Annan 8-vuotiaan lapseni pois (jälleen sama kirjoittaja)

Ap mitä lasu sanoi? En lukenut viime keskustelua.

Kiitos jälleen tuestanne, kaikki. Olen sitä mieltä ettei minusta tule sen parempaa äitiä vaikka mikä tulisi. Lapsen kanssa tosiaan vietetään paljon aikaa yhdessä, mutta se ei korvaa sitä etten ole henkisesti läsnä, etten pysty kuin näennäisesti jotain höpisemään. En jaksa tätä enää. Näitä fiiliksiä olen käynyt läpi jo aiemmissa topiceissa, ja kertonut myös sen että eristäydyn joskus omaan huoneeseeni tai työpaikalla pakenen vessaan itkemään, että pitää mennä kotiin.

Olen yrittänyt jaksaa, selvitä, koittaa vielä, suhtautua positiivisesti. Silti joka päivä on ajatus siitä että tämä vaan jatkuu ja pahenee koko ajan. Lapsen ollessa pieni oli vielä jotain toivoa että meidän välille kehittyisi joku lämmin suhde, mutta enää ei ole sitäkään. Lapsi kasvaa omia raiteitaan ja yritän vain selviytyä kasvatuksesta. Nipinnapin onnistuu, tosin joinain viikonloppuina en pääse sängystä edes ylös.  Mietin, miten selviän tulevista koitoksista.

Haluan apua, en halua tuhota lastani lopullisesti. Hän tietää jo, missä mennään, ihan sanomattakin. En pysty enää esittämään.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos jälleen tuestanne, kaikki. Olen sitä mieltä ettei minusta tule sen parempaa äitiä vaikka mikä tulisi. Lapsen kanssa tosiaan vietetään paljon aikaa yhdessä, mutta se ei korvaa sitä etten ole henkisesti läsnä, etten pysty kuin näennäisesti jotain höpisemään. En jaksa tätä enää. Näitä fiiliksiä olen käynyt läpi jo aiemmissa topiceissa, ja kertonut myös sen että eristäydyn joskus omaan huoneeseeni tai työpaikalla pakenen vessaan itkemään, että pitää mennä kotiin.

Olen yrittänyt jaksaa, selvitä, koittaa vielä, suhtautua positiivisesti. Silti joka päivä on ajatus siitä että tämä vaan jatkuu ja pahenee koko ajan. Lapsen ollessa pieni oli vielä jotain toivoa että meidän välille kehittyisi joku lämmin suhde, mutta enää ei ole sitäkään. Lapsi kasvaa omia raiteitaan ja yritän vain selviytyä kasvatuksesta. Nipinnapin onnistuu, tosin joinain viikonloppuina en pääse sängystä edes ylös.  Mietin, miten selviän tulevista koitoksista.

Haluan apua, en halua tuhota lastani lopullisesti. Hän tietää jo, missä mennään, ihan sanomattakin. En pysty enää esittämään.

Vielä kerran, olet masentunut ja tarvitset masennukseen apua. Haluat lapsen muualle, jotta voit eristäytyä ja velloa masennuksessa ilman, että lapsen tarvitsee sitä nähdä. Et jaksa esittää normaalia lapsen edessä. Saatko minkälaista apua? Käytkö jossain juttelemassa ajatuksistasi? Oletko kokeillut masennuslääkkeitä? Useampaa jos ei yhdestä ole ollut apua? Olisiko lapsen mahdollista viettää enemmän aikas sijaisperheessä?

Hakeudu johonkin seurakuntaan (esim. helluntaisrk, vapaakirkko), ja pyydä että puolestasi rukoillaan siellä. Jeesus pystyy tekemään ihmeen elämässäsi, ja täyttämään tuon rakkaudettomuuden aukon. Ehdotan tätä kaikella rakkaudella. 

Vierailija kirjoitti:

Kiitos jälleen tuestanne, kaikki. Olen sitä mieltä ettei minusta tule sen parempaa äitiä vaikka mikä tulisi. Lapsen kanssa tosiaan vietetään paljon aikaa yhdessä, mutta se ei korvaa sitä etten ole henkisesti läsnä, etten pysty kuin näennäisesti jotain höpisemään. En jaksa tätä enää. Näitä fiiliksiä olen käynyt läpi jo aiemmissa topiceissa, ja kertonut myös sen että eristäydyn joskus omaan huoneeseeni tai työpaikalla pakenen vessaan itkemään, että pitää mennä kotiin.

Olen yrittänyt jaksaa, selvitä, koittaa vielä, suhtautua positiivisesti. Silti joka päivä on ajatus siitä että tämä vaan jatkuu ja pahenee koko ajan. Lapsen ollessa pieni oli vielä jotain toivoa että meidän välille kehittyisi joku lämmin suhde, mutta enää ei ole sitäkään. Lapsi kasvaa omia raiteitaan ja yritän vain selviytyä kasvatuksesta. Nipinnapin onnistuu, tosin joinain viikonloppuina en pääse sängystä edes ylös.  Mietin, miten selviän tulevista koitoksista.

