Sukujenne synkät salaisuudet

Vierailija kirjoitti:

Hurjia juttuja teillä! Pitäis varmaan itsekin ruveta tonkimaan suvun menneisyyttä ja kattoa josko löytäis mitään mielenkiintoista.

Useimmilta löytyy suvun menneisyydestä hurjia ja surullisia ihmiskohtaloita. Kun kuitenkin puhutaan niin kaukaisesta ajasta, ettei kukaan enää muista näitä henkilöitä, ei oikeastaan voi salaisuudestakaan puhua. Salaisuus vaatii jonkun, joka muistaa asian ja pysyy siitä hiljaa.

Isoisoisäni sisällissodan aikaisesta punaisten puolella toimimisesta ei puhuttu ikinä yhtään mitään sen jälkeen kun hän vankileiriltä palasi kotiin.

On ollut järkyttävää käydä läpi hänen oikeusasiakirjojaan, missä mm. on hänen vaimonsa käsin kirjoittama liikuttava pyyntö päästää kolmen lapsen isä vapaaksi, niin että hän voisi huolehtia perheestään.

Etsin Ruotsissa asuville etäisille sukulaisilleni tietoja heidän juuristaan.

Heille tuli valtavana yllätyksenä tieto siitä, että heidän sisarussarjassaan oli ollut vielä yksi lapsi. Joukon ensimmäisenä syntynyt poikavauva oli kuollut muutaman kuukauden ikäisenä. Vanhemmat eivät olleet milloinkaan maininneet tästä vauvasta, kuten ei muukaan vanhemman polven suku.

Miten oliko muinoin noita haudoilla hiippailijoita jotka langetti kirouksia tilauksesta ja perustuivat lähinnä tilaajan kateuteen?

Lähinnä oudoksuttaa kaikkein menestyneimpiä ja keihin kovat odotukset vakavat sairaudet ja aivan ihme onnettomuudet ja taas toiset porskuttaa eteenpäin ilman huolen häivää ja luonnollinen menehtyminen ikääntyneenä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mutsin puolelta sekä isän, nii on miehet tastelleet sodassa siis.

Sukusalaisuus tämä olisi ollut, jos olisivat olleet sotakarkureita. 

Tää on salaisuus!

Tämä on synkkä tabu, jonka sain selville vasta aikuisena, ja se selitti kyllä joitain sairaita ja vinoja malleja tämän puolen suvussa.

Isomummuni siis makasi jatkosodan aikana talossa olleen venäläiseen sotavangin kanssa (ilmeisesti ihan pitkä suhde oli ollut, vanki oli ns. isännän paikalla), ja yksi vaarini siskoista onkin tämän sotavangin tytär. Tämä yksi sisar on tumma ja todellakin eri näköinen kuin muut vaaleat sisaruksensa. Talon isäntä oli kolme vuotta sodassa, ja varmasti oli hirveän katkera kotiinpaluu, kun vihollinen oli ollut vuoteessakin. Tämä tyttö kuitenkin kasvatettiin heidän lapsenaan, ja sotavanki palautettiin tietysti takaisin Neuvostoliittoon. Ero ei ollut tapana tuohon aikaan, vaikka välit olivat varmasti jäiset. Lisää lapsia ei enää syntynyt. Nuorin sisarus oli kuuleman mukaan isomummulle selkeä lempilapsi, kaunein ja paras, ja muista lapsista hän ei muuta löytänytkään kuin vikoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi isovanhemmistani löytyi vauvana hylättynä latoon. Otettiin ottolapseksi kylän taloon. Vauvan äidistä kuulemma liittyi arveluja, kuka saattoi olla, jotakin vissiin isästäkin. Joutui pienestä asti tekemään kovasti töitä, ja muutenkin elämä taisi olla niin kovaa, että hän ei noista ajoista tahtonut kellekään puhua, ja luonnekin hänellä sittemmin varsin hurja ja kova. Ei pitänyt mitään yhteyttä noihin kasvattiperheensä jäseniin, tai kehenkään muuhunkaan siellä main, kun nuorena sieltä sitten lähti sieltä ihan omin päin, satojen kilometrien päähän.

