatta, tai mä voin kattella, ja hän voi puuhastella heillä kotona jotain muuta. Siinä sivussa voidaan sitten jutellakin. Ylipäänsä monessakin porukassa kuuntelen aika paljon. Jätän myös paljon asioita kertomatta, mutta se on ensisijaisesti _minun_ valintani eikä kyse ole siitä, että olisin jotenkin sorsittu ja "yyh, toi ei aistinu tarpeeks mun tiloja".
Ajan siis takaa sitä, että vaikka minustakin kaverini voisi kysellä elämästäni enemmän, niin loppujen lopuksi hän ei ole vastuussa siitä, avaanko minä suutani vai en. Varmasti hän kuuntelee, jos on jotain kuunneltavaa, oli se kuunneltava sitten musiikkia tai minun puhettani. Mielestäni se on loppuviimein minun valintani, puhunko vai enkö. Se on helposti uhriutumista väittää, että toinen ei vaan antanut mitenkään minun puhua.
Terv. Aiemmin ennustamisesta puhunut.
Kyse ei olekaan siitä etteikö omaa tilaa voisi ottaa, mutta valtataisteluksi menevät ihmissuhteet eivät ole kivoja eikä rentoja. Vapaa-ajan tahtoisi viettää mukavassa seurassa, ei puheenvuoroista taistellen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alanuolista päätellen haetaan siis ihmistä, joka:
- ei mielellään puhu kauheasti itse
- osaa jakaa kaiken aikaa puheenvuorot ja kuuntelut vähintään 50-50
- osaa ennustaa, milloin häntä tarvitaan kuuntelemaan eli "sinulla taitaa olla jotakin kerrottavaa, ole hyvä, voin kuunnella" (ei kelpaa se, että toinen vain alkaa puhua, minkä jälkeen toinen kuuntelee -> liian työlästä puheenvuoron ottamista ja sosiaalista törppöyttä)
- ei silti kysele, mitä kerrottavaa toisella olisi
Minä olen tähän asti ensisijaisesti ajatellut, että puhetta kuunnellaan. Ei siis niin päin, että toinen ikään kuin asettautuu kuuntelemaan puhetta, jota ei kuulu. Näin se minusta menee ihmisillä täälläpäin.
Mielestäni se on taas oma juttunsa, millä intensiteetillä kukin kuuntelee. Joku ei muista hetken päästä yhtään mitään, mitä minä juuri sanoin. Mutta jos hän on silti paikan päällä kuunnellut, niin kuuntelua sekin kai on.
Minusta on ihanaa olla sellaisessa seurassa, jossa välillä kumpikin pystyy olemaan hetken yhdessä hiljaa ilman, että se koettaisiin on kiusallisena. Kumpikin saa siis rauhassa hetken halutessaan kerätä ajatuksiaan ja juttu jatkuu, kun hinnalle kummalle tulee mieleen jotain sellaista, josta huvittaisi puhua. Keskustelua mukavassa ja rennossa seurassa ei siis tarvitse kaiken aikaa tietoisesti ylläpitää.
Samaa mieltä! Ja juuri se hiljaisuus on se juttu, joka tekee tilaa merkitykselliselle puheelle. Ja mahdollistaa sen havainnoinnin, jonka aikaisempi kirjoittaja olettaa vaativan selvännäkijän taitoja. Mutta joo, ehkä vaan intuitiiviset ja kaikkia aisteja käyttävät keskustelijat ei ole niitä, joiden vuorovaikutustyyli sopii yksiin niiden kanssa, joiden mielestä puhe ratkaisee .
Mulla taas ystävien ja kavereiden tapaamiseen liittyy nimenomaan juttelu. Toki hyvän ystävän kanssa joskus tekee sellaisiakin asioita, joissa voi keskittyä yhdessä tekemiseen juttelun sijasta. Mutta siinä vaiheessa, kun kumpikin alkaa mykkänä tuijottaa tyhjää kahvikuppiaan, mä katson, että nyt on vissiin aika lähteä kotiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alanuolista päätellen haetaan siis ihmistä, joka:
- ei mielellään puhu kauheasti itse
- osaa jakaa kaiken aikaa puheenvuorot ja kuuntelut vähintään 50-50
- osaa ennustaa, milloin häntä tarvitaan kuuntelemaan eli "sinulla taitaa olla jotakin kerrottavaa, ole hyvä, voin kuunnella" (ei kelpaa se, että toinen vain alkaa puhua, minkä jälkeen toinen kuuntelee -> liian työlästä puheenvuoron ottamista ja sosiaalista törppöyttä)
- ei silti kysele, mitä kerrottavaa toisella olisi
Minä olen tähän asti ensisijaisesti ajatellut, että puhetta kuunnellaan. Ei siis niin päin, että toinen ikään kuin asettautuu kuuntelemaan puhetta, jota ei kuulu. Näin se minusta menee ihmisillä täälläpäin.
Mielestäni se on taas oma juttunsa, millä intensiteetillä kukin kuuntelee. Joku ei muista hetken päästä yhtään mitään, mitä minä juuri sanoin. Mutta jos hän on silti paikan päällä kuunnellut, niin kuuntelua sekin kai on.