Haluan apua, en halua tuhota lastani lopullisesti. Hän tietää jo, missä mennään, ihan sanomattakin. En pysty enää esittämään.

Sun lapsesi rakastaa sua vielä pitkään, koska olet ainoa äiti mitä sillä on. Sinuna olisin rehellinen ja avoin sille lapselle, ettei sen tarvitse itseään syyllistää siitä, että äiti ei pidä musta, koska mussa on jotain vikaa. Lapsi hakee aina hyväksyntää vanhemmiltaan. Kerro sille, että äidillä ei ole kaikki hyvin ja vika ei ole lapsessa, rakastat lasta, mutta sun pitää pystyä selvittämään itsesi kanssa muutama asia ennen kuin voit olla hänelle hyvä äiti. Läheisyys syntyy avoimuudesta ja luottamuksesta. Ja tarvitset todellakin apua siihen masennuksen hoitoon. 

Ja suosittelen myös, että haet apua masennukseesi, esim. psykoterapiasta. Tunteidesi taustalla voi olla esim. se, ettei sinua ole rakastettu lapsuudessasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

8 vuotias ei tule ikinä koskaan ymmärtämään, että hänet annetaan pois. Pilalle menee hänen elämänsä, syyttää loppuelämänsä itseään siitä, että et rakastanut tarpeeksi ja lähdit. Sijaisperhe ei ole mikään unelmaperhe, siellä luultavasti hoidetaan ihan samalla tavalla kun säkin nyt hoidat.

Kyllä hän ymmärtää. Et ole ilmeisesti kokenut tällaista asiaa.

En ole onneksi kokenut, mutta mun mieheni äiti on. Rikkinäinen ihminen on hän, ja edelleen nyt 70 vuotiaana miettii miksi äiti hylkäsi. Hän oli 11 vuotta kun äiti jätti tädin kanssa asumaan.

70 vuotta sitten huostaanottotilanteet olivat täysin erilaisia. En usko, että se olisi lapselle tänä päivänä mikään kovinkaan traumainen tilanne, varsinkaan enää aikuisena.

Et usko, että lapselle on kovinkaan traumainen tilanne kun äiti hylkää? Se on varmasti pahinta mitä lapselle voi tapahtua. Pahin trauma ikinä.

Lapsi rakastaa sinua varmasti, ap ehdoitta. Perustelusi kuulostaa ontuvalta. Pelkän riittämättömyyden tunteen takia annat lapsesi pois? Oikeasti?

Eri asia jos lasta kohdellaan kaltoin, ei huolehdita, hän voi huonosti jne, mutta nyt kuulostaa siltä että sinä itse koet vain olevasi riittämätön ja tähtäävän johonkin täydelliseen äitiyteen, jota ei ole olemassakaan.

http://www.iltalehti.fi/viihdeuutiset/201805212200957398_vd.shtml

Ei äidin tarvitse olla jonkun muotin mukainen, suorastaan pyhä ja ylevä henkilö jonka rakkaus lapseen värähtelee kehossa auringon lailla ja korventaa sydäntä mitä moninaisimpien pelkojen muodossa.

Äitiyden kuvailussahan keskitytään usein vain suuruuskuvaelmiin; kuinka kaikki muuttui kun sai lapsen käsivarsilleen ja sitten tulikin jatkuva huoli, sydämentykytykset, jokailtaiset hetket lapsen sängynlaidalla kun meinasi kyynel poskella pakahtua onnesta ja kuinka nainen ei ole koskaan kokenut mitään niin suurta, jota rakastaa enemmän kuin mitään muuta jne.

Oikeasti äitiyttä on muunkinlaista; ja ihan yhtä hyvää.

Äiti voi olla sosiaalisesti enempi isämäinen, rennompi ja ei niin syvästi äitiyden henkistä puolta kokeva - ja toisaalta myös isä voi olla isyydessään todella herkkä ja stereotypisen ”äitimäinen” (omilla vanhemmillani oli näin, eli äiti oli säyseämpi ja henkisesti etäisempi, käytännöllinen hahmo ja isä taas todella herkkä, itki ja itkee usein, saattaa tulla yhtäkkiä halaamaan liikuttuneena kun on niin onnellinen lapsistaan ja luonteeltaan sellainen aika dramaattinen Ulla Taalasmaa, molemmat heistä näin lapsen näkökulmasta todella hyviä, RIITTÄVIÄ ja rakastavia vanhempia).

Jokainen ihminen on persoona ja täten myös vanhempana yksilö.

Jatkuu.....

....jatkoa edelliseen...

