Syitä, miksi olet heivannut ystäväsi pois elämästäsi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko tämäkin joku nykyajan muoti-ilmiö, yhtään ei saisi olla negatiivista vaan aina pitäisi olla kivaa ja hauskaa ja puhua vain diibadaabaa?

Ei vaan positiivisia hetkiä pitäisi olla enemmän kuin negatiivisia. Jos negatiivisuutta on enemmän, tällaisen ihmisen seura alkaa käydä henkisesti liian raskaaksi. 

Kaikkien elämässä on jaksoja, jolloin on vaikeaa ja tarvitaan ystävien tukea eikä se ystävyys välttämättä ole tuon jakson aikana vastavuoroista.

Ei ystäviä heivata pois. Ihmiset tulevat elämääsi jostain syystä ja joistakin tulee ystäviä. Ystävät ovat ja pysyvät, muut ovat vain ohikulkumatkalla.

Ystävä pölli jääkaapistani kuohuviinipullon.

Kieroilu, kateus, juoruilu, selän takana puhuminen. Tässä muutamia syitä.

Samanlaisia syitä kuin täällä muillakin. Puhua pälpätti jatkuvasti omista asioistaan mutta, jos tuli oma vuoroni kertoa jotakin niin vastaukset oli luokkaa :"oho, aijaa, joo" 

En tiedä liioittelenko edes hirveästi, jos sanon että 10 vuotta tämä ystävyys oli olemassa ystävän tarpeita varten.    Käytännössä olin valppaana puhelimen vieressä odottamassa, jotta voimme alkaa käydä hänen päivän tapahtumiaan läpi. Sama toistui n. joka päivä, useaan otteeseen.

Milloin sitten poikaystävän tai jonkun muun kanssa oli riitaa ja nämä haukuttiin ja arvosteltiin mulle. Seuraavassa hetkessä oltiin taas niin kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Ei myöskään ikinä ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää, jos piti poistua keskustelusta. Paras oli kerran, kun kerroin meneväni nukkumaan seuraavan päivän aikaisen herätyksen takia. Hän ei välittänyt tästä ilmoituksesta, vaikka oli sen nähnyt, koska kommentoi jotakin muuta samassa viestissä olevaa. 

Menin sitten nukkumaan ja kuulin kuinka ainakin 10 min puhelin piippaili, kun hän yksinpuhellen jatkoi keskustelua. Sitten jossakin kohtaa oli tullut viimeinen viesti, jossa hän kertoi, kuinka hänen on nyt aivan pakko mennä nukkumaan. 

Oli tässä paljon muutakin, kaikenlaista kieroilua ja itsekeskeisyyttä. Vähensin yhteydenottoa ja lopulta katkaisin ystävyyden kokonaan. Hän draamaattisesti selosti muille, kuinka oli joutunut poistamaan mut FB:stä ja laittamaan estolistalle. Ikään kuin itse olisin edes pyrkinyt olemaan häneen yhteydessä. 

Huomaa myös kuinka paljon näin intensiivinen epäterve ystävyys vaikuttaa siihen omaan olotilaan. En edes tajunnut tätä ystävyyden aikana, vasta jälkikäteen.  Huomaa myös kuinka olo on täysin erilainen, kun ei ole lähipiirissä tällaisia henkilöitä. Se on niin totta kuin voi olla, että mieluummin vaikka yksin kuin huonossa seurassa. 

Vierailija kirjoitti:

Ei ystäviä heivata pois. Ihmiset tulevat elämääsi jostain syystä ja joistakin tulee ystäviä. Ystävät ovat ja pysyvät, muut ovat vain ohikulkumatkalla.

Joo, satukirjoissa. Vähän niin kuin se tosirakkauskin, joka ei ikinä lopu. Tosielämä onkin sitten eri juttu. 

En ole heivannut yhtäkään ystävää elämästäni, mutta olen tässä vuosikymmenten mittaan alkanut hieman ottaa etäisyyttä ja olemaan vähemmän avoin asioistani. Syynä siihen on minun makuuni liiallinen päsmäröiminen, siis tiedetään minua paremmin, mitä minun pitäisi tehdä ja olla, miten elää ja ajatella. Yksi ystäväni taitaa ajatella, että olen henkisesti samalla tasolla kuin hänen kehitysvammainen lapsensa, hän holhoaa minua jatkuvasti ja yrittää päättää puolestani asioistani. Jos avaudun hänelle jostakin tai kerron jostain huvittavastakin asiasta, hän alkaa analysoida ja määräillä minua, miten minun pitäisi tehdä. Tämä ystävä on myös muutaman kerran saanut huutonaurukohtauksen, jos olen kertonut unelmistani tai tunteistani ja tuominnut ne täydeksi paskaksi. Noh, en kerro enää.

