Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Olisi ihanaa olla vielä se naiivi pikku tyttö joka uskoi kaikista hyvää, mutta mitä pitempään elää niin sen suurempi joukko ihmisiä on tullut huomattua kusipäisiksi oman edun tavoittelijoiksi.

Tuntuu ihan samalta. Helpottavaa, etten ole ainoa, joka kokee näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heiiiii arvon AV-palstalaiset!

Nyt kesällä onkin hyvä ryhdistäytyä tämän kaveriasian tiimoilta. Tee näin:

- Laita viestiä 10 kivalle tuttavallesi (Esim. Facebookin, Whatsappin kautta tai ihan perinteinen tekstari) ja kysele ihan lyhyesti mitä kuuluu. Jos vastaavat niin kirjoita, että olis kiva nähdäkin joku kerta. :)

- Leivo mokkapaloja. Ota kuva ja laita se Instagramiin ja/tai Facebookiin tekstillä "Tulipa leivottua! :) Tätä riittää joten tulisko joku auttamaan sen syömisessä? :)" Tai sitten kirjoita päivitys: "Tyyylsää, tulisko joku vaikka kahville / lähtiskö joku terassille tänään?"

- Mieti ketkä ovat lähivuosina osoittaneet kiinnostusta sua kohtaan, kuka on ehdottanut et olis kiva nähdä joku kerta tms. Ota yhteyttä näihin ja kysy suoraan seuraa johonkin tiettyyn menoon esim. "Moi, ajattelin mennä festareille (paikkaan xxx ajankohtana xxx), lähdetkö mukaan?"

- Keksi itse vielä joku parempi tapa ja toteuta myös se.

Reipas ja iloinen ja huoleton asenne ja jos ei jotakuta kiinnosta niin kysyt taas joltain muulta. Kyllä se jossain vaiheessa nappaa! :)

Joo-o. Aika makeata ja naiivia. 

Noh, voihan nuo joillakin ja joissain elämäntilanteissa toimia. Joissain taas ei todellakaan. Ei löydä edes 10 kivaa, sopivan läheistä tuttavaa. Kukaan tuskin tulisi syömään ex tempore (aina vähän säälittää vastaavat ilmotukset Facebookissa, kun kukaan ei vastaa). Terassille taas ei voi lähteä, koska on lapsi/lapset.

Festareille, no juupa. Provinssiin just kyselin. "Emmää." Voin ehdotella vielä lisää festareita, saadakseni kuulla, miten ei nyt voi kuitenkaan lähteä sinne tai tänne. Vaihtoehtoisesti ehkä voidaan kysellä iskelmäfestareille tmv. tylsimysfestareille, jotka nyt ei ihan kauheasti kiinnostele. 

Ikävä pilata sinällään hyviä ehdotuksia, mutta tietyssä iässä elämä vaan on melkoisen tylsää jahkaamista. Ihmisten vastaukset voivat olla toistuvasti eiei:tä.

Tuo juuri! Kun ei ole niitä riittävän läheisiä tuttavia tarpeeksi, niin monien juttujen tekeminen karsiutuu siihen sitten. Yhden kaverin kanssa puuhat ovat erilaisia kuin jos olisi se isompikin porukka tarvittaessa kutsuttava kokoon.

Pitäiskö laajentaa tuttavaosastoa ensin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

No jos toisella on murheita, niin ei kovin hyvällä pohjalla ole ihmissuhde, jos niistä ei saa puhua. Pitäisikö toisen unohtaa omat murheet, jotta toisella olisi miellyttävää ja sopivan kepeätä seuraa?

Aina ei voi olla sekään vastaus, että "mene ammattiauttajalle". Ymmärrän, jos itsellä on ongelmia siinä määrin, että resurssit eivät riitä toisten murheiden kuuntelemiseen, mutta sitten pitää itse sanoa, että "anteeksi, minusta ei ole nyt muuhun kuin hauskaan yhdessäoloon".

Eikö se nyt ole normaalin vuorovaikuksen lähtökohta, ettei toista ihmistä käytetä koko ajan roskakorina, jonne omat murheet kipataan? Eivät muutkaan välttämättä niin kovin kummoisessa tasapainossa itsensä kanssa ole. Jos vuorovaikutus on koko ajan kovin raskasta, niin sitten tätä seuraa aletaan vain yksinkertaisesti vältellä. Ei sitä tarvitse erikseen ruveta perustelemaan. Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty.

Täällä on kyllä minusta tosi omituisia näkemyksiä koko ystävyydestä! Eikö nyt lähtökohta ole se, että voi puhua niin hyvistä kuin huonoista asioista? Ja ystävä sitten kuuntelee. Eikä sano, että "vit mitä paskaa, aina sulta kuulee vain huonoja asioita". 

Mitä nää ihme roskakoripuheetkin on? "Toi kertoi harmillisista jutuista, oon siis roskakori sille." Mitäpä jos oisit ystävä sille?

Epäilen jo, että täällä eivät oikeasti jotkut tiedä mitään ystävyydestä, vaan haluavat aina juosta pois paikalta, kun homma alkaa mennä sille tasolle, jolla "hädässä ystävä tutaan".

En tajua. Tulee ihan käsitys, että ihmiset eivät saisi esim. erota tai saada keskenmenoa, ja jos näin käykin, niin niistä ei saisi puhua, koska ne aiheet ovat "roskia" muille ja ahdistaa. True friendship indeed.

Ei, tuota kutsutaan terapiasuhteeksi. Varsinkin, jos joutuu aina kuuntelemaan vain huonoista asioista. Et tainnut ymmärtää tuon edellisen kirjoittajan kommentista, ettei kyseessä ole mikään vastavuoroinen tilanne vaan  rooli on aina sama: puhuja ja kuuntelija. Jos satut saamaan tuossa suhteessa kuuntelijan roolin, niin sä kuuntelet toisen huolia ja murheita ihan riippumatta siitä, vaikka oma elämäntilanteesi olisi kymmenen kertaa raskaampi kuin hänellä. Sinä kuuntelet, hän avautuu...ei koskaan toisinpäin. 

Ai niin ja roskakoripuheilla tarkoitetaan sitä, että tällainen ihminen soittaa sulle silloin, kun haluaa helpottaa omaa pahaa oloaan. Hän purkaa kaiken sulle ja sinä kuuntelet. Kun hän on saanut puhuttua ja oloaan huojennettua, hänellä onkin jo kiire tekemään jotain muuta ja lopettaa puhelun tai jos olette tapaamassa, lähtee omaan suuntaan. Hän siis käyttää sinua "roskakorina", johon kippaa pahan olonsa ja kun on kipannut, ei tarvitse seuraasi sen enempää ennenkuin hänelle tulee taas tarve purkaa pahaa oloaan. Sulla ei mitä ilmeisimmin ole ollut tällaisia ystäviä? Ole onnellinen siitä :)

No ei ole kyllä ei. Toisaalta edelleen, "hädässä ystävä tutaan". Jos joku on kokenut eron, en osaa jäädä kovin katkeraksi siitä, että minun puheenvuoroni ei ollut nyt. Asiat tärkeysjärjestykseen. 

Toisaalta minä itse toivoisin, että erinäiset mt-ongelmista kärsivät tutut voisivat puhua asioista enemmänkin, ja olen niistä itse suoraan kysellytkin. Usein saa valheita vastaukseksi, mutta siis pointtina on se, että kun jotakuta voi ahdistaa kuulla esim. lääkkeiden nimiä ym. aiheeseen liittyvää juttua, niin minä taas olen kiinnostunut itse, onko lääkkeitä vaihdettu tmv. Sen takia, että tällöin ymmärtää paremmin, jos käytöksessä on muutoksia. Ylipäänsä jos hoetaan vain, että ei tässä mitään, kaikki on hyvin, niin se vain pidemmän päälle vaikeuttaa kommunikointia. Jos toinen kertoisi avoimesti paskasta, sitä suhtautuisi itse myötätuntoisemmin ja hieman siimaa antaen. 

Vuosia sitten exäni petti ja siitä syntyi kriisi, joka lopulta päätyi eroon. Ajattelin ihan kuten sinäkin, että hädässä ystävä tutaan. Turvauduin ystävääni ja hän kuunteli kaiken, mitä mulla oli sydämelläni. Oli tukena. Joka ainoa kerta, kun olimme tavalla tai toisella yhteyksissä, mä purkauduin ja hän kuunteli. Meillä oli exän kanssa huoltajuuskiista pahimmillaan menossa ja olin juuri aikeissa soittaa taas kerran ystävälleni, mutta satuin vilkaisemaan Facebookia. Hämmästyin, kun ystäväni seinä oli täynnä osanottoja. Hänen miehensä oli kuollut syöpään. Ja kaikki kerrat olin vain puhunut omasta parisuhteestani, kusipäisestä exästäni, asunnon myymisestä, taloushuolistani jne tajuamatta lainkaan kysyä, mitä ystävälleni kuuluu. Taisin vielä pariin otteeseen sanoa, että lapsilla on parempi ilman isää. Voin rehellisesti myöntää, että mua hävetti. 

Hyvää pohdintaa. Mutta ethän sä silti voinut tietää. Jos hän olisi itse alkanut sulle avautua, olisit varmasti keskeyttänyt omat juttusi.

Olen aika varma, että monet näistä "toinen oli aina kuuntelija" -jutuista johtuvat väärinymmärryksistä, tietämättömyydestä, inhimillisestä itsekkyydestä ym. En usko, että kovinkaan usein siitä, että toinen ei yksinkertaisesti sietäisi toisen kertomista omista murheista, koska haluaisi vain itse puhua. Ei sitä aina voi tajuta huomioida omassa kriisissä toista, ellei sitä selkeästi sanota. 

Olen samaa mieltä. Sekin on tavallaan itsensä korottamista, ettei jaa itsestään mitään ellei toinen suoraan kysy. Siinähän oletetaan, että se toinen on niin huono kaveri, ettei se kuitenkaan halua kuunnella, vaan "minä nyt olen niin erinomainen, että kuuntelen vaikka mikä olis."

No joidenkin kanssa vaan tuo kuunteleminen ja puhuminen menee luontevan vastavuoroisesti. Sitten on varmaan niitä, jotka ehkä kuuntelisivat, jos sen heille rautalangasta vääntäisi, mutta miksi helvetissä vaivautua sellaisen ihmisen kanssa, jonka sosiaaliset hoksottimet on niin huonot, ettei annan tilaa toisen puheelle automaattisesti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua alkoi kovasti kiinnostamaan, että onko teillä yksinäisillä lapsia, puolisoa, töitä/opiskelua?

Mietin sitä, että jos käy kokopäivätyössä, on lapsia, puoliso, ehkä omat vanhemmat ja sisaruksiakin joihin pitää yhteyttä, niin siinä on jo aika paljon sosiaalista kontaktia elämässä!

Moni viettää nuorena kaveripainotteista sosiaalista elämää, silloin kun lapsuudenperheestä on alettu jo irrottautumaan, mutta omaa perhettä ei vielä olla perustettu. Silloin sitä aikaa on kavereille ja kavereita paljon tarjolla, koska saman ikäisillä on sama tilanne.