Minun korvaani kuulostaa, että olet aivan riittävän hyvä äiti - kunhan vain osaisit lopettaa itsesi syyllistämisen.

Se voi viedä mennessään ja pilata kaiken, kun yöt pitkät itkee syyllisyydessään kuvitellen, ettei osaisi jotenkin oikealla tavalla rakastaa.

Toisaalta myöskään kukaan ei ole täydellinen, ja potentiaalisia trauman aiheita lienee yhden jos toisenkin lapsuudessa.

Lapset ovat kuitenkin yleensä sen verran viisaita ja rakastavia, että aikuisena ymmärtävät jokaisella olevan omat heikkoutensa, kipukohtansa ja juurensa, josta asiat juontuvat - myös omilla vanhemmilla.

Oma äitini opettelee edelleen työskentelemään tunne-elämänsä kanssa ja olemaan avoimempi, mutta ikinä, koskaan en ole ajatellut hänen olevan huono äiti saati että olisin halunnut kasvaa jonkun toisen kanssa.

Hän ei ehkä ollut se tunteellisin äiti (tai osannut niitä näyttää, kun oli opetettu tunteet peittämään) eikä viljellyt rakastavia sanoja, kyynelehtinyt nähtemme tai saanut hellyyspuuskia, mutta hän oli läsnä, auttoi läksyissä, opetti käytännön asioita ja valoi uskoa ja luottamusta itsetuntoon, kannusti eikä ikinä haukkunut, piti huolta että kotona oli aina puhdasta ja ravitsevaa ruokaa, kertoi tarinoita, musisoi kanssamme, vei retkille, vitsaili, näytti esimerkillään kuinka olla myös sopivasti itsekäs ja huolehtia hyvinvoinnistaan (matkusteli säännöllisesti yksinään, ja meillä oli viikko-kaksi hauskaa isän tai hoitajien kanssa) jne.

Muistan istuneeni usein hänen sylissään ja muistan hänen laulaneen paljon, mutta mistä minä tiedän ottiko hän syliin ”koska kuuluu” vai miksi?

Itselleni tärkeintä oli saada vain olla siinä ja tuntea äidin sydämensyke ja ihon lämpö.

Kerran elämässään hän on kertonut rakastavansa ja senkin teki tekstiviestillä, mutta tiedän ja huomaan sen käytännön huolehtimisesta, että tottakai se rakastaa.

Ja se riittää.

Toki voi olla, että tilanteesi vaatii oikeasti rajuja toimenpiteitä kuten sijoitusta, enhän sitä voi ulkopuolisena tekstin perusteella arvioida.

Voihan olla, että tajuaisitkin rakastavasi lastasi vasta kun ”menetät” hänet?

Joka tapauksessa voimia ja luottamusta sinulle toivon, ja kaikkea hyvää pienelle perheellenne.

Toivottavasti sinulla on myös tarpeeksi omia asioita, ystäviä ja muutakin tekemistä kuin työ ja äitinä oleminen?

Itse ainakin tarvitsen äitinä paljon muutakin kuin lapsen rakkautta ja hänen kanssaan olemista, eli ystävät, oma aika ja aikuisten välinen rakkaus on ihan yhtä tärkeää.

Rakkaus mieheen, rakkaus ystäviin tai rakkaus omaan jälkeläiseen on vain erilaista - ei niitä voi verrata.

Lapsesta toki olen eri tavalla vastuussa ja hän on tietyllä tapaa osa minua, kohdussani kasvanut, mutta en voi sanoa rakastavani muita läheisiäni yhtään sen vähempää kuin lastanikaan.

Anna mulle. Lupaan huolehtia ja rakastaa.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos 2 lapsen äiti ja muut aiemminkin kommentoineet, tuotte lohtua päivään. Pelkään pahoin että kyse on vain siitä, etten osaa olla äiti. Että en tiedä miten. Lapsen kanssa on kivaa ja hän on ihana ja fiksu, mutta en osaa pakottaa itseäni äidillisiin tuntemuksiin. Väsyn nopeasti kaikkeen ja sitten alkaa vaan ahdistaa, kun en osaa olla lapsen kanssa.

Unohda myyttiset äidilliset tuntemukset. Se riittää jos lapsen kanssa on kivaa ja hän on sinusta ihana. Se on jo valtavan paljon! En edes tajua mitä tarkoitat äidillisillä tuntemuksilla.

t. kolmen äiti, joka päivä jossain kohtaa riittämättömäksi itsensä tunteva

Kuten 108 sanoi. Tässä voi ajatella myös ihan raakasti seuraavasti:

-Aikuisena lapsi kokee ja purkaa puolisolleen/terapeutille, että äiti ei ollut tunnetasolla ihan läsnä ja vaikutti siltä, että minun hoitamiseni oli hänelle raskasta. Tunsin välillä olevani taakka hänelle.

