Lue keskustelun säännöt.
Eikö kenenkään mielestä Susanna Koski ole oikeassa? Toisenlainen tarina
16.05.2018 |
Minua ihmetyttää tämä koko keskustelu työttömän ja Susanna Kosken kohtaamisesta. Eikö kenenkään mielestä Susannalla ole tuossa pointtia? Minusta on. Kyllä pitää ihmisen ottaa vastuuta omasta elämästään. Kaikki alkaa jo siitä, mitä lähtee nuorena opiskelemaan. On syytä valita ala, jolla voi elättää itsensä ja saa mahdollisuudet kunnon työhön ja ansioihin. Jos opiskelee yliopistossa jotakin hihhulitiedettä, on turha marista kun ei ole töitä ja saa liian pientä palkkaa. Mitä tulee sairauksiin, ”allergiat, astma ja fibromyalgia” ovat juttuja mitä löytyy aika monelta ja niiden kanssa kyllä elellään ja käydään töissä. Työanatajat eivät tietenkään arvosta (=pidä) sellaisia työntekijöitä, jotka saikuttelevat jatkuvasti ja ovat vaivojensa pauloissa. Kaikkinensa jos ihmiseltä puuttuu kunnianhimo, vastuunotto omasta elämästä, että yrittäisi jatkuvasti parantaa, liikkuisi ja söisi terveellisesyi, niin ei se yhteiskunnan vika ole. Kyllä vastuu on yksilöllä.
No niin, sitten toinen näkökulma asiaan. Te siellä mietitte, että siellä joku kultalusikka suussa syntynyt menestyjä horisee, eikä tiedä oikeasta elämästä elämästä mitään. Mitä tuumaatte tästä: olen köyhän yksinhuoltajan tytär. Kotoa saanut lähinnä huonoja neuvoja. Olen suorittanut kolme eri tutkintoa, vaihtanut ammattia ja hyvin aktiivisesti hakenut mahdollisuuksia työelämässä. Nykyään olen vaativassa asiantuntijatehtävässä globaalissa pörssiyhtiössä. Olen saanut kerran potkut Yt:ssä kun koko osastomme irtisanottiin jne. Teen työtä kelloon katsomatta, yrittäjämäisellä asenteella. Olen muuten ollut yrittänäkin aikoinaan. Mutta: samaan aikaan minulla on useita kroonisia elämänlaatua laskevia sairauksia, mm melkoisen paha krooninen kipu. Saisin milloin tahansa sairauslomaa ja voisin alkaa vonkumaan eläkkeelle, johon luultavasti pääsisinkin normaalin prosessin jälkeen. En halua. Paljon on kiinni asenteesta. Minun kipuihini ei edes auta mitkään normaalit kipulääkkeet. Hoidan itseäni kaikin mahdollisin keinoin, mm tiukka ruokavalio (hiilihydraattien rajoittaminen) auttaa, olen huomannut. Liikkuminen on hankalaa, siis sellainen oikein kuntoliikunta, mutta koitan silti lenkkeillä koiran kanssa, vaikka siitäkin tulee kipuja.
Niin, mitä näistä asioista oikein pitäisi ajatella? Olenko minä ollut vain onnekas vai onko asenteella tosiaan merkitystä?
Kommentit (616)
Vierailija kirjoitti:
Minua ihmetyttää tämä koko keskustelu työttömän ja Susanna Kosken kohtaamisesta. Eikö kenenkään mielestä Susannalla ole tuossa pointtia? Minusta on. Kyllä pitää ihmisen ottaa vastuuta omasta elämästään. Kaikki alkaa jo siitä, mitä lähtee nuorena opiskelemaan. On syytä valita ala, jolla voi elättää itsensä ja saa mahdollisuudet kunnon työhön ja ansioihin. Jos opiskelee yliopistossa jotakin hihhulitiedettä, on turha marista kun ei ole töitä ja saa liian pientä palkkaa. Mitä tulee sairauksiin, ”allergiat, astma ja fibromyalgia” ovat juttuja mitä löytyy aika monelta ja niiden kanssa kyllä elellään ja käydään töissä. Työanatajat eivät tietenkään arvosta (=pidä) sellaisia työntekijöitä, jotka saikuttelevat jatkuvasti ja ovat vaivojensa pauloissa. Kaikkinensa jos ihmiseltä puuttuu kunnianhimo, vastuunotto omasta elämästä, että yrittäisi jatkuvasti parantaa, liikkuisi ja söisi terveellisesyi, niin ei se yhteiskunnan vika ole. Kyllä vastuu on yksilöllä.
No niin, sitten toinen näkökulma asiaan. Te siellä mietitte, että siellä joku kultalusikka suussa syntynyt menestyjä horisee, eikä tiedä oikeasta elämästä elämästä mitään. Mitä tuumaatte tästä: olen köyhän yksinhuoltajan tytär. Kotoa saanut lähinnä huonoja neuvoja. Olen suorittanut kolme eri tutkintoa, vaihtanut ammattia ja hyvin aktiivisesti hakenut mahdollisuuksia työelämässä. Nykyään olen vaativassa asiantuntijatehtävässä globaalissa pörssiyhtiössä. Olen saanut kerran potkut Yt:ssä kun koko osastomme irtisanottiin jne. Teen työtä kelloon katsomatta, yrittäjämäisellä asenteella. Olen muuten ollut yrittänäkin aikoinaan. Mutta: samaan aikaan minulla on useita kroonisia elämänlaatua laskevia sairauksia, mm melkoisen paha krooninen kipu. Saisin milloin tahansa sairauslomaa ja voisin alkaa vonkumaan eläkkeelle, johon luultavasti pääsisinkin normaalin prosessin jälkeen. En halua. Paljon on kiinni asenteesta. Minun kipuihini ei edes auta mitkään normaalit kipulääkkeet. Hoidan itseäni kaikin mahdollisin keinoin, mm tiukka ruokavalio (hiilihydraattien rajoittaminen) auttaa, olen huomannut. Liikkuminen on hankalaa, siis sellainen oikein kuntoliikunta, mutta koitan silti lenkkeillä koiran kanssa, vaikka siitäkin tulee kipuja.
Niin, mitä näistä asioista oikein pitäisi ajatella? Olenko minä ollut vain onnekas vai onko asenteella tosiaan merkitystä?
Karua tekstiä ö.ö
Olisin itsekin saattanut väittää jotain tuommoista joskus parikymppisenä. Varmaan väitinkin.
Opiskelin tulevaisuuden alaa, automaatiotekniikkaa ja robotiikkaa. Sain hyvän työpaikan ja hyvän palkan. Pääsin matkustelemaan ja asumaankin ihan ulkomaille. Olihan se kivaa niin kauan kuin sitä kesti.
Minulle kävi kuitenkin niin ikävästi, että sairastuin etenevään invaliditeettia aiheuttavaan sairauteen jo opiskeluaikana. Silloin sairaus ei vielä oireillut niin paljon että olisi vaikuttanut arkeeni tai työn tekemiseen millään tavalla. Silloin koin olevani oikea superihminen, joka vaikeasta sairaudesta huolimatta pystyy elämään normaalia arkea ja etenemään urallaan. Olisin jo silloin saanut eläkkeen pelkän diagnoosin perusteella. En silloin tiennyt että sairaus ei vielä näyttänyt kuin pintaraapaisun todellisesta luonteestaan. Olin hyvin onnekas, sillä sairaus pysytteli pitkään taka-alalla eikä isommin ilmoitellut itsestään. Silloin en tiennyt, että oireiluni oli vielä hyvin vähäistä ja että pahempaa olisi luvassa. Sain pitkään kuvitella olivani hirveän hyvä ihminen jota ei edes vaikea sairaus hidasta.
Nyt, nelikymppisenä olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Enää en pystykään elämään normaalia arkea enkä käymään säännöllisesti töissä.
Yrittäjänä teen jonkin verran töitä ja tienaan sillä muutaman tonnin vuodessa. Se on ihan tervetullut lisätulo, sillä eläke on kovin pieni, ainakin jos sitä vertaa siihen palkkaan mitä töistä sain. Enemmänkin mielelläni tekisin töitä jos vain jaksaisin.
