Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Minä en koskaan "voita" ihmisten kanssa
29.05.2018 |
Ihan typerä otsikko, tiedän. En vain osaa tätä paremminkaan ilmaista.
Olen sellainen ikuinen altavastaaja. Ihan sama minkälainen ihmissuhde: vanhemmat, ystävät, työyhteisö. Joka ikinen kerta käy niin, että tavallaan häviän toisille. Yritän nyt keksiä muutaman esimerkin, ja pahoittelen etteivät ne ihan kerro kaikkea, mutta kaikkea ei voi enkä haluakaan tähän aloitukseen listata.
Minä olen koko ikäni ollut aika yksinäinen. Kaveri tai muutama on voinut olla, mutta olen se toinen kaveri tai kolmas kaveri - en koskaan se, johon luotetaan tai jonka kanssa tehdään festarireissuja tai uskoudutaan elämästä ja ihmissuhteista. Tutustun helposti, osaan small talkin, osaan käytöstavat. Ja niin vain tuppaa käymään, että jään porukoista pois, tai jään kolmanneksi pyöräksi.
Ja jotenkin olen aina liikaa. Kun kaksi vanhempaa lastani olivat pienempiä, olin kotona heidän kanssaan (eikä minulla ollut työpaikkaa johon palata). Yritin selvitä järjissäni tekemällä asioita sekä lasten kanssa, että ilman heitä. Pieniä lapsiani vein puistoihin ja kerhoihin, uimaan ja retkille. Sitten tultiin kertomaan, että se ja se ajattelee, että sinä vain suoritat äitiyttä ja yrität näyttää muille olevasi muita parempi. Kävin itse ratsastamassa ja joskus keikoilla, joskus miehen kanssa jossain kahdestaan. Sain kuulla kommentteja, että "hyvähän sinun on" ja "helppoahan se on, kun on rahaa". Eikä siinä vaiheessa olisi varmaan auttanut, jos olisin sanonut että ainoat tukiverkot on miehen vanhemmat, joilla on omakin elämä ja jotka käyvtä töissä vielä itsekin. Ja että rahaa on, koska miehen työ on vaativaa ja mies on siksi paljon kotoa poissa. Että hoidan kodin, lapset ja itseni aivan yksin, ilman apua.
Siivoojasta tuli kuittalua, kun miehen pitkän työreissun aikana palkkasin sellaisen avuksi. "Haha, helppoa kun on varaa, meillä mutsi pesee ikkunat!" Olisin voinut itkeä: oma äitini on rappioalkoholisti, eikä hänestä ole auttamaan.
Yritän nyt lukea avoimessa yliopistossa, ja hakea ensi keväänä koulutukseen. Ei kannustusta, pelkkää ihmettelyä että itse eivät viitsisi ja että toivomani ala ei ole tuttu ja ei siitä sen enempää. Tämä on koko ajan tätä, tapaan ihmisiä, juttelen puolituttujen kanssa, en ole ylimielinen, en ylpeä. Ja joka ikinen kerta jään yksin.
Kenellekään en tunnu olevan kiinnostava ihminen. Aina jään jotenkin tilaan tai asemaan, jossa on seliteltävä omaa elämäänsä ja melkeimpä oikeutettava oma olemassaolo tällaisena kuin olen.
¨
Koskaan kukaan ei kysy mihinkään, ei puhu tulevaisuudesta niin että kuuluisin siihen jollain tavalla tyyliin hei keskustaan avattiin se uusi kahvila, mennäänkö yhdessä ensi viikolla?). Kukaan ei kehu, ei kysy mitään. Joskus tunnen olevani robotti toisten keskellä. Sanon hei ja huomenta, ja kiitos. Ja sitten jo unohdun.
En ole rikas, enkä köyhä. En ole kaunis, mutta en rumakaan. En pitkä enkä lyhyt, en laiha enkä lihava. Tykkäisin monista asioista, ja monia juttuja yksin teenkin. En juorua, en polta, en juo kuin seurassa lasin viiniä tai kaksi. Joskus tulee ihmisten kanssa tilanteita kun tulee olo, että no niin, sanoin jonkun väärän jutun itsestäni. Että tykkään valokuvata, tai että pidän politiikasta, tai että lähden ensi viikolla reissuun, että kysy mieheltäni pääseekö lapseni teille leikkimään. Tulee sellaisia hiljaisia hetkiä, kun toinen ei sanokaan mitään.
Kommentit (44)
Vierailija kirjoitti:
Ole iloisempi. Vitsaile ja keksi kaikesta jotain positiivista ja hauskaa. Jos ei toimi niin olet vaan tavannut idiootteja. Hauskoista ihmisistä tykätään.
Ei tykätä.
Sori että vänkään, mutta ehkä huumorini ei sitten uppoa. Ketään en loukkaa, itselleni osaan kyllä nauraa. Kuulostan nyt siltä, että yritän puolustella itseäni liikaa jo, mutta ihan oikeasti (ei tätä kyllä enää kukaan usko), saan ihmiset nauramaan. Kukaan ei ole täydellinen, enkä ole pitänyt kohtaamiani ihmisiä idiootteina. No ehkä muutamaa, mutta heidän olen vain antanut olla. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen Hämeestä.