Minusta on ihanaa olla sellaisessa seurassa, jossa välillä kumpikin pystyy olemaan hetken yhdessä hiljaa ilman, että se koettaisiin on kiusallisena. Kumpikin saa siis rauhassa hetken halutessaan kerätä ajatuksiaan ja juttu jatkuu, kun hinnalle kummalle tulee mieleen jotain sellaista, josta huvittaisi puhua. Keskustelua mukavassa ja rennossa seurassa ei siis tarvitse kaiken aikaa tietoisesti ylläpitää.
Samaa mieltä! Ja juuri se hiljaisuus on se juttu, joka tekee tilaa merkitykselliselle puheelle. Ja mahdollistaa sen havainnoinnin, jonka aikaisempi kirjoittaja olettaa vaativan selvännäkijän taitoja. Mutta joo, ehkä vaan intuitiiviset ja kaikkia aisteja käyttävät keskustelijat ei ole niitä, joiden vuorovaikutustyyli sopii yksiin niiden kanssa, joiden mielestä puhe ratkaisee .
Mulla taas ystävien ja kavereiden tapaamiseen liittyy nimenomaan juttelu. Toki hyvän ystävän kanssa joskus tekee sellaisiakin asioita, joissa voi keskittyä yhdessä tekemiseen juttelun sijasta. Mutta siinä vaiheessa, kun kumpikin alkaa mykkänä tuijottaa tyhjää kahvikuppiaan, mä katson, että nyt on vissiin aika lähteä kotiin.
Toiset taas uupuvat puhekoneiden seurassa totaalisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alanuolista päätellen haetaan siis ihmistä, joka:
- ei mielellään puhu kauheasti itse
- osaa jakaa kaiken aikaa puheenvuorot ja kuuntelut vähintään 50-50
- osaa ennustaa, milloin häntä tarvitaan kuuntelemaan eli "sinulla taitaa olla jotakin kerrottavaa, ole hyvä, voin kuunnella" (ei kelpaa se, että toinen vain alkaa puhua, minkä jälkeen toinen kuuntelee -> liian työlästä puheenvuoron ottamista ja sosiaalista törppöyttä)
- ei silti kysele, mitä kerrottavaa toisella olisi
Minä olen tähän asti ensisijaisesti ajatellut, että puhetta kuunnellaan. Ei siis niin päin, että toinen ikään kuin asettautuu kuuntelemaan puhetta, jota ei kuulu. Näin se minusta menee ihmisillä täälläpäin.
Mielestäni se on taas oma juttunsa, millä intensiteetillä kukin kuuntelee. Joku ei muista hetken päästä yhtään mitään, mitä minä juuri sanoin. Mutta jos hän on silti paikan päällä kuunnellut, niin kuuntelua sekin kai on.
Minusta on ihanaa olla sellaisessa seurassa, jossa välillä kumpikin pystyy olemaan hetken yhdessä hiljaa ilman, että se koettaisiin on kiusallisena. Kumpikin saa siis rauhassa hetken halutessaan kerätä ajatuksiaan ja juttu jatkuu, kun hinnalle kummalle tulee mieleen jotain sellaista, josta huvittaisi puhua. Keskustelua mukavassa ja rennossa seurassa ei siis tarvitse kaiken aikaa tietoisesti ylläpitää.
Samaa mieltä! Ja juuri se hiljaisuus on se juttu, joka tekee tilaa merkitykselliselle puheelle. Ja mahdollistaa sen havainnoinnin, jonka aikaisempi kirjoittaja olettaa vaativan selvännäkijän taitoja. Mutta joo, ehkä vaan intuitiiviset ja kaikkia aisteja käyttävät keskustelijat ei ole niitä, joiden vuorovaikutustyyli sopii yksiin niiden kanssa, joiden mielestä puhe ratkaisee .
Mulla taas ystävien ja kavereiden tapaamiseen liittyy nimenomaan juttelu. Toki hyvän ystävän kanssa joskus tekee sellaisiakin asioita, joissa voi keskittyä yhdessä tekemiseen juttelun sijasta. Mutta siinä vaiheessa, kun kumpikin alkaa mykkänä tuijottaa tyhjää kahvikuppiaan, mä katson, että nyt on vissiin aika lähteä kotiin.
Toiset taas uupuvat puhekoneiden seurassa totaalisesti.
Mä uuvun, jos mun pitää olla se, joka puhuu. Sitten, kun kumpaakaan ei huvita enää puhua, voi lähteä kotiin ja tavata taas toisella kertaa. Jos haluan istua muiden ihmisten seurassa hiljaisuudessa, voin istua ruuhkabussissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alanuolista päätellen haetaan siis ihmistä, joka:
- ei mielellään puhu kauheasti itse
- osaa jakaa kaiken aikaa puheenvuorot ja kuuntelut vähintään 50-50
- osaa ennustaa, milloin häntä tarvitaan kuuntelemaan eli "sinulla taitaa olla jotakin kerrottavaa, ole hyvä, voin kuunnella" (ei kelpaa se, että toinen vain alkaa puhua, minkä jälkeen toinen kuuntelee -> liian työlästä puheenvuoron ottamista ja sosiaalista törppöyttä)
- ei silti kysele, mitä kerrottavaa toisella olisi
Minä olen tähän asti ensisijaisesti ajatellut, että puhetta kuunnellaan. Ei siis niin päin, että toinen ikään kuin asettautuu kuuntelemaan puhetta, jota ei kuulu. Näin se minusta menee ihmisillä täälläpäin.
