Onko se työelämä niin rankkaa ku ruikutetaan? Kuka myöntää löysäilevänsä?

Vierailija kirjoitti:

Vähän sama kuin ap:lla. Olen ns. pikkupomo julkisella. Suurin osa työajasta on turhia palavereita, joissa 90% ajasta juorutaan ja puhutaan iha muusta, kuin työasioista. Loppu työaikakin on sellaista, että ihan sama tekeekö vai ei, kun ei ketään kiinnosta. Palkka on siinä karvam yli 4k€, eli sanoisin, että on ihan hyvä siihen nähden, että ei tarvitse tehdä juuri mitään.

Voihan sen noinkin nähdä. Kun työ on juuri sellaista useimmille näkymätöntä, tuntuu välillä siltä, että ihan sama tekeekö mitään. Välillä taas saa kuulla kunniansa siitä, että mitään ei ole tehty, vaikka kuukausikaupalla on rehkitty. Ja ensin sanotaan, ettei tässä asiassa nyt noin mallioppilas tarvitse olla, ja kun jatketaan samaa rataa siitä huolimatta, niin pian valitetaan ettei ole tehty tarpeeksi. Yritä siinä sitten hakea tasapainoa. Turha ainakaan stressata liikaa. Muustakin voi puhua kuin työasioista, mutta 90%?

No just tämä. Ja sitä juuri mietin. Että kun nämä vanhemmat ikäluokat nimenomaan muistelevat kaiholla "vanhoja hyviä aikoja" ja aidon kuuloisesti valittavat siitä, että työelämä on mennyt ihan hulluksi. Työtahti ja vaatimukset siis. Niin kysynpä vaan, että mitä se sitten on aiemmin ollut???? Vai onko heillä niin rankkaa siksi, että ovat ns. hitaita/huonoja työssään ja eivät siksi enää pärjää?

Toki tiedän, että on myös työpaikkoja, joissa töitä tehdään tosi kovaa. Itsekin olin sellaisessa vuoden ja meinasin saada burnoutin. Osittain syytän siitä itseäni, ja se olikin hyvä oppitunti siihen, miten en jatkossa vastaavaan tilanteeseen joutuisi. Minun mielestäni nimittäin burnotit, hyväksikäyttävät työkaverit ja muu työelämän paska tuntuu aina kasautuvan samoille henkilöille... Eli vaikka vaihtavat työpaikkaa, joutuvat aina samaan tilanteeseen. Minusta silloin on syytä katsoa peiliin. 

ap

Vierailija kirjoitti:

Minun. Tärkeintä on näyttää kiireiseltä ja valitella töiden paljoutta - samalla lojutaan vaan koneella ja selaillaan nettiä. Minulle on parin vuoden kuluessa siirretty muiden töitä, kun tekijät ovat siirtyneet muualle. On siinä sitten valiteltu, että voivoivoi kun sulle tulee taas lisää duunia, ja sano heti jos et suoriudu näistä. No - kyllä mulla kiireisenä päivänä melkein koko päivä menee töitä tehdessä. Jos en pidä kiirettä. 

Itse olen niitä onnekkaita, jotka saavat tehdä työtä, jossa omalla panoksella on väliä ja palautteen saa suoraan heti asiakkaalta. Se motivoi. Vaikka myös väsyttää, koska päivät ovat intensiivisiä. Ja koska on suoraan vastuussa asiakkaalle, ei löysäilypäiviä voi pitää ilman että tuntuu ja tietää että se on joltakin ihan henkilökohtaisesti pois.

Usein tuntuu siltä, että työmotivaatio lasketaan kiinteäksi osaksi palkkaa: "sähän tykkäät siitä!". Rahapalkka hoiva-alalla on kohtuuttoman pieni verrattuna sellaiseen, joka vain ilmestyy töihin selaamaan nettiä. Kuin yritettäisiin palkankorotuksilla motivoida toisia ihmisiä tekemään töitä. Meille joille työ tuo elämään sisältöä eikä vain "vähennä vapaa-aikaa" on ok olla maksamatta niin paljoa?!