Voin luoda jonkun anonyymin sähköpostiosoitteen jos joku vinkkaa minne? Ap
Ehkä sulla ei ole ap omaa tahtoa. Sellaisen ihmisen kaveri on vaikea olla. Toki sellainenkin ihminen on huono ystävä, joka ei ota huomioon toisten tahtoa ollenkaan, mutta jos ei ole tahtoa, sekin työntää ihmisiä pois.
Vierailija kirjoitti:
Luin koko ketjun läpi ja samaistun ap sinuun täysin.
Samalla koin, että useat kommentit mitä ketjuun tuli olivat juuri niitä "ymmärtämättömiä". Olen kamppaillut saman asian kanssa peruskoulun jälkeen aina. Onneksi peruskoulussa minulla oli se "bestis" ja sain koko lapsuuteni ja nuoruuteni tuntea miltä tuntuu olla yhtä tärkeä kuin muut, olla osa yhteisöä ja saada yhteydentttoja/ehdotuksia/vaatimuksia/painetta kuulua porukkaan. Nyt olen aikuisiän ymmärtänyt, että olen se näkymätön ja tylsä. Ei toivottu, mutta välillä ok seuraa. Paljon olen katsonut peiliin. Vaikea on tulla ymmärretyksi kun asiat elmässäni ovat näennäisen hyvin. Juuri sellaista ymmärtämättömyyttä tässäkin ketjussa on. Ei tavallan "uskota" , että tuo mikään ongelma onkaan ja että se on oman pään sisällä. Itsetuntoni on melko hyvä ja viihdyn yksikseni. Silti joskus kaipaisin itsekin olla osa ryhmää.
Olen aktiivinen, myönteien ja hyvä keskustelija, otan muut huomioon ja yhdistän jopa kaksi ulkopuolista tyyppiä toisiinsa (tämän analyysin sain työhaastattelun jälkeen ammattilaiselta, joka seuasi tapahtumaa). Käytöstavat ja auttavaisuutta löytyy. Ehdotan yhteisiä menoja ystäville. Silti olen vahva ja oma itseni. Olen samassa tilanteessa, eli aina se, joka ei pääse siihen tiiviiseen piiriin. Ei se muuten haittaisi, mutta joskus olisi itsekin mukava lähteä esim. tyttöjen reissuun, eikä kuulla maanantaina kavereiltaan että he olivat eikä minua taaskaan pyydetty. jne jne.
Oletko ap mistä päin ja minkä ikäinen noin suurin piirtein? Mitenkähän sinuun saisi yhteyden?
Mä vähän luulen, että suurimmalla osalla suomalaisista perheellisistä naisista ei ole mitään tyttöporukkaa, jonka kanssa reissata ja tehdä milloin mitäkin. Puoliso, lapset, koti ja työ pitävät huolen siitä, ettei sellaisen syntymiseen ja/tai säilymiseen ole oikein aikaa ja vaikka olisi aikaakin, ei samaan aikaan kaikkien muiden porukkaan kuuluvien kanssa. Ollaan ehkä osa erilaisia porukoita, mutta ei samanlaisella intensiivisyydellä kuin jossain Sinkkuelämää -sarjassa. Koska tyttöporukaton elämä on hyvin monelle ihan normaalia, sen vuoksi ei kovin helpolla ymmärretä, että jollekin toiselle sellainen elämä olisi hyvinkin tärkeää.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä sulla ei ole ap omaa tahtoa. Sellaisen ihmisen kaveri on vaikea olla. Toki sellainenkin ihminen on huono ystävä, joka ei ota huomioon toisten tahtoa ollenkaan, mutta jos ei ole tahtoa, sekin työntää ihmisiä pois.
Miten tämä oman tahdon puute voisi näkyä käytännössä ystävyyden esteenä? Varmaan jotenkin muutenkin kuin ettei tiedä tilatako ravintolassa pitsaa vai pastaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun ongelmani on puolestaan se, että minä päädyn loppujen lopuksi tekemään kaiken työn uusissa tuttavuussuhteissa. Minä käytän yöt läpeensä kun selvitän ratkaisuja uusien tuttavuuksien ongelmiin. Kirjoitan pitkiä meilejä, joissa siteeraan eri lakien yksityiskohtia jne.
Sen jälkeen kun uuden tuttavuuden ongelma on ratkaistu tavalla tai toisella (yleensä myös minun aktiivisella myötävaikutuksellani) uusi tuttavuus ei edes kiitä avusta ja lähtee lipettiin. En ole kiitoksenkipeä enkä odota ihmisiltä ihailua mutta oletan aikuisilla ihmisillä olevan alkeelliset käytöstavat kunnossa.
