Syitä, miksi olet heivannut ystäväsi pois elämästäsi?

Sairas ihminen. Päälle päin oli sellainen josta kaikki pitivät ja useat miehet ihastuivat, mutta pinnan alla oikea hirviö. Pilasi monen ihmisen maineen ja elämän, minultakin yritti mutta niin kauan kuin näki minusta olevan hyötyä piti sen minimissään. Mitä nyt muutama juoru että olen lesbo ja rakastunut häneen yms kipeää. Ja tämä oli siis häneltä vielä hillittyä käytöstä.

Toisen heivasin vähän samoista syistä, hänkin oli päälle päin mielin kielin mutta selän käännyttyä tuli puukkoa. Huomasin että mitä enemmän hän kadehti jotakuta itseään nuorempaa, kauniimpaa tai lahjakkaampaa sitä enemmän hän tätä kehui päin naamaa ja perästä päin suorastaan kihisi raivosta näitä ihmisiä kohtaan ja levitteli heistä juoruja. Sitten kun laihduin hän alkoi kehua minuakin vuolaasti ja myöhemmin sain kuulla mitä kaikkea oli minusta puhunut selän takana. Hänen vuokseen menetin kaksi yhteistä ystäväämmekin. En vieläkään tiedä mitä hän minusta on heille sanonut, miespuoliselle ystävälle ainakin on väittänyt että olen salaa rakastunut tähän mieheen mutta muusta en tiedä. Ei kai se riitä välejä katkaisemaan? Tai no, joillekin kai voi.

Myönnän että olen tällaisille vähän helppo kohde. Olen hyväntahtoinen ja kiltti. Nyt iän myötä olen alkanut asettaa rajoja, siksi nämä ihmiset poistinkin elämästäni. Molemmat ovat aivan ihmeissään ja ainakin ensimmäinen on jo alkanut levittää minusta huhuja että olen ihan umpihullu ja valmis hoitoon. Ihan vain sillä perusteella etten enää vastaile hänen viesteihinsä...

Laiskuus. Minulle vaatii ponnistuksia jo lässyttää smalltalkia töissä se vähäinen määrä, saati että jaksaisin tuntikausia puhua jostain.

Ystävien heivaajat ovat usein itse mielenterveysongelmista kärsiviä, jotka itse tarvitsevat jatkuvaa kuuntelijaa ja tukea. Kun toisen elämäntilanne vaatisi ymmärrystä edes hetken, saat kenkää. Useimmiten tällaiset ihmiset tulkitsevat ihmisten käytöstä aivan väärin ja ovat tottuneet näkemään syitä vain muissa.

Vierailija kirjoitti:

Sairas ihminen. Päälle päin oli sellainen josta kaikki pitivät ja useat miehet ihastuivat, mutta pinnan alla oikea hirviö. Pilasi monen ihmisen maineen ja elämän, minultakin yritti mutta niin kauan kuin näki minusta olevan hyötyä piti sen minimissään. Mitä nyt muutama juoru että olen lesbo ja rakastunut häneen yms kipeää. Ja tämä oli siis häneltä vielä hillittyä käytöstä.

Toisen heivasin vähän samoista syistä, hänkin oli päälle päin mielin kielin mutta selän käännyttyä tuli puukkoa. Huomasin että mitä enemmän hän kadehti jotakuta itseään nuorempaa, kauniimpaa tai lahjakkaampaa sitä enemmän hän tätä kehui päin naamaa ja perästä päin suorastaan kihisi raivosta näitä ihmisiä kohtaan ja levitteli heistä juoruja. Sitten kun laihduin hän alkoi kehua minuakin vuolaasti ja myöhemmin sain kuulla mitä kaikkea oli minusta puhunut selän takana. Hänen vuokseen menetin kaksi yhteistä ystäväämmekin. En vieläkään tiedä mitä hän minusta on heille sanonut, miespuoliselle ystävälle ainakin on väittänyt että olen salaa rakastunut tähän mieheen mutta muusta en tiedä. Ei kai se riitä välejä katkaisemaan? Tai no, joillekin kai voi.

