Tiesittekö sen kun löysitte sen "oikean"?

En usko "Siihen Oikeaan" merkityksessä, että olisi olemassa vain muutama ihminen maailmassa, joiden kanssa on "tarkoitettu yhteen", mutta jotain varmaan kertoo se, että olen eronnut lapseni isästä 25-26 vuotta sitten enkä sen jälkeen ole tavannut ihmistä, jonka kanssa olisin ollut valmis sitoutumaan niin vahvasti, että olisin halunnut muuttaa saman katon alle. Nyt olen, ja siltä on tuntunut lähes alusta saakka. Päätös on iso, yhtä iso kuin jos olisimme menossa naimisiin, koska en sitoutuisi häneen ellen oikeasti uskoisi haluavani jakaa arkea hänen kanssaan loppuelämämme ajan.

Edelleen yhdessä. Suhteessa on hyvä ja rauhallinen olo, tilaa olla oma itsensä. Avioeroperheen lapsena on jopa yllättävää, että tässä suhteessa ajattelen pystyväni olemaan loppuelämäni. Kaikista asioista pystytään puhumaan ainakin jollakin tavoin.

MiäsHenkilö kirjoitti:

En oikein usko tällaiseen. On sattuman kauppaa osuuko tunteet yhteen samalla tavalla. Oma kiintymys ei kerro mitään sen toisen ihmisen kiintymyksen tasosta.

Joskus voi kohdata ihmisen, jolle itse on se oikea ja itsekin kokee toisesta samoin. Kerran itse kokeneena voin vahvistaa, että se on elämässä hyvin ainutlaatuinen tapahtuma joka suistaa raiteilta kaiken aiemman.  

Tiesin. Mutta se oikea ei ollut samaa mieltä.

Onko sitä yhtä oikeaa, en tiedä. Voiko niitä olla useita, en tiedä. Voiko löytää yhden, joka on "yksi niistä oikeista tai juuri se oikea"...kyllä. Tähän uskon. Meillä synkkasi mieheni kanssa heti alusta todella hyvin. En ole ollut ikinä kenenkään kanssa yhtä hyvin samoilla linjoilla, kuin hänen kanssaan olen koko tämän ajan ollut. Meidän ei ole tarvinnut sopia mistään yhteisistä pelisäännöistä, ne on muodostuneet ihan luonnostaan, eikä niissä ole oikestaan tarvinnut edes kompromisseja juuri tehdä. Ollaan vaan niin samoilla linjoilla melkeinpä kaikesta. Ikinä ei olla riidelty, juuri koskaan ei tarvitse edes "puhumalla selvittää", koska tällaisia issueita ei vaan tule.

Toki molemmissa meissä on piirteitä, jotka joskus ärsyttää toista. Mutta ne on aika pieniä juttuja ja ne ärsyttää lähinnä vain silloin, kun on muutenkin väsynyt/ärtynyt/tms. Ihmettelin aina ennen sitä, miten kumppani voi olla paras ystävä, mutta niin vaan itse olen nykyään niin onnellisessa tilanteessa, että todellakin kumppanini on myös paras ystäväni. Hän on niin iso ja tärkeä osa elämää, että en osaa edes kuvitella elämää ilman. Mikä on myös jännää, on se, että minä, joka olen aikaisemmin ollut todella epävarma suhteistani ja pelännyt niiden loppumista niin paljon, että ehkä myös tällä aiheuttanut niiden päättymisiä, mutta nyt olen niin varma tästä, että en voi kuvitellakaan, että tulisi tilanne, jossa me erottaisiin. Tottakai tiedostan sen, että se tilanne voi joskus tulla, mutta en osaa pelätä sitä yhtään. En vaan voi uskoa, että se olisi mahdollista. Tämä on aina niin ihana tajuta: mun epävarmuuteni on haihtunut aivan täysin. Joskus mietin, että miten oon voinut tuollaisen helmen itselleni saada, mutta samalla tajuan, että mä olen ihan yhtä helmi hänelle. Hän pitää huolen, että mä tiedän sen.

Toisaalta sitä itsekin ihmettelee, miten toiseen ihmiseen voi luottaa niin sata prosenttisesti. Mutta kyllä vaan voi. Perheeseeni oon tottunut luottamaan ja hän on nyt mun perheen ydin. <3 Tämä onkin myös yksi oivallus: en ole ikinä aikaisempien seurustelukumppaneitteni kanssa ajatellut muodostavani perhettä tai että he kuuluisivat mun perheeseen. Ehkä se olisi pitänyt tajuta silloin aiemmin, että ei se silloin ole "se oikea", jos on "vaan" poikaystävä/avomies. Pitää olla perhettä.