En ole snobi, kaunis, trendikäs eikä minulla ole käsittääkseni mitään muuta kadehdittavaa kuin mies. Lapsetkin ovat ihan tavallisia lapsia. Hävyttömin tapaus oli kyllä kun ensin minun auttamani uusi tuttavuus alkoi pommittaa miestäni ja vonkasi ihan meilillä saladeiteille. Mieheni kielsi minua jyrkästi hyysäämästä enempää ihmisiä koska tästä pommittajasta sukeutui varsinainen riesa. Hänellä oli pokkaa marssia mieheni työpaikalle ja kinuta miestäni ”lounaalle” hänen kotiinsa.
En tiedä mikä minussa on vikana. Minulla ei ole yhtään läheistä ystävää. En osaa muutenkaan olla naisten joukossa koska en lue naistenlehtiä ajanpuutteen vuoksi.
Mulla vähän sama tilanne paitsi ei ole lapsia eikä parisuhdetta. Olen kaikille tuttaville vain mun osaamiseni enkä arvokas ihmisenä. En tajua mitä teen niin eri tavalla kuin muut
Sanon sulle samaa kuin AP:llekin: pyydä itse apua muilta.
Ihmisillä on monia sisäsyntyisiä ennakkoluuloja, ja eräs hyvin toimiva sellainen on että jos minä autan sinua, niin silloinhan minun täytyy pitää sinusta koska enhän minä nyt ikävää ihmistä auttaisi.
Tietty tasapainoiluahan tuollainen vaatii: pyydettävä palvelus ei saa olla liian iso. Itsehän olen vieläkin kaunainen eräällekin lokille jonka röyhkeään pyyntöön tulin itse taipuneeksi kun olin niin hemmetin avuliaalla päällä itse.
Onko kävelyseuraksi pyytäminen tai oudosti toimivan kännykän (tuon luurin itse) katsominen liian iso palvelus? :D hauskinta on, että noissa toisella ei ole juuri koskaan aikaa, mutta sitten kun hän itse tarvitsee apua, niin milloin tahansa sopii
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä sulla ei ole ap omaa tahtoa. Sellaisen ihmisen kaveri on vaikea olla. Toki sellainenkin ihminen on huono ystävä, joka ei ota huomioon toisten tahtoa ollenkaan, mutta jos ei ole tahtoa, sekin työntää ihmisiä pois.
Miten tämä oman tahdon puute voisi näkyä käytännössä ystävyyden esteenä? Varmaan jotenkin muutenkin kuin ettei tiedä tilatako ravintolassa pitsaa vai pastaa?
Ohis.... siten, että henkilö on "ihan sama" -tyyppi. Mitä tehdään, minne mennään, kenen kanssa, milloin...kaikki käy. Myötäilijä, muiden perässä kulkija. Kukaan ei tiedä, mitä tämä henkilö oikeasti haluaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä sulla ei ole ap omaa tahtoa. Sellaisen ihmisen kaveri on vaikea olla. Toki sellainenkin ihminen on huono ystävä, joka ei ota huomioon toisten tahtoa ollenkaan, mutta jos ei ole tahtoa, sekin työntää ihmisiä pois.
Miten tämä oman tahdon puute voisi näkyä käytännössä ystävyyden esteenä? Varmaan jotenkin muutenkin kuin ettei tiedä tilatako ravintolassa pitsaa vai pastaa?
Ohis.... siten, että henkilö on "ihan sama" -tyyppi. Mitä tehdään, minne mennään, kenen kanssa, milloin...kaikki käy. Myötäilijä, muiden perässä kulkija. Kukaan ei tiedä, mitä tämä henkilö oikeasti haluaisi.
Eikä kukaam oikeastaan tiedä, miksi tyyppi roikkuu muun porukan mukana.
Ainakin sen verran voisi sanoa että kavereita kannattaa vaihtaa. Voi olla että sieltä alkoholistiperheestä seuraa jokin käytösmalli, joka huomaamatta kerää ympärilleen tietynlaisia ihmisiä. Itse en ainakaan jaksaisi sellaisia "minulla menee huonommin kuin sinulla"-ihmisiä tai sellaisia, joilla ei ole mitään hyvää sanottavaa. Eivätkä myöskään panosta ystävyyteen esim, kysymällä minusta ja elämästäni; olemalla kiinnostunut minusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin koko ketjun läpi ja samaistun ap sinuun täysin.
Samalla koin, että useat kommentit mitä ketjuun tuli olivat juuri niitä "ymmärtämättömiä". Olen kamppaillut saman asian kanssa peruskoulun jälkeen aina. Onneksi peruskoulussa minulla oli se "bestis" ja sain koko lapsuuteni ja nuoruuteni tuntea miltä tuntuu olla yhtä tärkeä kuin muut, olla osa yhteisöä ja saada yhteydentttoja/ehdotuksia/vaatimuksia/painetta kuulua porukkaan. Nyt olen aikuisiän ymmärtänyt, että olen se näkymätön ja tylsä. Ei toivottu, mutta välillä ok seuraa. Paljon olen katsonut peiliin. Vaikea on tulla ymmärretyksi kun asiat elmässäni ovat näennäisen hyvin. Juuri sellaista ymmärtämättömyyttä tässäkin ketjussa on. Ei tavallan "uskota" , että tuo mikään ongelma onkaan ja että se on oman pään sisällä. Itsetuntoni on melko hyvä ja viihdyn yksikseni. Silti joskus kaipaisin itsekin olla osa ryhmää.