Sitten kun perustetaan perhe, mennään kokopäiväisesti töihin ja ehkä omat vanhemmatkin juuri siinä vaiheessa vanhenee ja tarvitsee apua niin tadaa - aikaa ystäville ei tosiaankaan ole enää samaan malliin kuin nuorena oli. Siinä harvenee helposti ystävien tapaamiset ja osa kaveruuksista saattaa jäädä kokonaan taka-alalle uusien arkikuvioiden myötä.

Jos sitten ikävaiheessa noin 30 - 40 v itsellä ei ole puolisoa, ei työtä, ei lapsia, ei lähellä asuvia sukulaisiakaan ja kavereilla taas on ruuhkavuodet päällä, niin uskon että oikeasti mukava ja sosiaalinenkin tyyppi saattaa menettää haluamattaan yhteyttä pitkäaikaisiinkin ystäviinsä ja uusia voi oman ikäisistä olla paljon aiempaa vaikeampi saada.

Jotenkin siis, millainen elämäntilanne teillä yksinäisillä on ja paljonko ikää? Ettei yksinäisyyden syy olisi juuri kavereiden ruuhkavuodet...

Itse koen, että yksinäisyyden syy on sosiaalisen pääoman vähäinen karttuminen. Perheessäni oli lapsuudessa paljon ongelmia. Sen takia olin masentunut ja surullinen lapsi, täydellinen kohde koulukiusaamiselle siis. Sen jälkeenkään ei ole ollut helppoa löytää paikkaansa missään porukoissa. Lisähaaste on ollut siinä, että ei ole ollut kovin selvää käsitystä siitä, millaisia ovat toimivat ihmissuhteet. Usein siksi on turhankin helposti alistunut ikävään kohteluun, jottei tarvitsisi olla kokonaan yksin.

Miksi alapeukutus? Elämä olisi voinut lähteä aivan erilaiseen suuntaan, jos lapsena perheellemme olisi tarjottu jotain apua. Sen sijaan lapsen juttuja ei kukaan jaksanut missään kuunnella, ei edes koulun terveydenhoitaja.

Alapeukku tuli uhriutumisesta. Yksinäisyytesi syy on mielestäsi  ensisijaisesti kaikissa muissa ihmisissä, jopa koulun terveydenhoitaja on syyllinen yksinäisyyteesi. Jos muut ihmiset olisivat toimineet toisin, et olisi nyt yksinäinen. 

Ne muut ihmiset olisivat voineet auttaa silloin joskus. Se on aikuisten vastuulla, millaiset lähtökohdat lapsi elämään saa.

Sosiaalisten taitojen opettelu ei ole mahdotonta aikuisena, se on vaan raskasta ja epäkiitollista. Kyllä lapsena kaltoin kohdeltu saa sanoa mitä omat vanhempansa ja opettajansa olisivat voineet tehdä toisin.

Saa sanoa, mutta siinä uhriudessa ei kannata jäädä kieriskelemään. Jos ja jos ja jos -ajattelu voi olla jossain vaiheessa hyväksi, mutta kun se on käyty läpi, kannattaa siirtyä "Niin oli ja ei voi mitään. Miten itse voin tästä eteenpäin muuttaa elämääni paremmaksi. Ja tää on nimimerkillä kokemusta todellakin on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua alkoi kovasti kiinnostamaan, että onko teillä yksinäisillä lapsia, puolisoa, töitä/opiskelua?

Mietin sitä, että jos käy kokopäivätyössä, on lapsia, puoliso, ehkä omat vanhemmat ja sisaruksiakin joihin pitää yhteyttä, niin siinä on jo aika paljon sosiaalista kontaktia elämässä!

Moni viettää nuorena kaveripainotteista sosiaalista elämää, silloin kun lapsuudenperheestä on alettu jo irrottautumaan, mutta omaa perhettä ei vielä olla perustettu. Silloin sitä aikaa on kavereille ja kavereita paljon tarjolla, koska saman ikäisillä on sama tilanne.

Sitten kun perustetaan perhe, mennään kokopäiväisesti töihin ja ehkä omat vanhemmatkin juuri siinä vaiheessa vanhenee ja tarvitsee apua niin tadaa - aikaa ystäville ei tosiaankaan ole enää samaan malliin kuin nuorena oli. Siinä harvenee helposti ystävien tapaamiset ja osa kaveruuksista saattaa jäädä kokonaan taka-alalle uusien arkikuvioiden myötä.

Jos sitten ikävaiheessa noin 30 - 40 v itsellä ei ole puolisoa, ei työtä, ei lapsia, ei lähellä asuvia sukulaisiakaan ja kavereilla taas on ruuhkavuodet päällä, niin uskon että oikeasti mukava ja sosiaalinenkin tyyppi saattaa menettää haluamattaan yhteyttä pitkäaikaisiinkin ystäviinsä ja uusia voi oman ikäisistä olla paljon aiempaa vaikeampi saada.

Jotenkin siis, millainen elämäntilanne teillä yksinäisillä on ja paljonko ikää? Ettei yksinäisyyden syy olisi juuri kavereiden ruuhkavuodet...

Itse koen, että yksinäisyyden syy on sosiaalisen pääoman vähäinen karttuminen. Perheessäni oli lapsuudessa paljon ongelmia. Sen takia olin masentunut ja surullinen lapsi, täydellinen kohde koulukiusaamiselle siis. Sen jälkeenkään ei ole ollut helppoa löytää paikkaansa missään porukoissa. Lisähaaste on ollut siinä, että ei ole ollut kovin selvää käsitystä siitä, millaisia ovat toimivat ihmissuhteet. Usein siksi on turhankin helposti alistunut ikävään kohteluun, jottei tarvitsisi olla kokonaan yksin.

Miksi alapeukutus? Elämä olisi voinut lähteä aivan erilaiseen suuntaan, jos lapsena perheellemme olisi tarjottu jotain apua. Sen sijaan lapsen juttuja ei kukaan jaksanut missään kuunnella, ei edes koulun terveydenhoitaja.

Alapeukku tuli uhriutumisesta. Yksinäisyytesi syy on mielestäsi  ensisijaisesti kaikissa muissa ihmisissä, jopa koulun terveydenhoitaja on syyllinen yksinäisyyteesi. Jos muut ihmiset olisivat toimineet toisin, et olisi nyt yksinäinen. 

Ne muut ihmiset olisivat voineet auttaa silloin joskus. Se on aikuisten vastuulla, millaiset lähtökohdat lapsi elämään saa.

Sosiaalisten taitojen opettelu ei ole mahdotonta aikuisena, se on vaan raskasta ja epäkiitollista. Kyllä lapsena kaltoin kohdeltu saa sanoa mitä omat vanhempansa ja opettajansa olisivat voineet tehdä toisin.

Toki olisivat voineet auttaa, en mä sitä tarkoittanutkaan. Tarkoitin tuota uhriutumista eli koska muut eivät ajatelleet minun etuani, pelini on ikuisiksi ajoiksi menetetty. 

Voihan se ollakin. En ole lainaamasi kirjoittaja, mutta minä vain en osaa olla ihmisten kanssa. Yritän, mutta epäonnistun joka kerta.

Mä tunnen ihmisiä, joiden lapsuus on kaikilta osin ollut oikein hyvä, turvallinen jne, mutta he eivät siltikään osaa aikuisena ystävystyä. Ketä he voisivat syyttää yksinäisyydestään, kun vanhempia eikä kouluterkkaakaan oikein voi syyttää? Ja sitten tunnen vaikeissa oloissa kasvaneita, joilla ei ole mitään ongelmia ystävystymisessä. Kokemukset tottakai vaikuttavat ihmissuhteisiin, mutta ystävystymisessä on paljon kyse myös synnynnäisistä ominaisuuksista, joita ei voi opetella. 

Oletkohan kenties entinen koulukiusaaja, joka yrittää nyt täällä saada pestyä omatuntoaan puhtaaksi uskotellen itselleen, että tekosi ovat olleet täysin merkityksettömiä ja uhrisi ovat jopa ansainneet kohtalonsa?

Ei, mä olen juuri se koulukiusattu. Mä vaan en uhriutunut ja ajatellut, että muiden olisi pitänyt tehdä jotain, jotta mulla olisi ystäviä. Mulla on muutama oikein hyvä ystävä ja olen melko varma, että jos olisin ollut joku helpon elämän elänyt kermapersepissis, mulla ei olisi näitä ystäviäni. Mun menneisyyteni ansiosta mulla on nämä ystäväni. Ilman menneisyyttäni he todennäköisesti olisivat jonkun toisen ystäviä. 

Jos ihmisellä on kova tarve mitätöidä toisten kokemuksia ja esittää menneisyytensä vaikeuksista voittoon -kertomuksena, niin hän ei useinkaan silloin ole aivan tasapainossa itsensä kanssa. Mitä olet painanut piiloon ja jättänyt käsittelemättä? Selvitä se!

Kirjoituksen tarkoituksena voi olla ehkä herätellä niitä, jotka ovat juuttuneet omaan uhriuteensa? Eikä mikään omien tunteiden pakeneminen. Minäkin koulukiusattuna ja kaikkea muutakin ikävää elämässäni kokeneena tunnistan tuon uhriutumisen tietystä elämäni vaiheesta. Ja tavallaan se siinä vaiheessa oli tarpeen, että ensimmäisen kerran uskalsi syyttää muita eikä aina vain itseään. Mutta siihen vaiheeseen ei ole hyvä juuttua. Kun menneisyytensä on surrut läpi, kaikki nuo lähtökohtiensa vatvomiset vain muuttuu epäolennaisiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua alkoi kovasti kiinnostamaan, että onko teillä yksinäisillä lapsia, puolisoa, töitä/opiskelua?

Mietin sitä, että jos käy kokopäivätyössä, on lapsia, puoliso, ehkä omat vanhemmat ja sisaruksiakin joihin pitää yhteyttä, niin siinä on jo aika paljon sosiaalista kontaktia elämässä!

Moni viettää nuorena kaveripainotteista sosiaalista elämää, silloin kun lapsuudenperheestä on alettu jo irrottautumaan, mutta omaa perhettä ei vielä olla perustettu. Silloin sitä aikaa on kavereille ja kavereita paljon tarjolla, koska saman ikäisillä on sama tilanne.

Sitten kun perustetaan perhe, mennään kokopäiväisesti töihin ja ehkä omat vanhemmatkin juuri siinä vaiheessa vanhenee ja tarvitsee apua niin tadaa - aikaa ystäville ei tosiaankaan ole enää samaan malliin kuin nuorena oli. Siinä harvenee helposti ystävien tapaamiset ja osa kaveruuksista saattaa jäädä kokonaan taka-alalle uusien arkikuvioiden myötä.

Jos sitten ikävaiheessa noin 30 - 40 v itsellä ei ole puolisoa, ei työtä, ei lapsia, ei lähellä asuvia sukulaisiakaan ja kavereilla taas on ruuhkavuodet päällä, niin uskon että oikeasti mukava ja sosiaalinenkin tyyppi saattaa menettää haluamattaan yhteyttä pitkäaikaisiinkin ystäviinsä ja uusia voi oman ikäisistä olla paljon aiempaa vaikeampi saada.