Mielestäni se on taas oma juttunsa, millä intensiteetillä kukin kuuntelee. Joku ei muista hetken päästä yhtään mitään, mitä minä juuri sanoin. Mutta jos hän on silti paikan päällä kuunnellut, niin kuuntelua sekin kai on.
Minusta on ihanaa olla sellaisessa seurassa, jossa välillä kumpikin pystyy olemaan hetken yhdessä hiljaa ilman, että se koettaisiin on kiusallisena. Kumpikin saa siis rauhassa hetken halutessaan kerätä ajatuksiaan ja juttu jatkuu, kun hinnalle kummalle tulee mieleen jotain sellaista, josta huvittaisi puhua. Keskustelua mukavassa ja rennossa seurassa ei siis tarvitse kaiken aikaa tietoisesti ylläpitää.
Samaa mieltä! Ja juuri se hiljaisuus on se juttu, joka tekee tilaa merkitykselliselle puheelle. Ja mahdollistaa sen havainnoinnin, jonka aikaisempi kirjoittaja olettaa vaativan selvännäkijän taitoja. Mutta joo, ehkä vaan intuitiiviset ja kaikkia aisteja käyttävät keskustelijat ei ole niitä, joiden vuorovaikutustyyli sopii yksiin niiden kanssa, joiden mielestä puhe ratkaisee .
Mulla taas ystävien ja kavereiden tapaamiseen liittyy nimenomaan juttelu. Toki hyvän ystävän kanssa joskus tekee sellaisiakin asioita, joissa voi keskittyä yhdessä tekemiseen juttelun sijasta. Mutta siinä vaiheessa, kun kumpikin alkaa mykkänä tuijottaa tyhjää kahvikuppiaan, mä katson, että nyt on vissiin aika lähteä kotiin.
Toiset taas uupuvat puhekoneiden seurassa totaalisesti.
Mä uuvun, jos mun pitää olla se, joka puhuu. Sitten, kun kumpaakaan ei huvita enää puhua, voi lähteä kotiin ja tavata taas toisella kertaa. Jos haluan istua muiden ihmisten seurassa hiljaisuudessa, voin istua ruuhkabussissa.
Vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eivät siedä lainkaan hiljaisia hetkiä seurassa. Nostaako se pintaan jonkun sisäisen kaaoksen, jonka hälinä pitää aisoissa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alanuolista päätellen haetaan siis ihmistä, joka:
- ei mielellään puhu kauheasti itse
- osaa jakaa kaiken aikaa puheenvuorot ja kuuntelut vähintään 50-50
- osaa ennustaa, milloin häntä tarvitaan kuuntelemaan eli "sinulla taitaa olla jotakin kerrottavaa, ole hyvä, voin kuunnella" (ei kelpaa se, että toinen vain alkaa puhua, minkä jälkeen toinen kuuntelee -> liian työlästä puheenvuoron ottamista ja sosiaalista törppöyttä)
- ei silti kysele, mitä kerrottavaa toisella olisi
Minä olen tähän asti ensisijaisesti ajatellut, että puhetta kuunnellaan. Ei siis niin päin, että toinen ikään kuin asettautuu kuuntelemaan puhetta, jota ei kuulu. Näin se minusta menee ihmisillä täälläpäin.
Mielestäni se on taas oma juttunsa, millä intensiteetillä kukin kuuntelee. Joku ei muista hetken päästä yhtään mitään, mitä minä juuri sanoin. Mutta jos hän on silti paikan päällä kuunnellut, niin kuuntelua sekin kai on.
Minusta on ihanaa olla sellaisessa seurassa, jossa välillä kumpikin pystyy olemaan hetken yhdessä hiljaa ilman, että se koettaisiin on kiusallisena. Kumpikin saa siis rauhassa hetken halutessaan kerätä ajatuksiaan ja juttu jatkuu, kun hinnalle kummalle tulee mieleen jotain sellaista, josta huvittaisi puhua. Keskustelua mukavassa ja rennossa seurassa ei siis tarvitse kaiken aikaa tietoisesti ylläpitää.
Samaa mieltä! Ja juuri se hiljaisuus on se juttu, joka tekee tilaa merkitykselliselle puheelle. Ja mahdollistaa sen havainnoinnin, jonka aikaisempi kirjoittaja olettaa vaativan selvännäkijän taitoja. Mutta joo, ehkä vaan intuitiiviset ja kaikkia aisteja käyttävät keskustelijat ei ole niitä, joiden vuorovaikutustyyli sopii yksiin niiden kanssa, joiden mielestä puhe ratkaisee .