Olen aktiivinen, myönteien ja hyvä keskustelija, otan muut huomioon ja yhdistän jopa kaksi ulkopuolista tyyppiä toisiinsa (tämän analyysin sain työhaastattelun jälkeen ammattilaiselta, joka seuasi tapahtumaa). Käytöstavat ja auttavaisuutta löytyy. Ehdotan yhteisiä menoja ystäville. Silti olen vahva ja oma itseni. Olen samassa tilanteessa, eli aina se, joka ei pääse siihen tiiviiseen piiriin. Ei se muuten haittaisi, mutta joskus olisi itsekin mukava lähteä esim. tyttöjen reissuun, eikä kuulla maanantaina kavereiltaan että he olivat eikä minua taaskaan pyydetty. jne jne.
Oletko ap mistä päin ja minkä ikäinen noin suurin piirtein? Mitenkähän sinuun saisi yhteyden?
Mä vähän luulen, että suurimmalla osalla suomalaisista perheellisistä naisista ei ole mitään tyttöporukkaa, jonka kanssa reissata ja tehdä milloin mitäkin. Puoliso, lapset, koti ja työ pitävät huolen siitä, ettei sellaisen syntymiseen ja/tai säilymiseen ole oikein aikaa ja vaikka olisi aikaakin, ei samaan aikaan kaikkien muiden porukkaan kuuluvien kanssa. Ollaan ehkä osa erilaisia porukoita, mutta ei samanlaisella intensiivisyydellä kuin jossain Sinkkuelämää -sarjassa. Koska tyttöporukaton elämä on hyvin monelle ihan normaalia, sen vuoksi ei kovin helpolla ymmärretä, että jollekin toiselle sellainen elämä olisi hyvinkin tärkeää.
Vastaan, eli koska ongelma on ollut pitkään tämä, olen hallinut ja vaalinut kavereita eri elämäntilainteista. On sinkkuporukkaa, on lapsellisia, harrastajia, työyhteisöjä, avoliitossa olevia lapsettomia naisia, uraohjuksia, lapsuuden ystäviä, sukulaisia, aikuisena tavattuja, hyvin toimeentulevaa, penniä venyttävää, yksiössä asuvaa, omakotitaloa remontoivaa, opiskelijoita nuor että aikuispuolelta.
Varsinkin sinkkuystävilläni, opiskelijaystävilläni ja "duunarin työtä" (eli ura ei ole kaikki kaikessa) tekevillä on hyvinkin tiiviitä ystävyyssuhteita ja porukoita, mutta en vaan pääse niihin mukaan.
Olen osannut arvailla tuon perhe-elämän yhteensovittamisen vaikeuden, niin siksipä olen etsinyt muitakin ystäviä kuin äitejä, vaikka hekin ihania ystäviä ovat.
Eikä tässä ole kyse siitä, ettei löydä sinkkuelämää-porukaa, vaan kun jää lähes aina kaikesta ulkopuolelle....
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin koko ketjun läpi ja samaistun ap sinuun täysin.
Samalla koin, että useat kommentit mitä ketjuun tuli olivat juuri niitä "ymmärtämättömiä". Olen kamppaillut saman asian kanssa peruskoulun jälkeen aina. Onneksi peruskoulussa minulla oli se "bestis" ja sain koko lapsuuteni ja nuoruuteni tuntea miltä tuntuu olla yhtä tärkeä kuin muut, olla osa yhteisöä ja saada yhteydentttoja/ehdotuksia/vaatimuksia/painetta kuulua porukkaan. Nyt olen aikuisiän ymmärtänyt, että olen se näkymätön ja tylsä. Ei toivottu, mutta välillä ok seuraa. Paljon olen katsonut peiliin. Vaikea on tulla ymmärretyksi kun asiat elmässäni ovat näennäisen hyvin. Juuri sellaista ymmärtämättömyyttä tässäkin ketjussa on. Ei tavallan "uskota" , että tuo mikään ongelma onkaan ja että se on oman pään sisällä. Itsetuntoni on melko hyvä ja viihdyn yksikseni. Silti joskus kaipaisin itsekin olla osa ryhmää.
Olen aktiivinen, myönteien ja hyvä keskustelija, otan muut huomioon ja yhdistän jopa kaksi ulkopuolista tyyppiä toisiinsa (tämän analyysin sain työhaastattelun jälkeen ammattilaiselta, joka seuasi tapahtumaa). Käytöstavat ja auttavaisuutta löytyy. Ehdotan yhteisiä menoja ystäville. Silti olen vahva ja oma itseni. Olen samassa tilanteessa, eli aina se, joka ei pääse siihen tiiviiseen piiriin. Ei se muuten haittaisi, mutta joskus olisi itsekin mukava lähteä esim. tyttöjen reissuun, eikä kuulla maanantaina kavereiltaan että he olivat eikä minua taaskaan pyydetty. jne jne.
Oletko ap mistä päin ja minkä ikäinen noin suurin piirtein? Mitenkähän sinuun saisi yhteyden?