Jotenkin siis, millainen elämäntilanne teillä yksinäisillä on ja paljonko ikää? Ettei yksinäisyyden syy olisi juuri kavereiden ruuhkavuodet...

Itse koen, että yksinäisyyden syy on sosiaalisen pääoman vähäinen karttuminen. Perheessäni oli lapsuudessa paljon ongelmia. Sen takia olin masentunut ja surullinen lapsi, täydellinen kohde koulukiusaamiselle siis. Sen jälkeenkään ei ole ollut helppoa löytää paikkaansa missään porukoissa. Lisähaaste on ollut siinä, että ei ole ollut kovin selvää käsitystä siitä, millaisia ovat toimivat ihmissuhteet. Usein siksi on turhankin helposti alistunut ikävään kohteluun, jottei tarvitsisi olla kokonaan yksin.

Miksi alapeukutus? Elämä olisi voinut lähteä aivan erilaiseen suuntaan, jos lapsena perheellemme olisi tarjottu jotain apua. Sen sijaan lapsen juttuja ei kukaan jaksanut missään kuunnella, ei edes koulun terveydenhoitaja.

Alapeukku tuli uhriutumisesta. Yksinäisyytesi syy on mielestäsi  ensisijaisesti kaikissa muissa ihmisissä, jopa koulun terveydenhoitaja on syyllinen yksinäisyyteesi. Jos muut ihmiset olisivat toimineet toisin, et olisi nyt yksinäinen. 

Ne muut ihmiset olisivat voineet auttaa silloin joskus. Se on aikuisten vastuulla, millaiset lähtökohdat lapsi elämään saa.

Sosiaalisten taitojen opettelu ei ole mahdotonta aikuisena, se on vaan raskasta ja epäkiitollista. Kyllä lapsena kaltoin kohdeltu saa sanoa mitä omat vanhempansa ja opettajansa olisivat voineet tehdä toisin.

Saa sanoa, mutta siinä uhriudessa ei kannata jäädä kieriskelemään. Jos ja jos ja jos -ajattelu voi olla jossain vaiheessa hyväksi, mutta kun se on käyty läpi, kannattaa siirtyä "Niin oli ja ei voi mitään. Miten itse voin tästä eteenpäin muuttaa elämääni paremmaksi. Ja tää on nimimerkillä kokemusta todellakin on.

Joo-o. Sitä voi samaan aikaan sekä käsitellä menneisyyttä että tehdä sellaisia siirtoja, jotka vievät eteenpäin, jollei satu olemaan aivan pölkkypää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua alkoi kovasti kiinnostamaan, että onko teillä yksinäisillä lapsia, puolisoa, töitä/opiskelua?

Mietin sitä, että jos käy kokopäivätyössä, on lapsia, puoliso, ehkä omat vanhemmat ja sisaruksiakin joihin pitää yhteyttä, niin siinä on jo aika paljon sosiaalista kontaktia elämässä!

Moni viettää nuorena kaveripainotteista sosiaalista elämää, silloin kun lapsuudenperheestä on alettu jo irrottautumaan, mutta omaa perhettä ei vielä olla perustettu. Silloin sitä aikaa on kavereille ja kavereita paljon tarjolla, koska saman ikäisillä on sama tilanne.

Sitten kun perustetaan perhe, mennään kokopäiväisesti töihin ja ehkä omat vanhemmatkin juuri siinä vaiheessa vanhenee ja tarvitsee apua niin tadaa - aikaa ystäville ei tosiaankaan ole enää samaan malliin kuin nuorena oli. Siinä harvenee helposti ystävien tapaamiset ja osa kaveruuksista saattaa jäädä kokonaan taka-alalle uusien arkikuvioiden myötä.

Jos sitten ikävaiheessa noin 30 - 40 v itsellä ei ole puolisoa, ei työtä, ei lapsia, ei lähellä asuvia sukulaisiakaan ja kavereilla taas on ruuhkavuodet päällä, niin uskon että oikeasti mukava ja sosiaalinenkin tyyppi saattaa menettää haluamattaan yhteyttä pitkäaikaisiinkin ystäviinsä ja uusia voi oman ikäisistä olla paljon aiempaa vaikeampi saada.

Jotenkin siis, millainen elämäntilanne teillä yksinäisillä on ja paljonko ikää? Ettei yksinäisyyden syy olisi juuri kavereiden ruuhkavuodet...

Itse koen, että yksinäisyyden syy on sosiaalisen pääoman vähäinen karttuminen. Perheessäni oli lapsuudessa paljon ongelmia. Sen takia olin masentunut ja surullinen lapsi, täydellinen kohde koulukiusaamiselle siis. Sen jälkeenkään ei ole ollut helppoa löytää paikkaansa missään porukoissa. Lisähaaste on ollut siinä, että ei ole ollut kovin selvää käsitystä siitä, millaisia ovat toimivat ihmissuhteet. Usein siksi on turhankin helposti alistunut ikävään kohteluun, jottei tarvitsisi olla kokonaan yksin.

Miksi alapeukutus? Elämä olisi voinut lähteä aivan erilaiseen suuntaan, jos lapsena perheellemme olisi tarjottu jotain apua. Sen sijaan lapsen juttuja ei kukaan jaksanut missään kuunnella, ei edes koulun terveydenhoitaja.

Alapeukku tuli uhriutumisesta. Yksinäisyytesi syy on mielestäsi  ensisijaisesti kaikissa muissa ihmisissä, jopa koulun terveydenhoitaja on syyllinen yksinäisyyteesi. Jos muut ihmiset olisivat toimineet toisin, et olisi nyt yksinäinen. 

Ne muut ihmiset olisivat voineet auttaa silloin joskus. Se on aikuisten vastuulla, millaiset lähtökohdat lapsi elämään saa.

Sosiaalisten taitojen opettelu ei ole mahdotonta aikuisena, se on vaan raskasta ja epäkiitollista. Kyllä lapsena kaltoin kohdeltu saa sanoa mitä omat vanhempansa ja opettajansa olisivat voineet tehdä toisin.

Toki olisivat voineet auttaa, en mä sitä tarkoittanutkaan. Tarkoitin tuota uhriutumista eli koska muut eivät ajatelleet minun etuani, pelini on ikuisiksi ajoiksi menetetty. 

Voihan se ollakin. En ole lainaamasi kirjoittaja, mutta minä vain en osaa olla ihmisten kanssa. Yritän, mutta epäonnistun joka kerta.

Mä tunnen ihmisiä, joiden lapsuus on kaikilta osin ollut oikein hyvä, turvallinen jne, mutta he eivät siltikään osaa aikuisena ystävystyä. Ketä he voisivat syyttää yksinäisyydestään, kun vanhempia eikä kouluterkkaakaan oikein voi syyttää? Ja sitten tunnen vaikeissa oloissa kasvaneita, joilla ei ole mitään ongelmia ystävystymisessä. Kokemukset tottakai vaikuttavat ihmissuhteisiin, mutta ystävystymisessä on paljon kyse myös synnynnäisistä ominaisuuksista, joita ei voi opetella. 

Oletkohan kenties entinen koulukiusaaja, joka yrittää nyt täällä saada pestyä omatuntoaan puhtaaksi uskotellen itselleen, että tekosi ovat olleet täysin merkityksettömiä ja uhrisi ovat jopa ansainneet kohtalonsa?

Ei, mä olen juuri se koulukiusattu. Mä vaan en uhriutunut ja ajatellut, että muiden olisi pitänyt tehdä jotain, jotta mulla olisi ystäviä. Mulla on muutama oikein hyvä ystävä ja olen melko varma, että jos olisin ollut joku helpon elämän elänyt kermapersepissis, mulla ei olisi näitä ystäviäni. Mun menneisyyteni ansiosta mulla on nämä ystäväni. Ilman menneisyyttäni he todennäköisesti olisivat jonkun toisen ystäviä. 

Jos ihmisellä on kova tarve mitätöidä toisten kokemuksia ja esittää menneisyytensä vaikeuksista voittoon -kertomuksena, niin hän ei useinkaan silloin ole aivan tasapainossa itsensä kanssa. Mitä olet painanut piiloon ja jättänyt käsittelemättä? Selvitä se!

 

Kirjoituksen tarkoituksena voi olla ehkä herätellä niitä, jotka ovat juuttuneet omaan uhriuteensa? Eikä mikään omien tunteiden pakeneminen. Minäkin koulukiusattuna ja kaikkea muutakin ikävää elämässäni kokeneena tunnistan tuon uhriutumisen tietystä elämäni vaiheesta. Ja tavallaan se siinä vaiheessa oli tarpeen, että ensimmäisen kerran uskalsi syyttää muita eikä aina vain itseään. Mutta siihen vaiheeseen ei ole hyvä juuttua. Kun menneisyytensä on surrut läpi, kaikki nuo lähtökohtiensa vatvomiset vain muuttuu epäolennaisiksi.

Voit puhua vain omasta puolestasi siitä minkä koet olevan hyvä tapa elää. Ihmiset siirtyvät eteenpäin silloin, kun ovat siihen valmiita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

No jos toisella on murheita, niin ei kovin hyvällä pohjalla ole ihmissuhde, jos niistä ei saa puhua. Pitäisikö toisen unohtaa omat murheet, jotta toisella olisi miellyttävää ja sopivan kepeätä seuraa?

Aina ei voi olla sekään vastaus, että "mene ammattiauttajalle". Ymmärrän, jos itsellä on ongelmia siinä määrin, että resurssit eivät riitä toisten murheiden kuuntelemiseen, mutta sitten pitää itse sanoa, että "anteeksi, minusta ei ole nyt muuhun kuin hauskaan yhdessäoloon".

Eikö se nyt ole normaalin vuorovaikuksen lähtökohta, ettei toista ihmistä käytetä koko ajan roskakorina, jonne omat murheet kipataan? Eivät muutkaan välttämättä niin kovin kummoisessa tasapainossa itsensä kanssa ole. Jos vuorovaikutus on koko ajan kovin raskasta, niin sitten tätä seuraa aletaan vain yksinkertaisesti vältellä. Ei sitä tarvitse erikseen ruveta perustelemaan. Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty.

Täällä on kyllä minusta tosi omituisia näkemyksiä koko ystävyydestä! Eikö nyt lähtökohta ole se, että voi puhua niin hyvistä kuin huonoista asioista? Ja ystävä sitten kuuntelee. Eikä sano, että "vit mitä paskaa, aina sulta kuulee vain huonoja asioita". 

Mitä nää ihme roskakoripuheetkin on? "Toi kertoi harmillisista jutuista, oon siis roskakori sille." Mitäpä jos oisit ystävä sille?

Epäilen jo, että täällä eivät oikeasti jotkut tiedä mitään ystävyydestä, vaan haluavat aina juosta pois paikalta, kun homma alkaa mennä sille tasolle, jolla "hädässä ystävä tutaan".

En tajua. Tulee ihan käsitys, että ihmiset eivät saisi esim. erota tai saada keskenmenoa, ja jos näin käykin, niin niistä ei saisi puhua, koska ne aiheet ovat "roskia" muille ja ahdistaa. True friendship indeed.