Mulla taas ystävien ja kavereiden tapaamiseen liittyy nimenomaan juttelu. Toki hyvän ystävän kanssa joskus tekee sellaisiakin asioita, joissa voi keskittyä yhdessä tekemiseen juttelun sijasta. Mutta siinä vaiheessa, kun kumpikin alkaa mykkänä tuijottaa tyhjää kahvikuppiaan, mä katson, että nyt on vissiin aika lähteä kotiin.
Toiset taas uupuvat puhekoneiden seurassa totaalisesti.
Mä uuvun, jos mun pitää olla se, joka puhuu. Sitten, kun kumpaakaan ei huvita enää puhua, voi lähteä kotiin ja tavata taas toisella kertaa. Jos haluan istua muiden ihmisten seurassa hiljaisuudessa, voin istua ruuhkabussissa.
Vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eivät siedä lainkaan hiljaisia hetkiä seurassa. Nostaako se pintaan jonkun sisäisen kaaoksen, jonka hälinä pitää aisoissa?
Ei nosta. Mutta mä teen töitä yksin ja asun yksin, joten saan olla hiljaisuudessa ihan riittävästi. Muita ihmisiä tapaan nimenomaan sen vuoksi, että on juttuseuraa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alanuolista päätellen haetaan siis ihmistä, joka:
- ei mielellään puhu kauheasti itse
- osaa jakaa kaiken aikaa puheenvuorot ja kuuntelut vähintään 50-50
- osaa ennustaa, milloin häntä tarvitaan kuuntelemaan eli "sinulla taitaa olla jotakin kerrottavaa, ole hyvä, voin kuunnella" (ei kelpaa se, että toinen vain alkaa puhua, minkä jälkeen toinen kuuntelee -> liian työlästä puheenvuoron ottamista ja sosiaalista törppöyttä)
- ei silti kysele, mitä kerrottavaa toisella olisi
Minä olen tähän asti ensisijaisesti ajatellut, että puhetta kuunnellaan. Ei siis niin päin, että toinen ikään kuin asettautuu kuuntelemaan puhetta, jota ei kuulu. Näin se minusta menee ihmisillä täälläpäin.
Mielestäni se on taas oma juttunsa, millä intensiteetillä kukin kuuntelee. Joku ei muista hetken päästä yhtään mitään, mitä minä juuri sanoin. Mutta jos hän on silti paikan päällä kuunnellut, niin kuuntelua sekin kai on.
Minusta on ihanaa olla sellaisessa seurassa, jossa välillä kumpikin pystyy olemaan hetken yhdessä hiljaa ilman, että se koettaisiin on kiusallisena. Kumpikin saa siis rauhassa hetken halutessaan kerätä ajatuksiaan ja juttu jatkuu, kun hinnalle kummalle tulee mieleen jotain sellaista, josta huvittaisi puhua. Keskustelua mukavassa ja rennossa seurassa ei siis tarvitse kaiken aikaa tietoisesti ylläpitää.
Samaa mieltä! Ja juuri se hiljaisuus on se juttu, joka tekee tilaa merkitykselliselle puheelle. Ja mahdollistaa sen havainnoinnin, jonka aikaisempi kirjoittaja olettaa vaativan selvännäkijän taitoja. Mutta joo, ehkä vaan intuitiiviset ja kaikkia aisteja käyttävät keskustelijat ei ole niitä, joiden vuorovaikutustyyli sopii yksiin niiden kanssa, joiden mielestä puhe ratkaisee .
Mulla taas ystävien ja kavereiden tapaamiseen liittyy nimenomaan juttelu. Toki hyvän ystävän kanssa joskus tekee sellaisiakin asioita, joissa voi keskittyä yhdessä tekemiseen juttelun sijasta. Mutta siinä vaiheessa, kun kumpikin alkaa mykkänä tuijottaa tyhjää kahvikuppiaan, mä katson, että nyt on vissiin aika lähteä kotiin.
Toiset taas uupuvat puhekoneiden seurassa totaalisesti.
Mä uuvun, jos mun pitää olla se, joka puhuu. Sitten, kun kumpaakaan ei huvita enää puhua, voi lähteä kotiin ja tavata taas toisella kertaa. Jos haluan istua muiden ihmisten seurassa hiljaisuudessa, voin istua ruuhkabussissa.
Vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eivät siedä lainkaan hiljaisia hetkiä seurassa. Nostaako se pintaan jonkun sisäisen kaaoksen, jonka hälinä pitää aisoissa?
Ei nosta. Mutta mä teen töitä yksin ja asun yksin, joten saan olla hiljaisuudessa ihan riittävästi. Muita ihmisiä tapaan nimenomaan sen vuoksi, että on juttuseuraa.