Mä vähän luulen, että suurimmalla osalla suomalaisista perheellisistä naisista ei ole mitään tyttöporukkaa, jonka kanssa reissata ja tehdä milloin mitäkin. Puoliso, lapset, koti ja työ pitävät huolen siitä, ettei sellaisen syntymiseen ja/tai säilymiseen ole oikein aikaa ja vaikka olisi aikaakin, ei samaan aikaan kaikkien muiden porukkaan kuuluvien kanssa. Ollaan ehkä osa erilaisia porukoita, mutta ei samanlaisella intensiivisyydellä kuin jossain Sinkkuelämää -sarjassa. Koska tyttöporukaton elämä on hyvin monelle ihan normaalia, sen vuoksi ei kovin helpolla ymmärretä, että jollekin toiselle sellainen elämä olisi hyvinkin tärkeää.
Vastaan, eli koska ongelma on ollut pitkään tämä, olen hallinut ja vaalinut kavereita eri elämäntilainteista. On sinkkuporukkaa, on lapsellisia, harrastajia, työyhteisöjä, avoliitossa olevia lapsettomia naisia, uraohjuksia, lapsuuden ystäviä, sukulaisia, aikuisena tavattuja, hyvin toimeentulevaa, penniä venyttävää, yksiössä asuvaa, omakotitaloa remontoivaa, opiskelijoita nuor että aikuispuolelta.
Varsinkin sinkkuystävilläni, opiskelijaystävilläni ja "duunarin työtä" (eli ura ei ole kaikki kaikessa) tekevillä on hyvinkin tiiviitä ystävyyssuhteita ja porukoita, mutta en vaan pääse niihin mukaan.
Olen osannut arvailla tuon perhe-elämän yhteensovittamisen vaikeuden, niin siksipä olen etsinyt muitakin ystäviä kuin äitejä, vaikka hekin ihania ystäviä ovat.
Eikä tässä ole kyse siitä, ettei löydä sinkkuelämää-porukaa, vaan kun jää lähes aina kaikesta ulkopuolelle....
siis HAALINUT ja vaalinut. en suinkaan hallinnut :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No on kyllä sitten mysteeri. Tämän keskustelun perusteella olet mitä mainioin tyyppi. Onhan sinulla mieskin niin ainakin yksi läheinen. Kun mietin henkilöitä joihin en halua tutustua paremmin niin he ovat pahasti mielenterveys ongelmaisia(esim. Lievämasennus tai paniikkihäiriö ei haittaa, mutta maanisuus ja paranoia haittaa), päihdeongelmaisia, negatiivisia, besserwisser-tyyppinen, kuiva/tylsä, fanaattisen johonkin asiaan, pinnallinen bilettäjä(ei mitään yhteistä), ja jotkut kenen kanssa ei vaan synkkaa. Sitten taas ne joiden kanssa ystävystyn saattavat olla välillä ihan ärsyttäviäkin mutta meillä vaan synkkaa ja riittää juteltavaa. Huumorintaju on samanlainen, molemmat antaa suhteelle yhtäpaljon.
En usko että sussa on vikaa vaan et ole tavannut oikeita ihmisiä.
Eli sulla on kuitenkin tuttavia tosi paljon ja osaat niitä hankkia. Ja tutustut monipuolisesti erilaisiin ihmisiin. Hyvä. Voisiko olla että kuvittelet jääväsi ulkopuolelle? Sulla on jokin hylkäämisen trauma lapsuudesta ja elät sitä. Lue kirja tunne lukkosi niin ymmärrät paremmin mitä tarkoitan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin koko ketjun läpi ja samaistun ap sinuun täysin.
Samalla koin, että useat kommentit mitä ketjuun tuli olivat juuri niitä "ymmärtämättömiä". Olen kamppaillut saman asian kanssa peruskoulun jälkeen aina. Onneksi peruskoulussa minulla oli se "bestis" ja sain koko lapsuuteni ja nuoruuteni tuntea miltä tuntuu olla yhtä tärkeä kuin muut, olla osa yhteisöä ja saada yhteydentttoja/ehdotuksia/vaatimuksia/painetta kuulua porukkaan. Nyt olen aikuisiän ymmärtänyt, että olen se näkymätön ja tylsä. Ei toivottu, mutta välillä ok seuraa. Paljon olen katsonut peiliin. Vaikea on tulla ymmärretyksi kun asiat elmässäni ovat näennäisen hyvin. Juuri sellaista ymmärtämättömyyttä tässäkin ketjussa on. Ei tavallan "uskota" , että tuo mikään ongelma onkaan ja että se on oman pään sisällä. Itsetuntoni on melko hyvä ja viihdyn yksikseni. Silti joskus kaipaisin itsekin olla osa ryhmää.