-> Hyvällä tuurilla hyvä terapeutti auttaa/puoliso rakastaa ehjäksi.

tai

-Aikuisena lapsi miettii, että 8-vuotiaana äiti antoi minut sijaisperheeseen. Koin, että minut saa hylätä, en ole tärkeä, olen huono, jos olisin vaan käyttäytynyt jotenkin toisin, ollut parempi lapsi, niin äiti ei olisi joutunut antamaan minua pois. Järjellä saattaa ymmärtää, että kyse oli äidin omista ongelmista, mutta tunnetasolla ei koskaan.

->Elinikäinen huonommuuden tunne ja särkynyt mieli, jota ei voi rakastaa kunnolla ehjäksi.

Kumpikaan ei ole optimaalista, mutta kyllä skenaario 1 on valtavan paljon parempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta oletko siis käynyt terapiassa/perheterapiassa? Itkeminen yksin kotona ei vastannut kysymykseen.

Lastensuojelu on tarjonnut nyt terapiaa tämän 3kk, joka viikko. En usko että kyse olisi masennuksesta, minusta ei vaan ole äidiksi. Mitä ikinä teen, en voi tarjota lapselle kokonaista perhettä, enkä yksinkertaisesti osaa olla äiti. Tilanne olisi ehkä helpompi, jos mieheni olisi auttamassa ja tukemassa, mutta en usko että sittenkään olisin kovin hyvä äiti. Annan lapselle kaiken aikani, mutta en vain ole läsnä. En tiedä, miten ollaan äiti. Meillä on kivaa yhdessä, mutta olen ehkä enemmän tätiainesta.

Lastensuojelu ei voi tarjota terapiaa.

Voi ohjata ja pakottaa.

Ei voi koska terapiaa on saatavilla ihan muualla. Ja saatavilla liian vähän ja harvoille. Lasu ei voi terapian saatavuuteen vaikuttaa eikä vaatia sitä jonon ohi.

Serkkuni pääsi 7-vuotiaana sijaisperheeseen äidin jaksamattomuuden ja mielenterveyden ongelmien vuoksi.

Äiti olisi saanut hänet takaisin lapsen ollessa noin 10v. mutta äiti ymmärsi että lapsen olisi vaikea jättää sijaisperhe. Serkkuni on tästä todella kiitollinen. Serkulla menee hyvin ja on terve nelikymppinen.

Serkkuni pikkusisarukset (9-13v nuoremmat) asuivat äitinsä ja isänsä kanssa. Kaksi heistä on mielenterveysongelmaisia, yksi teki itsarin. Vanhin serkku pelastui huostaanoton vuoksi

Anna äkkiä se kakara pois ja lopeta tuo jankuttaminen.

Hae sähköhoitoa. Se saa elämässä valot syttymään, kun välittäjäaineet räjäytetään liikkeelle. Tuo sun vuosien jumiutumisesi, jahkaamisesi ja varmuutesi siitä, kuinka pilaat lapsen elämän on jo psykoottistasoisen masennuksen rajoilla. Tunteiden puuttuminen, elämän rajoittuminen, nihilismi, lähes itsetuhoisuus. Mitään hoitoa et ilmeisesti kuitenkaan ole halunnut. Miksi? Ota nyt jumalauta itseäsi niskasta kiinni ja hakeudu psykiatriseen hoitoon. Lapsi voi olla väliaikaisesti sijoitettuna sen aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Hae sähköhoitoa. Se saa elämässä valot syttymään, kun välittäjäaineet räjäytetään liikkeelle. Tuo sun vuosien jumiutumisesi, jahkaamisesi ja varmuutesi siitä, kuinka pilaat lapsen elämän on jo psykoottistasoisen masennuksen rajoilla. Tunteiden puuttuminen, elämän rajoittuminen, nihilismi, lähes itsetuhoisuus. Mitään hoitoa et ilmeisesti kuitenkaan ole halunnut. Miksi? Ota nyt jumalauta itseäsi niskasta kiinni ja hakeudu psykiatriseen hoitoon. Lapsi voi olla väliaikaisesti sijoitettuna sen aikaa.

Ota psykologian oppikirja ja ennen kaikkea sanakirja käteen ja pura viestisi itsellesi ymmärrettävään muotoon.

Psykiatria hoitaa nielen sairauksia, psykologia ei. Ap tarvitsee nimenomaan hoitoa, ei tietoa.

Sähköhoito on erittäin hyvä hoito vaikeaan masennukseen. Parempi ja paljon nopeatehoisempi kuin masennuslääkkeet. En tiedä, olisiko siitä juuri aloittajalle apua mutta todella moni on palautunut haudan partaalta takaisin maailmaan. Sähköhoito annetaan nykyään kevyessä humautusnukutuksessa. Ei ole mitään kidutusta.