Toinen ystäväni on taas hyvin tuomitseva - myönnän, että elämäntapani ja ratkaisuni ovat varmasti erilaisia kuin hänen, ja hyvä niin - en edes haluaisi elää kuten hän enkä ajatella monistakaan asioista hänen laillaan. Mutta ne ikuiset  "minä en kyllä" ja "en kyllä ymmärrä tuollaista" ja "mutta pääasia, että sinä olet tyytyväinen" halveksivan tuhahduksen kera saavat minut vetäytymään ja pidättäytymään minkään vähänkään aran asian puhumisesta.

Kyllähän sellainen rajoittaa ystävyyttä ja toisinaan tunnen oloni yksinäiseksi, kun en oikein voi kertoa asioistani täysin vilpittömästi ja avoimesti - en minä toki mitään laitonta tai edes moraalisesti  väärin tee, mutta ehkä olen herkkänahkainen, kun en halua saada avoimuudestani palkaksi arvostelua tai ohjailua. Itse yritän ainakin olla myötämielinen ja vastaanottavainen ystävieni asioille ja olla arvostelematta, vaikka olisin eri mieltäkin. Pyydettäessä toki sanon mielipiteeni, vaikka se olisi eriäväkin, mutta en minä halua toisten elämää päsmäröidä.

Ystävästäni kuoriutui aikuisena aivan järjettömän kilpailuhenkinen. Omien tulojen, säästöjen, saavutusten ja hankintojen piti aina olla enemmän ja parempia kuin muilla. Kihloihin piti päästä heti, samoin naimisiin, lapsia vuoden ikäeroilla 4. Melkeinpä synnytyssairaalasta takaisin töihin ja sama ralli jatkuu. Vaikka hänellä olisikin aikaa joskus tavata ja käyttää aikaaansa tuottamattomasti niin en tiedä, mistä hänen kanssaan puhuisin.

No montaa kertaa ei mun elämän isoja valintoja (avioliitto, lapset, työ, opiskelu, ero) tai elämäni ihmisiä tarvitse arvostella, kun alan ottaa reilusti etäisyyttä.

Mut hylättiin kerran, kun en osannut tukea kriisissä. Sitä oli pitkään vaikea ymmärtää, mutta kaikkia ei vaan voi miellyttää eikä antaa sellaista tukea mitä toinen haluaa vaikka hän tarvitsee toisenlaista. Jaa, aika itseriittoiselta kuulostan, ehkä ystävien ei varsinaisia tukihenkilöitä pitäisi ollakaan.

Mulla oli hyvä ystävä, tunnettiin n 30 vuotta. Oli todella mukavaa ja hauskaa seuraa, tajuttiin puolesta sanasta toisiamme. Paljon elettiin parasta nuoruuttaa vähemmän järkeviä tehden☺. Mutta muutama vuosi sitten se alko seurusteleen yhden mustalaisten kasvattaman kanssa. Muuttu ihan toiseksi ihmiseksi, alko kusettaan raha-asioissa, poikaystävä varasti mun lääkkeet heidän käydessä kylässä. Ja tämä tapahtu jopa 2 kertaa!! Lopulta annoin porttikiellon tälle ihkulle kusipäämiehelle, joutu odottaan ulkona kun kaverini tuli mun luo sisälle.

Tilanne meni si niin pitkälle etten voinut olla enää ystäväni kanssa tekemisissä, kun oli muuttunut kunnon kusettajaksi kaikin puolin, myös muita ihmisiä kohtaan. Oli seura tahnyt kaltaisekseen, valitettavasti.

Katkasin välit, tai siis en enää vastannut puheluihin yms. Siitä on nyt n 5 v aikaa, enkä enää ajattele koko ihmistä.

Nyt tuli mieleen kun luin otsikon. Ko henkilöllä on asiat päin helvettiä, olen kuullut monia juttuja, eipähän enää ole mua huijaamassa!!