Mutta onhan sekin jutustelua, että välillä siinä on pieniä hengähdystaukoja, jolloin molemmat saavat hetken pohtia tätä / jotain uutta aihetta tai omia ajatuksiaan. Silloin jutustelu ei vain ole pakkotahtista, kun se välillä voi tauoton hetkeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alanuolista päätellen haetaan siis ihmistä, joka:
- ei mielellään puhu kauheasti itse
- osaa jakaa kaiken aikaa puheenvuorot ja kuuntelut vähintään 50-50
- osaa ennustaa, milloin häntä tarvitaan kuuntelemaan eli "sinulla taitaa olla jotakin kerrottavaa, ole hyvä, voin kuunnella" (ei kelpaa se, että toinen vain alkaa puhua, minkä jälkeen toinen kuuntelee -> liian työlästä puheenvuoron ottamista ja sosiaalista törppöyttä)
- ei silti kysele, mitä kerrottavaa toisella olisi
Minä olen tähän asti ensisijaisesti ajatellut, että puhetta kuunnellaan. Ei siis niin päin, että toinen ikään kuin asettautuu kuuntelemaan puhetta, jota ei kuulu. Näin se minusta menee ihmisillä täälläpäin.
Mielestäni se on taas oma juttunsa, millä intensiteetillä kukin kuuntelee. Joku ei muista hetken päästä yhtään mitään, mitä minä juuri sanoin. Mutta jos hän on silti paikan päällä kuunnellut, niin kuuntelua sekin kai on.
Minusta on ihanaa olla sellaisessa seurassa, jossa välillä kumpikin pystyy olemaan hetken yhdessä hiljaa ilman, että se koettaisiin on kiusallisena. Kumpikin saa siis rauhassa hetken halutessaan kerätä ajatuksiaan ja juttu jatkuu, kun hinnalle kummalle tulee mieleen jotain sellaista, josta huvittaisi puhua. Keskustelua mukavassa ja rennossa seurassa ei siis tarvitse kaiken aikaa tietoisesti ylläpitää.
Samaa mieltä! Ja juuri se hiljaisuus on se juttu, joka tekee tilaa merkitykselliselle puheelle. Ja mahdollistaa sen havainnoinnin, jonka aikaisempi kirjoittaja olettaa vaativan selvännäkijän taitoja. Mutta joo, ehkä vaan intuitiiviset ja kaikkia aisteja käyttävät keskustelijat ei ole niitä, joiden vuorovaikutustyyli sopii yksiin niiden kanssa, joiden mielestä puhe ratkaisee .
Mulla taas ystävien ja kavereiden tapaamiseen liittyy nimenomaan juttelu. Toki hyvän ystävän kanssa joskus tekee sellaisiakin asioita, joissa voi keskittyä yhdessä tekemiseen juttelun sijasta. Mutta siinä vaiheessa, kun kumpikin alkaa mykkänä tuijottaa tyhjää kahvikuppiaan, mä katson, että nyt on vissiin aika lähteä kotiin.
Toiset taas uupuvat puhekoneiden seurassa totaalisesti.
Mä uuvun, jos mun pitää olla se, joka puhuu. Sitten, kun kumpaakaan ei huvita enää puhua, voi lähteä kotiin ja tavata taas toisella kertaa. Jos haluan istua muiden ihmisten seurassa hiljaisuudessa, voin istua ruuhkabussissa.
Vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eivät siedä lainkaan hiljaisia hetkiä seurassa. Nostaako se pintaan jonkun sisäisen kaaoksen, jonka hälinä pitää aisoissa?
Ei nosta. Mutta mä teen töitä yksin ja asun yksin, joten saan olla hiljaisuudessa ihan riittävästi. Muita ihmisiä tapaan nimenomaan sen vuoksi, että on juttuseuraa.
Mutta onhan sekin jutustelua, että välillä siinä on pieniä hengähdystaukoja, jolloin molemmat saavat hetken pohtia tätä / jotain uutta aihetta tai omia ajatuksiaan. Silloin jutustelu ei vain ole pakkotahtista, kun se välillä voi tauoton hetkeksi.
Joo no ei tietenkään koko ajan tarvitse pölöttää, mutta mä tarkoitin sellaisia yi viiden minuutin hiljaisuuksia. Mun mielestä se on merkki, että sillä erää kaikki on juteltu ja on aika lähteä muihin puuhiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alanuolista päätellen haetaan siis ihmistä, joka:
- ei mielellään puhu kauheasti itse
- osaa jakaa kaiken aikaa puheenvuorot ja kuuntelut vähintään 50-50
- osaa ennustaa, milloin häntä tarvitaan kuuntelemaan eli "sinulla taitaa olla jotakin kerrottavaa, ole hyvä, voin kuunnella" (ei kelpaa se, että toinen vain alkaa puhua, minkä jälkeen toinen kuuntelee -> liian työlästä puheenvuoron ottamista ja sosiaalista törppöyttä)
- ei silti kysele, mitä kerrottavaa toisella olisi
Minä olen tähän asti ensisijaisesti ajatellut, että puhetta kuunnellaan. Ei siis niin päin, että toinen ikään kuin asettautuu kuuntelemaan puhetta, jota ei kuulu. Näin se minusta menee ihmisillä täälläpäin.