Ei, tuota kutsutaan terapiasuhteeksi. Varsinkin, jos joutuu aina kuuntelemaan vain huonoista asioista. Et tainnut ymmärtää tuon edellisen kirjoittajan kommentista, ettei kyseessä ole mikään vastavuoroinen tilanne vaan  rooli on aina sama: puhuja ja kuuntelija. Jos satut saamaan tuossa suhteessa kuuntelijan roolin, niin sä kuuntelet toisen huolia ja murheita ihan riippumatta siitä, vaikka oma elämäntilanteesi olisi kymmenen kertaa raskaampi kuin hänellä. Sinä kuuntelet, hän avautuu...ei koskaan toisinpäin. 

Ai niin ja roskakoripuheilla tarkoitetaan sitä, että tällainen ihminen soittaa sulle silloin, kun haluaa helpottaa omaa pahaa oloaan. Hän purkaa kaiken sulle ja sinä kuuntelet. Kun hän on saanut puhuttua ja oloaan huojennettua, hänellä onkin jo kiire tekemään jotain muuta ja lopettaa puhelun tai jos olette tapaamassa, lähtee omaan suuntaan. Hän siis käyttää sinua "roskakorina", johon kippaa pahan olonsa ja kun on kipannut, ei tarvitse seuraasi sen enempää ennenkuin hänelle tulee taas tarve purkaa pahaa oloaan. Sulla ei mitä ilmeisimmin ole ollut tällaisia ystäviä? Ole onnellinen siitä :)

No ei ole kyllä ei. Toisaalta edelleen, "hädässä ystävä tutaan". Jos joku on kokenut eron, en osaa jäädä kovin katkeraksi siitä, että minun puheenvuoroni ei ollut nyt. Asiat tärkeysjärjestykseen. 

Toisaalta minä itse toivoisin, että erinäiset mt-ongelmista kärsivät tutut voisivat puhua asioista enemmänkin, ja olen niistä itse suoraan kysellytkin. Usein saa valheita vastaukseksi, mutta siis pointtina on se, että kun jotakuta voi ahdistaa kuulla esim. lääkkeiden nimiä ym. aiheeseen liittyvää juttua, niin minä taas olen kiinnostunut itse, onko lääkkeitä vaihdettu tmv. Sen takia, että tällöin ymmärtää paremmin, jos käytöksessä on muutoksia. Ylipäänsä jos hoetaan vain, että ei tässä mitään, kaikki on hyvin, niin se vain pidemmän päälle vaikeuttaa kommunikointia. Jos toinen kertoisi avoimesti paskasta, sitä suhtautuisi itse myötätuntoisemmin ja hieman siimaa antaen. 

Vuosia sitten exäni petti ja siitä syntyi kriisi, joka lopulta päätyi eroon. Ajattelin ihan kuten sinäkin, että hädässä ystävä tutaan. Turvauduin ystävääni ja hän kuunteli kaiken, mitä mulla oli sydämelläni. Oli tukena. Joka ainoa kerta, kun olimme tavalla tai toisella yhteyksissä, mä purkauduin ja hän kuunteli. Meillä oli exän kanssa huoltajuuskiista pahimmillaan menossa ja olin juuri aikeissa soittaa taas kerran ystävälleni, mutta satuin vilkaisemaan Facebookia. Hämmästyin, kun ystäväni seinä oli täynnä osanottoja. Hänen miehensä oli kuollut syöpään. Ja kaikki kerrat olin vain puhunut omasta parisuhteestani, kusipäisestä exästäni, asunnon myymisestä, taloushuolistani jne tajuamatta lainkaan kysyä, mitä ystävälleni kuuluu. Taisin vielä pariin otteeseen sanoa, että lapsilla on parempi ilman isää. Voin rehellisesti myöntää, että mua hävetti. 

Hyvää pohdintaa. Mutta ethän sä silti voinut tietää. Jos hän olisi itse alkanut sulle avautua, olisit varmasti keskeyttänyt omat juttusi.

Olen aika varma, että monet näistä "toinen oli aina kuuntelija" -jutuista johtuvat väärinymmärryksistä, tietämättömyydestä, inhimillisestä itsekkyydestä ym. En usko, että kovinkaan usein siitä, että toinen ei yksinkertaisesti sietäisi toisen kertomista omista murheista, koska haluaisi vain itse puhua. Ei sitä aina voi tajuta huomioida omassa kriisissä toista, ellei sitä selkeästi sanota. 

Olen samaa mieltä. Sekin on tavallaan itsensä korottamista, ettei jaa itsestään mitään ellei toinen suoraan kysy. Siinähän oletetaan, että se toinen on niin huono kaveri, ettei se kuitenkaan halua kuunnella, vaan "minä nyt olen niin erinomainen, että kuuntelen vaikka mikä olis."

 

No joidenkin kanssa vaan tuo kuunteleminen ja puhuminen menee luontevan vastavuoroisesti. Sitten on varmaan niitä, jotka ehkä kuuntelisivat, jos sen heille rautalangasta vääntäisi, mutta miksi helvetissä vaivautua sellaisen ihmisen kanssa, jonka sosiaaliset hoksottimet on niin huonot, ettei annan tilaa toisen puheelle automaattisesti?

Hyvin sanottu!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua alkoi kovasti kiinnostamaan, että onko teillä yksinäisillä lapsia, puolisoa, töitä/opiskelua?

Mietin sitä, että jos käy kokopäivätyössä, on lapsia, puoliso, ehkä omat vanhemmat ja sisaruksiakin joihin pitää yhteyttä, niin siinä on jo aika paljon sosiaalista kontaktia elämässä!

Moni viettää nuorena kaveripainotteista sosiaalista elämää, silloin kun lapsuudenperheestä on alettu jo irrottautumaan, mutta omaa perhettä ei vielä olla perustettu. Silloin sitä aikaa on kavereille ja kavereita paljon tarjolla, koska saman ikäisillä on sama tilanne.

Sitten kun perustetaan perhe, mennään kokopäiväisesti töihin ja ehkä omat vanhemmatkin juuri siinä vaiheessa vanhenee ja tarvitsee apua niin tadaa - aikaa ystäville ei tosiaankaan ole enää samaan malliin kuin nuorena oli. Siinä harvenee helposti ystävien tapaamiset ja osa kaveruuksista saattaa jäädä kokonaan taka-alalle uusien arkikuvioiden myötä.

Jos sitten ikävaiheessa noin 30 - 40 v itsellä ei ole puolisoa, ei työtä, ei lapsia, ei lähellä asuvia sukulaisiakaan ja kavereilla taas on ruuhkavuodet päällä, niin uskon että oikeasti mukava ja sosiaalinenkin tyyppi saattaa menettää haluamattaan yhteyttä pitkäaikaisiinkin ystäviinsä ja uusia voi oman ikäisistä olla paljon aiempaa vaikeampi saada.

Jotenkin siis, millainen elämäntilanne teillä yksinäisillä on ja paljonko ikää? Ettei yksinäisyyden syy olisi juuri kavereiden ruuhkavuodet...

Itse koen, että yksinäisyyden syy on sosiaalisen pääoman vähäinen karttuminen. Perheessäni oli lapsuudessa paljon ongelmia. Sen takia olin masentunut ja surullinen lapsi, täydellinen kohde koulukiusaamiselle siis. Sen jälkeenkään ei ole ollut helppoa löytää paikkaansa missään porukoissa. Lisähaaste on ollut siinä, että ei ole ollut kovin selvää käsitystä siitä, millaisia ovat toimivat ihmissuhteet. Usein siksi on turhankin helposti alistunut ikävään kohteluun, jottei tarvitsisi olla kokonaan yksin.

Miksi alapeukutus? Elämä olisi voinut lähteä aivan erilaiseen suuntaan, jos lapsena perheellemme olisi tarjottu jotain apua. Sen sijaan lapsen juttuja ei kukaan jaksanut missään kuunnella, ei edes koulun terveydenhoitaja.

Alapeukku tuli uhriutumisesta. Yksinäisyytesi syy on mielestäsi  ensisijaisesti kaikissa muissa ihmisissä, jopa koulun terveydenhoitaja on syyllinen yksinäisyyteesi. Jos muut ihmiset olisivat toimineet toisin, et olisi nyt yksinäinen. 

Ne muut ihmiset olisivat voineet auttaa silloin joskus. Se on aikuisten vastuulla, millaiset lähtökohdat lapsi elämään saa.

Sosiaalisten taitojen opettelu ei ole mahdotonta aikuisena, se on vaan raskasta ja epäkiitollista. Kyllä lapsena kaltoin kohdeltu saa sanoa mitä omat vanhempansa ja opettajansa olisivat voineet tehdä toisin.

Toki olisivat voineet auttaa, en mä sitä tarkoittanutkaan. Tarkoitin tuota uhriutumista eli koska muut eivät ajatelleet minun etuani, pelini on ikuisiksi ajoiksi menetetty. 

Voihan se ollakin. En ole lainaamasi kirjoittaja, mutta minä vain en osaa olla ihmisten kanssa. Yritän, mutta epäonnistun joka kerta.

Mä tunnen ihmisiä, joiden lapsuus on kaikilta osin ollut oikein hyvä, turvallinen jne, mutta he eivät siltikään osaa aikuisena ystävystyä. Ketä he voisivat syyttää yksinäisyydestään, kun vanhempia eikä kouluterkkaakaan oikein voi syyttää? Ja sitten tunnen vaikeissa oloissa kasvaneita, joilla ei ole mitään ongelmia ystävystymisessä. Kokemukset tottakai vaikuttavat ihmissuhteisiin, mutta ystävystymisessä on paljon kyse myös synnynnäisistä ominaisuuksista, joita ei voi opetella. 

Oletkohan kenties entinen koulukiusaaja, joka yrittää nyt täällä saada pestyä omatuntoaan puhtaaksi uskotellen itselleen, että tekosi ovat olleet täysin merkityksettömiä ja uhrisi ovat jopa ansainneet kohtalonsa?

Ei, mä olen juuri se koulukiusattu. Mä vaan en uhriutunut ja ajatellut, että muiden olisi pitänyt tehdä jotain, jotta mulla olisi ystäviä. Mulla on muutama oikein hyvä ystävä ja olen melko varma, että jos olisin ollut joku helpon elämän elänyt kermapersepissis, mulla ei olisi näitä ystäviäni. Mun menneisyyteni ansiosta mulla on nämä ystäväni. Ilman menneisyyttäni he todennäköisesti olisivat jonkun toisen ystäviä. 

Jos ihmisellä on kova tarve mitätöidä toisten kokemuksia ja esittää menneisyytensä vaikeuksista voittoon -kertomuksena, niin hän ei useinkaan silloin ole aivan tasapainossa itsensä kanssa. Mitä olet painanut piiloon ja jättänyt käsittelemättä? Selvitä se!

 

Kirjoituksen tarkoituksena voi olla ehkä herätellä niitä, jotka ovat juuttuneet omaan uhriuteensa? Eikä mikään omien tunteiden pakeneminen. Minäkin koulukiusattuna ja kaikkea muutakin ikävää elämässäni kokeneena tunnistan tuon uhriutumisen tietystä elämäni vaiheesta. Ja tavallaan se siinä vaiheessa oli tarpeen, että ensimmäisen kerran uskalsi syyttää muita eikä aina vain itseään. Mutta siihen vaiheeseen ei ole hyvä juuttua. Kun menneisyytensä on surrut läpi, kaikki nuo lähtökohtiensa vatvomiset vain muuttuu epäolennaisiksi.