On siinä saanut sopeuttaa menojaan vastaamaan uutta tulotilannetta. Varsinkin kun lääkekulut ovat mittavat. Kaikki lääkkeet joita tarvitsen, eivät kuulu Kela-korvattaviin, mikä nostaa lääkekuluja huomattavasti. Lisäkuluja tulee myös siitä, että tarvitsen apua kodinhoitoon. Ei sekään ilmaista ole, vaikka vammaisia tukevalta säätiöltä saan sen halvemmalla kuin mitä siivousfima maksaisi. Pakko kuitenkin todeta, että työn tasokin on heikompi kuin kalliilla siivousfimalla.
Tosiasia jokatapauksessa on, että jos käsi tai jalka ei toimi (=on halvaantunut), niin ei se minkäänlaisella asenteella ala toimimaan. Hermokipukin on hyvin todellinen vaiva. Haluaisin nähdä millaisella asenteella sen päihität jos lääkkeistä ei ole apua.
Sekin kannattaa yrittää ymmärtää, että sama sairaus voi oireilla hyvin erilaisilla tavoilla eri ihmisillä. Jos sinun oireesi ovat lievemmästä päästä, ei se tarkoita että joku vaikeammin oireileva vain keskittyisi sairastamaan tai liioittelisi oireitaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työtön yksinhuoltajamies kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työtön yksinhuoltajamies kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen osittain samaa mieltä aloittajan kanssa. Asenteella on oma osansa.
Moni helvetissä kasvanut on saanut aikuisena kasattua itselleen hienon elämän. Molemmat jalkansa amputaatiolle menettänyt juoksee proteesien avulla maratoneja. Asenne on mieletön voimavara.
Joku jättää pelkän lihavuuden takia koko elämänsä elämättä, selkäsäryn vuoksi kaiken liikunnan, tai tarttuu pulloon työttömäksi jouduttuaan. Aina on vaihtoehtoja, mutta osa ihmisistä taipuu täysin vastoinkäymisten edessä ja menettää kaiken taistelutahtonsa. Se on niin surullista...
Jutussa esiintynyt pitkäaikaistyötön on luultavasti saanut osakseen liikaa pahaa, suhteutettuna omiin voimavaroihinsa.
Nämä ovat toki upeita kehtiystarinoita tai siis elävää elämää nämä tilanteet, missä ihminen päätyy ns. ryysyistä rikkauksiin, huonoista lähtökohdista upeaan lopputulokseen. Itsekin on ollut ilo läheltä seurata muutamia tapauksia.
Mutta. Se että asenne ratkaisisi menestyksen tai onnellisen lopputuleman, on sankaritarinoitamme riivaava iso myytti. Ihmisen elämässä on tosiasiassa niin paljon muuttujia, mihin ei voi itse vaikuttaa. On toki houkuttavaa ajatella, että että kaikille olisi kaikki mahdollista, kun vain tsemppaa.
Tietenkään pelkkä asenne ei ratkaise 'menestystä' (miten sen nyt sitten määritteleekään). Tarvitaan myös onnea. Kummasti vaan oikealla asenteella liikkeellä olevilla on sitä onnea enemmän. Onni suosii rohkeaa ja sitä joka ei lannistu vastoinkäymisistä. Tätä voi myös opetella. Aika pitkälle kyse on vain siitä, että itse päättää olla lannistumatta. Älkää vain uskoko kaikkia 'ymmärtäjiä', jotka pehmentelevät asioita. On niin helppoa valehdella itselleen ja syyttää olosuhteita.
Viiden pennin kliseitä ja latteuksia.
Lannistumistaipumuskin on luonteeseen vahvasti sidoksissa oleva ominaisuus. Toiset lamaantuvat helpommin kuin toiset. Masentuvat vaikeuksien keskellä helpommin kuin toiset. Nämä ovat aivokemiallisia, hormonaalisia ja luultavasti myös rakeenteellisia ominaisuuseroja. Todellisuus on moniulotteisuudessaan tylsempi kuin kulttuurissamme vahvasti elävä myytti menestymisestä asennekysymyksenä.
Eli siis vapaata tahtoa ei ole ja olemme vain kiinteiden 'ominaisuuksiemme' summa? Selittely jatkuu. Suomessa pärjää kohtuullisesti ihan keskinkertaisellakin asenteella, ei tarvita edes rrrautaista asennetta. Luovuttaminen vaikeuksien edessä on aina vaihtoehto. Ja selittely. Sopii vässyköille. Jos ei heti onnistu, niin uutta matoa koukkuun!
Tottakai ihminen pystyy kehittämään itseään. Se että missä määrin ja mitä ominaisuuksia kukakin yksilö aivan oikeasti voi, on toinen juttu. Jos esimerkiksi sairastut vakavasti, niin kyllä sellainen vaikuttaa vahvasti elämään ja valintamahdollisuuksiin.
Te kuplassa elävät luulette, että kaikille on kutakuinkin kaikki mahdollista, koska teidän omassa elämässänne teille ja kaltaisillenne onnekkaille elämässä ei ole ollut niin paljoa valintoja rajoittavia tekijöitä. Perusidiotismi: kun minulle on tämä mahdollista, täytyy se olla muillekin.
Meidän älykkäämpien tulee nähtävästi aktiivisesti valistaa teitä siitä, miten maailma todellisuudessa makaa.
Tässä ketjussa on paljon puhuttu siitä, että nämä huono-osaiset vain valittavat ja syyttävät muita vaikeuksistaan.
Jotkut todellakin tekevät niin, ja sillä tavalla kaivavat itseään syvemmälle suohon.
Siihen valittamiseen menee ihan hirveästi energiaa, ja se energia on pois jonkun muun tekemiseltä. Siksi kannattaisi suunnata mielenkiintonsa muualle kuin niihin ongelmiin joita ei pysty ratkaisemaan.
Itse saan nauttia aivan liian usein tällaisen valittajan seurasta (on lähisukulainen), ja pakko sanoa että hänen tapaamisensa jälkeen on pakko levätä loppupäivä, sillä jo sen valittamisen kuunteleminen vie kaiken energian ja aloitekyvyn. Se on lamaannuttavaa.
Asiaan perehtyneiden neurologien mukaan turhasta valittaminen (itse sanoisin, että mikä tahansa valittaminen) tuhoaa aivot.
https://www.is.fi/tiede/art-2000000644313.html
(yllä iltasanomien linkki aiheeseen, mutta sama löytyy myös monesta muusta lähteestä)
Tämä selittää hyvin sen, miksi koen valittamisen kuuntelemisen lamaannuttavaksi.
On aivan eri asia hakea syitä ongelmille ja miettiä voidaanko niille tehdä jotain.
Ja sitten tehdä jotain niille ongelmille joille voi jotain tehdä, ja sopeutua niihin onglmiin joita ei pysty korjaamaan.
Olen itsekin menettänyt työkykyni vaikean sairauden takia, mutta keskityn silti itseni kehittämiseen ja teen yrittäjänä töitä sen verran mitä jaksan. Se ei ole montaa tuntia kuukaudessa, mutta koen sen vähänkin olevan hyväksi minulle.
Tässä taisi mennä kommentoijat sekaisin. En minä ole vihainen, vaan se minua lehmäksi haukkunut.
Vierailija kirjoitti:
Työtön yksinhuoltajamies kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työtön yksinhuoltajamies kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen osittain samaa mieltä aloittajan kanssa. Asenteella on oma osansa.
Moni helvetissä kasvanut on saanut aikuisena kasattua itselleen hienon elämän. Molemmat jalkansa amputaatiolle menettänyt juoksee proteesien avulla maratoneja. Asenne on mieletön voimavara.
Joku jättää pelkän lihavuuden takia koko elämänsä elämättä, selkäsäryn vuoksi kaiken liikunnan, tai tarttuu pulloon työttömäksi jouduttuaan. Aina on vaihtoehtoja, mutta osa ihmisistä taipuu täysin vastoinkäymisten edessä ja menettää kaiken taistelutahtonsa. Se on niin surullista...
