Pahinta mitä olet appivanhemmillesi tehnyt?

Meni kuppi nurin lopulta ja sanoin anopille vastaan.

Anoppi loukkaantui.

Jättänyt menemättä kylään kun en enää jaksa ainaista pelkoa ruokamyrkytyksestä. Anoppi viis veisaa päiväyksistä, säilyttää jääkappitavaraa huoneenlämmössä jne.

En ole käynyt kylässä 10 vuoteen.

Appiukko antoi lintulaudan jonka pistin samantien roskiin. Meillä ei lintuja ruokita!

En mitään.

Eihän miniät ikinä mitään pahaa tee. Hehän ovat aina oikeessa. Anopit ne vaan on pahoja ja aina väärässä, eiks niin mammat?

En ole rehellisesti sanottuna tukenut heidän suhdetta lapsiimme. Esikoisen vauvavuosi meni anopin kanssa kamppaillessa monista asioista, joten jälkensä jätti enkä ole aikuismaisesti päässyt yli monista loukkauksista, vaikka meillä on jo kolne lasta. Tavataan kyllä heitä, mutta lapset eivät jää hoitoon, enkä erityisen paljon lapsille heistä puhu, mutta en kyllä mitään negatiivistakaan.

Appi on mulle pelkkää ilmaa, myös sukujuhlissa.

Lainasin 2000 vuosia sitten. En ole maksanut takaisin. Pesin anopin tekemät lastenvaatteet ja kutomat neuleet 60 asteessa pilalle. 

Huusin appiukolle päin naamaa että on idiootti ja saisi edes joskus miettiä sanomisiaan ja pitää päänsä kiinni.

Oltiin juuri ajettu paha kolari (auto meni kolme kertaa ympäri ja liukui parisataa metriä katollaan, autossa mies, minä (raskaana) ja vuoden ikäinen poikamme). Appiukko sattui ajamaan juuri ohi, kun istuimme pientareella odottamassa ambulanssia poliisien kanssa. Appi pysähtyi ja tuli huutamaan suoraa huutoa miehelleni (35 v) että hänhän oli käskenyt olemaan varovainen, mies on aivan ääliö, jne. Ei riittänyt että mies oli jo itkun partaalla muutenkin, ja tuohan auttoi tilannetta aivan älyttömästi... Apella on siis muutenkin taipumus käyttää sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa, ja suuttua silmittömästi jos joku menee pieleen tai ei hänen mielensä mukaan.

Tuon jälkeen ei oltu apen kanssa tekemisissä vuosiin. Sittemmin on hieman rauhoittunut ja sairastui vakavasti pari vuotta takaperin, eli nyt kelpaa muidenkin tekemä herra yliherralle.

Kolari ei muuten ollut mitenkään mieheni vika, vaan toinen auto tuli kylkeen ja työnsi meidät päin matalaa kiviaitaa, joka "flippasi" meidän auton. Onneksi ei käynyt kuinkaan, puolen vuoden ikäinen auto tosin vietiin romuttamolle.

Antoivat meille oman kuntansa puisen vaakunan lahjaksi. En ole laittanut vieläkään seinälle. Aikaa jo yli 15 vuotta.

Mulla on ihan hyvä välit anoppiin. Noin 300km...

Otin eron heidän kultapojasta. Katkaisivat välit saman tien ja haukkuvat minua kaikille jotka jaksaa kuunnella. Minua ei haittaa mutta lapsia käy sääliksi kun joutuvat kuuntelemaan.

Mä ajattelen siitä pahaa melkein joka kerta kun se käy mun mielessä. Syy on se, että mun miehen lapsuuden valokuvissa joku polttaa tupakkaa sisällä lähes joka kuvassa, oltiin sitten mökillä, autossa, mummolassa tai kotona. Yhdessä kuvassa edesmennyt anoppini istuu sohvalla kaverinsa kanssa ja molemmilla sauhuaa sätkä molemmissa käsissä.

Minä olen sanonut lapsille (alle kouluikäisiä vielä) että kaikki mummin jutut eivät ole ihan totta ja kaikkea ei pidä uskoa.

Järjestin niin, että häissämme ei ollut mitään alkoholijuomaa tarjolla. Appivanhemmat olivat takuuvarmasti varautuneet kailottamaan moneen kertaan kovalla äänellä "Meille sitten alkoholitonta!". Nyt ei ollut kailottamisen aihetta.

En enää muistuttanut miestä anopin enkä appiukon synttäreistä.

Heittänyt heiltä saatuja tavaroita menemään (kaikkea turhaa paskaa kantavat meille nurkistaan), kironnut mielessäni alimpaan helvettiin, ollut osallistumatta mm. anopin 60-v päiville (ryyppykinkerit), haukkunut omalle äidilleni anoppia + appea, ollut ostamatta joululahjoja (miksi pitää aikuisille ostella lahjoja varsinkaan jos lahjoja elää itse köyhyydessä?) ollut tekemättä/lähettämättä äitienpäivä-/isänpäiväkortteja (miehen tehtävä olisi mutta ei hoida -> syy minun, kun minäkään jaksa/viitsi/halua). 

Ajanut heidän rakkaan, täysin viattoman poikansa vieraan naisen syliin. Totuus: mies petti pari vuotta työkaverinsa kanssa ennen kuin totuus selvisi.

Pitänyt kiinni meidän kasvatuslinjasta skipaten 70-luvun lastenkasvatusohjeet ja -myytit. Ollut survomatta lasta liian pieniin vaatteisiin. Ja rehellisesti menettänyt luottamukseni siihen että mulle puhuttaisiin totta tai mun sanoilla olis painoa.