Myönnän että olen tällaisille vähän helppo kohde. Olen hyväntahtoinen ja kiltti. Nyt iän myötä olen alkanut asettaa rajoja, siksi nämä ihmiset poistinkin elämästäni. Molemmat ovat aivan ihmeissään ja ainakin ensimmäinen on jo alkanut levittää minusta huhuja että olen ihan umpihullu ja valmis hoitoon. Ihan vain sillä perusteella etten enää vastaile hänen viesteihinsä...

Mistä te löydätte näitä peshäröjä elämäänne? Suurin osa ihmisistä on kuitenkin aika normaalia populaa.

Vierailija kirjoitti:

Laiskuus. Minulle vaatii ponnistuksia jo lässyttää smalltalkia töissä se vähäinen määrä, saati että jaksaisin tuntikausia puhua jostain.

Ok. Haluat siis että ystäväsi panavat duunia 24/7? Vai mikä oli pointti? Sekö tekee ihmisestä paremman? Työnarkkaus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

OmaNapa kirjoitti:

En ole ketään heivannut, mutta mut on heivattu koska olen masentunut, enkä siksi enää hyvää seuraa. Tasan yksi kaveri on rinnalle jäänyt. Että se kertoo ihmisistä ehkä lajina jotain?

Jos paranet, huomaat miten raskas masentunut voi olla. Kun sinulla on jo omakohtaistakin kokemusta ilmiöstä, heivaat elämästäsi kaikki ankeuttajat, jotta et sairastu itse uudelleen.

Onpa erikoinen ajatuskuvio. Minä olen masennukseni ja siitä paranemisen jälkeen päinvastoin hakeutunut niiden ihmisten seuraan joilla on tällaisia kokemuksia. Jos kärsimys ei nyt aivan kaunista, niin kyllä se ihmistä jalostaa.

Elämä ei ole kevyt laji - kenellekään.

Minä taas viilensin välit ystävääni, joka kerta toisensa jälkeen jaksoi jauhaa avioerostaan ja paskasta exästä, joka vaihtoi hänet nuorempaan. Mulla oli niinä vuosina omassa elämässänikin ihan riittävästi vastoinkäymisiä (oma vakava sairastuminen, lapseni vammautuminen ja läheiseni kuolema). Ystäväni avioerosta oli kuitenkin kulunut jo useita vuosia, mutta sama valitus ihan jokaisessa puhelussa ja tapaamisessa. Mä olisin kaivannut ystävyydestä sitä, että omaan ankeaan ajanjaksooni olisi ystävän kanssa voinut unohtaa kaiken negatiivisuuden ja löytää elämään niitä pieniä kivoja asioita, jotka vastoinkäymisissä pitää ihmisen järjissään. Mutta ei, olin aina vain kuuntelija hänen katkeruudelleen.

Maailmankuvien erilaisuus, sellainen käytös, että koen tulleeni petetyksi. Siinäpä ne tärkeimmät. Ystävistä ei noin vain luovuta, kyllä jotain todella pahaa täytyy tapahtua tai jokin todella mullistava asia tulla väliin, että ystävän hylkää.

Huomasin olevani varakaveri - se, johon otettiin yhteyttä kun muita ei löytynyt. Tylyintä ikinä. Plan B -osa ei kiinnostanut.

Ystäväni oli yksinkertaisesti niin riippuvainen kulloisestakin seurustelusuhteestaan, että perui jopa kahvittelut jos mies keksi juuri silloin jotakin - ja tätä tapahtui usein. Hän puhui kaiken ajan -yllätys- kumppanistaan. Oli vaikeaa selvittää aikuiselle ihmiselle, että joo, meillä kaikilla on kotona ne perheet ja parisuhteet ja kumppanit, mutta olemme nyt tässä _yhdessä_ - tässä hetkessä- eikä ketään oikeasti kiinnosta yksityiskohtaisesti jonkun suhteet.