Olen psykologi. Lähtöpalkkamme ovat reilusti alle neljän tonnin.

Minä otan kyllä torkut aina kun siltä tuntuu.

Uskon. Itse koen ammattiylpeyden alenemista siksi etten pääse käyttämään osaamistani hyväksi työssäni. Kun työ ei näyt missään, eikä vaikuta mihinkään ja tulee tunne että huomaisiko kukaan edes jos en olisi töitä tekemässä? 

En siis ole mielestäni missään hyvässä asemassa tässä. Vaikka rahaa tuleekin pienillä ponnisteluilla, omasta mielestäni työelämän palkitsevuus tulisi nimenomaan työn merkityksellisyyden kokemuksesta ja onnistumisen tunteista. Näitä en nyt saa kokea. 

ap

Vierailija kirjoitti:

Surkea palkka fyysisesti rasittavassa ja oikeita kädentaitoja vaativassa työssä vie veronsa henkisesti ja aiheuttaa ammattiylpeyden ja työn arvon alenemista.

Raskasta on se, kun työssä ei ole järkeä. Johtaminen ei toimi, koska hierarkian yläpäässä nähdään asiat omasta vinkkelistä. Tästä syystä työntekijä ei voi tehdä sitä, mitä osaa ja mitä tarvitaan, vaan joutuu tekemään jotain toisarvoista tai jotain mistä ei ymmärrä mitään.

Asiantuntija yksityisellä. Voi mennä viikkoja etten tee oikein mitään. Teen myös 2-3 etäpäivää viikossa eli en töitä laisinkaan. Hyvä jos sähköpostin luen. Alipalkattuna (4k) en koe mitään syyllisyyttä löysäilystä

Usein on kiirettä, ja saa tehdä hommia ihan tosissaan. Välillä on hiljaisia hetkiä tai jopa hiljaisia päiviä, jolloin tulee lähinnä selailtua nettiä ja juoruiltua työkaverien kanssa. Työn määrä riippuu ulkoisista tekijöistä.

Prekariaattina olen tehnyt vuosikausia ainoastaan määräaikaisia projektitöitä. Projekteille on selkeät tavoitteet, ja niihin on päästävä, jos haluaa että tulevaisuudessa on töitä.

Siinä sitä on tuplasti painetta. Lisävivahteen tähän tuo ikävä taipumukseni perfektionismiin.

Kovin harvoin on päiviä, jolloin voi ottaa rennommin. Ja niitä sitten katuu myöhemmin, kun joutuu paahtamaan kahta kovemmalla vaihteella pysyäkseen aikataulussa ja välitavoitteissa.

Vierailija kirjoitti:

Minun. Tärkeintä on näyttää kiireiseltä ja valitella töiden paljoutta - samalla lojutaan vaan koneella ja selaillaan nettiä. Minulle on parin vuoden kuluessa siirretty muiden töitä, kun tekijät ovat siirtyneet muualle. On siinä sitten valiteltu, että voivoivoi kun sulle tulee taas lisää duunia, ja sano heti jos et suoriudu näistä. No - kyllä mulla kiireisenä päivänä melkein koko päivä menee töitä tehdessä. Jos en pidä kiirettä. 

Minulla vähän sama tilanne. Joskus töitä on ihan tehtäväksi asti ja saattaa mennä viikkokin, että ihan oikeasti teen töitä joka päivä työajan alusta loppuun saakka - kiirettä tosin ei tarvitse pitää. Ja sitten sitä seuraa pitkäkin jakso, jolloin ei ole muuta tekemistä kuin lukea uutisia netistä. Ja nehän sitä raskainta aikaa ovatkin, kun mitään tekemistä ei ole, mutta jotain tärkeää pitää teeskennellä tekevänsä, että näyttäisi kiireiseltä.