Tämän kirjoittaja jatkaa: tämä samainen isovanhempani sitten myöhemmin hylkäsi oman lapsensa, esikoisensa. Sen takia, koska lapsi ehti syntyä ennen vanhempien avioliittoon menemistä. ”Minähän en mitään äpär** rupea kasvattamaan p****le!” Isovanhempani puoliso olisi halunnut tuon lapsen pitää. Vauva annettiin adoptioon, ja sen otti pariskunta, joka sattui asumaan lähellä. Isovanhempani saikin sitten avion mentyään muutamia lapsia - täys-sisaruksia tuolle hylätylle. Aiheesta ei saanut mitään puhua. Hänen lapsensakin vierastivat koko asiaa voimakkaasti. Aikuisenakin ihan yrittivät piiloutua, jos tuo adoptioon annettu esikoinen yritti heitä tavata. Oli kuulemma kiltti, mutta surullinen ihminen, ja ajautui voimakkaasti alkoholisoiduksi. En edes tiedä, mahtaakoo minulla olla serkku sitä kautta.

Aivan sairas tilanne! Omalle lapselleen kosti saamansa huonon kohtelun :/.

Isäni isosisko ei ollutkaan saman isän lapsi, vaan ukkini on kasvattanut äpärän. (Kamala sana) selvisi perunkirjoituksessa. En tiedä, onko lapsetkaan tienneet.

Isovanhempani antoivat ensimmäisen lyhteisen lapsensa adoptoitavaksi. Ilmeisesti syynä oli se etteivät he olleet naimisissa. Isoisälläni oli aikaisemmasta liitosta kaksi lapsi. Isovanhemmat menivät aika pian sen jälkeen naimisiin ja saivat neljä yhteistä lasta. Tästä ei juurikaan ole puhuttu perheemme kesken, vaikka adoptoidun lapsen henkilöllisyys on selvillä ja on säilyttänyt jopa isovanhempieni sukunimen. 

Ukkini asui lapsuudessaan itärajalla, melkein sota-alueella. Yksi päivä neuvostoliittolainen kone teki pakkolaskun läheiselle pellolle ja tietenkin perhe meni varovasti tutkimaan. Pilotti antautui heti, perhe oli hyväsydäminen ja päätti piilottaa tämän talon kellariin. Viikko taisi mennä ennen kuin sana neuvostopilotista levisi lähikylään. Pilotti lähti hippulat vinkuen takaisin koneelleen mutta tuli ammutuksi. Mitään sanktiota perhe ei kumminkaan saanut, sen verran tiivis kyläyhteisö että pitivät suunsa supussa.

Serkkuni on ollut yhdessä miehensä kanssa 10 vuotta ja sinä aikana on syntynyt kolme lasta. Kaikki on olettanut, että ovat heidän yhteisiä totta kai. Todellisuudessa ainakin yksi lapsista on jonkun tuntemattoman miehen eikä ees serkkuni tiedä kuka isä on. Ollut useampia yhden illan juttuja. En tiedä tietääkö miesystävä totuutta. Lapset eivät ainakaan, koska ovat vielä kaikki aika pieniä.

Isoäitini on saanut alkunsa lyhyestä romanssista. Raskaaksi tullut isoisoäiti meni äkkiä naimisiin "ensimmäisen vastaantulevan" kanssa niin, että raskauden olisi voinut kuvitella alkaneen vasta avioliitossa. Totuus alkoi valjeta vasta kun pariskunnan seuraavat lapset olivat kovin eri näköisiä esikoiseen verrattuna. Sisarukset eivät pitäneet yheyttä aikuisina ja erokin tuli pariskunnalle..

Meillä syötiin joskus kanaviillokkia.

Autossa oli aina karkkipussi.

Äiti pesi kristallikruunun Fairylla. Siksi se niin hohteli.

Mielenkiintoisia tarinoita. Löytyykö lisää?

up

Mun isomummi on mennyt kyökkipiiaksi siihen taloon, jossa isopappani asui. Se oli kyllä siihen aikaan tavatonta, ja asiasta kyllä kuulemma paljon juoruttiin pitäjällä. Pääsi kyllä hyviin naimisiin, vaikka oli lähtöjään vain köyhä karjakon tytär. Hääkuvassa vielä selkeästi vatsa pömpöllään mekon alta, käääk!