Minut on monta kertaa heivattu. Elämässäni on ollut tosi raskaita ja vaikeita vaiheita, joista on pakko ollut puhua. Kavereillekin.

Sori siis kaikki, jotka olette puheitani joutuneet kuuntelemaan, mutta niiden tarkoitus ei ole ollut pilata päiväänne tai masentaa. Ne valitettavasti ovat minun arkeani olleet.

Mitä ystäville puhutaan? Kivoja asioita pelkästäänkö?

Kyllä on parempi olla yksin, jos näin ajatellaan. Minulle saa kyllä kertoa negatiivisiakin elämän asioita. En kyllästy ja yritän auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Sama pohjimmainen syy, eri oireet: heitä ilman on minun parempi olla.

Eipä tätä voisi enää paremmin sanoa.  

Vierailija kirjoitti:

Oltiin oltu ystäviä vuosia ja viimeiset vuodet hän puhui ainoastaan itsestään. Joka kerta piti käsitellä ne samat hänen ongelmat, joiden eteen hän ei koskaan tehnyt mitään. Puhelut meni siten, että hän soitti ja jauhoi niistä omista ongelmista ja minä kuuntelin. Sitten hän kysyi mitä kuuluu ja kun aloitin kertomaan niin tulikin kiire johonki muualle. Sitten kun sain lapsen niin en enää jaksanut vastailla hänen puheluihin ja pikkuhiljaa ystävyys sammui.

Ystävyyden pitäisi olla molemminpuolista kiinnostusta eikä vain omien asioiden kaatamista toisen niskaan.

Mua vähän pelottaa että olen itse tuollainen kaveri ollut tässä reilun voden :( Ihmiselle ei oikeasti voi tapahtua niin paljon sontaa jopa viikottain, kuin minulle on tapahtunut jo pitemmän aikaa. Jos kerron ystävälle, on se omien asioiden jatkuvaa märehtimistä, jos en kerro, valehtelen ystävälleni ja hän myöhemmin loukkaantuu kun saa tietää etten ole kertonut hänelle asioita. 

Asia selviäisi sillä, että nyt ei tapahtuisi vuoteen minulle mitään.

Kerroin elämässäni tapahtuneesta harmista, ja hän oli selkeästi vahingoniloinen, vaikka koetti peittää sitä.

Justiinniin kirjoitti:

Minut on monta kertaa heivattu. Elämässäni on ollut tosi raskaita ja vaikeita vaiheita, joista on pakko ollut puhua. Kavereillekin.

Sori siis kaikki, jotka olette puheitani joutuneet kuuntelemaan, mutta niiden tarkoitus ei ole ollut pilata päiväänne tai masentaa. Ne valitettavasti ovat minun arkeani olleet.

Mitä ystäville puhutaan? Kivoja asioita pelkästäänkö?

Kyllä on parempi olla yksin, jos näin ajatellaan. Minulle saa kyllä kertoa negatiivisiakin elämän asioita. En kyllästy ja yritän auttaa.

Ystävyys on vastavuoroista. Todellisessa ystävyydessä myös niistä negatiivisista asioista pystytään puhumaan. Välillä toisella voi olla vaikeampi vaihe elämässään, jolloin sen ystävän rooli on ehkä enemmän olla kuuntelijana. Ehkä taas myöhemmässä vaiheessa roolit kääntyvät, kun sillä ystävällä taas on hankalaa.

Jos on jotakin mielenterveysongelmia ja jatkuvasti vaikeaa niin se luonnollisesti tämä heijastuu myös ystävyyteen. Muta ystävä ei ole kuitenkaan mikään tukihenkilö, jonka tehtävänä on kannatella jatkuvasti pinnalla. Tällöin se ystäväkin väsyy lopulta ja kohta kenties ei ole itselläänkään enää ketään, jolle avautua. Siksi ihan omaksi parhaaksikin, parempi ettei sitä ystävää rasita liiaksi. 

Hyvä ystävyys on silloin, kun molemmilla on halutessaan tilaa jakaa asioita mutta ei niin, että toisen tehtävä tai rooli olisi aina olla se kuuntelija ja auttaja. 