Vierailija kirjoitti:

Itse työskentelen päällikköasemassa suuryrityksen tukitoiminnoissa (vakuutusala). Palkka 4300e. Välillä on kiirettäkin toki. Mutta tekemistä leimaa se, että tekemisessä ei ole järkeä, asiat eivät enene ja oikeasti mitään järkevää ei tehdä. Silloinkin, kun töitä tehdään kovasti, tuntuu ettei se johda mihinkään ts. tulokset eivät ole nähtävillä. Joten silloin kun ei tehdä mitään, ei kukaan huomaa sitäkään.

Silti paljon puhutaan työelämän kovuudesta. En jaksa kuitenkaan uskoa että oma työni tai työpaikkani olisi ainoa laatuaan tässä. Kuka uskaltaa myöntää? Kenen töissä vaan leikitään työntekoa?

Juuri tämän takia en haluaisi päällikkötason töihin tai muihinkaan, jossa töitä tehdään ns. abstraktilla tasolla. Se merkityksettömyyden tunne on musertavaa. Sehän aiinä juuri rankkaa onkin, kun työ tuntuu niin turhalta.

Laskin yks päivä kollegani tauot mitä pitää 8 h työpäivän aikana. Taukoja kertyi yli 5 tuntia. Eli alle puolet työajasta tekee töitä. Katselee Youtubesta videoita, surffaa netissä, puhuu puhelimessa (ei työ, vaan henk. koht puhelimessa), juoruaa muiden työntekijöiden kanssa, istuu kahvihuoneessa, käy kävelyllä yms. Itse tein liki 10 vuotta töitä niska limassa niin, että tein päivässä viikon työt. Nykyään kun katselen muiden työntekijöiden menoa, olen hellittänyt työn tekoani yli puoleen. Olen pyytänyt palkankorotusta ja pomo kyllä tietää että teen päivässä enemmän töitä kuin moni työntekijä viikossa, en kuitenkaan ole palkankorotusta saanut joten motivaationi on tippunut nollaan. Teen nykyään vain vaadittavan määrän töitä ja lopun aikaa lusmuilen ja teen omia juttujani. V*tuttaa että mulla meni 10 vuotta ennen kuin tajusin alkaa seuraamaan muiden työskentelyä.

Olin aikaisemmin asiantuntija- ja esimiestyössä yksityisellä. Työn stressi tuli siitä epämääräisyydestä. Näennäisesti päivät saattoi olla löysiäkin, mutta takaraivossa nakersi jatkuva epävarmuus. Ei tiedä, mitä pitäisi tarkkaan sanottuna tehdä ja huolehtia, ei aina osaakaan, kaikki on niin häilyvää ja tilanteet saattaa yllättää. Stressi oli oikeasti aika kovaa juuri siitä johtuen, että kaikki oli sellaista hyytelöä. Tärkeintä on esittää ahkeraa ja toivoa, ettei jää kiinni siitä, ettei osaa töitään tai tee tarpeeksi. Työkaverit näyttää kiireisiltä ja sitten miettii, että onko ne hitaita ja tyhmiä vai osaavatko paremmin nähdä, mitä pitäisi tehdä ja siksi töitä riittää. Pitkään luulin, että tilanne on näin. Sitten aloin seurata tarkemmin ja huomasin, että kyse on epävarmuuden ja ahdistuksen kuplasta, jossa suurin osa esittää tekevää. Muutama entinen työkaveri on jälkikäteen avautunut juuri tästä, että koki työn hirveän raskaaksi, koska piti ylläpitää kuplaa ja toisaalta tuli välillä vaikeita tilanteita oikeastikin.

Vaihdoin peruskouluun opettajaksi. Työpäivät selkeytyi. Teen ankarasti töitä joka päivä, paljon enemmän kuin koskaan yksityisellä. Olen oikeasti väsynyt työpäivän jälkeen. Toisaalta tiedän, mitä minun pitää tehdä ja tiedän tekeväni työni hyvin, vaikka joskus toki koen riittämättömyyttä. Eli työ on kuluttavampaa lyhyellä aikavälillä, mutta muuten stressittömämpää. Siitä puuttuu se nakertava tunne koko ajan, ettei tee tarpeeksi ja ei tarvi pelätä, että osaamattomuus/tekemättömyys paljastuu. Viikonloput ja lomat pystyy rentoutumaan, kun ei tarvi pelätä, että paljastuu pian.