Jutussa esiintynyt pitkäaikaistyötön on luultavasti saanut osakseen liikaa pahaa, suhteutettuna omiin voimavaroihinsa.
Nämä ovat toki upeita kehtiystarinoita tai siis elävää elämää nämä tilanteet, missä ihminen päätyy ns. ryysyistä rikkauksiin, huonoista lähtökohdista upeaan lopputulokseen. Itsekin on ollut ilo läheltä seurata muutamia tapauksia.
Mutta. Se että asenne ratkaisisi menestyksen tai onnellisen lopputuleman, on sankaritarinoitamme riivaava iso myytti. Ihmisen elämässä on tosiasiassa niin paljon muuttujia, mihin ei voi itse vaikuttaa. On toki houkuttavaa ajatella, että että kaikille olisi kaikki mahdollista, kun vain tsemppaa.
Tietenkään pelkkä asenne ei ratkaise 'menestystä' (miten sen nyt sitten määritteleekään). Tarvitaan myös onnea. Kummasti vaan oikealla asenteella liikkeellä olevilla on sitä onnea enemmän. Onni suosii rohkeaa ja sitä joka ei lannistu vastoinkäymisistä. Tätä voi myös opetella. Aika pitkälle kyse on vain siitä, että itse päättää olla lannistumatta. Älkää vain uskoko kaikkia 'ymmärtäjiä', jotka pehmentelevät asioita. On niin helppoa valehdella itselleen ja syyttää olosuhteita.
Viiden pennin kliseitä ja latteuksia.
Lannistumistaipumuskin on luonteeseen vahvasti sidoksissa oleva ominaisuus. Toiset lamaantuvat helpommin kuin toiset. Masentuvat vaikeuksien keskellä helpommin kuin toiset. Nämä ovat aivokemiallisia, hormonaalisia ja luultavasti myös rakeenteellisia ominaisuuseroja. Todellisuus on moniulotteisuudessaan tylsempi kuin kulttuurissamme vahvasti elävä myytti menestymisestä asennekysymyksenä.
Eli siis vapaata tahtoa ei ole ja olemme vain kiinteiden 'ominaisuuksiemme' summa? Selittely jatkuu. Suomessa pärjää kohtuullisesti ihan keskinkertaisellakin asenteella, ei tarvita edes rrrautaista asennetta. Luovuttaminen vaikeuksien edessä on aina vaihtoehto. Ja selittely. Sopii vässyköille. Jos ei heti onnistu, niin uutta matoa koukkuun!
Tottakai ihminen pystyy kehittämään itseään. Se että missä määrin ja mitä ominaisuuksia kukakin yksilö aivan oikeasti voi, on toinen juttu. Jos esimerkiksi sairastut vakavasti, niin kyllä sellainen vaikuttaa vahvasti elämään ja valintamahdollisuuksiin.
Te kuplassa elävät luulette, että kaikille on kutakuinkin kaikki mahdollista, koska teidän omassa elämässänne teille ja kaltaisillenne onnekkaille elämässä ei ole ollut niin paljoa valintoja rajoittavia tekijöitä. Perusidiotismi: kun minulle on tämä mahdollista, täytyy se olla muillekin.
Meidän älykkäämpien tulee nähtävästi aktiivisesti valistaa teitä siitä, miten maailma todellisuudessa makaa.
Onpas monta olkiukkoa rivissä. En ole väittänyt, että kaikki on mahdollista tai ettei sairastuminen vaikuta elämään, vaan että kohtuullisesti (tai jopa hyvin) voi pärjätä, vaikka olisi sairauksia tai keskinkertaisella asenteella. Lapaset eivät kuitenkaan saa pudota heti käsistä jos tulee vaikeuksia, siitähän tässä on kysymys. Jos ei itse halua tehdä mitään tilanteensa parantamiseksi tai omilla elämäntapavalinnoillaan (esim. syö itsensä lihavaksi ja kipeäksi) aiheuttaa itselleen sairauksia, niin siinä ei auta minkäänlainen ulkopuolinen apu. Jokaisen pitäisi yrittää parhaansa lähtökohdista riippumatta. Kaikki eivät tietenkään menesty, mutta se ei ole syy lopettaa yrittämistä. Menestyminen tarkoittaa ihmisille myös aivan eri asioita. Monelle riittää se, että pärjää jotenkin, eikä ole toisten elättinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työtön yksinhuoltajamies kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työtön yksinhuoltajamies kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työtön yksinhuoltajamies kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen osittain samaa mieltä aloittajan kanssa. Asenteella on oma osansa.
Moni helvetissä kasvanut on saanut aikuisena kasattua itselleen hienon elämän. Molemmat jalkansa amputaatiolle menettänyt juoksee proteesien avulla maratoneja. Asenne on mieletön voimavara.
Joku jättää pelkän lihavuuden takia koko elämänsä elämättä, selkäsäryn vuoksi kaiken liikunnan, tai tarttuu pulloon työttömäksi jouduttuaan. Aina on vaihtoehtoja, mutta osa ihmisistä taipuu täysin vastoinkäymisten edessä ja menettää kaiken taistelutahtonsa. Se on niin surullista...
Jutussa esiintynyt pitkäaikaistyötön on luultavasti saanut osakseen liikaa pahaa, suhteutettuna omiin voimavaroihinsa.
Nämä ovat toki upeita kehtiystarinoita tai siis elävää elämää nämä tilanteet, missä ihminen päätyy ns. ryysyistä rikkauksiin, huonoista lähtökohdista upeaan lopputulokseen. Itsekin on ollut ilo läheltä seurata muutamia tapauksia.
Mutta. Se että asenne ratkaisisi menestyksen tai onnellisen lopputuleman, on sankaritarinoitamme riivaava iso myytti. Ihmisen elämässä on tosiasiassa niin paljon muuttujia, mihin ei voi itse vaikuttaa. On toki houkuttavaa ajatella, että että kaikille olisi kaikki mahdollista, kun vain tsemppaa.
Tietenkään pelkkä asenne ei ratkaise 'menestystä' (miten sen nyt sitten määritteleekään). Tarvitaan myös onnea. Kummasti vaan oikealla asenteella liikkeellä olevilla on sitä onnea enemmän. Onni suosii rohkeaa ja sitä joka ei lannistu vastoinkäymisistä. Tätä voi myös opetella. Aika pitkälle kyse on vain siitä, että itse päättää olla lannistumatta. Älkää vain uskoko kaikkia 'ymmärtäjiä', jotka pehmentelevät asioita. On niin helppoa valehdella itselleen ja syyttää olosuhteita.
Viiden pennin kliseitä ja latteuksia.
Lannistumistaipumuskin on luonteeseen vahvasti sidoksissa oleva ominaisuus. Toiset lamaantuvat helpommin kuin toiset. Masentuvat vaikeuksien keskellä helpommin kuin toiset. Nämä ovat aivokemiallisia, hormonaalisia ja luultavasti myös rakeenteellisia ominaisuuseroja. Todellisuus on moniulotteisuudessaan tylsempi kuin kulttuurissamme vahvasti elävä myytti menestymisestä asennekysymyksenä.
Eli siis vapaata tahtoa ei ole ja olemme vain kiinteiden 'ominaisuuksiemme' summa? Selittely jatkuu. Suomessa pärjää kohtuullisesti ihan keskinkertaisellakin asenteella, ei tarvita edes rrrautaista asennetta. Luovuttaminen vaikeuksien edessä on aina vaihtoehto. Ja selittely. Sopii vässyköille. Jos ei heti onnistu, niin uutta matoa koukkuun!
Tottakai ihminen pystyy kehittämään itseään. Se että missä määrin ja mitä ominaisuuksia kukakin yksilö aivan oikeasti voi, on toinen juttu. Jos esimerkiksi sairastut vakavasti, niin kyllä sellainen vaikuttaa vahvasti elämään ja valintamahdollisuuksiin.
Te kuplassa elävät luulette, että kaikille on kutakuinkin kaikki mahdollista, koska teidän omassa elämässänne teille ja kaltaisillenne onnekkaille elämässä ei ole ollut niin paljoa valintoja rajoittavia tekijöitä. Perusidiotismi: kun minulle on tämä mahdollista, täytyy se olla muillekin.
