Olen tosi masentunut enkä tiedä mitä tehdä :(

Minulla on ollut rankka lapsuus, jonka johdosta olen ollut oikeastaan aina jonkin verran masentunut. Pahimman tyhjyyden tunteen muistan heränneen viidennellä luokalla. Olen rämpinyt amk:n läpi ja nyt yli kolmikymppinen, työelämässä, lapsia ja naimisissa. Oikeastaan kaikki tuntuu tyhjältä, ja olen jatkuvasti väsynyt. Väsymyksen vuoksi en harrasta liikuntaa tai oikeastaan jaksa hoitaa itseäni mitenkään. Kodin pitäminen kauhun tasapaino-siisteydessä (eli pakollisten siivousten teko,mutta silti täällä on jatkuvasti hiekkaa lattialla ja listat yms likaiset), lastenhaku päiväkotihaut ja viennit ja työssäkäynti vie kaikki mehut. Olen yrittänyt parhaani mukaan olla olematta laiska, koska ainahan sanotaan että masennus on vain laiskuutta. Mutta vaikka joskus saisinkin liikuttua ja hoidettua muut kuviot, ei auta. Hyvää fiilistä ei tule, vaan kaikkeen joutuu itsensä pakottamaan.

Valitsin huonon itsetuntoni vuoksi miehen, joka on kiltin ja luotettavan oloinen, mutta oikeastaan on passattava vässykkä, josta kävi ilmi että on kymppitonneja velkaa. Nuorena ajattelin ettei rahalla ole merkitystä, ja en saa parempaakaan. Nyt asutaan yhä vuokraslummissa ilman sen kummempia säästöjä, kaikki mennyt miehen velkoihin. Itse olen onnistunut säästämään tähän noin ehkä puolet ison kaksion käsirahasta ja muutaman satasen toiselle tilille. Asuntomme ja alue suorastaan hävettää minua. Tunnen itseni luuseriksi.

Olen useasti hakeutunut hoitoon. Ongelma on suoraan sanottuna että jopa se kuormittaa minua liikaa. Jos olen poissa töistä, joudun muulloin tekemään tunnit sisään. Se tuntuu aivan mahdottomalta, nytkin juuri ja juuri saan pakolliset melkein 40h/viikko täyteen. Matkojen ja lasten hakujen kanssa tuohon menee aivan järkyttävä osa päivästä, en mitenkään pysty sitoutumaan viikottaisiin hoitoihin. Lisäksi kokemukseni hoidosta on, että se on ollut yhtä tyhjän kanssa. Olen itse psyk. alaa sivuavassa työssä, ja huomannut, ettei ihan oikeasti se ole mitään taikaa, ja on paljon ihmisiä, joiden psyykeä ei vain voi parantaa lääketieteellä tai terapialla. Taidan kuulua heihin.

Synnytyksen jälkeinen masennus minulla varmaankin oli, mutta olin ennenkin sitä masentunut, joten lapsista tämä ei johdu. Ennen lapsia kävin kerran viikossa jumpassa ehkä vuoden ajan, muuten tilanne oli silloinkin sama. Verikokeissa ei ole mitään kummaa mikä tämän uskomattoman tyhjyyden ja tympääntymisen selittäisi.

Nyt joku varmaan kysyy, miksi olen edes tehnyt tämän kaiken, töissä, lapsia jne. No, olen niin huonoitsetuntoinen hölmö, että olen uskonut yleistä höpinää siitä, kuinka olo paranee kun "vaan tekee" ja "elää", ja kuinka lapsetkin tekevät onnelliseksi jne. Rakastan lapsiani, mutta olen huomennut, ettei mikään tee minusta onnellista.

Onko kenelläkään muulla tällaista? En syytä lapsuuttani nyt aikuisena tekemistäni valinnoista, mutta uskon kokemieni asioiden muokanneen minusta niin näköalattoman, että olen antanut asioideni vain ajautua näin.

Vertaistukea, ajatuksia?