Voit puhua vain omasta puolestasi siitä minkä koet olevan hyvä tapa elää. Ihmiset siirtyvät eteenpäin silloin, kun ovat siihen valmiita.

Tietysti tekevät ja saavat tehdä. Silti minä luen näitä kirjoituksia siitä  tuon vaiheen omassa elämässäni jo ohittaneesta näkökulmasta. Ja näen nuo tulkinnat todellisuudesta juuri siitä tietystä toipumisvaiheesta käsin kirjoitettuna ja siksi en osaa pitää niitä kovin realistisina kuvauksina muusta kuin tuon ihmisen sen hetkisestä todellisuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua alkoi kovasti kiinnostamaan, että onko teillä yksinäisillä lapsia, puolisoa, töitä/opiskelua?

Mietin sitä, että jos käy kokopäivätyössä, on lapsia, puoliso, ehkä omat vanhemmat ja sisaruksiakin joihin pitää yhteyttä, niin siinä on jo aika paljon sosiaalista kontaktia elämässä!

Moni viettää nuorena kaveripainotteista sosiaalista elämää, silloin kun lapsuudenperheestä on alettu jo irrottautumaan, mutta omaa perhettä ei vielä olla perustettu. Silloin sitä aikaa on kavereille ja kavereita paljon tarjolla, koska saman ikäisillä on sama tilanne.

Sitten kun perustetaan perhe, mennään kokopäiväisesti töihin ja ehkä omat vanhemmatkin juuri siinä vaiheessa vanhenee ja tarvitsee apua niin tadaa - aikaa ystäville ei tosiaankaan ole enää samaan malliin kuin nuorena oli. Siinä harvenee helposti ystävien tapaamiset ja osa kaveruuksista saattaa jäädä kokonaan taka-alalle uusien arkikuvioiden myötä.

Jos sitten ikävaiheessa noin 30 - 40 v itsellä ei ole puolisoa, ei työtä, ei lapsia, ei lähellä asuvia sukulaisiakaan ja kavereilla taas on ruuhkavuodet päällä, niin uskon että oikeasti mukava ja sosiaalinenkin tyyppi saattaa menettää haluamattaan yhteyttä pitkäaikaisiinkin ystäviinsä ja uusia voi oman ikäisistä olla paljon aiempaa vaikeampi saada.

Jotenkin siis, millainen elämäntilanne teillä yksinäisillä on ja paljonko ikää? Ettei yksinäisyyden syy olisi juuri kavereiden ruuhkavuodet...

Itse koen, että yksinäisyyden syy on sosiaalisen pääoman vähäinen karttuminen. Perheessäni oli lapsuudessa paljon ongelmia. Sen takia olin masentunut ja surullinen lapsi, täydellinen kohde koulukiusaamiselle siis. Sen jälkeenkään ei ole ollut helppoa löytää paikkaansa missään porukoissa. Lisähaaste on ollut siinä, että ei ole ollut kovin selvää käsitystä siitä, millaisia ovat toimivat ihmissuhteet. Usein siksi on turhankin helposti alistunut ikävään kohteluun, jottei tarvitsisi olla kokonaan yksin.

Miksi alapeukutus? Elämä olisi voinut lähteä aivan erilaiseen suuntaan, jos lapsena perheellemme olisi tarjottu jotain apua. Sen sijaan lapsen juttuja ei kukaan jaksanut missään kuunnella, ei edes koulun terveydenhoitaja.

Alapeukku tuli uhriutumisesta. Yksinäisyytesi syy on mielestäsi  ensisijaisesti kaikissa muissa ihmisissä, jopa koulun terveydenhoitaja on syyllinen yksinäisyyteesi. Jos muut ihmiset olisivat toimineet toisin, et olisi nyt yksinäinen. 

Ne muut ihmiset olisivat voineet auttaa silloin joskus. Se on aikuisten vastuulla, millaiset lähtökohdat lapsi elämään saa.

Sosiaalisten taitojen opettelu ei ole mahdotonta aikuisena, se on vaan raskasta ja epäkiitollista. Kyllä lapsena kaltoin kohdeltu saa sanoa mitä omat vanhempansa ja opettajansa olisivat voineet tehdä toisin.

Toki olisivat voineet auttaa, en mä sitä tarkoittanutkaan. Tarkoitin tuota uhriutumista eli koska muut eivät ajatelleet minun etuani, pelini on ikuisiksi ajoiksi menetetty. 

Voihan se ollakin. En ole lainaamasi kirjoittaja, mutta minä vain en osaa olla ihmisten kanssa. Yritän, mutta epäonnistun joka kerta.

Mä tunnen ihmisiä, joiden lapsuus on kaikilta osin ollut oikein hyvä, turvallinen jne, mutta he eivät siltikään osaa aikuisena ystävystyä. Ketä he voisivat syyttää yksinäisyydestään, kun vanhempia eikä kouluterkkaakaan oikein voi syyttää? Ja sitten tunnen vaikeissa oloissa kasvaneita, joilla ei ole mitään ongelmia ystävystymisessä. Kokemukset tottakai vaikuttavat ihmissuhteisiin, mutta ystävystymisessä on paljon kyse myös synnynnäisistä ominaisuuksista, joita ei voi opetella. 

Oletkohan kenties entinen koulukiusaaja, joka yrittää nyt täällä saada pestyä omatuntoaan puhtaaksi uskotellen itselleen, että tekosi ovat olleet täysin merkityksettömiä ja uhrisi ovat jopa ansainneet kohtalonsa?

Ei, mä olen juuri se koulukiusattu. Mä vaan en uhriutunut ja ajatellut, että muiden olisi pitänyt tehdä jotain, jotta mulla olisi ystäviä. Mulla on muutama oikein hyvä ystävä ja olen melko varma, että jos olisin ollut joku helpon elämän elänyt kermapersepissis, mulla ei olisi näitä ystäviäni. Mun menneisyyteni ansiosta mulla on nämä ystäväni. Ilman menneisyyttäni he todennäköisesti olisivat jonkun toisen ystäviä. 

Jos ihmisellä on kova tarve mitätöidä toisten kokemuksia ja esittää menneisyytensä vaikeuksista voittoon -kertomuksena, niin hän ei useinkaan silloin ole aivan tasapainossa itsensä kanssa. Mitä olet painanut piiloon ja jättänyt käsittelemättä? Selvitä se!

 

Kirjoituksen tarkoituksena voi olla ehkä herätellä niitä, jotka ovat juuttuneet omaan uhriuteensa? Eikä mikään omien tunteiden pakeneminen. Minäkin koulukiusattuna ja kaikkea muutakin ikävää elämässäni kokeneena tunnistan tuon uhriutumisen tietystä elämäni vaiheesta. Ja tavallaan se siinä vaiheessa oli tarpeen, että ensimmäisen kerran uskalsi syyttää muita eikä aina vain itseään. Mutta siihen vaiheeseen ei ole hyvä juuttua. Kun menneisyytensä on surrut läpi, kaikki nuo lähtökohtiensa vatvomiset vain muuttuu epäolennaisiksi.

Voit puhua vain omasta puolestasi siitä minkä koet olevan hyvä tapa elää. Ihmiset siirtyvät eteenpäin silloin, kun ovat siihen valmiita.

 

Tietysti tekevät ja saavat tehdä. Silti minä luen näitä kirjoituksia siitä  tuon vaiheen omassa elämässäni jo ohittaneesta näkökulmasta. Ja näen nuo tulkinnat todellisuudesta juuri siitä tietystä toipumisvaiheesta käsin kirjoitettuna ja siksi en osaa pitää niitä kovin realistisina kuvauksina muusta kuin tuon ihmisen sen hetkisestä todellisuudesta.

Eikö ihmisten aivan kaikki toiminta tapahdu juurikin heidän sen hetkisessä todellisuudessaan? Missä muualla se muka voisi tapahtua? Ulkoavaruudessako?

Lähtökohtaisesti ihmisiä yleensä vaaditaan joka puolella kaiken aikaa siirtymään pärjäävään ja toiminnalliseen moodiin, kaikki henkiset kipunsa ohittaen. Loputtomat pärjäämisen vaatimukset aiheuttavat sellaista keskeneräistä ihmisyyttä, josta puuttuvat aidot tunteet. Kun tunteet on väkisin työnnetty sivuun, niin ne ottavat elämää voimakkaasti hallitsevan ahdistuksen muodon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua alkoi kovasti kiinnostamaan, että onko teillä yksinäisillä lapsia, puolisoa, töitä/opiskelua?

Mietin sitä, että jos käy kokopäivätyössä, on lapsia, puoliso, ehkä omat vanhemmat ja sisaruksiakin joihin pitää yhteyttä, niin siinä on jo aika paljon sosiaalista kontaktia elämässä!

Moni viettää nuorena kaveripainotteista sosiaalista elämää, silloin kun lapsuudenperheestä on alettu jo irrottautumaan, mutta omaa perhettä ei vielä olla perustettu. Silloin sitä aikaa on kavereille ja kavereita paljon tarjolla, koska saman ikäisillä on sama tilanne.

Sitten kun perustetaan perhe, mennään kokopäiväisesti töihin ja ehkä omat vanhemmatkin juuri siinä vaiheessa vanhenee ja tarvitsee apua niin tadaa - aikaa ystäville ei tosiaankaan ole enää samaan malliin kuin nuorena oli. Siinä harvenee helposti ystävien tapaamiset ja osa kaveruuksista saattaa jäädä kokonaan taka-alalle uusien arkikuvioiden myötä.

Jos sitten ikävaiheessa noin 30 - 40 v itsellä ei ole puolisoa, ei työtä, ei lapsia, ei lähellä asuvia sukulaisiakaan ja kavereilla taas on ruuhkavuodet päällä, niin uskon että oikeasti mukava ja sosiaalinenkin tyyppi saattaa menettää haluamattaan yhteyttä pitkäaikaisiinkin ystäviinsä ja uusia voi oman ikäisistä olla paljon aiempaa vaikeampi saada.

Jotenkin siis, millainen elämäntilanne teillä yksinäisillä on ja paljonko ikää? Ettei yksinäisyyden syy olisi juuri kavereiden ruuhkavuodet...

Itse koen, että yksinäisyyden syy on sosiaalisen pääoman vähäinen karttuminen. Perheessäni oli lapsuudessa paljon ongelmia. Sen takia olin masentunut ja surullinen lapsi, täydellinen kohde koulukiusaamiselle siis. Sen jälkeenkään ei ole ollut helppoa löytää paikkaansa missään porukoissa. Lisähaaste on ollut siinä, että ei ole ollut kovin selvää käsitystä siitä, millaisia ovat toimivat ihmissuhteet. Usein siksi on turhankin helposti alistunut ikävään kohteluun, jottei tarvitsisi olla kokonaan yksin.

Miksi alapeukutus? Elämä olisi voinut lähteä aivan erilaiseen suuntaan, jos lapsena perheellemme olisi tarjottu jotain apua. Sen sijaan lapsen juttuja ei kukaan jaksanut missään kuunnella, ei edes koulun terveydenhoitaja.