Meidän älykkäämpien tulee nähtävästi aktiivisesti valistaa teitä siitä, miten maailma todellisuudessa makaa.
Onpas monta olkiukkoa rivissä. En ole väittänyt, että kaikki on mahdollista tai ettei sairastuminen vaikuta elämään, vaan että kohtuullisesti (tai jopa hyvin) voi pärjätä, vaikka olisi sairauksia tai keskinkertaisella asenteella. Lapaset eivät kuitenkaan saa pudota heti käsistä jos tulee vaikeuksia, siitähän tässä on kysymys. Jos ei itse halua tehdä mitään tilanteensa parantamiseksi tai omilla elämäntapavalinnoillaan (esim. syö itsensä lihavaksi ja kipeäksi) aiheuttaa itselleen sairauksia, niin siinä ei auta minkäänlainen ulkopuolinen apu. Jokaisen pitäisi yrittää parhaansa lähtökohdista riippumatta. Kaikki eivät tietenkään menesty, mutta se ei ole syy lopettaa yrittämistä. Menestyminen tarkoittaa ihmisille myös aivan eri asioita. Monelle riittää se, että pärjää jotenkin, eikä ole toisten elättinä.
Eikös tuo ole kilpailun pakkotuputtamista niille ihmisillekin, jotka sanovat "ei" kilpailulle? Mitä vapaata tahtoa se on, jos lyödään nenän eteen tuollainen binäärinen vaihtoehtopaletti, josta valita...eli "do or die"?
I0I0 kirjoitti:
Työtön yksinhuoltajamies kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työtön yksinhuoltajamies kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työtön yksinhuoltajamies kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen osittain samaa mieltä aloittajan kanssa. Asenteella on oma osansa.
Moni helvetissä kasvanut on saanut aikuisena kasattua itselleen hienon elämän. Molemmat jalkansa amputaatiolle menettänyt juoksee proteesien avulla maratoneja. Asenne on mieletön voimavara.
Joku jättää pelkän lihavuuden takia koko elämänsä elämättä, selkäsäryn vuoksi kaiken liikunnan, tai tarttuu pulloon työttömäksi jouduttuaan. Aina on vaihtoehtoja, mutta osa ihmisistä taipuu täysin vastoinkäymisten edessä ja menettää kaiken taistelutahtonsa. Se on niin surullista...
Jutussa esiintynyt pitkäaikaistyötön on luultavasti saanut osakseen liikaa pahaa, suhteutettuna omiin voimavaroihinsa.
Nämä ovat toki upeita kehtiystarinoita tai siis elävää elämää nämä tilanteet, missä ihminen päätyy ns. ryysyistä rikkauksiin, huonoista lähtökohdista upeaan lopputulokseen. Itsekin on ollut ilo läheltä seurata muutamia tapauksia.
Mutta. Se että asenne ratkaisisi menestyksen tai onnellisen lopputuleman, on sankaritarinoitamme riivaava iso myytti. Ihmisen elämässä on tosiasiassa niin paljon muuttujia, mihin ei voi itse vaikuttaa. On toki houkuttavaa ajatella, että että kaikille olisi kaikki mahdollista, kun vain tsemppaa.
Tietenkään pelkkä asenne ei ratkaise 'menestystä' (miten sen nyt sitten määritteleekään). Tarvitaan myös onnea. Kummasti vaan oikealla asenteella liikkeellä olevilla on sitä onnea enemmän. Onni suosii rohkeaa ja sitä joka ei lannistu vastoinkäymisistä. Tätä voi myös opetella. Aika pitkälle kyse on vain siitä, että itse päättää olla lannistumatta. Älkää vain uskoko kaikkia 'ymmärtäjiä', jotka pehmentelevät asioita. On niin helppoa valehdella itselleen ja syyttää olosuhteita.
Viiden pennin kliseitä ja latteuksia.
Lannistumistaipumuskin on luonteeseen vahvasti sidoksissa oleva ominaisuus. Toiset lamaantuvat helpommin kuin toiset. Masentuvat vaikeuksien keskellä helpommin kuin toiset. Nämä ovat aivokemiallisia, hormonaalisia ja luultavasti myös rakeenteellisia ominaisuuseroja. Todellisuus on moniulotteisuudessaan tylsempi kuin kulttuurissamme vahvasti elävä myytti menestymisestä asennekysymyksenä.
Eli siis vapaata tahtoa ei ole ja olemme vain kiinteiden 'ominaisuuksiemme' summa? Selittely jatkuu. Suomessa pärjää kohtuullisesti ihan keskinkertaisellakin asenteella, ei tarvita edes rrrautaista asennetta. Luovuttaminen vaikeuksien edessä on aina vaihtoehto. Ja selittely. Sopii vässyköille. Jos ei heti onnistu, niin uutta matoa koukkuun!
Tottakai ihminen pystyy kehittämään itseään. Se että missä määrin ja mitä ominaisuuksia kukakin yksilö aivan oikeasti voi, on toinen juttu. Jos esimerkiksi sairastut vakavasti, niin kyllä sellainen vaikuttaa vahvasti elämään ja valintamahdollisuuksiin.
Te kuplassa elävät luulette, että kaikille on kutakuinkin kaikki mahdollista, koska teidän omassa elämässänne teille ja kaltaisillenne onnekkaille elämässä ei ole ollut niin paljoa valintoja rajoittavia tekijöitä. Perusidiotismi: kun minulle on tämä mahdollista, täytyy se olla muillekin.
Meidän älykkäämpien tulee nähtävästi aktiivisesti valistaa teitä siitä, miten maailma todellisuudessa makaa.
Onpas monta olkiukkoa rivissä. En ole väittänyt, että kaikki on mahdollista tai ettei sairastuminen vaikuta elämään, vaan että kohtuullisesti (tai jopa hyvin) voi pärjätä, vaikka olisi sairauksia tai keskinkertaisella asenteella. Lapaset eivät kuitenkaan saa pudota heti käsistä jos tulee vaikeuksia, siitähän tässä on kysymys. Jos ei itse halua tehdä mitään tilanteensa parantamiseksi tai omilla elämäntapavalinnoillaan (esim. syö itsensä lihavaksi ja kipeäksi) aiheuttaa itselleen sairauksia, niin siinä ei auta minkäänlainen ulkopuolinen apu. Jokaisen pitäisi yrittää parhaansa lähtökohdista riippumatta. Kaikki eivät tietenkään menesty, mutta se ei ole syy lopettaa yrittämistä. Menestyminen tarkoittaa ihmisille myös aivan eri asioita. Monelle riittää se, että pärjää jotenkin, eikä ole toisten elättinä.
Eikös tuo ole kilpailun pakkotuputtamista niille ihmisillekin, jotka sanovat "ei" kilpailulle? Mitä vapaata tahtoa se on, jos lyödään nenän eteen tuollainen binäärinen vaihtoehtopaletti, josta valita...eli "do or die"?
'Ei kilpailulle' tarkoittaa tässä ilmeisesti yhtä kuin 'emmä viitti, maksa sä'. Eli ei nyt vaan huvita tehdä mitään itse edes omaksi hyväkseen, vaan maksattaa olemisensa muilla. Suomi on täynnä tällaisia loisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Minua ihmetyttää tämä koko keskustelu työttömän ja Susanna Kosken kohtaamisesta. Eikö kenenkään mielestä Susannalla ole tuossa pointtia? Minusta on. Kyllä pitää ihmisen ottaa vastuuta omasta elämästään. Kaikki alkaa jo siitä, mitä lähtee nuorena opiskelemaan. On syytä valita ala, jolla voi elättää itsensä ja saa mahdollisuudet kunnon työhön ja ansioihin. Jos opiskelee yliopistossa jotakin hihhulitiedettä, on turha marista kun ei ole töitä ja saa liian pientä palkkaa. Mitä tulee sairauksiin, ”allergiat, astma ja fibromyalgia” ovat juttuja mitä löytyy aika monelta ja niiden kanssa kyllä elellään ja käydään töissä. Työanatajat eivät tietenkään arvosta (=pidä) sellaisia työntekijöitä, jotka saikuttelevat jatkuvasti ja ovat vaivojensa pauloissa. Kaikkinensa jos ihmiseltä puuttuu kunnianhimo, vastuunotto omasta elämästä, että yrittäisi jatkuvasti parantaa, liikkuisi ja söisi terveellisesyi, niin ei se yhteiskunnan vika ole. Kyllä vastuu on yksilöllä.
