Syitä, miksi olet heivannut ystäväsi pois elämästäsi?

Vierailija kirjoitti:

Kun itse olin pohjalla, tämä "ystävä" oli aina "auttamassa" ja masentuneena&työttömänä kuvittelinkin, että hän aivan pyyteettömästi halusi minun parastani. Olen edelleen kiitollinen niistä muutamista kerroista, kun hän tuli kylään ja kokkasimme yhdessä, ne olivat hetkiä joista nautin. Jälkeenpäin ajatellen emme kuitenkaan koskaan puhuneet minusta mitään. Sanallakaan. Kaikki aiheet pyörivät aina hänen ympärillään.

Kun elämänlaatuni rupesi pikkuhiljaa paranemaan, muutos ystävässä oli järkyttävä. Hän ei yhtäkkiä näyttänyt voivan sietää sitä, että minulla ei mennytkään enää paskasti. Että olimmekin samalla viivalla, eikä hän ollut 'niskan päällä.' Hänestä tuli ilkeä ja pahansuopa, kommentoi jatkuvasti ulkonäköäni ja piikitteli mitä ihmeellisimmistä asioista. Olin aivan ymmälläni, sillä olin olettanut että hän olisi ystävänä iloinen puolestani (olin siis pitkän työttömän jakson jälkeen vihdoin saanut työpaikan). Eräänä iltana kävimme ulkona syömässä ja hän nakkeli jälleen tapansa mukaan inhottavia "totuuksia" minusta. Kävelin kotiin itku kurkussa ja sinä iltana päätin, että en anna hänen kohdella minua kuin eteisen mattoa. 

Jätin vastaamatta viesteihin ja soittoihin, en yksinkertaisesti kestänyt enää sitä negatiivisuuden aaltoa. Lopulta hän lähetti minulle sähköpostin, jossa ihan suoraan tunnusti, että tietää kyllä miksen enää hänelle vastaa. Hän siis myönsi olleensa k-pää, ilkeä, ylikriittinen ja kateellinen. En voinut käsittää, mistä hän yhtäkkiä oli minulle kateellinen. En ollut sanallakaan repostellut tai ylpeillyt millään. Päinvastoin, omia saavutuksiani tai ilon aiheitani jouduin aina  vähättelemään, siinä pelossa että hän aloittaisi taas ilkeilynsä.

Hän pyysi kyllä anteeksi, mutta jotenkin puolihuolimattomasti. Minun olisi pitänyt ymmärtää häntä, eikä päinvastoin. Itse en edelleenkään koe tehneeni mitään väärää, kaikkien näiden vuosien ja itsetutkiskelun jälkeenkään. Enkä ole katunut sitä, että ystävyytemme kuihtui. Sen sijaan otin opikseni, ja päätin, että kukaan ei enää kohtele minua kuin jotain säälittävää pikku piikaa jota saa nöyryyttää ja loukata jatkuvasti. Toivon myös tämän ystäväni puolesta, että hän on aikojen saatossa oppinut olemaan aidosti iloinen muiden puolesta, eikä koe toisten iloa uhkana itselleen. 

Kiitos tästä kertomuksesta. Itselläni oli ihan samanainen tilanne ystävän kanssa. Ystävyyttä meillä oli takana 20 vuotta, joten kirpaisu oli aika iso, kun hänet jätin elämästäni.

Kerron kunhan ap kertoo mihin tietoa tarvitsee. Minä en aio enää avustaa Sanoman toimittajien jutuntekoa.

Vierailija kirjoitti:

Ystävien heivaajat ovat usein itse mielenterveysongelmista kärsiviä, jotka itse tarvitsevat jatkuvaa kuuntelijaa ja tukea. Kun toisen elämäntilanne vaatisi ymmärrystä edes hetken, saat kenkää. Useimmiten tällaiset ihmiset tulkitsevat ihmisten käytöstä aivan väärin ja ovat tottuneet näkemään syitä vain muissa.