Alapeukku tuli uhriutumisesta. Yksinäisyytesi syy on mielestäsi  ensisijaisesti kaikissa muissa ihmisissä, jopa koulun terveydenhoitaja on syyllinen yksinäisyyteesi. Jos muut ihmiset olisivat toimineet toisin, et olisi nyt yksinäinen. 

Ne muut ihmiset olisivat voineet auttaa silloin joskus. Se on aikuisten vastuulla, millaiset lähtökohdat lapsi elämään saa.

Sosiaalisten taitojen opettelu ei ole mahdotonta aikuisena, se on vaan raskasta ja epäkiitollista. Kyllä lapsena kaltoin kohdeltu saa sanoa mitä omat vanhempansa ja opettajansa olisivat voineet tehdä toisin.

Toki olisivat voineet auttaa, en mä sitä tarkoittanutkaan. Tarkoitin tuota uhriutumista eli koska muut eivät ajatelleet minun etuani, pelini on ikuisiksi ajoiksi menetetty. 

Voihan se ollakin. En ole lainaamasi kirjoittaja, mutta minä vain en osaa olla ihmisten kanssa. Yritän, mutta epäonnistun joka kerta.

Mä tunnen ihmisiä, joiden lapsuus on kaikilta osin ollut oikein hyvä, turvallinen jne, mutta he eivät siltikään osaa aikuisena ystävystyä. Ketä he voisivat syyttää yksinäisyydestään, kun vanhempia eikä kouluterkkaakaan oikein voi syyttää? Ja sitten tunnen vaikeissa oloissa kasvaneita, joilla ei ole mitään ongelmia ystävystymisessä. Kokemukset tottakai vaikuttavat ihmissuhteisiin, mutta ystävystymisessä on paljon kyse myös synnynnäisistä ominaisuuksista, joita ei voi opetella. 

Oletkohan kenties entinen koulukiusaaja, joka yrittää nyt täällä saada pestyä omatuntoaan puhtaaksi uskotellen itselleen, että tekosi ovat olleet täysin merkityksettömiä ja uhrisi ovat jopa ansainneet kohtalonsa?

Ei, mä olen juuri se koulukiusattu. Mä vaan en uhriutunut ja ajatellut, että muiden olisi pitänyt tehdä jotain, jotta mulla olisi ystäviä. Mulla on muutama oikein hyvä ystävä ja olen melko varma, että jos olisin ollut joku helpon elämän elänyt kermapersepissis, mulla ei olisi näitä ystäviäni. Mun menneisyyteni ansiosta mulla on nämä ystäväni. Ilman menneisyyttäni he todennäköisesti olisivat jonkun toisen ystäviä. 

Jos ihmisellä on kova tarve mitätöidä toisten kokemuksia ja esittää menneisyytensä vaikeuksista voittoon -kertomuksena, niin hän ei useinkaan silloin ole aivan tasapainossa itsensä kanssa. Mitä olet painanut piiloon ja jättänyt käsittelemättä? Selvitä se!

 

Kirjoituksen tarkoituksena voi olla ehkä herätellä niitä, jotka ovat juuttuneet omaan uhriuteensa? Eikä mikään omien tunteiden pakeneminen. Minäkin koulukiusattuna ja kaikkea muutakin ikävää elämässäni kokeneena tunnistan tuon uhriutumisen tietystä elämäni vaiheesta. Ja tavallaan se siinä vaiheessa oli tarpeen, että ensimmäisen kerran uskalsi syyttää muita eikä aina vain itseään. Mutta siihen vaiheeseen ei ole hyvä juuttua. Kun menneisyytensä on surrut läpi, kaikki nuo lähtökohtiensa vatvomiset vain muuttuu epäolennaisiksi.

Voit puhua vain omasta puolestasi siitä minkä koet olevan hyvä tapa elää. Ihmiset siirtyvät eteenpäin silloin, kun ovat siihen valmiita.

 

Tietysti tekevät ja saavat tehdä. Silti minä luen näitä kirjoituksia siitä  tuon vaiheen omassa elämässäni jo ohittaneesta näkökulmasta. Ja näen nuo tulkinnat todellisuudesta juuri siitä tietystä toipumisvaiheesta käsin kirjoitettuna ja siksi en osaa pitää niitä kovin realistisina kuvauksina muusta kuin tuon ihmisen sen hetkisestä todellisuudesta.

Eikö ihmisten aivan kaikki toiminta tapahdu juurikin heidän sen hetkisessä todellisuudessaan? Missä muualla se muka voisi tapahtua? Ulkoavaruudessako?

Lähtökohtaisesti ihmisiä yleensä vaaditaan joka puolella kaiken aikaa siirtymään pärjäävään ja toiminnalliseen moodiin, kaikki henkiset kipunsa ohittaen. Loputtomat pärjäämisen vaatimukset aiheuttavat sellaista keskeneräistä ihmisyyttä, josta puuttuvat aidot tunteet. Kun tunteet on väkisin työnnetty sivuun, niin ne ottavat elämää voimakkaasti hallitsevan ahdistuksen muodon.

Joo. Ja aidossa eteenpäin menenemisessä sitä tunteiden tasolla kohdataan se menetetty menneisyys, joka olisi voinut toisenlainen jos ja jos. Kun sen on kohdannut ja hyväksynyt että elämä on ollut mitä on, elämä muuttuu kevyemmäksi. Ja tunteiden myötä omat ajatuksetkin mennestää muuttuvat. Sillä, miten väärin joku on joskus kohdellut, ei ole enää niin suurta merkitystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

TÄMÄ!

Tässä on juuri se, kun ne maijat ja kaijat kohtaa. Kaijat voivat olla tekemisissä tuttujen kanssa ja he ovat toisilleen ajanvietettä. Tuttuja, joiden kanssa käydään bilettämässä ja tavataan jossain tai jonkun kanssa lähdetään jonnekkin, kun on kivaa.

Maijat eivät tällaista halua. He eivät halua bilettää tuttujen kanssa tai lähteä tuttujen kanssa mihinkään tai tavata tuttuja. He eivät halua viettää aikaa tuttujen kanssa ja kavereiden kanssa eli tutustua ajanvietteisiin. He haluavat syvempiä suhteita, oikeita ja aitoja sitoutumisia.

Tässä se ristiriita on ja ihmiset loukkaantuvat. Kummatkaan eivät tarkoita pahaa, mutta heille ihmissuhteet merkitsevät eri asioita

No ei nyt ihan näinkään. Kyllähän kaikilla voi olla kaikenlaisia tuttuja, kavereita ja ystäviä. Ainakin minulla "Maijana" on. Etenkin vanhemmiten on joutunut tyytymään siihen, että monet suhteet eivät vain syvene. 

Mutta en halua olla epärehellinen ihmisille. Ei minun tarvitse heitä suoraan nimetä tutuiksi, kavereiksi ja ystäviksi, mutta ei se melko varmastikaan jää myöskään epäselväksi. Minä en lähde kaveeraamaan ja viestittelemään tutun kanssa, mutta voin moikata häntä kadulla tai baarissa. Jos taas teemme jonkun porukan kanssa yhteisiä kesäreissujakin, niin kyllä se on minulta jo selkeä signaali siihen suuntaan, että kyseiset henkilöt merkitsevät minulle vähän enemmän. En tee siis mitään "konnankoukkuja" eli puhelinnumeroiden vaihtoa, amerikkalaistyylistä ihkudaa-jutustelua, näkemisiä, ja sitten yhtäkkiä todetaan, että et sä kyllä ystäväni ole, mutta olet sellanen ihan jees tuttu. 

Sinällään siis hyvin yksinkertaista ja suoraviivaista toimintaa. 

Helpoltahan se vaikuttaa noin yksinkertaistettuna. Mutta entäs jos joku näistä tutuistasi sinnikkäästi alkaa pitää sua ystiksenään ja toivoa tapaamisia ja viestitellä ahkeraan? Mulla on kokemusta siitä että jotkut ihan oikeasti yhden tai parin pinnallisen rupattelun jälkeen ajattelevat saaneensa hyvänkin ystävän vaikka itse ajatteli vain rupattelevansa kepeitä jonkun satunnaisen ihmisen kanssa. Tai jos alkuun kivalta vaikuttaneesta ihmisestä tulee kaveruuden syvetessä vasta esiin niin epämiellyttäviä puolia että haluatkin ottaa takapakkia?

Kirjoitin siis tuon kommentin, että melko suoraviivaista on.

No mä toivoisin, että asiat voitaisiin sanoa suoraan. Minulle on kaksi henkilöä sanonut elämässäni, että tää oli tässä. Perustellut myös, miksi. Aivan eri syistä, ja toisen kanssa ollaan oltu vuosien jälkeen uudestaan yhteyksissäkin, joskin tietyllä varauksella - ollaan sekin asia puitu, että vanhaan ei ole paluuta. Toista moikkaan, jos näen. Toki heidän päätöksensä aikoinaan satuttivat ja olivat surullisia, mutta parempi se on kuulla selkokielellä, missä mennään ja miksi. 

Pahinta on se, että jää itse epämääräisyyteen eikä ehkä koskaan saa kuulla, että mitä kävi. Vai kävikö mitään vai etäännyttiinkö vaan, kun esim. yhteinen työpaikka jäi taakse.

Toki joillekin omissa silmissä suht vieraille voi olla vaikeata tai outoa selittää asioita kovin syvällisesti, mutta en minä sitäkään mahdottomana pidä. Kyllä ihmiset usein ymmärtävät, jos kuulevat ihan järjellisiä selityksiä. Minulle on sanottu esim. epämiellyttävästä puolesta itsessäni (joskin melko pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen), ja olen itsekin tietoinen, ettei se piirre sovi kaikkien makuun, joten vaikeata sitä on pitää kauhean loukkaavana. 

 

Mutta tässä ketjussa on myös puhuttu hyvin satuttavina kokemuksina niistä tilanteista, jossa ystävä on puhunut suunsa puhtaaksi suhteen päättäessään. Mistä sen tietää, kuka haluaa tulla jätetyksi suoraan ja kuka silkkihansikkain?

Sen tietää ainakin siitä, jos toinen laittaa monta viestiä, että "huhuu, mitäs kävi, ei ole kuulunut mitään, mitä kuuluu, oletko vihainen tmv.?" eli siis selvästi haluaisi tietää, mikä prosessi on käynnissä. Silloin on varmasti valmis jo kuulemaan ihan mitä tahansakin. Tai jos toinen moneen otteeseen kysyy, että niin koskas nähdään, niin eiköhän siinä jotain pitäisi jo alkaa avautua, jotta toinen ei ikuisesti kuluttaisi energiaansa asiaan. 

Ja sit voihan asioita just selittää myös siten, että ei nyt ihan törkimys silti ole. 

Mutta miten sanoa kauniisti se, että vaikkapa jonkun jatkuva angstisuus ja pahantahtoinen juoruilu ihmisistä ärsyttää?

Sanomalla suoraan. Minusta tuo on vielä helppo. "Tykkään positiivisemmasta seurasta, ja en tykkää juoruilusta".