No niin, sitten toinen näkökulma asiaan. Te siellä mietitte, että siellä joku kultalusikka suussa syntynyt menestyjä horisee, eikä tiedä oikeasta elämästä elämästä mitään. Mitä tuumaatte tästä: olen köyhän yksinhuoltajan tytär. Kotoa saanut lähinnä huonoja neuvoja. Olen suorittanut kolme eri tutkintoa, vaihtanut ammattia ja hyvin aktiivisesti hakenut mahdollisuuksia työelämässä"
En ole lukenut ketjua muttä nämä lauseet jäivät kummittelemaan mieleeni kun luin aloituksen alkaessaan. Minulla on myös 3 tutkintoa mutta kuntoutustuella elelen toistaiseksi. Tuli mieleen että kyllä aloittaja on tavallaan syntynyt menestymisen kultalusikka suussaan, kaikki eivät synny eivätkä opi pyrkyreiksi, kylmäkiskoisiksi menestyksenhakijoiksi, ahneiksi, kunnianhimoisiksi, itseriittoisiksi, ylivahvoiksi itsetunnoltaan. Kaikki eivät etsi ammattia rahan- ja menestyksen kiilto silmissään vaan moni saattaa miettiä että missä ammatissa voisin eniten olla hyödyksi muille ja auttaa muita tai mistä itse tykkään. Aika moni pyrkyri jolle ei kelpaa kuin hieno ja hyväpalkkainen ammatti eivät loppujen lopuksi ole yhtään sen fiksumpi kuin joku toinen jolla ei ole niin korkealentoiset haaveet, itseasiassa hyvä itsetuntoinen saattaa kuvitella olevansa parempi kuin muut ja siksi saa hyvän paikan kun onnistuu muutkin vakuuttamaan asian. Sitten on meitä kilteiksi tytöiksi kasvatettuja jotka olemme vaatimattomia ja joiden itsetunto on jyrätty näiden röyhkeiden kiusaajatyyppien toimesta vaikka olisimme kuinka älykkäitä ja opiskelleita niin vaikea siinä on pysytellä terveiden kirjoissa saati menestyä. En koe että itse olisin vastuussa huonosta itsetunnostani, vaan kyllä se on ihan muiden ihmisten tekosia.
Tällaisia mietin, olen nyt havahtunut ja huomannut että on olemassa röyhkeä naisten sukupolvi joka luulee olevansa parempaa väkeä kuin muut. Hyvähän se on että naiset menestyy mutta että se tehdään muita mollaten ja röyhkeillen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ärsyttää se työtön joka vinkuu kun ei ole tietokonettakaan muka.
Satun tietämään että ihan käypäsen tietokoneen saa 0-50 eurolla, joten siihen on varaa kellä tahansa.
Mä voin vaikka heti lahjoittaa kyseiselle ruikuttajalle koneen jos hän maksaa postikulut. Siitä sitten vaan töitä hakemaan ja ottamaan sosiaaliset kontaktit haltuun ( kun tämä oli muka ongelma).
Todellinen ongelma on ihmisen saamattomuus.Ihan uteliaisuudesta kysymys: onko tällainen kone nopea ja kaikin puolin muutenkin toimiva läppäri? Miksi se maksaa noin vähän? En tarvitse konetta, mutta uteliaisuus vain heräsi.
Tosin kannattaa silti muistaa, että 50 euroakin on iso raha. "Siihen on varaa kellä tahansa" ei oikein tunnu lauseena sisäistävän sitä, että viiskymppiä ei ole pikkuraha monelle.
Ohis...koska se on jäänyt käyttäjälleen tarpeettomaksi, vaikka toimiikin vielä ihan passelisti tavallisimmissa toimisto-ohjelmissa, netin käytössä jne. Mä vaihdan uuteen koneeseen aina, kun vanha ei jaksa enää pyörittää tehokkaasti uusimpia versioita ohjelmista, joita tarvitsen. Tällä hetkellä vanha läppärini on makuuhuoneessa ja katson sillä iltaisin leffoja tai surffailen netissä. Eipä tarvitse kantaa läppäriä kerroksesta toiseen.
Oot ilmeisesti eri tyyppi kuin se postauksen luvannut. Mut myisitkö oman varakoneesi 0-50 eurolla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työtön yksinhuoltajamies kirjoitti:
I0I0 kirjoitti:
Työtön yksinhuoltajamies kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työtön yksinhuoltajamies kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työtön yksinhuoltajamies kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen osittain samaa mieltä aloittajan kanssa. Asenteella on oma osansa.
Moni helvetissä kasvanut on saanut aikuisena kasattua itselleen hienon elämän. Molemmat jalkansa amputaatiolle menettänyt juoksee proteesien avulla maratoneja. Asenne on mieletön voimavara.
Joku jättää pelkän lihavuuden takia koko elämänsä elämättä, selkäsäryn vuoksi kaiken liikunnan, tai tarttuu pulloon työttömäksi jouduttuaan. Aina on vaihtoehtoja, mutta osa ihmisistä taipuu täysin vastoinkäymisten edessä ja menettää kaiken taistelutahtonsa. Se on niin surullista...
Jutussa esiintynyt pitkäaikaistyötön on luultavasti saanut osakseen liikaa pahaa, suhteutettuna omiin voimavaroihinsa.
Nämä ovat toki upeita kehtiystarinoita tai siis elävää elämää nämä tilanteet, missä ihminen päätyy ns. ryysyistä rikkauksiin, huonoista lähtökohdista upeaan lopputulokseen. Itsekin on ollut ilo läheltä seurata muutamia tapauksia.
Mutta. Se että asenne ratkaisisi menestyksen tai onnellisen lopputuleman, on sankaritarinoitamme riivaava iso myytti. Ihmisen elämässä on tosiasiassa niin paljon muuttujia, mihin ei voi itse vaikuttaa. On toki houkuttavaa ajatella, että että kaikille olisi kaikki mahdollista, kun vain tsemppaa.
Tietenkään pelkkä asenne ei ratkaise 'menestystä' (miten sen nyt sitten määritteleekään). Tarvitaan myös onnea. Kummasti vaan oikealla asenteella liikkeellä olevilla on sitä onnea enemmän. Onni suosii rohkeaa ja sitä joka ei lannistu vastoinkäymisistä. Tätä voi myös opetella. Aika pitkälle kyse on vain siitä, että itse päättää olla lannistumatta. Älkää vain uskoko kaikkia 'ymmärtäjiä', jotka pehmentelevät asioita. On niin helppoa valehdella itselleen ja syyttää olosuhteita.
Viiden pennin kliseitä ja latteuksia.
Lannistumistaipumuskin on luonteeseen vahvasti sidoksissa oleva ominaisuus. Toiset lamaantuvat helpommin kuin toiset. Masentuvat vaikeuksien keskellä helpommin kuin toiset. Nämä ovat aivokemiallisia, hormonaalisia ja luultavasti myös rakeenteellisia ominaisuuseroja. Todellisuus on moniulotteisuudessaan tylsempi kuin kulttuurissamme vahvasti elävä myytti menestymisestä asennekysymyksenä.
Eli siis vapaata tahtoa ei ole ja olemme vain kiinteiden 'ominaisuuksiemme' summa? Selittely jatkuu. Suomessa pärjää kohtuullisesti ihan keskinkertaisellakin asenteella, ei tarvita edes rrrautaista asennetta. Luovuttaminen vaikeuksien edessä on aina vaihtoehto. Ja selittely. Sopii vässyköille. Jos ei heti onnistu, niin uutta matoa koukkuun!
Tottakai ihminen pystyy kehittämään itseään. Se että missä määrin ja mitä ominaisuuksia kukakin yksilö aivan oikeasti voi, on toinen juttu. Jos esimerkiksi sairastut vakavasti, niin kyllä sellainen vaikuttaa vahvasti elämään ja valintamahdollisuuksiin.