"hetken". Minä ja entinen ystäväni ei mun fuksivuodesta maisteriksi valmistumiseen puhuttu muusta, kuin miten hänen mies puri tai löi heidän lapsiaan ja häntä taas. 5 vuotta vatvottiin tuota kuviota, hän haki kolmesti asuntoa, mutta perui aina, kun "ei se nyt oo hetkeen lyönyt. Seuraavasta lähden". Joo joo niinpä niin. Ei kai tuollaista jaksa eikä tarvi loputtomiin kuunnella.

Ystävä alkoi jatkuvasti vetää esiin vuosia vanhoja mokiani, erityisesti kun oltiin isommassa porukassa. Koko ajan piti olla varpaillaan, millon hän ottaa taas puheeksi jonkun nolottavan sattumuksen ja pelätä että että töppään jotenkin ja hän saa siitä taas vuosiksi uuden keskustelun aiheen. Kyseessä oli vielä pikkujutut eli tyyliin "kompastuin ja pudotin juuri ostamani jäätelötötterön" ja siitä sitten riitti juttua vuosiksi eri illanistujaisissa.

Viimeinen pisara oli kun hän alkoi jatkuvasti perua sovittuja tapaamisia selvillä tekosyillä, välillä niin viime tinkaan että olin jo matkalla tapaamispaikalle. Lopulta en itse enää edes varautunut sovittuun tapaamiseen koska tiesin että kaveri peruu ja lakkasin itse ehdottelemasta tapaamisia. Siitäpä se ystävyys sitten etääntyi.

Syitä on nelikymppiseksi ehtineenä kertynyt:

- "Ystävän" ilkeä, lyttäävä ja hyväksikäyttävä käytös (usein nämä piirteet jostain syystä on ilmenneet yhdessä samalla henkilöllä). Olen näin päätellyt, että ystävä ei olekaan ystävä vaan "ystävä" tai oikeastaan vihollinen enemmänkin ja heivannut sitten elämästä. Moni alkuun mukava muuttuu ajan saatossa ihan hirviöksi. Näitä tällaisia "ystäviä" on ollut ehkä 1/10 niistä, joihin tutustuu. Selviää vasta ajan myötä ketkä on tällaisia.

- Omat kiireet :( Ruuhkavuodet ja se että elämässä on jo ollut niin paljon kaikenlaista, ettei aikaa ole sillä hetkellä jäänyt tarpeeksi edes kaikille hyville tyypeille. Välit on yleensä etääntyneet hitaasti ja lopulta ei voi enää ystävyydeksi kutsua. Monesti vaikuttamassa on ollut mm. pitkä välimatka, yhteisten arkikuvioiden puute tms. joku arkinen asia, miksi juuri näihin tiettyihin ihmisiin on välit etääntyneet, vaikka sinänsä kivoja tyyppejä ovatkin.

- Edellinen toisinpäin eli sen ystävän kiireet ja se ettei hänen arki (ehkä hyvin erilainen kuin minulla) kätevästi nivoudu omaan arkeeni.

- Kasvaminen erilleen eli ei enää mitään yhteistä, ei edes yhteenkuuluvuudentunnetta ja kanssakäyminen muuttunut väkinäiseksi.

Tuntui, että kaikki oli kilpailua vaikka vain kuulumisia olisi kertonut.

Aloin seurustella ja ystäväni vihjasi koko ajan, ettei mieheni ole minulle hyväksi ja että olen muuttunut hänen myötään. Juu, en halunnut enää riehua joka viikonloppu ja viikollakin alkoholin kanssa ja olla mitä kummallisimmissa ihmissuhdekuvioissa mukana. Sen sijaan mieheni tuki minua urallani ja saavutinkin suurimman haaveeni, joka ei olisi koskaan ollut mahdollista jos olisin aina ollut jossain ulkona. Lisäksi ryyppääminen aiheutti aina jotain riitoja ja draamoja ja tunteiden vuoristorataa. Olen nykyään absolutisti ja teen unelmahommaani, tämä ystäväni jahkailee kai edelleen. En jaksanut aikanaan kuunnella moista, katkaisin välit.