Tämän kirjoituksen tarkoitus oli kertoa, että työn hetkellinen kuormittavuus ei kerro siitä, kuinka stressaavaa se on pitkällä aikavälillä. Usein juuri työteliäs työaika helpottaa stressiä, kun tietää tehneensä tarpeeksi palkkansa eteen.

Omassa työssäni on paljon luppoaikaa, kun joutuu odottelemaan, että jonkun muun työ valmistuu. Ja ei, ei oikein auta että itse menisi toista jeesimään.

Sitten on taas hirveä kiire, kun kaveri saa oman juttunsa valmiiksi.

Tätä pitäisi tehdä niin, että olisi useita juttuja käynnissä yhtä aikaa ja välillä on niinkin, mutta silloin on taas taipumusta hommien ajautua kaaokseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse työskentelen päällikköasemassa suuryrityksen tukitoiminnoissa (vakuutusala). Palkka 4300e. Välillä on kiirettäkin toki. Mutta tekemistä leimaa se, että tekemisessä ei ole järkeä, asiat eivät enene ja oikeasti mitään järkevää ei tehdä. Silloinkin, kun töitä tehdään kovasti, tuntuu ettei se johda mihinkään ts. tulokset eivät ole nähtävillä. Joten silloin kun ei tehdä mitään, ei kukaan huomaa sitäkään.

Silti paljon puhutaan työelämän kovuudesta. En jaksa kuitenkaan uskoa että oma työni tai työpaikkani olisi ainoa laatuaan tässä. Kuka uskaltaa myöntää? Kenen töissä vaan leikitään työntekoa?

Juuri tämän takia en haluaisi päällikkötason töihin tai muihinkaan, jossa töitä tehdään ns. abstraktilla tasolla. Se merkityksettömyyden tunne on musertavaa. Sehän aiinä juuri rankkaa onkin, kun työ tuntuu niin turhalta.

Päällikkötason töissä voi ja pitää saada konkreettisesti asioita aikaan. Merkityksettömyyden tunnetta ei pidä kokea. Tämä on myös johdon vastuulla, että päällikkötasolla on selkät tavoitteet, joihin pitää päästä.

Vastaan itse päivieni suunnittelusta, vastuullisessa asemassa, hurjat tavoitteet. Löysäilen ihan rehellisesti välillä - mutta sitten painan yötä myöten töitä kotonakin. Minulle sopiva tapa, tarvitsen löysiä päiviä joiden aikana kerään tarmoa tarttua hankaliin asioihin, tuon löysäilyn aikana aivot pohtii niitä ratkaisuja miten asia pitäisi hahmottaa - ja rysäytysaikoina kirjoitan suht nopeasti nuo selkeytyneet kuviot valmiiksi. Stressaavia nuo rysäysajat,  mutta toisaalta niissä pääsee flow-tilaan jossa keskittyy täysin siihen  tiettyyn asiaan. Ja se löysäily tarkoittaa minulla palavereja ja keskusteluja, vedettyjä kokouksia päivien aikana, ei pelkkää netissä surffailua. Nyt taas rysäytysvaihe alkamassa, haen vauhtia palstalta ja rysäytän nyt vielä sunnuntaina ainakin kaksi asiaa valmiiksi maanantaiksi.