Te kuplassa elävät luulette, että kaikille on kutakuinkin kaikki mahdollista, koska teidän omassa elämässänne teille ja kaltaisillenne onnekkaille elämässä ei ole ollut niin paljoa valintoja rajoittavia tekijöitä. Perusidiotismi: kun minulle on tämä mahdollista, täytyy se olla muillekin.
Meidän älykkäämpien tulee nähtävästi aktiivisesti valistaa teitä siitä, miten maailma todellisuudessa makaa.
Onpas monta olkiukkoa rivissä. En ole väittänyt, että kaikki on mahdollista tai ettei sairastuminen vaikuta elämään, vaan että kohtuullisesti (tai jopa hyvin) voi pärjätä, vaikka olisi sairauksia tai keskinkertaisella asenteella. Lapaset eivät kuitenkaan saa pudota heti käsistä jos tulee vaikeuksia, siitähän tässä on kysymys. Jos ei itse halua tehdä mitään tilanteensa parantamiseksi tai omilla elämäntapavalinnoillaan (esim. syö itsensä lihavaksi ja kipeäksi) aiheuttaa itselleen sairauksia, niin siinä ei auta minkäänlainen ulkopuolinen apu. Jokaisen pitäisi yrittää parhaansa lähtökohdista riippumatta. Kaikki eivät tietenkään menesty, mutta se ei ole syy lopettaa yrittämistä. Menestyminen tarkoittaa ihmisille myös aivan eri asioita. Monelle riittää se, että pärjää jotenkin, eikä ole toisten elättinä.
Eikös tuo ole kilpailun pakkotuputtamista niille ihmisillekin, jotka sanovat "ei" kilpailulle? Mitä vapaata tahtoa se on, jos lyödään nenän eteen tuollainen binäärinen vaihtoehtopaletti, josta valita...eli "do or die"?
'Ei kilpailulle' tarkoittaa tässä ilmeisesti yhtä kuin 'emmä viitti, maksa sä'. Eli ei nyt vaan huvita tehdä mitään itse edes omaksi hyväkseen, vaan maksattaa olemisensa muilla. Suomi on täynnä tällaisia loisia.
Niin. Eli kilpailu ON todellista, ja näin ollen luovuttamisen vaihtoehtoa ei ole, vaan kaikki on pelkkää per aspera ad astraa? Kuinka monta kertaa voi hävitä, jotta voidaan julistaa voimavarat käytetyiksi ja häviäjän paikka voidaan julistaa kansalle kuultavaksi (ja mahdollisesti likvidoitavaksi)? Mihin vedät rajan? Kun tuotakin kilpailua (eli oman elämänsä yrittämistä) voi tavallaan huijata ottamalla sen vastaan jonkunlaisella, muttei kumminkaan täysin luovuttaneen oloisella, otteella? Ja pitäisikö muka kaikkien pyrkiä, ilman mitään muttia (kuten mongoloidismi tai vaikkapa Traumatic Brain Injury), siihen top5 kaltaiseen suurmenestykseen ja glooriaan?
Vapaata tahtoa ei muuten oikeasti ole olemassa - se kumoutuu ihan fysikaalisen selityksen kautta (fysikaalinen determinismi). Siitä kuomutumisesta tulee täydellistä, jahka transhumanistien teesit lopulta ovat valtavirtaa ja joit RAHALLA ostaa itsellesi esim. nopeamman synaptiikan.
Vierailija kirjoitti:
Työtön yksinhuoltajamies kirjoitti:
I0I0 kirjoitti:
Työtön yksinhuoltajamies kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työtön yksinhuoltajamies kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työtön yksinhuoltajamies kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen osittain samaa mieltä aloittajan kanssa. Asenteella on oma osansa.
Moni helvetissä kasvanut on saanut aikuisena kasattua itselleen hienon elämän. Molemmat jalkansa amputaatiolle menettänyt juoksee proteesien avulla maratoneja. Asenne on mieletön voimavara.
Joku jättää pelkän lihavuuden takia koko elämänsä elämättä, selkäsäryn vuoksi kaiken liikunnan, tai tarttuu pulloon työttömäksi jouduttuaan. Aina on vaihtoehtoja, mutta osa ihmisistä taipuu täysin vastoinkäymisten edessä ja menettää kaiken taistelutahtonsa. Se on niin surullista...
Jutussa esiintynyt pitkäaikaistyötön on luultavasti saanut osakseen liikaa pahaa, suhteutettuna omiin voimavaroihinsa.
Nämä ovat toki upeita kehtiystarinoita tai siis elävää elämää nämä tilanteet, missä ihminen päätyy ns. ryysyistä rikkauksiin, huonoista lähtökohdista upeaan lopputulokseen. Itsekin on ollut ilo läheltä seurata muutamia tapauksia.
Mutta. Se että asenne ratkaisisi menestyksen tai onnellisen lopputuleman, on sankaritarinoitamme riivaava iso myytti. Ihmisen elämässä on tosiasiassa niin paljon muuttujia, mihin ei voi itse vaikuttaa. On toki houkuttavaa ajatella, että että kaikille olisi kaikki mahdollista, kun vain tsemppaa.
Tietenkään pelkkä asenne ei ratkaise 'menestystä' (miten sen nyt sitten määritteleekään). Tarvitaan myös onnea. Kummasti vaan oikealla asenteella liikkeellä olevilla on sitä onnea enemmän. Onni suosii rohkeaa ja sitä joka ei lannistu vastoinkäymisistä. Tätä voi myös opetella. Aika pitkälle kyse on vain siitä, että itse päättää olla lannistumatta. Älkää vain uskoko kaikkia 'ymmärtäjiä', jotka pehmentelevät asioita. On niin helppoa valehdella itselleen ja syyttää olosuhteita.
Viiden pennin kliseitä ja latteuksia.
Lannistumistaipumuskin on luonteeseen vahvasti sidoksissa oleva ominaisuus. Toiset lamaantuvat helpommin kuin toiset. Masentuvat vaikeuksien keskellä helpommin kuin toiset. Nämä ovat aivokemiallisia, hormonaalisia ja luultavasti myös rakeenteellisia ominaisuuseroja. Todellisuus on moniulotteisuudessaan tylsempi kuin kulttuurissamme vahvasti elävä myytti menestymisestä asennekysymyksenä.
Eli siis vapaata tahtoa ei ole ja olemme vain kiinteiden 'ominaisuuksiemme' summa? Selittely jatkuu. Suomessa pärjää kohtuullisesti ihan keskinkertaisellakin asenteella, ei tarvita edes rrrautaista asennetta. Luovuttaminen vaikeuksien edessä on aina vaihtoehto. Ja selittely. Sopii vässyköille. Jos ei heti onnistu, niin uutta matoa koukkuun!
Tottakai ihminen pystyy kehittämään itseään. Se että missä määrin ja mitä ominaisuuksia kukakin yksilö aivan oikeasti voi, on toinen juttu. Jos esimerkiksi sairastut vakavasti, niin kyllä sellainen vaikuttaa vahvasti elämään ja valintamahdollisuuksiin.
Te kuplassa elävät luulette, että kaikille on kutakuinkin kaikki mahdollista, koska teidän omassa elämässänne teille ja kaltaisillenne onnekkaille elämässä ei ole ollut niin paljoa valintoja rajoittavia tekijöitä. Perusidiotismi: kun minulle on tämä mahdollista, täytyy se olla muillekin.
Meidän älykkäämpien tulee nähtävästi aktiivisesti valistaa teitä siitä, miten maailma todellisuudessa makaa.
Onpas monta olkiukkoa rivissä. En ole väittänyt, että kaikki on mahdollista tai ettei sairastuminen vaikuta elämään, vaan että kohtuullisesti (tai jopa hyvin) voi pärjätä, vaikka olisi sairauksia tai keskinkertaisella asenteella. Lapaset eivät kuitenkaan saa pudota heti käsistä jos tulee vaikeuksia, siitähän tässä on kysymys. Jos ei itse halua tehdä mitään tilanteensa parantamiseksi tai omilla elämäntapavalinnoillaan (esim. syö itsensä lihavaksi ja kipeäksi) aiheuttaa itselleen sairauksia, niin siinä ei auta minkäänlainen ulkopuolinen apu. Jokaisen pitäisi yrittää parhaansa lähtökohdista riippumatta. Kaikki eivät tietenkään menesty, mutta se ei ole syy lopettaa yrittämistä. Menestyminen tarkoittaa ihmisille myös aivan eri asioita. Monelle riittää se, että pärjää jotenkin, eikä ole toisten elättinä.