Kun itse olin pohjalla, tämä "ystävä" oli aina "auttamassa" ja masentuneena&työttömänä kuvittelinkin, että hän aivan pyyteettömästi halusi minun parastani. Olen edelleen kiitollinen niistä muutamista kerroista, kun hän tuli kylään ja kokkasimme yhdessä, ne olivat hetkiä joista nautin. Jälkeenpäin ajatellen emme kuitenkaan koskaan puhuneet minusta mitään. Sanallakaan. Kaikki aiheet pyörivät aina hänen ympärillään.

Kun elämänlaatuni rupesi pikkuhiljaa paranemaan, muutos ystävässä oli järkyttävä. Hän ei yhtäkkiä näyttänyt voivan sietää sitä, että minulla ei mennytkään enää paskasti. Että olimmekin samalla viivalla, eikä hän ollut 'niskan päällä.' Hänestä tuli ilkeä ja pahansuopa, kommentoi jatkuvasti ulkonäköäni ja piikitteli mitä ihmeellisimmistä asioista. Olin aivan ymmälläni, sillä olin olettanut että hän olisi ystävänä iloinen puolestani (olin siis pitkän työttömän jakson jälkeen vihdoin saanut työpaikan). Eräänä iltana kävimme ulkona syömässä ja hän nakkeli jälleen tapansa mukaan inhottavia "totuuksia" minusta. Kävelin kotiin itku kurkussa ja sinä iltana päätin, että en anna hänen kohdella minua kuin eteisen mattoa. 

Jätin vastaamatta viesteihin ja soittoihin, en yksinkertaisesti kestänyt enää sitä negatiivisuuden aaltoa. Lopulta hän lähetti minulle sähköpostin, jossa ihan suoraan tunnusti, että tietää kyllä miksen enää hänelle vastaa. Hän siis myönsi olleensa k-pää, ilkeä, ylikriittinen ja kateellinen. En voinut käsittää, mistä hän yhtäkkiä oli minulle kateellinen. En ollut sanallakaan repostellut tai ylpeillyt millään. Päinvastoin, omia saavutuksiani tai ilon aiheitani jouduin aina  vähättelemään, siinä pelossa että hän aloittaisi taas ilkeilynsä.

Hän pyysi kyllä anteeksi, mutta jotenkin puolihuolimattomasti. Minun olisi pitänyt ymmärtää häntä, eikä päinvastoin. Itse en edelleenkään koe tehneeni mitään väärää, kaikkien näiden vuosien ja itsetutkiskelun jälkeenkään. Enkä ole katunut sitä, että ystävyytemme kuihtui. Sen sijaan otin opikseni, ja päätin, että kukaan ei enää kohtele minua kuin jotain säälittävää pikku piikaa jota saa nöyryyttää ja loukata jatkuvasti. Toivon myös tämän ystäväni puolesta, että hän on aikojen saatossa oppinut olemaan aidosti iloinen muiden puolesta, eikä koe toisten iloa uhkana itselleen. 

Muuten mainio ja hauska tyyppi, mutta hänellä oli rasistisia mielipiteitä. En jäänyt niitä kuuntelemaan.

Hän jätti ehkäisyn pois kertomatta miehelleen, ja tuli raskaaksi. Tämä yhdistettynä kaikkiin niihin muihin vähän omituisiin asioihin, joten tulin vaan siihen tulokseen että meidän moraalintaju eroaa toisistamme liikaa. Itselleni rehellisyys ja luottamus on erittäin tärkeää, ja tähän

ihmiseen en vaan voinut luottaa.

Lopetin vaan kaiken yhteydenpidon ja annoin jutun kuivua kasaan.