Minusta tosin kuulostaa siltä, että tuon sanoja on itse aika kapeakatseinen erilaisten ihmisten suhteen, mutta kyllähän nuo silti voi sanoa. Näissä luonneanalyyseissa on vaan vähän aina vaarana se, että saa sitten myös itse jotain kuraa silmilleen. Ja onko ylipäänsä paras arvioija vai onko itsellä esim. joitain ongelmia, jos toinen tuo negatiivisia asioita esille eikä kestä sitä?

Miksi pitäisi jatkuvasti kestää kurjaa valittamista? Ei kärsimyksestä myönnetä palkintoja.

No jos toisella on murheita, niin ei kovin hyvällä pohjalla ole ihmissuhde, jos niistä ei saa puhua. Pitäisikö toisen unohtaa omat murheet, jotta toisella olisi miellyttävää ja sopivan kepeätä seuraa?

Aina ei voi olla sekään vastaus, että "mene ammattiauttajalle". Ymmärrän, jos itsellä on ongelmia siinä määrin, että resurssit eivät riitä toisten murheiden kuuntelemiseen, mutta sitten pitää itse sanoa, että "anteeksi, minusta ei ole nyt muuhun kuin hauskaan yhdessäoloon".

Eikö se nyt ole normaalin vuorovaikuksen lähtökohta, ettei toista ihmistä käytetä koko ajan roskakorina, jonne omat murheet kipataan? Eivät muutkaan välttämättä niin kovin kummoisessa tasapainossa itsensä kanssa ole. Jos vuorovaikutus on koko ajan kovin raskasta, niin sitten tätä seuraa aletaan vain yksinkertaisesti vältellä. Ei sitä tarvitse erikseen ruveta perustelemaan. Ystävyyssuhde on täysin vapaaehtoinen ihmissuhde, jonka saa halutessaan päättää. Jopa tökeröstikin, ellei sillä hetkellä parempaan pysty.

Täällä on kyllä minusta tosi omituisia näkemyksiä koko ystävyydestä! Eikö nyt lähtökohta ole se, että voi puhua niin hyvistä kuin huonoista asioista? Ja ystävä sitten kuuntelee. Eikä sano, että "vit mitä paskaa, aina sulta kuulee vain huonoja asioita". 

Mitä nää ihme roskakoripuheetkin on? "Toi kertoi harmillisista jutuista, oon siis roskakori sille." Mitäpä jos oisit ystävä sille?

Epäilen jo, että täällä eivät oikeasti jotkut tiedä mitään ystävyydestä, vaan haluavat aina juosta pois paikalta, kun homma alkaa mennä sille tasolle, jolla "hädässä ystävä tutaan".

En tajua. Tulee ihan käsitys, että ihmiset eivät saisi esim. erota tai saada keskenmenoa, ja jos näin käykin, niin niistä ei saisi puhua, koska ne aiheet ovat "roskia" muille ja ahdistaa. True friendship indeed.

Ei, tuota kutsutaan terapiasuhteeksi. Varsinkin, jos joutuu aina kuuntelemaan vain huonoista asioista. Et tainnut ymmärtää tuon edellisen kirjoittajan kommentista, ettei kyseessä ole mikään vastavuoroinen tilanne vaan  rooli on aina sama: puhuja ja kuuntelija. Jos satut saamaan tuossa suhteessa kuuntelijan roolin, niin sä kuuntelet toisen huolia ja murheita ihan riippumatta siitä, vaikka oma elämäntilanteesi olisi kymmenen kertaa raskaampi kuin hänellä. Sinä kuuntelet, hän avautuu...ei koskaan toisinpäin. 

Ai niin ja roskakoripuheilla tarkoitetaan sitä, että tällainen ihminen soittaa sulle silloin, kun haluaa helpottaa omaa pahaa oloaan. Hän purkaa kaiken sulle ja sinä kuuntelet. Kun hän on saanut puhuttua ja oloaan huojennettua, hänellä onkin jo kiire tekemään jotain muuta ja lopettaa puhelun tai jos olette tapaamassa, lähtee omaan suuntaan. Hän siis käyttää sinua "roskakorina", johon kippaa pahan olonsa ja kun on kipannut, ei tarvitse seuraasi sen enempää ennenkuin hänelle tulee taas tarve purkaa pahaa oloaan. Sulla ei mitä ilmeisimmin ole ollut tällaisia ystäviä? Ole onnellinen siitä :)

No ei ole kyllä ei. Toisaalta edelleen, "hädässä ystävä tutaan". Jos joku on kokenut eron, en osaa jäädä kovin katkeraksi siitä, että minun puheenvuoroni ei ollut nyt. Asiat tärkeysjärjestykseen. 

Toisaalta minä itse toivoisin, että erinäiset mt-ongelmista kärsivät tutut voisivat puhua asioista enemmänkin, ja olen niistä itse suoraan kysellytkin. Usein saa valheita vastaukseksi, mutta siis pointtina on se, että kun jotakuta voi ahdistaa kuulla esim. lääkkeiden nimiä ym. aiheeseen liittyvää juttua, niin minä taas olen kiinnostunut itse, onko lääkkeitä vaihdettu tmv. Sen takia, että tällöin ymmärtää paremmin, jos käytöksessä on muutoksia. Ylipäänsä jos hoetaan vain, että ei tässä mitään, kaikki on hyvin, niin se vain pidemmän päälle vaikeuttaa kommunikointia. Jos toinen kertoisi avoimesti paskasta, sitä suhtautuisi itse myötätuntoisemmin ja hieman siimaa antaen. 

Vuosia sitten exäni petti ja siitä syntyi kriisi, joka lopulta päätyi eroon. Ajattelin ihan kuten sinäkin, että hädässä ystävä tutaan. Turvauduin ystävääni ja hän kuunteli kaiken, mitä mulla oli sydämelläni. Oli tukena. Joka ainoa kerta, kun olimme tavalla tai toisella yhteyksissä, mä purkauduin ja hän kuunteli. Meillä oli exän kanssa huoltajuuskiista pahimmillaan menossa ja olin juuri aikeissa soittaa taas kerran ystävälleni, mutta satuin vilkaisemaan Facebookia. Hämmästyin, kun ystäväni seinä oli täynnä osanottoja. Hänen miehensä oli kuollut syöpään. Ja kaikki kerrat olin vain puhunut omasta parisuhteestani, kusipäisestä exästäni, asunnon myymisestä, taloushuolistani jne tajuamatta lainkaan kysyä, mitä ystävälleni kuuluu. Taisin vielä pariin otteeseen sanoa, että lapsilla on parempi ilman isää. Voin rehellisesti myöntää, että mua hävetti. 

Hyvää pohdintaa. Mutta ethän sä silti voinut tietää. Jos hän olisi itse alkanut sulle avautua, olisit varmasti keskeyttänyt omat juttusi.

Olen aika varma, että monet näistä "toinen oli aina kuuntelija" -jutuista johtuvat väärinymmärryksistä, tietämättömyydestä, inhimillisestä itsekkyydestä ym. En usko, että kovinkaan usein siitä, että toinen ei yksinkertaisesti sietäisi toisen kertomista omista murheista, koska haluaisi vain itse puhua. Ei sitä aina voi tajuta huomioida omassa kriisissä toista, ellei sitä selkeästi sanota. 

Olen samaa mieltä. Sekin on tavallaan itsensä korottamista, ettei jaa itsestään mitään ellei toinen suoraan kysy. Siinähän oletetaan, että se toinen on niin huono kaveri, ettei se kuitenkaan halua kuunnella, vaan "minä nyt olen niin erinomainen, että kuuntelen vaikka mikä olis."

 

No joidenkin kanssa vaan tuo kuunteleminen ja puhuminen menee luontevan vastavuoroisesti. Sitten on varmaan niitä, jotka ehkä kuuntelisivat, jos sen heille rautalangasta vääntäisi, mutta miksi helvetissä vaivautua sellaisen ihmisen kanssa, jonka sosiaaliset hoksottimet on niin huonot, ettei annan tilaa toisen puheelle automaattisesti?

Rohkenen olla eri mieltä siitä, että sosiaaliset hoksottimet olisivat huonot, jos kaveri ei kerro rintasyövästä eikä toinen sitä osaa itse aavistaa. 

En sitten tiedä, ajetaanko tässä takaa joitain puhekoneita, jotka vain puhuvat ja puhuvat, mutta kai nyt _johonkin_ väliin saa itsekin sanottua jotain?

Vierailija kirjoitti:

Olisi ihanaa olla vielä se naiivi pikku tyttö joka uskoi kaikista hyvää, mutta mitä pitempään elää niin sen suurempi joukko ihmisiä on tullut huomattua kusipäisiksi oman edun tavoittelijoiksi.

Ja sinähän olet herran lahja ihmisille ja syy on aina muissa

Tämän ketjun innoittamana kerroin yhdelle kaverilleni, kun näimme nyt loman kunniaksi, että miksi näen häntä nykyään niin harvoin. Aloin epäillä, että hän ehkä kuuluu siihen tyyppiin, jolle on syystä tai toisesta tärkeää tietää syyt.

Syynä on ihan vaan välimatka. Mulla on perhettä, työtä, harrastuksia, lähisukulaisia joihin pidän tiiviisti yhteyttä. Hän asuu noin 50 km päässä. Se ei ole mahdoton, muttei myöskään mikään pistäytymismatka. Kun tutustuimme, hän asui lähempänä noin 15 km päässä ja ero nykyiseen on kyllä huomattava. Lisäksi se, että hän ei pääse yleensä tulemaan tännepäin, vaan mun pitäisi mennä hänen luokseen. Monesti on laitellut "Noh, koska nähdään????" -viestejä, mutta sitten taas käy ilmi, että mun pitäisi mennä heille. Tapaamisten sopiminenkin on sellaista vientämistä ja kientämistä, kun mulla ei oikein ole vapaita iltoja/viikonloppuja ja silloin harvoin kun on, haluan olla välillä ihan vaan perheenkin kanssa kotona. Ja hänelle ei juuri koskaan käy meille tulo, kun se on niin työlästä (vaikka välimatka kylläkin on sama molempiin suuntiin).

Nykyään vastaan usein viiveellä näihin "Susta ei oo kuulunut!!!??? Koska nähdään!????" -viesteihin ym. syistä, jotka nyt sitten tälle kaverillekin kerroin.

Vierailija kirjoitti:

Tämän ketjun innoittamana kerroin yhdelle kaverilleni, kun näimme nyt loman kunniaksi, että miksi näen häntä nykyään niin harvoin. Aloin epäillä, että hän ehkä kuuluu siihen tyyppiin, jolle on syystä tai toisesta tärkeää tietää syyt.

Syynä on ihan vaan välimatka. Mulla on perhettä, työtä, harrastuksia, lähisukulaisia joihin pidän tiiviisti yhteyttä. Hän asuu noin 50 km päässä. Se ei ole mahdoton, muttei myöskään mikään pistäytymismatka. Kun tutustuimme, hän asui lähempänä noin 15 km päässä ja ero nykyiseen on kyllä huomattava. Lisäksi se, että hän ei pääse yleensä tulemaan tännepäin, vaan mun pitäisi mennä hänen luokseen. Monesti on laitellut "Noh, koska nähdään????" -viestejä, mutta sitten taas käy ilmi, että mun pitäisi mennä heille. Tapaamisten sopiminenkin on sellaista vientämistä ja kientämistä, kun mulla ei oikein ole vapaita iltoja/viikonloppuja ja silloin harvoin kun on, haluan olla välillä ihan vaan perheenkin kanssa kotona. Ja hänelle ei juuri koskaan käy meille tulo, kun se on niin työlästä (vaikka välimatka kylläkin on sama molempiin suuntiin).

