Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Onko yleistä tunne ettei kukaan kuuntele?
01.06.2018 |
Olen paininut nyt jonkun aikaa varsin oudon ongelman kanssa, joka meinaa räjäyttää pääni. Viimeinen vuosi elämässäni on ollut varsin helvetillinen, on tapahtunut isoja pieleen menneitä asioita elämän eri osa-alueilla ja niin sanottu kevyistä asioista keskustelu on aika hankalaa, koska tosiaan isoja juttuja on mennyt pieleen jotka painavat mukana elämän eri osa-alueilla. Tämän myötä olen huomannut ihmisistä varsin erikoisia piirteitä. En saa enää joihinkin ihmisiin minkäänlaista kontaktia nyt kun olen itse aivan raadollisen vereslihalla omine kokemuksineni ja enemmän kuin mitään muuta toivoisin pientä hetkeä kuunnella ajatuksiani näistä pieleen menneistä asioista.
Liian monen kanssa, lähipiirinkin, olen törmännyt siihen ettei minua kuunnella. Jos kysytään, mitenkäs se työasia on sujunut, kuinkas talonrakennus edistyy, mitenkäs tämä iso elämänmuutos on sujunut, kuinka voit, mitä kuuluu, niin jo toisen lauseen kohdalla suutani yritetään sulkea puhumalla jotakin paskaa päälle "katoppas miten lehdet heiluu puissa." Tai "Ai mikäs nalle se sinulle on kädessä." --- kääntäen yhtäkkiä keskustelun huomioimaan lapsiani jotka leikkivät aivan rauhassa kahvipöydän kupeessa. En siis saatana saa sanottua yhtään siitä mitä minulle kuuluu, en saa kontaktia ja olen alkanut olla aivan äärettömän pettynyt ihmisiin. Mistä tämä johtuu? Vastaanko väärin kun yritän kertoa totuutta siitä, että ei todellakaan ole menneet asiat ihan putkeen ja perheemme elää tällä hetkellä aikamoisessa kriisissä päivittäin? Mikä helvetti siinä on ettei ihmistä voida edes pientä hetkeä kuunnella???
Olenko aivan yksin tämän kanssa, liian hyökkäävä, liian puhelias? Ok, myönnän sen etten ole luonteeltani sellainen itseeni asiat patoava hissukka, vaan sanon suoraan realistisesti jos asiat ei ole menneet putkeen, ilman häpeää tai tarvetta piilotella tai silotella asiaa jotenkin paremmaksi. Haluaisin saada näkökulmia ja keskustelua asiasta, jonkin toisen mielipiteen tai kannustuksen jolla päästä taas hiukan omissa ajatuksissa eteenpäin. Mutta ihan äärettömän harvoin kukaan kuuntelee, mieluummin ihmiset hössöttää sen puheen päälle jotakin aivan jonninjoutavaa liibaa ja oma oloni jää aivan älyttömän vihaiseksi ja nöyryytetyksi kun minua ei vaan yhtään kuunnella.
Paras oli viime kesänä kun meidän perheelle tapahtui aivan kamalia asioita putkeen monia, olimme äärirajoilla koko porukka, meinasimme menettää talomme näistä seurauksista johtuen, sairastelin itse jatkuvasti ja meinasin ajaa pahan kolarin nukahdettuani rattiin lapset kyydissä, mitä sanoo tähän lapseni kummi kun hädissäni hänelle viestitin että olen aivan romahduksen partaalla, en enää pian jaksa. Hän kirjoitti minulle vastauksena, että mitäs olet aiheuttanut itsellesi tuollaisen tilanteen, ei teillä mitään todellista hätää ole. Tämä lause piirtyi verkkokalvoilleni, ei teillä mitään hätää ole. Mitä toisen aliarviointia ja mitätöintiä hädän keskellä. Sain onneksi tuolloin neuvolan kautta perhetyöntekijää kiinni, keskusteluapua sekä kodinhoidon tukea, ilman niitä en tiedä missä olisin, oma fyysinen kuntonikaan ei olisi ehkä kestänyt tuota tuolloista painetta enää hetkeäkään. Mutta tämän jälkeen on lähes itkettänyt ja naurattanut fraasit "elämästä ei tulisi mitään ilman ystäviä." My ass. Tai "Uskalla pyytää apua." Even bigger ass. Todellisen hädän tullen hyvä jos kukaan jaksaa edes kuunnella puolikasta lausetta, tämä on minun kokemukseni asiasta.
Kommentit (29)
Mulla oli elämässä vaikeuksia ja tunsin itseni eristyneeksi, koska en tohtinut kertoa vaikeuksistani, etten olisi ystävien mielestä tylsä ja hankala. Sitten löysin vertaistukiryhmän, jossa pystyin muiden samaa kokeneiden kanssa avaamaan syvällisestikin näitä ongelmia ja löytämään ratkaisuja.