Vierailija kirjoitti:

En ole heivannut yhtäkään ystävää elämästäni, mutta olen tässä vuosikymmenten mittaan alkanut hieman ottaa etäisyyttä ja olemaan vähemmän avoin asioistani. Syynä siihen on minun makuuni liiallinen päsmäröiminen, siis tiedetään minua paremmin, mitä minun pitäisi tehdä ja olla, miten elää ja ajatella. Yksi ystäväni taitaa ajatella, että olen henkisesti samalla tasolla kuin hänen kehitysvammainen lapsensa, hän holhoaa minua jatkuvasti ja yrittää päättää puolestani asioistani. Jos avaudun hänelle jostakin tai kerron jostain huvittavastakin asiasta, hän alkaa analysoida ja määräillä minua, miten minun pitäisi tehdä. Tämä ystävä on myös muutaman kerran saanut huutonaurukohtauksen, jos olen kertonut unelmistani tai tunteistani ja tuominnut ne täydeksi paskaksi. Noh, en kerro enää.

Toinen ystäväni on taas hyvin tuomitseva - myönnän, että elämäntapani ja ratkaisuni ovat varmasti erilaisia kuin hänen, ja hyvä niin - en edes haluaisi elää kuten hän enkä ajatella monistakaan asioista hänen laillaan. Mutta ne ikuiset  "minä en kyllä" ja "en kyllä ymmärrä tuollaista" ja "mutta pääasia, että sinä olet tyytyväinen" halveksivan tuhahduksen kera saavat minut vetäytymään ja pidättäytymään minkään vähänkään aran asian puhumisesta.

Kyllähän sellainen rajoittaa ystävyyttä ja toisinaan tunnen oloni yksinäiseksi, kun en oikein voi kertoa asioistani täysin vilpittömästi ja avoimesti - en minä toki mitään laitonta tai edes moraalisesti  väärin tee, mutta ehkä olen herkkänahkainen, kun en halua saada avoimuudestani palkaksi arvostelua tai ohjailua. Itse yritän ainakin olla myötämielinen ja vastaanottavainen ystävieni asioille ja olla arvostelematta, vaikka olisin eri mieltäkin. Pyydettäessä toki sanon mielipiteeni, vaikka se olisi eriäväkin, mutta en minä halua toisten elämää päsmäröidä.

Et todellakaan ole herkkänahkainen vaan nämä ystäväsi eivät ole oikeita ystäviä lainkaan. Ei ystävyyden pointti saisi olla toisen mollaminen, määräily tai vähättely.

Valitettavan usein se sitä kuitenkin vaikuttaa olevan, aikuisillakin. Varsinkin naisten väliset ystävyyssuhteet voivat olla huomattavan vinksahtaneita ja epäterveitä. Minulla ei tästä syystä enää juuri naispuolisia ystäviä ole, en ole kenenkään egonpönkitysprojekti vaan elävä ja tunteva ihminen.

Ystävälläni alkoi olemaan jotain omia ongelmia, mistä ei suostunut puhumaan mutta jotka johtivat ripustautumiseen ja järjettömään mustasukkaisuuteen, joka kertaalleen jopa purkautui väkivaltana minua kohtaan. Pidin jonkin aikaa etäisyyttä ja yritin ymmärtää, hetken aikaa kaikki sujuikin taas hyvin kunnes samanlaiset "oireet" palasivat ja koin että oman turvallisuuteni vuoksi oli parasta olla näkemättä, yhteyttä kyllä pidettiin muuten ja yritin päästä kärryille mikä tämän mustasukkaisen ja agressiivisen käytöksen synnyttää. Samoihin aikoihin ystäväni alkoi olla entistä enemmän kiinni uskonnollisessa toiminnassa, en tiedä oliko syy käytökselle vai hakiko siitä jotain lohtua, mutta ei-heterona aloin kokea ahdistusta jyrkästä asennemuutoksesta, varsinkin koska ystäväni ei itsekään ollut hetero. Lopulta tilanne kärjistyi pisteeseen jossa en enää kokenut voivani olla oma itseni hänen kanssaan puhuessaan ja ajatus tapaamisesta ahdisti aikaisemman kokemukseni perusteella, joten yhteydenpito loppui siihen. Toivon että hän on löytänyt rauhan elämäänsä, oman itsensä ja uskontonsa välille, ja harmittaa että vuosien ystävyys kariutui, mutta oli pakko ajatella omaa hyvinvointiani.

Vierailija kirjoitti:

Masennuksesta puheen ollen: terapeutit on erikseen, ystävät ja sukulaiset taas erikseen. Pahaa oloa ei kannata kaataa kaikkien niskaan.