Nykyään vastaan usein viiveellä näihin "Susta ei oo kuulunut!!!??? Koska nähdään!????" -viesteihin ym. syistä, jotka nyt sitten tälle kaverillekin kerroin.

Miten hän reagoi asiaan?

Myös minä keskustelin erään ystäväni kanssa asiasta ja selvisi, että hänellä oli ollut ongelmia jaksamisen kanssa ja myös yksinäisyyden tunteita. Eli asiat eivät ole aina niin kuin ne näyttävät, vaikka tuntuisi siltä, että "toinen dissaa mua!!!" Tämä helpotti omaa yksinäisyyden kokemusta. Syy ei ollutkaan minussa.

Kannattaa olla avoin ja rehellinen, mutta nimenomaan siten, että "minusta tuntuu siltä, että.." eikä "MIKSI SINÄ AINA/ET KOSKAAN.."

Vierailija kirjoitti:

Myös minä keskustelin erään ystäväni kanssa asiasta ja selvisi, että hänellä oli ollut ongelmia jaksamisen kanssa ja myös yksinäisyyden tunteita. Eli asiat eivät ole aina niin kuin ne näyttävät, vaikka tuntuisi siltä, että "toinen dissaa mua!!!" Tämä helpotti omaa yksinäisyyden kokemusta. Syy ei ollutkaan minussa.

Kannattaa olla avoin ja rehellinen, mutta nimenomaan siten, että "minusta tuntuu siltä, että.." eikä "MIKSI SINÄ AINA/ET KOSKAAN.."

Tästä tulikin mieleeni, että mitä jos on kaksi samanlaista ystävystä ja molemmat vain odottavat yhteydenottoa toiselta? Voi miten surullista, jos ystävyys kaatuu sellaiseen hölmöyteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua alkoi kovasti kiinnostamaan, että onko teillä yksinäisillä lapsia, puolisoa, töitä/opiskelua?

Mietin sitä, että jos käy kokopäivätyössä, on lapsia, puoliso, ehkä omat vanhemmat ja sisaruksiakin joihin pitää yhteyttä, niin siinä on jo aika paljon sosiaalista kontaktia elämässä!

Moni viettää nuorena kaveripainotteista sosiaalista elämää, silloin kun lapsuudenperheestä on alettu jo irrottautumaan, mutta omaa perhettä ei vielä olla perustettu. Silloin sitä aikaa on kavereille ja kavereita paljon tarjolla, koska saman ikäisillä on sama tilanne.

Sitten kun perustetaan perhe, mennään kokopäiväisesti töihin ja ehkä omat vanhemmatkin juuri siinä vaiheessa vanhenee ja tarvitsee apua niin tadaa - aikaa ystäville ei tosiaankaan ole enää samaan malliin kuin nuorena oli. Siinä harvenee helposti ystävien tapaamiset ja osa kaveruuksista saattaa jäädä kokonaan taka-alalle uusien arkikuvioiden myötä.

Jos sitten ikävaiheessa noin 30 - 40 v itsellä ei ole puolisoa, ei työtä, ei lapsia, ei lähellä asuvia sukulaisiakaan ja kavereilla taas on ruuhkavuodet päällä, niin uskon että oikeasti mukava ja sosiaalinenkin tyyppi saattaa menettää haluamattaan yhteyttä pitkäaikaisiinkin ystäviinsä ja uusia voi oman ikäisistä olla paljon aiempaa vaikeampi saada.

Jotenkin siis, millainen elämäntilanne teillä yksinäisillä on ja paljonko ikää? Ettei yksinäisyyden syy olisi juuri kavereiden ruuhkavuodet...

Itse koen, että yksinäisyyden syy on sosiaalisen pääoman vähäinen karttuminen. Perheessäni oli lapsuudessa paljon ongelmia. Sen takia olin masentunut ja surullinen lapsi, täydellinen kohde koulukiusaamiselle siis. Sen jälkeenkään ei ole ollut helppoa löytää paikkaansa missään porukoissa. Lisähaaste on ollut siinä, että ei ole ollut kovin selvää käsitystä siitä, millaisia ovat toimivat ihmissuhteet. Usein siksi on turhankin helposti alistunut ikävään kohteluun, jottei tarvitsisi olla kokonaan yksin.

Miksi alapeukutus? Elämä olisi voinut lähteä aivan erilaiseen suuntaan, jos lapsena perheellemme olisi tarjottu jotain apua. Sen sijaan lapsen juttuja ei kukaan jaksanut missään kuunnella, ei edes koulun terveydenhoitaja.

Mulla oli lapsena huonot välit isään ja hänen sukulaisiin, varsinkin mummoon, jatkuvaa kritisointia yms, mikään ei riittänyt, olin heidän mielestä viallinen, vaikka olin ihan normaali vähän ujompi lapsi. Teininä oli rankkaa kun koulussa kiusattiin ja kotona isä kritisoi. Tämä johti siihen että parikymppisenä ajauduin huonoihin miessuhteisiin, annoin kohdella itseäni huonosti, sama kaverisuhteissa. Sekään ei tilannetta helpottanut että oon vähän erakkoluonne. Kaikilla ei oo ollu helppo lapsuus, se vaikuttaa pitkälle tulevaisuuteen. Oon käynyt 3v terapiassa masennuksen takia nuorempana ja vasta nyt yli kolmekymppisenä ymmärrän miten paljon tuo kaltoinkohtelu vaikutti mun elämään ja vaikuttaa edelleen vaikka oon edistynyt paljon. Oon aika katkera isälle ja mummolle, enkä oo niiden kanssa paljon tekemisissä, isä ei ymmärrä miksen halua nähdä mummoa, pitäs varmaan sanoa suoraan millaisen kärsimyksen ne mulle aiheutti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myös minä keskustelin erään ystäväni kanssa asiasta ja selvisi, että hänellä oli ollut ongelmia jaksamisen kanssa ja myös yksinäisyyden tunteita. Eli asiat eivät ole aina niin kuin ne näyttävät, vaikka tuntuisi siltä, että "toinen dissaa mua!!!" Tämä helpotti omaa yksinäisyyden kokemusta. Syy ei ollutkaan minussa.

Kannattaa olla avoin ja rehellinen, mutta nimenomaan siten, että "minusta tuntuu siltä, että.." eikä "MIKSI SINÄ AINA/ET KOSKAAN.."

Tästä tulikin mieleeni, että mitä jos on kaksi samanlaista ystävystä ja molemmat vain odottavat yhteydenottoa toiselta? Voi miten surullista, jos ystävyys kaatuu sellaiseen hölmöyteen.

Tässä on puhuttu lähinnä niistä yksipuolisista suhteista, joissa vain toinen pitää yhteyttä. Ei kuvaamasi kaltaisista tilanteista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua alkoi kovasti kiinnostamaan, että onko teillä yksinäisillä lapsia, puolisoa, töitä/opiskelua?

Mietin sitä, että jos käy kokopäivätyössä, on lapsia, puoliso, ehkä omat vanhemmat ja sisaruksiakin joihin pitää yhteyttä, niin siinä on jo aika paljon sosiaalista kontaktia elämässä!

Moni viettää nuorena kaveripainotteista sosiaalista elämää, silloin kun lapsuudenperheestä on alettu jo irrottautumaan, mutta omaa perhettä ei vielä olla perustettu. Silloin sitä aikaa on kavereille ja kavereita paljon tarjolla, koska saman ikäisillä on sama tilanne.

Sitten kun perustetaan perhe, mennään kokopäiväisesti töihin ja ehkä omat vanhemmatkin juuri siinä vaiheessa vanhenee ja tarvitsee apua niin tadaa - aikaa ystäville ei tosiaankaan ole enää samaan malliin kuin nuorena oli. Siinä harvenee helposti ystävien tapaamiset ja osa kaveruuksista saattaa jäädä kokonaan taka-alalle uusien arkikuvioiden myötä.

Jos sitten ikävaiheessa noin 30 - 40 v itsellä ei ole puolisoa, ei työtä, ei lapsia, ei lähellä asuvia sukulaisiakaan ja kavereilla taas on ruuhkavuodet päällä, niin uskon että oikeasti mukava ja sosiaalinenkin tyyppi saattaa menettää haluamattaan yhteyttä pitkäaikaisiinkin ystäviinsä ja uusia voi oman ikäisistä olla paljon aiempaa vaikeampi saada.

Jotenkin siis, millainen elämäntilanne teillä yksinäisillä on ja paljonko ikää? Ettei yksinäisyyden syy olisi juuri kavereiden ruuhkavuodet...

Itse koen, että yksinäisyyden syy on sosiaalisen pääoman vähäinen karttuminen. Perheessäni oli lapsuudessa paljon ongelmia. Sen takia olin masentunut ja surullinen lapsi, täydellinen kohde koulukiusaamiselle siis. Sen jälkeenkään ei ole ollut helppoa löytää paikkaansa missään porukoissa. Lisähaaste on ollut siinä, että ei ole ollut kovin selvää käsitystä siitä, millaisia ovat toimivat ihmissuhteet. Usein siksi on turhankin helposti alistunut ikävään kohteluun, jottei tarvitsisi olla kokonaan yksin.

Miksi alapeukutus? Elämä olisi voinut lähteä aivan erilaiseen suuntaan, jos lapsena perheellemme olisi tarjottu jotain apua. Sen sijaan lapsen juttuja ei kukaan jaksanut missään kuunnella, ei edes koulun terveydenhoitaja.

Mulla oli lapsena huonot välit isään ja hänen sukulaisiin, varsinkin mummoon, jatkuvaa kritisointia yms, mikään ei riittänyt, olin heidän mielestä viallinen, vaikka olin ihan normaali vähän ujompi lapsi. Teininä oli rankkaa kun koulussa kiusattiin ja kotona isä kritisoi. Tämä johti siihen että parikymppisenä ajauduin huonoihin miessuhteisiin, annoin kohdella itseäni huonosti, sama kaverisuhteissa. Sekään ei tilannetta helpottanut että oon vähän erakkoluonne. Kaikilla ei oo ollu helppo lapsuus, se vaikuttaa pitkälle tulevaisuuteen. Oon käynyt 3v terapiassa masennuksen takia nuorempana ja vasta nyt yli kolmekymppisenä ymmärrän miten paljon tuo kaltoinkohtelu vaikutti mun elämään ja vaikuttaa edelleen vaikka oon edistynyt paljon. Oon aika katkera isälle ja mummolle, enkä oo niiden kanssa paljon tekemisissä, isä ei ymmärrä miksen halua nähdä mummoa, pitäs varmaan sanoa suoraan millaisen kärsimyksen ne mulle aiheutti.

Olen pahoillani puolestasi. Joskus se vaan on itselle parasta, että ottaa etäisyyttä ikäviin ihmisiin. Tsemppiä kaikkeen <3