Olen aktiivinen, myönteien ja hyvä keskustelija, otan muut huomioon ja yhdistän jopa kaksi ulkopuolista tyyppiä toisiinsa (tämän analyysin sain työhaastattelun jälkeen ammattilaiselta, joka seuasi tapahtumaa). Käytöstavat ja auttavaisuutta löytyy. Ehdotan yhteisiä menoja ystäville. Silti olen vahva ja oma itseni. Olen samassa tilanteessa, eli aina se, joka ei pääse siihen tiiviiseen piiriin. Ei se muuten haittaisi, mutta joskus olisi itsekin mukava lähteä esim. tyttöjen reissuun, eikä kuulla maanantaina kavereiltaan että he olivat eikä minua taaskaan pyydetty. jne jne.
Oletko ap mistä päin ja minkä ikäinen noin suurin piirtein? Mitenkähän sinuun saisi yhteyden?
Mä vähän luulen, että suurimmalla osalla suomalaisista perheellisistä naisista ei ole mitään tyttöporukkaa, jonka kanssa reissata ja tehdä milloin mitäkin. Puoliso, lapset, koti ja työ pitävät huolen siitä, ettei sellaisen syntymiseen ja/tai säilymiseen ole oikein aikaa ja vaikka olisi aikaakin, ei samaan aikaan kaikkien muiden porukkaan kuuluvien kanssa. Ollaan ehkä osa erilaisia porukoita, mutta ei samanlaisella intensiivisyydellä kuin jossain Sinkkuelämää -sarjassa. Koska tyttöporukaton elämä on hyvin monelle ihan normaalia, sen vuoksi ei kovin helpolla ymmärretä, että jollekin toiselle sellainen elämä olisi hyvinkin tärkeää.
Vastaan, eli koska ongelma on ollut pitkään tämä, olen hallinut ja vaalinut kavereita eri elämäntilainteista. On sinkkuporukkaa, on lapsellisia, harrastajia, työyhteisöjä, avoliitossa olevia lapsettomia naisia, uraohjuksia, lapsuuden ystäviä, sukulaisia, aikuisena tavattuja, hyvin toimeentulevaa, penniä venyttävää, yksiössä asuvaa, omakotitaloa remontoivaa, opiskelijoita nuor että aikuispuolelta.
Varsinkin sinkkuystävilläni, opiskelijaystävilläni ja "duunarin työtä" (eli ura ei ole kaikki kaikessa) tekevillä on hyvinkin tiiviitä ystävyyssuhteita ja porukoita, mutta en vaan pääse niihin mukaan.
Olen osannut arvailla tuon perhe-elämän yhteensovittamisen vaikeuden, niin siksipä olen etsinyt muitakin ystäviä kuin äitejä, vaikka hekin ihania ystäviä ovat.
Eikä tässä ole kyse siitä, ettei löydä sinkkuelämää-porukaa, vaan kun jää lähes aina kaikesta ulkopuolelle....
Sori, mutta nyt en ymmärrä. Sulla on ystäviä ja kavereita vaikka muille jakaa, mutta silti jäät lähes aina kaikesta ulkopuolelle?
Vierailija kirjoitti:
Ongelmasi tuntuu olevan, että mietit liikaa, mitä muut sinusta ajattelevat. Sulla vaikuttaa olevan kaikki ihan hyvin. On puoliso ja on lapsia. Hyvä taloudellinen tilanne. Mahdollisuus tehdä monenlaisia asioita. Sulla on tavoitteita ja tulevaisuudensuunnitelmia. Nauti elämästäsi miehesi ja lastesi kanssa ja lakkaa miettimästä, mitä muut sinusta ja tekemisistäsi ajattelevat.
Juuri näin! Myös minua on aina vähätelty, eikä minua tai saavutuksiani ole koskaan arvostettu. Olen tullut siihen tulokseen, että paras on jättää ulkopuolisten ihmisten mielipiteet omaan arvoonsa. Ja on aivan ihanaa saada "näpäyttää" arvostelijaa onnistumisella. Kerran kävi niin, että eräällä työpaikalla minusta ei pidetty. Tekemisiäni kytättiin ja niille naureskeltiin. Työsuhteeni oli päättymässä ja nuo halveksijat varmaan ajattelivat, etten saa uutta työpaikkaa. Noh, kävin yhdessä työhaastattelussa ja sain vakituisen työpaikan. Ai että miten halveksijoiden naamat venähtivät, kun kuulivat tästä. :)
Vähän samaa mulla, mutta mennyt vielä vaikeammaksi iän myötä. Olen ryhmissä aina se ulkopuolinen, keneen ei haluta tutustua eikä mulle ikinä jutella, jos mä en juttele. Jos onnistun jostain syystä johonkin pääsemään mukaan, niin voin olla varma ettei kukaan jatkossa ota yhteyttä. Töissä menee suht ok, mutta jengi on vapaalla keskenään, mua ei kutsuta mihinkään jne. Voisin jatkaa loputtomiin. On mies ja perhe ja pari kaveria. Luonteeni on ehkä vähän omalaatuinen ja itsenäinen, mutta outoa etten sovi mihinkään ihmisryhmään ja olen jo lopettanut yrittämisen sopeutua. Olisi vielä kiva joskus tietää mistä tässä on kyse, kun oikeasti en itsekään tiedä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin koko ketjun läpi ja samaistun ap sinuun täysin.