Eikös tuo ole kilpailun pakkotuputtamista niille ihmisillekin, jotka sanovat "ei" kilpailulle? Mitä vapaata tahtoa se on, jos lyödään nenän eteen tuollainen binäärinen vaihtoehtopaletti, josta valita...eli "do or die"?
'Ei kilpailulle' tarkoittaa tässä ilmeisesti yhtä kuin 'emmä viitti, maksa sä'. Eli ei nyt vaan huvita tehdä mitään itse edes omaksi hyväkseen, vaan maksattaa olemisensa muilla. Suomi on täynnä tällaisia loisia.
Niin. Eli kilpailu ON todellista, ja näin ollen luovuttamisen vaihtoehtoa ei ole, vaan kaikki on pelkkää per aspera ad astraa? Kuinka monta kertaa voi hävitä, jotta voidaan julistaa voimavarat käytetyiksi ja häviäjän paikka voidaan julistaa kansalle kuultavaksi (ja mahdollisesti likvidoitavaksi)? Mihin vedät rajan? Kun tuotakin kilpailua (eli oman elämänsä yrittämistä) voi tavallaan huijata ottamalla sen vastaan jonkunlaisella, muttei kumminkaan täysin luovuttaneen oloisella, otteella? Ja pitäisikö muka kaikkien pyrkiä, ilman mitään muttia (kuten mongoloidismi tai vaikkapa Traumatic Brain Injury), siihen top5 kaltaiseen suurmenestykseen ja glooriaan?
Vapaata tahtoa ei muuten oikeasti ole olemassa - se kumoutuu ihan fysikaalisen selityksen kautta (fysikaalinen determinismi). Siitä kuomutumisesta tulee täydellistä, jahka transhumanistien teesit lopulta ovat valtavirtaa ja joit RAHALLA ostaa itsellesi esim. nopeamman synaptiikan.
Rakentelet jälleen lisää olkiukkoja ja selittelet. Voisit käyttää tuonkin energian johonkin hyödylliseen. Luovuttaminen ja toisten armoille heittäytyminen on aina vaihtoehto. Oletko itse oman elämäsi kuskinpukilla vai tyydytkö vapaamatkustajan osaan? Kun selittelee itselleen, että vapaata tahtoa ei ole, niin voi jäädä makaamaan sängyn pohjalle. Jokainen asettaa omat rajansa ja kuten olen tässä ketjussa monta kertaa kirjoittanut, niin menestyminen on määrittelykysymys. Jollekin riittää esim. se, ettei ole toisten elätettävänä. Se, että häviää (miten senkin määrittää - 'häviäminen' tuo monesti arvokasta oppia) vaikka sata kertaa, ei ole syy luovuttaa. Pakko ei ole kuin kuolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
I0I0 kirjoitti:
Työtön yksinhuoltajamies kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työtön yksinhuoltajamies kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työtön yksinhuoltajamies kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen osittain samaa mieltä aloittajan kanssa. Asenteella on oma osansa.
Moni helvetissä kasvanut on saanut aikuisena kasattua itselleen hienon elämän. Molemmat jalkansa amputaatiolle menettänyt juoksee proteesien avulla maratoneja. Asenne on mieletön voimavara.
Joku jättää pelkän lihavuuden takia koko elämänsä elämättä, selkäsäryn vuoksi kaiken liikunnan, tai tarttuu pulloon työttömäksi jouduttuaan. Aina on vaihtoehtoja, mutta osa ihmisistä taipuu täysin vastoinkäymisten edessä ja menettää kaiken taistelutahtonsa. Se on niin surullista...
Jutussa esiintynyt pitkäaikaistyötön on luultavasti saanut osakseen liikaa pahaa, suhteutettuna omiin voimavaroihinsa.
Nämä ovat toki upeita kehtiystarinoita tai siis elävää elämää nämä tilanteet, missä ihminen päätyy ns. ryysyistä rikkauksiin, huonoista lähtökohdista upeaan lopputulokseen. Itsekin on ollut ilo läheltä seurata muutamia tapauksia.
Mutta. Se että asenne ratkaisisi menestyksen tai onnellisen lopputuleman, on sankaritarinoitamme riivaava iso myytti. Ihmisen elämässä on tosiasiassa niin paljon muuttujia, mihin ei voi itse vaikuttaa. On toki houkuttavaa ajatella, että että kaikille olisi kaikki mahdollista, kun vain tsemppaa.
Tietenkään pelkkä asenne ei ratkaise 'menestystä' (miten sen nyt sitten määritteleekään). Tarvitaan myös onnea. Kummasti vaan oikealla asenteella liikkeellä olevilla on sitä onnea enemmän. Onni suosii rohkeaa ja sitä joka ei lannistu vastoinkäymisistä. Tätä voi myös opetella. Aika pitkälle kyse on vain siitä, että itse päättää olla lannistumatta. Älkää vain uskoko kaikkia 'ymmärtäjiä', jotka pehmentelevät asioita. On niin helppoa valehdella itselleen ja syyttää olosuhteita.
Viiden pennin kliseitä ja latteuksia.
Lannistumistaipumuskin on luonteeseen vahvasti sidoksissa oleva ominaisuus. Toiset lamaantuvat helpommin kuin toiset. Masentuvat vaikeuksien keskellä helpommin kuin toiset. Nämä ovat aivokemiallisia, hormonaalisia ja luultavasti myös rakeenteellisia ominaisuuseroja. Todellisuus on moniulotteisuudessaan tylsempi kuin kulttuurissamme vahvasti elävä myytti menestymisestä asennekysymyksenä.
Eli siis vapaata tahtoa ei ole ja olemme vain kiinteiden 'ominaisuuksiemme' summa? Selittely jatkuu. Suomessa pärjää kohtuullisesti ihan keskinkertaisellakin asenteella, ei tarvita edes rrrautaista asennetta. Luovuttaminen vaikeuksien edessä on aina vaihtoehto. Ja selittely. Sopii vässyköille. Jos ei heti onnistu, niin uutta matoa koukkuun!
Tottakai ihminen pystyy kehittämään itseään. Se että missä määrin ja mitä ominaisuuksia kukakin yksilö aivan oikeasti voi, on toinen juttu. Jos esimerkiksi sairastut vakavasti, niin kyllä sellainen vaikuttaa vahvasti elämään ja valintamahdollisuuksiin.
Te kuplassa elävät luulette, että kaikille on kutakuinkin kaikki mahdollista, koska teidän omassa elämässänne teille ja kaltaisillenne onnekkaille elämässä ei ole ollut niin paljoa valintoja rajoittavia tekijöitä. Perusidiotismi: kun minulle on tämä mahdollista, täytyy se olla muillekin.
Meidän älykkäämpien tulee nähtävästi aktiivisesti valistaa teitä siitä, miten maailma todellisuudessa makaa.
Onpas monta olkiukkoa rivissä. En ole väittänyt, että kaikki on mahdollista tai ettei sairastuminen vaikuta elämään, vaan että kohtuullisesti (tai jopa hyvin) voi pärjätä, vaikka olisi sairauksia tai keskinkertaisella asenteella. Lapaset eivät kuitenkaan saa pudota heti käsistä jos tulee vaikeuksia, siitähän tässä on kysymys. Jos ei itse halua tehdä mitään tilanteensa parantamiseksi tai omilla elämäntapavalinnoillaan (esim. syö itsensä lihavaksi ja kipeäksi) aiheuttaa itselleen sairauksia, niin siinä ei auta minkäänlainen ulkopuolinen apu. Jokaisen pitäisi yrittää parhaansa lähtökohdista riippumatta. Kaikki eivät tietenkään menesty, mutta se ei ole syy lopettaa yrittämistä. Menestyminen tarkoittaa ihmisille myös aivan eri asioita. Monelle riittää se, että pärjää jotenkin, eikä ole toisten elättinä.