Niimpä! 👆

Entinen kaveri kertoi kirjaimellisesti kaiken, itsestään ja muistakin (yksityisasioita mitkä ei ulkopuolisille kuulus eli omasta mielestänib ei mulle) välittämättä siitä kuuntelenko vai en. itse en ikinä avautunu hälle samalla lailla.

Aina piti jaksaa kuunnella muuten alkoi hirveä syyllistäminen ja uhriutuminen kun en mieliksi ole. Kaikki paska vaa mun niskaan eikä yhtään välitä miltä musta tuntui. Kaveruus tuntui enemmän hoitosuhteelta, minä olin aina se terapeutti ja kaveri potilas.

Aina piti hänen pillin mukaan hyppiä, ikinään ollut kivaa, aina vaan negatiivisia juttuja ja tapahtumia(melkein joka päiväistä valitusta). Kaikissa muissa aina se vika mutta ei tietenkää itsessä.. ehdotin että menisi oikealle terapeutille niin ei, siitäpä vasta huuto alkoi..

Lopulta en vaan jaksanut enää (kun omiakin ongelmia) mutta tämä kaveri oli se joka välit katkaisi (kun en ollut mieliksi) ja hyvin taitavasti käänsi tämänkin minun syyksi ja hän on puhdas pulmunen 😂 mutta enää ei ole paha olla.

Ei ystäviä, mutta kavereita. Yhdellä parisuhdesotkuja joihin yritti vetää minutkin mukaan (mm. alibina pettämisreissulle), toisella niiden lisäksi monenlaisia muita elämänhallintaongelmia ja yritti esim. saada huostaanottotilanteessa minut ottamaan lapsensa piiloon.

Joskus on tullut huomattua että kaverin kanssa on kasvettu erilleen, mutta tällöin tapaamiset ovat harventuneet ja joskus loppuneet kokonaan ihan luonnostaan,pitkän ajan kuluessa.

Vierailija kirjoitti:

Hyvin yksinkertainen syy, silloin kun kyseinen ystävyyssuhde aiheuttaa pitkällä tähtäimellä enemmän pahaa kuin hyvää mieltä.

Juuri vähän aikaa sitten pistin entiseen läheiseen ystävään välit poikki. Kaikki yritykset olla kiinnostunut hänen asioista tulkittiin tunkeiluksi ja uteluksi, josta jäi loppupeleissä aina itselle huono fiilis. En enää tiennyt miten lähestyä ihmistä, joten parempi olla lähestymättä ollenkaan.

Mulla on vähän tuollainen tilanne. Mut pikkuisen eri höystein. Olen siis tämä jätetty ystävä. Elämässäni on ollut rankat vuodet, sellaiset joita ei kenellekään toivoisi. Sen sijaan että ystävä olisi ollut tukena, hän feidaili, ja vähensi yhteydenpitoa. Rivien välistä saattoi lukea että hän haluaa elää huoletonta elämää, ja häntä ärsyttää se että jollain on aina samat ongelmat (en voinut ongelmille itse mitään, enkä jauhanut niistä enää, koska hän ei halunnut kuulla näitä "samoja ongelmia". Ongelmien olisi ilmeisesti pitänyt poistua sillä että hän on niistä kerran kuullut.) Häntä itseään kun elämä oli kohdellu niin että hänellä oli ongelma, johon oli ratkaisu, ja kun se oli ratkaistu, ei ollut enää ongelmaa. Sain siis viettää vaikeat hetket ilman hänen tukeaan, ja kun tilanteeni sitten pikkuisen helpotti, hän halusi taas tiivistää kaverisuhdettamme. Minulla vain ei ollut hänelle enää mitään kerrottavaa oikein, kun vastoinkäymisistä ei uskaltanut enää sanoa ettei hänen herkkä mielensä vain loukkaantunut, eikä minua huvittanut miettiä että olenko jo puhunut samasta ongelmasta aiemmin. Mutta sitten hän loukkaantui siitäkin, etten kertonut hänelle enää oikeastaan mitään. Hyvistä ja kivoista asioista jos kertoi, niin hän sivuutti ne sanoilla vai niin, tai aha. 

Lopputuloksena se että hän ei halua kuulla ongelmistani, eikä hyvistä asioista, joten mitä mieltä jatkaa kaveruutta siltä pohjalta. 

Hänen asioista olin aina itse kiinnostunut, olivat ne mukavia tai ikäviä.