Mielestäni se on taas oma juttunsa, millä intensiteetillä kukin kuuntelee. Joku ei muista hetken päästä yhtään mitään, mitä minä juuri sanoin. Mutta jos hän on silti paikan päällä kuunnellut, niin kuuntelua sekin kai on.
Minusta on ihanaa olla sellaisessa seurassa, jossa välillä kumpikin pystyy olemaan hetken yhdessä hiljaa ilman, että se koettaisiin on kiusallisena. Kumpikin saa siis rauhassa hetken halutessaan kerätä ajatuksiaan ja juttu jatkuu, kun hinnalle kummalle tulee mieleen jotain sellaista, josta huvittaisi puhua. Keskustelua mukavassa ja rennossa seurassa ei siis tarvitse kaiken aikaa tietoisesti ylläpitää.
Samaa mieltä! Ja juuri se hiljaisuus on se juttu, joka tekee tilaa merkitykselliselle puheelle. Ja mahdollistaa sen havainnoinnin, jonka aikaisempi kirjoittaja olettaa vaativan selvännäkijän taitoja. Mutta joo, ehkä vaan intuitiiviset ja kaikkia aisteja käyttävät keskustelijat ei ole niitä, joiden vuorovaikutustyyli sopii yksiin niiden kanssa, joiden mielestä puhe ratkaisee .
Mulla taas ystävien ja kavereiden tapaamiseen liittyy nimenomaan juttelu. Toki hyvän ystävän kanssa joskus tekee sellaisiakin asioita, joissa voi keskittyä yhdessä tekemiseen juttelun sijasta. Mutta siinä vaiheessa, kun kumpikin alkaa mykkänä tuijottaa tyhjää kahvikuppiaan, mä katson, että nyt on vissiin aika lähteä kotiin.
Toiset taas uupuvat puhekoneiden seurassa totaalisesti.
Mä uuvun, jos mun pitää olla se, joka puhuu. Sitten, kun kumpaakaan ei huvita enää puhua, voi lähteä kotiin ja tavata taas toisella kertaa. Jos haluan istua muiden ihmisten seurassa hiljaisuudessa, voin istua ruuhkabussissa.
Vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eivät siedä lainkaan hiljaisia hetkiä seurassa. Nostaako se pintaan jonkun sisäisen kaaoksen, jonka hälinä pitää aisoissa?
Eiköhän tämä riipu myös tilanteesta. Kun on aika kortilla mutta on saatu sovittua ystävän kanssa esim kahvilla käynti , niin juuri noin se menee että kun kuulumiset on vaihdettu ja puhetta ei enää kummaltakaan oikein tule on aika lähteä kotiin.
Ihan eri tilanne on se että istutaan vaikka autossa tms matkalla jonnekin tai vietetään viikonloppu toisen kotona tai tehdään jotain toisen kanssa yhdessä, silloin tulee hetkiä että ollaan omissa oloissa eikä tarvi puhua koko aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin. Voi miettiä mikä on ystävä ja mikä ei. Onko sukulainen ystävä?
Viimeksi tapasin ja viikonlopun vietin ystävän kanssa tämän huvilalla. Hän halusi ensimmäisenä tietää, millaisella autolla ajan. Sitten muutaman oluen jälkeen alkoi ystävällinen nälviminen. Nykyään saa halvalla liittymiä, vaihdoin edulliseen ei julkiseen. Oli soitellut vaimolle ja kysellyt numeroa, ei ehditty vastata. Tunnettu lapsesta asti.
Lähisukulainen soitti ja alkoi vihaisella äänellä tylyttää töistäni ja siitä miksei minusta kuulu mitään, olenko parempi muita. Seuraava puhelu alkoi siitä, miksen omista kesäasuntoa. Sitten kävi joulun aikaan kotona "tuomassa lahjoja" ja rähjäsi puolison kanssa koska halusi väkisin tulla aikaan joka ei sopinut koska ei ollut aikuisia kotona. Ymym, välillä ollut tupatarkastuksia asunnossa. Uusi numero auttoi, vapaa-aika on nyt oikeaa vapaa-aikaa, ei tarvi odottaa yllätyksiä. Nyt kertoo muille että meille ei saa tulla...
Puolison sisarus soittelee välillä puolisolle ja haukkuu allekirjoittanutta töiden ym. takia. Merkkipäivillä nälvi päin naamaa. Antoi anopille meistä valokuvan, jonka olivat ottaneet epäsuotuisissa olosuhteissa aikanaan. Kuka näille haluaa kylään?
Puolison kanssa todettu että oma vähä vapaa-aika on omaa vapaa aikaa ja lomat mukava viettää keskenään kotimaassa tai ulkomailla, ilman "ystäviä" tai sukulaisia. Ihmisiä tapaa paljon töissä ja vapaa-aikana ja harrastusten parissa muutenkin joilla käytöskoodi on hallussa.
turhamuro kirjoitti:
Niin. Voi miettiä mikä on ystävä ja mikä ei. Onko sukulainen ystävä?