Eikös tuo ole kilpailun pakkotuputtamista niille ihmisillekin, jotka sanovat "ei" kilpailulle? Mitä vapaata tahtoa se on, jos lyödään nenän eteen tuollainen binäärinen vaihtoehtopaletti, josta valita...eli "do or die"?
Tuota tuputtamista on koulut sun muut täynnä. Kauheaa huutoa, jos coopperissa kävelee tai vallan istahtaa radan oheen nortille. Armeijassa sama juttu. Ja sitten muu elämä....
Keuhkoahtaumatauti tulee tupakoinnista ja ylipaino pahentaa fibron oireita. Samoin diabeteksen.
Lisäksi jos ei jollain filosofian hihhulikoulutuksella ole saanut töitä 20 vuoteen, olisiko kannattanut opiskella ihan duunariammatti, millä olisi saanut töitä. Vaikkapa se parjattu lähihoitaja. Vaikka heitä täällä jatkuvasti haukutaan, niin töitä heille ainakin riittää, eivätkä makoile työttöminä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Keuhkoahtaumatauti tulee tupakoinnista ja ylipaino pahentaa fibron oireita. Samoin diabeteksen.
Lisäksi jos ei jollain filosofian hihhulikoulutuksella ole saanut töitä 20 vuoteen, olisiko kannattanut opiskella ihan duunariammatti, millä olisi saanut töitä. Vaikkapa se parjattu lähihoitaja. Vaikka heitä täällä jatkuvasti haukutaan, niin töitä heille ainakin riittää, eivätkä makoile työttöminä.
Ei kaikilla ole kristallipalloa, mutta toki aina voi johtopäätöksiä vetää esim. oman kuntansa tulevaisuudennäkymistä ja yleisesti Suomen poliittisesta ilmapiiristä esim. pendelöinnin suhteen. Lähihoitajienkin työllisyysnäkymät näyttävät heikkenevän sotetuksen myötä (=PPP-malli[=elinkaarimalli]).
Työtön yksinhuoltajamies kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työtön yksinhuoltajamies kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työtön yksinhuoltajamies kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen osittain samaa mieltä aloittajan kanssa. Asenteella on oma osansa.
Moni helvetissä kasvanut on saanut aikuisena kasattua itselleen hienon elämän. Molemmat jalkansa amputaatiolle menettänyt juoksee proteesien avulla maratoneja. Asenne on mieletön voimavara.
Joku jättää pelkän lihavuuden takia koko elämänsä elämättä, selkäsäryn vuoksi kaiken liikunnan, tai tarttuu pulloon työttömäksi jouduttuaan. Aina on vaihtoehtoja, mutta osa ihmisistä taipuu täysin vastoinkäymisten edessä ja menettää kaiken taistelutahtonsa. Se on niin surullista...
Jutussa esiintynyt pitkäaikaistyötön on luultavasti saanut osakseen liikaa pahaa, suhteutettuna omiin voimavaroihinsa.
Nämä ovat toki upeita kehtiystarinoita tai siis elävää elämää nämä tilanteet, missä ihminen päätyy ns. ryysyistä rikkauksiin, huonoista lähtökohdista upeaan lopputulokseen. Itsekin on ollut ilo läheltä seurata muutamia tapauksia.
Mutta. Se että asenne ratkaisisi menestyksen tai onnellisen lopputuleman, on sankaritarinoitamme riivaava iso myytti. Ihmisen elämässä on tosiasiassa niin paljon muuttujia, mihin ei voi itse vaikuttaa. On toki houkuttavaa ajatella, että että kaikille olisi kaikki mahdollista, kun vain tsemppaa.
Tietenkään pelkkä asenne ei ratkaise 'menestystä' (miten sen nyt sitten määritteleekään). Tarvitaan myös onnea. Kummasti vaan oikealla asenteella liikkeellä olevilla on sitä onnea enemmän. Onni suosii rohkeaa ja sitä joka ei lannistu vastoinkäymisistä. Tätä voi myös opetella. Aika pitkälle kyse on vain siitä, että itse päättää olla lannistumatta. Älkää vain uskoko kaikkia 'ymmärtäjiä', jotka pehmentelevät asioita. On niin helppoa valehdella itselleen ja syyttää olosuhteita.
Viiden pennin kliseitä ja latteuksia.
Lannistumistaipumuskin on luonteeseen vahvasti sidoksissa oleva ominaisuus. Toiset lamaantuvat helpommin kuin toiset. Masentuvat vaikeuksien keskellä helpommin kuin toiset. Nämä ovat aivokemiallisia, hormonaalisia ja luultavasti myös rakeenteellisia ominaisuuseroja. Todellisuus on moniulotteisuudessaan tylsempi kuin kulttuurissamme vahvasti elävä myytti menestymisestä asennekysymyksenä.
Eli siis vapaata tahtoa ei ole ja olemme vain kiinteiden 'ominaisuuksiemme' summa? Selittely jatkuu. Suomessa pärjää kohtuullisesti ihan keskinkertaisellakin asenteella, ei tarvita edes rrrautaista asennetta. Luovuttaminen vaikeuksien edessä on aina vaihtoehto. Ja selittely. Sopii vässyköille. Jos ei heti onnistu, niin uutta matoa koukkuun!
Tottakai ihminen pystyy kehittämään itseään. Se että missä määrin ja mitä ominaisuuksia kukakin yksilö aivan oikeasti voi, on toinen juttu. Jos esimerkiksi sairastut vakavasti, niin kyllä sellainen vaikuttaa vahvasti elämään ja valintamahdollisuuksiin.
Te kuplassa elävät luulette, että kaikille on kutakuinkin kaikki mahdollista, koska teidän omassa elämässänne teille ja kaltaisillenne onnekkaille elämässä ei ole ollut niin paljoa valintoja rajoittavia tekijöitä. Perusidiotismi: kun minulle on tämä mahdollista, täytyy se olla muillekin.
Meidän älykkäämpien tulee nähtävästi aktiivisesti valistaa teitä siitä, miten maailma todellisuudessa makaa.
Onpas monta olkiukkoa rivissä. En ole väittänyt, että kaikki on mahdollista tai ettei sairastuminen vaikuta elämään, vaan että kohtuullisesti (tai jopa hyvin) voi pärjätä, vaikka olisi sairauksia tai keskinkertaisella asenteella. Lapaset eivät kuitenkaan saa pudota heti käsistä jos tulee vaikeuksia, siitähän tässä on kysymys. Jos ei itse halua tehdä mitään tilanteensa parantamiseksi tai omilla elämäntapavalinnoillaan (esim. syö itsensä lihavaksi ja kipeäksi) aiheuttaa itselleen sairauksia, niin siinä ei auta minkäänlainen ulkopuolinen apu. Jokaisen pitäisi yrittää parhaansa lähtökohdista riippumatta. Kaikki eivät tietenkään menesty, mutta se ei ole syy lopettaa yrittämistä. Menestyminen tarkoittaa ihmisille myös aivan eri asioita. Monelle riittää se, että pärjää jotenkin, eikä ole toisten elättinä.
Näitä asioita kannattaa pohtia sen sijaan, että kieriskelisi vain omissa vaikeuksissaan.
Tässä hyvä artikkeli vammaisyrittäjyydestä ja siitä kuinka sairastuminen pistää elämän uuteen järjestykseen.
https://www.yrittajat.fi/uutiset/551149-yrittajyys-tuo-myos-vammaiset-o…
Itse olen tavannut yrittäjiä, jotka eivät kykene edes syömään tai pukeutumaan ilman avustajan apua, mutta niin vain pyörittävät omaa yritystoimintaansa. Haluaisin nähdä sen ihmisen joka väittäisi heitä hyväosaisiksi tai kultalusikka persiissä syntyneiksi.
Ei ole. Eikä hän myöskään ole alkoholistiperhetaustasta. Hyvin paljon siitä, mitä hän itsestään ja taustastaan on kertonut, ei pidä paikkaansa.