Samalla koin, että useat kommentit mitä ketjuun tuli olivat juuri niitä "ymmärtämättömiä". Olen kamppaillut saman asian kanssa peruskoulun jälkeen aina. Onneksi peruskoulussa minulla oli se "bestis" ja sain koko lapsuuteni ja nuoruuteni tuntea miltä tuntuu olla yhtä tärkeä kuin muut, olla osa yhteisöä ja saada yhteydentttoja/ehdotuksia/vaatimuksia/painetta kuulua porukkaan. Nyt olen aikuisiän ymmärtänyt, että olen se näkymätön ja tylsä. Ei toivottu, mutta välillä ok seuraa. Paljon olen katsonut peiliin. Vaikea on tulla ymmärretyksi kun asiat elmässäni ovat näennäisen hyvin. Juuri sellaista ymmärtämättömyyttä tässäkin ketjussa on. Ei tavallan "uskota" , että tuo mikään ongelma onkaan ja että se on oman pään sisällä. Itsetuntoni on melko hyvä ja viihdyn yksikseni. Silti joskus kaipaisin itsekin olla osa ryhmää.
Olen aktiivinen, myönteien ja hyvä keskustelija, otan muut huomioon ja yhdistän jopa kaksi ulkopuolista tyyppiä toisiinsa (tämän analyysin sain työhaastattelun jälkeen ammattilaiselta, joka seuasi tapahtumaa). Käytöstavat ja auttavaisuutta löytyy. Ehdotan yhteisiä menoja ystäville. Silti olen vahva ja oma itseni. Olen samassa tilanteessa, eli aina se, joka ei pääse siihen tiiviiseen piiriin. Ei se muuten haittaisi, mutta joskus olisi itsekin mukava lähteä esim. tyttöjen reissuun, eikä kuulla maanantaina kavereiltaan että he olivat eikä minua taaskaan pyydetty. jne jne.
Oletko ap mistä päin ja minkä ikäinen noin suurin piirtein? Mitenkähän sinuun saisi yhteyden?
Mä vähän luulen, että suurimmalla osalla suomalaisista perheellisistä naisista ei ole mitään tyttöporukkaa, jonka kanssa reissata ja tehdä milloin mitäkin. Puoliso, lapset, koti ja työ pitävät huolen siitä, ettei sellaisen syntymiseen ja/tai säilymiseen ole oikein aikaa ja vaikka olisi aikaakin, ei samaan aikaan kaikkien muiden porukkaan kuuluvien kanssa. Ollaan ehkä osa erilaisia porukoita, mutta ei samanlaisella intensiivisyydellä kuin jossain Sinkkuelämää -sarjassa. Koska tyttöporukaton elämä on hyvin monelle ihan normaalia, sen vuoksi ei kovin helpolla ymmärretä, että jollekin toiselle sellainen elämä olisi hyvinkin tärkeää.
Vastaan, eli koska ongelma on ollut pitkään tämä, olen hallinut ja vaalinut kavereita eri elämäntilainteista. On sinkkuporukkaa, on lapsellisia, harrastajia, työyhteisöjä, avoliitossa olevia lapsettomia naisia, uraohjuksia, lapsuuden ystäviä, sukulaisia, aikuisena tavattuja, hyvin toimeentulevaa, penniä venyttävää, yksiössä asuvaa, omakotitaloa remontoivaa, opiskelijoita nuor että aikuispuolelta.
Varsinkin sinkkuystävilläni, opiskelijaystävilläni ja "duunarin työtä" (eli ura ei ole kaikki kaikessa) tekevillä on hyvinkin tiiviitä ystävyyssuhteita ja porukoita, mutta en vaan pääse niihin mukaan.
Olen osannut arvailla tuon perhe-elämän yhteensovittamisen vaikeuden, niin siksipä olen etsinyt muitakin ystäviä kuin äitejä, vaikka hekin ihania ystäviä ovat.
Eikä tässä ole kyse siitä, ettei löydä sinkkuelämää-porukaa, vaan kun jää lähes aina kaikesta ulkopuolelle....
Sori, mutta nyt en ymmärrä. Sulla on ystäviä ja kavereita vaikka muille jakaa, mutta silti jäät lähes aina kaikesta ulkopuolelle?
Joo on paljon. Mutta kaikista tulee vain sellaisia "hyvän päivän tuttuja.
Joku myös kertoi tunnelukkokirjasta, se on luettu. Olen opiskellut psykologiaa ja aiheet hieman tuttuja.
Ja en ole ap, vaan se, joka kokee olevansa samassa tilanteessa :)
Lämmin kiitos kaikille vastauksista, ne oli asiallisia ja osa silmiäkin avaavia! Palaan illemmalla, toivottavasti tänne olisi tullut lisää pohdintaa ihmisistä, kaverisuhteista ja syistä, miksi toiset jää ulkopuolelle ja toiset. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin koko ketjun läpi ja samaistun ap sinuun täysin.