Isoisä oli sodan traumatisoima ja oli jonkun aikaa jossain vaiheessa mielisairaalassa. Sodasta ei ikinä puhunut. Aiheutti pahoinpitelyllä isoäidille keskenmenon. Meno oli muutenkin aika sairasta.

Mummon isä oli venäläinen. Mummo oli Kannaksen evakkoja. Heillä oli myös kotikielenä ollut venäjä. Tai näin oletamme, koska dementoiduttuaan mummo alkoi puhua venäjää. Ja sitä myötä tämä "sukusalaisuus" lähti auekamaan, kun hankimme lisää tietoa mummon taustoista. Perheen nimi oli suomalaistettu joskus 20-luvulla.

Periytyvää mielisairautta, sitä kurjan sorttista. Alkoholismia. Pahoinpitelyä (lasten ja puolisoiden). Murhia. Itsemurhia.

Itse en aio lisääntyä. Geenit on pahat, minäkin tavattoman perso alkoholille. Siksi nykyään absolutisti, vaikka ikää vasta 25. Ja pahoinpitelyihinkin syyllistynyt olen, humalassa.

Mun suvusta löytyy:

Mummo meni piiaksi saattohoitamaan kuolevaa emäntää, rakastui vaariin ja laittoivat mun äidin alulle. Emäntä kuoli ja parin viikon päästä oli vikhiminen. Äiti syntyi 6 kk myöhemmin.

Vaari oli tunnollinen ja kiltti ihminen (äidin ja tätien mukaan) ja mummoa 35 vuotta vanhempi. Hän oli joskus 1910 tai -20 luvulla oikeudessa elatusavusta. Kylässä oli yksi naine, joka tuli raskaaksi ja väitti vaarin olevan isä. Siihen aikaan vastentahtoiset isäehdokkaat iti haastaa käräjille jos halusi isän nimen paperiin ja elatusta lapselleen. Vaari ei kuitenkaan ollut koskaan käynyt tuon naisen luona (tai niin tarina kertoo). Käräjät päättyivät siihen että todella moni mies kävi kertomassa tuomarille käyneensä tämän naisen luona ja kuulleensa muistakin miehistä mutta ei koskaan vaarista. Itse epäilen tämän kaiken säikäyttäneen vaarin 20 vuodeksi niin pahasti että vaadittiin mummo ihan kotoa asti hakemaan avioliittoon ja suhteeseen.

Toinen isoisä oli 70 prosenttinen sotainvalidi ja täyssekopää. Hakkasi ja pahoipiteli isoäidin niin että hän oli säikky ja henkisesti hajalla koko loppuikänsä. Isoisän veljistä yksi ainut oli kiltti. Kun hän meni naimisiin ja toi morsiamen kotiinsa, niin morsian kesti yhden päivän ennen kuin muutti takaisin vanhemmilleen. Isosetä seurasi perässä. Myös isoisän isä oli vaimonhakkaaja. Mun isä on myös äkkipikainen. Kun äiti ja isä menivät naimisiin oli kylässä lyöty vetoa että äiti ottaa eron vuodessa. Muta isä ei koskaan ole nostanut kättään meitä, lapsia tai vaimoaan vastaan.

Kauempana suvussa on sitten vaikka mitä vielä lisäksi. Ja miehen suvussa vaikka mitä myös.

Mä seuraan ja kuuntelen hyvin tarkalla korvalla kaikki mahdolliset sukuvihjeet mitä kuulen. Tapeeksi paljonkun kuulee pieniä juttuja ja lukee sukukirjat, perukirjat ja kirkonkirjat tarpeeksi hyvin, niin saa selville paljon asioita. Ja sen jälkeen ymmärtää paremmin monia asioita. Esim. miksi mummo ei koskaan halunnut puhua häistään, miksi vaari oli niin vanha naimisiin mennessään ja miksi multa kyseltiin lapsena kylän taloissa onko kotona kaikki hyvin.