Viimeksi tapasin ja viikonlopun vietin ystävän kanssa tämän huvilalla. Hän halusi ensimmäisenä tietää, millaisella autolla ajan. Sitten muutaman oluen jälkeen alkoi ystävällinen nälviminen. Nykyään saa halvalla liittymiä, vaihdoin edulliseen ei julkiseen. Oli soitellut vaimolle ja kysellyt numeroa, ei ehditty vastata. Tunnettu lapsesta asti.
Lähisukulainen soitti ja alkoi vihaisella äänellä tylyttää töistäni ja siitä miksei minusta kuulu mitään, olenko parempi muita. Seuraava puhelu alkoi siitä, miksen omista kesäasuntoa. Sitten kävi joulun aikaan kotona "tuomassa lahjoja" ja rähjäsi puolison kanssa koska halusi väkisin tulla aikaan joka ei sopinut koska ei ollut aikuisia kotona. Ymym, välillä ollut tupatarkastuksia asunnossa. Uusi numero auttoi, vapaa-aika on nyt oikeaa vapaa-aikaa, ei tarvi odottaa yllätyksiä. Nyt kertoo muille että meille ei saa tulla...
Puolison sisarus soittelee välillä puolisolle ja haukkuu allekirjoittanutta töiden ym. takia. Merkkipäivillä nälvi päin naamaa. Antoi anopille meistä valokuvan, jonka olivat ottaneet epäsuotuisissa olosuhteissa aikanaan. Kuka näille haluaa kylään?
Puolison kanssa todettu että oma vähä vapaa-aika on omaa vapaa aikaa ja lomat mukava viettää keskenään kotimaassa tai ulkomailla, ilman "ystäviä" tai sukulaisia. Ihmisiä tapaa paljon töissä ja vapaa-aikana ja harrastusten parissa muutenkin joilla käytöskoodi on hallussa.
Ehkä sulla on vähän herkkä tulkinta nälvimiselle tai tekevät ikävyyksiä, jos monet mielestäsi nälvivät?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen jo 40 vuotias enkä tunne itseäni, ystävyyssuhteet on vaikea pitää. Saan ystäviä helposti mutta ne jääkin yllättävän helposti. Olen iloinen jos joku pyytää jonnekkin mutta sen jälkeen menee helposti pari viikkoa ennen kuin kaipaan seuraa uudestaan. Itselle ystävyyssuhteissa juoruilu, piilovittuilu ja kateus on turn off.
Jokin vaihe on itsellä nyt menossa kun pahoitan mieltäni helposti esim jos nään somessa kavereiden illanviettopaikka tai yhteisiä juoksulenkkejä. Ei pitäisi, enhän itsekkään pyydä ketään juuri koskaan minnekkään. Jostain tämä paha olo nyt kumpuaa.
Mä en harrasta mitään kavereiden kanssa, en jaksa sitä säätöä enkä halua sitoa omia tekemisiä muiden tekemisiin. Harrastan paljon urheilua ja kokeilen uusia juttuja ennakkoluulottomasti, ilmeisesti jotkut ystävät suuttuu kun en pyydä mukaan mutta jos pyydän, alkaa virsi siitä ettei me kaikki olla niin etuoikeutettuja että kaikkea voisi harrastaa milloin haluaa. Ihan kuin se nyt minullekaan 4 lapsen yrittäjä-äitinä olisi mitenkään helppoa.
Joka harrastuksesta löydän muutaman tyypin jonka kanssa sitten vaihdellaan numerot ja tehdään porukassa sitten jotain. Nämä porukat jää sitten kun siirtyy ns eteenpäin.
Mä haluaisin ystäviä, tuttuja, kavereita mutta huono itsetunto ja tietynlainen oman rauhan kaipuu on kova. Mutta pahalta tuntuu kun ei puhelin ikinä kilahda, ei tule viestejä ei puheluita.
Nyt minut kutsuttiin illanistujaisiin ja olin niin innolla lähdössä mutta sitten tajusin että sukulaisen juhlat on seuraavana aamuna enkä siten pääse. Harmittaa, kesän ainut kaveritapahtuma menee sivu suun. Ja näitä kun tulee, loppuu ne vähäisetkin kutsut.
Ap: Niinpä!
Ja kukaan ei käy kylässä!
Pitäiskö meidän yksinäisten mennä vain jonkun tutun oven taakse, painaa ovikelloa ja kysyä voiko tulla käymään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen jo 40 vuotias enkä tunne itseäni, ystävyyssuhteet on vaikea pitää. Saan ystäviä helposti mutta ne jääkin yllättävän helposti. Olen iloinen jos joku pyytää jonnekkin mutta sen jälkeen menee helposti pari viikkoa ennen kuin kaipaan seuraa uudestaan. Itselle ystävyyssuhteissa juoruilu, piilovittuilu ja kateus on turn off.
Jokin vaihe on itsellä nyt menossa kun pahoitan mieltäni helposti esim jos nään somessa kavereiden illanviettopaikka tai yhteisiä juoksulenkkejä. Ei pitäisi, enhän itsekkään pyydä ketään juuri koskaan minnekkään. Jostain tämä paha olo nyt kumpuaa.