Käytti hyväksi, halusi nähdä aina juuri silloin kun hänellä oli rahat loppu, röökit loppu yms... Sanoi aina maksavansa takaisin, mutta aina kun hän sai rahaa niin tuli "yllättäviä menoja" (baari-ilta muiden kaveriensa kanssa)

Lopetin yhteyden pidon kuin seinään, paljon mukavampaa elämä ollut sen jälkeen.

Tämä kuvio on niin hysteerinen, mutta karrikoidusti näin: uskomaton moraalittomuus ja pintaliitäjyys tavoilla joita ei voi käsittää. Omasi puolueen jäsenkirjan, mutta hankkitui väleihin _julkisuudessa_ olevien vastakkaisten puoluuen edustajien kanssa jos jotenkin olisi tästä hyötynyt. Myönsi avoimesti, että kadehtii kaikkia jotka ovat ”jotakin” - jotakin tarkoitti päässyt julkisuuteen. Petti vaimoaan sekä maksullisissa että syömällä kuormasta duunipaikalla. Ystävyytemme oli - kuten varmasti ymmärrätte - hänelle ajankulua, jonka hän mitätöi aina kun jotakin tärkeämpää ilmeni. Palvoi aikuisia kakaroitaan niin paljon, että kuvitteli vielä vuosia lapsien itsenäistyttyä, että talo ja harrastetilat + muu oli tärkeitä myös aikuisille lapsille.

Apua.

Oltiin oltu ystäviä vuosia ja viimeiset vuodet hän puhui ainoastaan itsestään. Joka kerta piti käsitellä ne samat hänen ongelmat, joiden eteen hän ei koskaan tehnyt mitään. Puhelut meni siten, että hän soitti ja jauhoi niistä omista ongelmista ja minä kuuntelin. Sitten hän kysyi mitä kuuluu ja kun aloitin kertomaan niin tulikin kiire johonki muualle. Sitten kun sain lapsen niin en enää jaksanut vastailla hänen puheluihin ja pikkuhiljaa ystävyys sammui.

Ystävyyden pitäisi olla molemminpuolista kiinnostusta eikä vain omien asioiden kaatamista toisen niskaan.

Yhdelle entiselle ystävälleni olin tärkeä vain kun tarvitsi jotain. Itse oli äärimmäisen utelias kaikista asioista ja toisten elämästä, kunnes tämä alkoi mua ärsyttämään, enkä kertonut enää mitenkään tarkasti asioita. Ajattelin katsastaa että kiinnostanko minä vai minun tietoni muista. Arvasin oikein, en kiinnostanut, kysyi kyllä mitä kuuluu, muttei kuunnellut vastausta ja kun en muista kertonut enää mitään, niin loppui tapaamisetkin (en siis salaisuuksia tms. kertonut mutta olisi pitänyt luonnetta tai tekemisiä märehtiä),

Enkä ole katunut.

Eri arvomaailma (oli oikeastaan ollut aina). Kateellinen muille ihmisille. Työtä vieroksuva, sosiaalipummi. Perui meidän tapaamisiamme todella usein. Valehteli, mikä milloinkin oli syynä. Tiedän tämän, sillä hän teki samaa myös muille.

Näin, kun nyt olen kirjoittanut nämä asiat tähän näkyviin saa mun silmät vielä enemmän avautumaan minkälaisen henkilön kanssa olen ollut tekemisissä. 

N47

Olen heivannut. Syynä hänen alkoholisminsa, jota ei tahdo myöntää. En häpeä, hänen lähisukunsa on tehnyt samoin,

Erilaiset arvot

En jaksanut kuunnella sitä ainaista juoruilua ja sen jälkeen valittamista siitä, kuinka ihmiset puukottaa selkään ja juoruilee selän takana vaikka itse teki täysin samaa. Tämän tyypin juoruiluijin vastasin aina jotain "aivan" "mhmm" "okei" tyylistä. En ole koskaan ymmärtänyt miksi pitää puhu sillä tavalla ihmisistä, joita kutsuu kaveriksi. Varmaan minustakin juoruiluili muille