Tämän jälkeen olen pystynyt kertomaan vaikeuksista ystävillekin, mutta sellaisella kevyellä otteella, etteivät he ahdistu. Ihmiset alkavat helposti väistellä, jos luulevat että heidän pitäisi alkaa tehdä niille ongelma-asioille jotain, vaikka ne usein ovat ylitsepääsemättömiä ja tarvitaan viranomaisia, lääkäriä tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On hyvinkin tuttua. Ja vihaan myös tuota tekopyhää "kukaan ei olisi hänestä ikinä uskonut", kun joku lopulta häipyy tästä maailmasta, kun ei jaksa enää. Mun koihdalla tuota äimistelyä tosin tuskin käytäisiin, kaikki kyllä tajuaisivat varmasti, miksi luovutin lopultakin, mutta kukaan ei jaksanut välittää eläessäni.
Tuttua huttua. Itse olen jotenkin jämähtänyt siihen katkeruuteen, että kun kukaan ei kuuntele eikä ketään kiinnosta, niin en tarvitse sellasia tyyppejä elämääni ja olenkin jo heivannut aika lailla kaikki entiset ystävät pois ympäriltäni. En myöskään jaksa kuunnella kenenkään toisen vuodatuksia tai empatiseerata jonkun perheenjäsenen kuolemaa tai sairautta, koska en ole itse saanut vastaavissa tilanteissa tarvitsemaani tukea tai kuuntelua. Elämä on. Ihmiset ovat itsekkäitä ja niin olen nykyään minäkin. Surullista, mutta totta.
Vierailija kirjoitti:
Ihmisiä kiinostaa _käyttää_ toista ihmistä. Ei ole yhteistä läsnäoloa, on jaettua aikaa, jossa kaadetaan toinen toisensa päälle tapahtumia, muistoja ja sattumia omasta elämästä - tuokioista jossakin muualla, jostakin muualta. En ole enää nykyisin kiinnostunut tällaisesta, etsin ihmisiä _jakamaan_ kanssani hetkiä ja olemaan läsnä. Elämään niitä arvokkaita juttuja minun kanssani.
Niin totta!
Mun lääkitys tekee tuota etten ole oikein messissä mitä mulle puhutaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Autan mielelläni, jos asia on sellainen jossa pystyn auttamaan. Hoidan lapsia, otan koiran tai koirat hoitoon matkan ajaksi, lainaan autoani, tarjoan autokyydin, kerron pyydettäessä mielipiteeni esimerkiksi opintoja tai asunnon ostoa pohtivalle.
Mutta en kuuntele aviokriisin, sairauden, taloudellisen tilanteen tai minkään muunkaan ongelman edestakaisin vatvomista kasvokkain enkä puhelimessa. Koen sellaisen tuhlaavan sekä puhujan että omaa aikaani. Moni ei tätä ymmärrä eikä hyväksy, koska pitää auttamisena sitä että saa purkautua ja tyhjentää likasankonsa minun seurassani.
Tämä on nykyaikaa. Kaikenlaisesta kuuntelusta ja myös kosketuksesta ja läheisyydestä on maksettava rahalla. Muuten et saa mitään. Normaali kanssakäyminenkin muuttuu pikkuhiljaa kaupankäynniksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Leila Koo kirjoitti:
Autan mielelläni, jos asia on sellainen jossa pystyn auttamaan. Hoidan lapsia, otan koiran tai koirat hoitoon matkan ajaksi, lainaan autoani, tarjoan autokyydin, kerron pyydettäessä mielipiteeni esimerkiksi opintoja tai asunnon ostoa pohtivalle.
Mutta en kuuntele aviokriisin, sairauden, taloudellisen tilanteen tai minkään muunkaan ongelman edestakaisin vatvomista kasvokkain enkä puhelimessa. Koen sellaisen tuhlaavan sekä puhujan että omaa aikaani. Moni ei tätä ymmärrä eikä hyväksy, koska pitää auttamisena sitä että saa purkautua ja tyhjentää likasankonsa minun seurassani.
Kertokaa, millä tavalla kuunteleminen auttaa ongelmaista?
Kuuntelin nuorempana tuntikaudet milloin kenenkin ystävän, naapurin tai sukulaisen ongelmia. Olin sellainen kiltti ja empaattinen, äidillinenkin kai. Tätä odotettiin vielä siinäkin vaiheessa, kun minulla oli paljon omia ongelmia, kuten lapsen vakava sairaus. Minulla olisi pitänyt olla aikaa kuunnella muiden huolia puhelimessa, aikaa tavata ja kahvitella ja kyläillä, että muut voivat kertoa minulle murheitaan.
Siis lyhyesti: millaista apua saatte ongelmiinne siitä, että joku kuuntelee, esimerkiksi pienten lasten äiti jopa 2-3 teidän pitkän puhelun verran päivässä?
Alue: Aihe vapaa
Oli sen sortin tekstiä etten jaksanu lukea puoliakaan.
Lyhyesti vastattuna kukaan ei jaksa kuunnella jos ei ole mitään järkevää sanottavaa