Mä en harrasta mitään kavereiden kanssa, en jaksa sitä säätöä enkä halua sitoa omia tekemisiä muiden tekemisiin. Harrastan paljon urheilua ja kokeilen uusia juttuja ennakkoluulottomasti, ilmeisesti jotkut ystävät suuttuu kun en pyydä mukaan mutta jos pyydän, alkaa virsi siitä ettei me kaikki olla niin etuoikeutettuja että kaikkea voisi harrastaa milloin haluaa. Ihan kuin se nyt minullekaan 4 lapsen yrittäjä-äitinä olisi mitenkään helppoa.
Joka harrastuksesta löydän muutaman tyypin jonka kanssa sitten vaihdellaan numerot ja tehdään porukassa sitten jotain. Nämä porukat jää sitten kun siirtyy ns eteenpäin.
Mä haluaisin ystäviä, tuttuja, kavereita mutta huono itsetunto ja tietynlainen oman rauhan kaipuu on kova. Mutta pahalta tuntuu kun ei puhelin ikinä kilahda, ei tule viestejä ei puheluita.
Nyt minut kutsuttiin illanistujaisiin ja olin niin innolla lähdössä mutta sitten tajusin että sukulaisen juhlat on seuraavana aamuna enkä siten pääse. Harmittaa, kesän ainut kaveritapahtuma menee sivu suun. Ja näitä kun tulee, loppuu ne vähäisetkin kutsut.
Eli toisaalta et halua kavereita tai tehdä niiden kanssa mitään, mutta toisaalta taas haluaisit kuulla kavereista?
Mutta tuosta mukaan pyytämisestä: olen itsekin jo yli 40 ja olen ihmetellyt, miten lapsuudesta asti ihmisille on ollut tärkeätä sellainen "mä oon nyt ton kanssa" -juttu. Esim. välillä isomman porukan kesken tapahtuu kahdenkeskisiä näkemisiä, niin joskus voi miettiä, että minkähän takia minuakin ei voinut pyytää mukaan? Ehkä pitäisikin itse aloittaa sellanen "olen pian menossa X:lle, tulkaa muutkin, jos pääsette" -kampanja, niin ainakin omalta osalta hoitaisi asian fiksummin (jos siis asia kävisi myös X:lle).
Minutkin yksinelävänä tiedetään ihmiseksi, jolla on paljon omaa aikaa, niin joskus tuntuu hassulta, että esim. festareille ei huudella mukaan. Vaikka sitten en tuntisikaan muita lähtijöitä kovin hyvin. Ei se tunteminen kuitenkaan ole varmaan joillain festareilla kovin olennaista.
Mitä siis tarkoitan sanoa, on se, että kovin vahvoina ihan näin vanhaksikin asti ihmisillä säilyy sellaset "me mennään kaksin" -porukat.
Mua ahdistaa takiaiskaverit ja niiden seurankipeys! Joskus en ole kertonut kenellekään, että mulla on lomaa, koska moni lyöttäytyisi meille vaikka koko loman ajaksi, jos antaisin. Jatkuvasti pitäisi nähdä ja juuri soitella. Tehdä kaikki asiat yhdessä. Eiiii jaksa sellaista. Välitän kyllä ystävistäni, mutta perhe on se mun ydinporukka ja muita haluan nähdä vapaa-ajalla vain satunnaisesti, esim. parin viikon välein tai harvemmin. Juurikin yksi kaveri oikein suutahti mulle, kun en ehtinyt tehdä hänen kanssa mitään pidempää koko päivän juttua ekalla yhden viikon lomapätkälläni.
Eikö niitä nykyisin ole fb ryhmiä yksinäisille. Jos oot yksin niin pitää hakeutua harrastuksiin.
Vierailija kirjoitti:
Jos oot yksin niin pitää hakeutua harrastuksiin.
Suorastaan uniikki idea.
Osta asunto- tai pakettiauto! Vaunukin kelpaa. Puhelimesi alkaa soida ja sinulla onkin paljon ystäviä ;-)
Alue: Aihe vapaa
No mä oon paljonkin hiljaa hyvän ystäväni seurassa. Voidaan vaikka kattella telkkaria puhumatta, tai mä voin kattella, ja hän voi puuhastella heillä kotona jotain muuta. Siinä sivussa voidaan sitten jutellakin. Ylipäänsä monessakin porukassa kuuntelen aika paljon. Jätän myös paljon asioita kertomatta, mutta se on ensisijaisesti _minun_ valintani eikä kyse ole siitä, että olisin jotenkin sorsittu ja "yyh, toi ei aistinu tarpeeks mun tiloja".
Ajan siis takaa sitä, että vaikka minustakin kaverini voisi kysellä elämästäni enemmän, niin loppujen lopuksi hän ei ole vastuussa siitä, avaanko minä suutani vai en. Varmasti hän kuuntelee, jos on jotain kuunneltavaa, oli se kuunneltava sitten musiikkia tai minun puhettani. Mielestäni se on loppuviimein minun valintani, puhunko vai enkö. Se on helposti uhriutumista väittää, että toinen ei vaan antanut mitenkään minun puhua.
Terv. Aiemmin ennustamisesta puhunut.