Työssä löysäily, on eri asia kuin se, että tehtävä työ on kohtalaisen merkityksetöntä oli sitten miten hyvin palkattua, työntekijällä ei ole oikeita vaikutusmahdollisuuksia työtehtäviinsä edes pienessä mittakaavassa ja niin edespäin. Tai se että työ on sinänsä tärkeää mutta henkilöresurssit liian vähäiset, paskat yläpuolelta tulevat alati vaihtuvat ohjeistukset ja vastaavat estävät kehittymästä ja vaikuttavat jopa vahingollisesti työntekijään ja loppukäyttäjiin (lapset, potilaat, muut kansalaiset). Toisella voi olla liikaa töitä ja vieruskaverilla liian vähän.

Tässä mittakaavassa on täysin merkityksetöntä tuijottaako iltapäivällä hetken tyhjyyteen tai käykö maksamassa yhden laskun. Ihminen tekee luontaisestikin töitä jaksoissa. Ei kukaan jaksa paahtaa 8 tuntia täysillä tehden vain töitä ja ajatellen niitä joka minuutti. 

Itse en fanita nykyistä työtäni ja oikeastaan pitäisin vain hyvin harvasta työstä. Vaadin mahdottomia eli mielenkiintoista ja haastavaa työtä jossa voi vaikuttaa. Olen kouluttautunut eri alalle eikä nykyinen ole ihannealani. Lisäksi vapaa-ajan menetys ketuttaa. Teen silti työni ihan hyvin, en saikuta, löysäile tahallani tms. Työelämä vaan ei anna mitään muuta erityistä kuin palkan.

Olen globaalissa yrityksessä kehitystöissä ja palkkakin vain 3800eur. Oikeasti on kiire, enkä löysäile. Tekijöitä on vähän ja tehtävää paljon. Asiat eivät ole yksinkertaisia ja muutoksia toimintoihin tulee jatkuvalla syötöllä. On kova työ pysyä mukana ja saada edes joten kuten asetetut tavoitteet täytettyä.

Lähinnä tuntuu että pääkoppa joskus ylikuormittuu ja asiat eivät pysy muistissa. Silloin on pakko hitusen hengähtää. Mutta ei sekään ole löysäilyä.

Meillä on firmassa jokunen burn outin partaalla oleva/ollut. Lisäksi joissain tehtävissä vaihtuvuus on suurta. Tietyllä lailla pitää pystyä käsittelemään ja jäsentämään tietoa, sekä viemään asioita eteenpäin että pärjää. Murros on ollut aika nopea ja se näkyy hyvin esim. suurimmassa osassa 60v pintaan olevista työntekijöistä, jotka tuntuvat olevan ihan ulkona tekemisistä. He ovat turhan usein niitä vapaamatkustajia, jotka vain lisäävät toisten työtaakkaa.

Tottahan tuo on, tehdään typeriä asioita, ei keskitytä oikeisiin asioihin, lusmuillaan jne. Siksi minäkin jatkuvasti saan eri alueilla loistavia tuloksia kun noita asioita karsitaan ja aletaan tekemään fiksusti hommia ja tehdään työstä näkyvää. Näin jos joku lusmuilee se näkyy heti kaikille. Tänäkin vuonna jo parinkymmen hengen työpanoksen verran työtä hävinnyt meidän firmasta minun ansiostani. 

Kyllä on rankkaa. Olen 27-vuotias ja kärsinyt pahoista burn outin oireista oikeastaan siitä asti kun työelämässä aloitin. Olen maisteri ja oman alani töissä kulttuurialalla. Valitettavasti alan työtilanne vaan on surkea, vakituisia ja kokoaikaisia paikkoja ei juuri ole. Työt ovat siis epämääräisiä silppuja joista saa vieläpä todella huonoa palkkaa. Työtehtävät ovat vaativia, työtä on paljon, kaikesta pitää selviytyä itse ja pomo on vaikea epäluotettava tapaus. Ylpeys ei kuitenkaan anna periksi niin että hoitaisin työni päin persettä, vaan yritän tehdä kaiken mahdollisimman hyvin. Lopputuloksena kaikesta tästä epävarmuudesta ja -arvostuksesta haudon itsaria iltaisin ettei tarvitsisi taas herätä aamulla töihin.