Samalla koin, että useat kommentit mitä ketjuun tuli olivat juuri niitä "ymmärtämättömiä". Olen kamppaillut saman asian kanssa peruskoulun jälkeen aina. Onneksi peruskoulussa minulla oli se "bestis" ja sain koko lapsuuteni ja nuoruuteni tuntea miltä tuntuu olla yhtä tärkeä kuin muut, olla osa yhteisöä ja saada yhteydentttoja/ehdotuksia/vaatimuksia/painetta kuulua porukkaan. Nyt olen aikuisiän ymmärtänyt, että olen se näkymätön ja tylsä. Ei toivottu, mutta välillä ok seuraa. Paljon olen katsonut peiliin. Vaikea on tulla ymmärretyksi kun asiat elmässäni ovat näennäisen hyvin. Juuri sellaista ymmärtämättömyyttä tässäkin ketjussa on. Ei tavallan "uskota" , että tuo mikään ongelma onkaan ja että se on oman pään sisällä. Itsetuntoni on melko hyvä ja viihdyn yksikseni. Silti joskus kaipaisin itsekin olla osa ryhmää.
Olen aktiivinen, myönteien ja hyvä keskustelija, otan muut huomioon ja yhdistän jopa kaksi ulkopuolista tyyppiä toisiinsa (tämän analyysin sain työhaastattelun jälkeen ammattilaiselta, joka seuasi tapahtumaa). Käytöstavat ja auttavaisuutta löytyy. Ehdotan yhteisiä menoja ystäville. Silti olen vahva ja oma itseni. Olen samassa tilanteessa, eli aina se, joka ei pääse siihen tiiviiseen piiriin. Ei se muuten haittaisi, mutta joskus olisi itsekin mukava lähteä esim. tyttöjen reissuun, eikä kuulla maanantaina kavereiltaan että he olivat eikä minua taaskaan pyydetty. jne jne.
Oletko ap mistä päin ja minkä ikäinen noin suurin piirtein? Mitenkähän sinuun saisi yhteyden?
Mä vähän luulen, että suurimmalla osalla suomalaisista perheellisistä naisista ei ole mitään tyttöporukkaa, jonka kanssa reissata ja tehdä milloin mitäkin. Puoliso, lapset, koti ja työ pitävät huolen siitä, ettei sellaisen syntymiseen ja/tai säilymiseen ole oikein aikaa ja vaikka olisi aikaakin, ei samaan aikaan kaikkien muiden porukkaan kuuluvien kanssa. Ollaan ehkä osa erilaisia porukoita, mutta ei samanlaisella intensiivisyydellä kuin jossain Sinkkuelämää -sarjassa. Koska tyttöporukaton elämä on hyvin monelle ihan normaalia, sen vuoksi ei kovin helpolla ymmärretä, että jollekin toiselle sellainen elämä olisi hyvinkin tärkeää.
Vastaan, eli koska ongelma on ollut pitkään tämä, olen hallinut ja vaalinut kavereita eri elämäntilainteista. On sinkkuporukkaa, on lapsellisia, harrastajia, työyhteisöjä, avoliitossa olevia lapsettomia naisia, uraohjuksia, lapsuuden ystäviä, sukulaisia, aikuisena tavattuja, hyvin toimeentulevaa, penniä venyttävää, yksiössä asuvaa, omakotitaloa remontoivaa, opiskelijoita nuor että aikuispuolelta.
Varsinkin sinkkuystävilläni, opiskelijaystävilläni ja "duunarin työtä" (eli ura ei ole kaikki kaikessa) tekevillä on hyvinkin tiiviitä ystävyyssuhteita ja porukoita, mutta en vaan pääse niihin mukaan.
Olen osannut arvailla tuon perhe-elämän yhteensovittamisen vaikeuden, niin siksipä olen etsinyt muitakin ystäviä kuin äitejä, vaikka hekin ihania ystäviä ovat.
Eikä tässä ole kyse siitä, ettei löydä sinkkuelämää-porukaa, vaan kun jää lähes aina kaikesta ulkopuolelle....
Sori, mutta nyt en ymmärrä. Sulla on ystäviä ja kavereita vaikka muille jakaa, mutta silti jäät lähes aina kaikesta ulkopuolelle?
Joo on paljon. Mutta kaikista tulee vain sellaisia "hyvän päivän tuttuja.
Joku myös kertoi tunnelukkokirjasta, se on luettu. Olen opiskellut psykologiaa ja aiheet hieman tuttuja.
Ja en ole ap, vaan se, joka kokee olevansa samassa tilanteessa :)
"Kavereita", "sinkkuystäviä", "opiskelijaystäviä"..... ja kuitenkin sulla on vain hyvän päivän tuttuja. Voisiko olla niin, että sulla on aivan eri käsitys näistä ihmissuhteista kuin näillä muilla? Uskot merkitseväsi heille enemmän kuin oikeasti merkitset? Sellainen nimittäin saattaa olla ihan älyttömän ärsyttävä piirre toisessa ihmisessä.
Alue: Aihe vapaa
Ole iloisempi. Vitsaile ja keksi kaikesta jotain positiivista ja hauskaa. Jos ei toimi niin olet vaan tavannut idiootteja. Hauskoista ihmisistä tykätään.